Nimi: Sinisien silmien loiste
Kirjoittaja: Feliicia
Ikäraja: S
Paritus: Konsta/Luka
Genre: fluffysöpöstely, romance
Sanamäärä:1 634
Yhteenveto: Hänen jalkansa liikkuivat kuin itsestään tuttuun paikkaan. Lumi narisi jalkojen alla ja täysikuu valaisi hänet sinisellä valollaan.A/N: Pitkästä aikaa sain jotain valmista tekstiä aikaan. Mä lähdin periaatteessa ihan tyhjän päältä kirjoittamaan, mull aoli pari sanaa ja sit mä vaan aloin kirjoittamaan. Konsta ja Luka muotoutui pikkuhiljaa, ja mä tykkään niistä! Saan itse aww-kohtauksia, kun kirjoitin tätä. Ehkä mä kirjoitan vielä joskus näistä pojista. Ja tämä on omistettu
Lily-Roselle, joka täyttää/täytti tänään 18. Onnea!!
Sinisten silmien loiste
Puhelin piippasi, mutta ääni loppui pian. Paljaat jalat vasten kylmää lattiaa. Vaatteet vedettiin hiljaa ja nopeasti päälle. Hän ei halunnut herättää isää ja veljiä. Askeleet kulkivat makuuhuoneesta eteiseen. Kengät vedettiin pikaisesti jalkaan ja ulko-ovi aukesi. Rappukäytävän lamppu syttyi, onneksi kukaan ei ollut katsomassa, miten hän lähti. Pian ulko-ovi sulkeutui hiljaa ja hän lähti yön pimeyteen. Askeleet tihentyivät ja pian hän juoksi. Hän tiesi minne mennä, vaikka sitä ei koskaan sanottu ääneen. Hänen jalkansa liikkuivat kuin itsestään tuttuun paikkaan. Lumi narisi jalkojen alla ja täysikuu valaisi hänet sinisellä valollaan.
Luka oli jo odottamassa häntä.
”Moi”, Luka kuiskasi hiljaa eikä Konsta vastannut. Hän vain tuijotti Lukaa.
Konsta ei halunnut rikkoa sitä ihanaa hiljaisuutta puhumalla. Sen sijaan hän tarttui Lukaa kädestä ja puristi. Lukalla ei ollut hanskoja kädessään ja tämän sormet olivat kylmät ja Konsta yritti lämmittää niitä. Hän ei ikinä katsonut Lukaa silmiin, joko hänen käsiään tai nenäänsä. Mitä tahansa muuta paitsi silmiä, sillä Konsta pelkäsi, että hän ei voisi koskaan irrottaa katsettaan, jos katsoisi Lukaa silmiin. Lukan silmät olivat niin hätkähdyttävän siniset. Samanväriset kuin kuun valo.
Konsta oli aina ollut ujo Lukan seurassa. Kun he olivat tavanneet ensimmäisenä koulupäivänä, Konsta ei uskaltanut sanoa Lukalle mitään. Luka tervehti häntä joka aamu käytävällä, tuntui osaavan hänen lukujärjestyksensä ulkoa. Eikä Konsta koskaan vastannut Lukan hymyyn, hän pelkäsi, että jos hän tervehtisi Lukaa hänet leimattaisiin saman tien. Luka oli niin avoin kaikille, hän kulki selkä pystyssä ja oli ylpeä itsestään. Konsta taas muuttui hiljaiseksi heti kun Luka oli lähellä. Asiaa vaikeutti se, että heillä oli paljon yhteisiä kavereita. Konsta yritti olla koko ajan vilkuilematta Lukaa ja oli salaa pettynyt kun ei huomannut Lukan katsovan takaisin.
Keväällä kaikki oli muuttunut. Lukaa ei enää näkynyt koulussa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli hävinnyt, selvästi opettajat tiesivät jotain, mutta eivät suostuneet kertomaan asiasta. Konsta pelkäsi, että syy oli hänen. Luka huomasi, ettei Konsta ollut koskaan vastannut hänen hymyynsä ja lähti koulusta. Muutakaan Konsta ei keksinyt. Ei hän Lukalle uskaltanut viestejä lähettää, sen sijaan hän meni käymään Lukan kotona. Hän oli sattumalta joskus kuullut missä Luka asui, ja Lukan katoaminen vaivasi häntä niin, että koulupäivän jälkeen hän meni Lukan oven taakse. Vaati hetken ennen kuin hän löysi oikean asunnon monen rivitalon joukosta. Ja kun vihdoin hän oli Lukan oven takana, hän melkein jänisti. Sitten hän ajatteli Lukan hymyä. Ja soitti ovikelloa.
Oven avasi väsyneen näköinen nainen, jolla oli flanellihousut ja iso huppari päällään. Naisen kasvoilla näkyi hetken hymy ja sitten se katosi.
”Ööö… onko Luka kotona?” Konsta kysyi varovasti. Nainen näytti selvästi hämmästyvän. Hetken Konsta ajatteli, että hänet käännytettäisiin pois, mutta sitten nainen avasikin oven hänelle.
”Joo, tule ihmeessä sisään. Ihanaa, kun Luka saa jonkun vieraan. Hän on ollut yksin niin kauan omassa huoneessaan. Oletko sä niitä Lukan kavereita?”
”Juu”, Konsta sanoi samalla kun riisui kenkiään.
”Mä olen Taru, Lukan äiti. Kuka sä oot?”
”Konsta.”
Taru johdatti Konstan yläkertaan. Talo oli aika pieni ja hyvin sotkuinen, ihan kuin kukaan ei olisi jaksanut koskea mihinkään likaiseen yli viikkoon. Joka puolella oli pyykkivuoria.
”Anteesi kauheasti, täällä on niin hirveän sotkuista. Luka! Sulle on vieras!” Taru sanoi ja koputti oveen, jossa luki isolla LUKA. Huoneesta ei kuulunut mitään, mutta Taru avasi Konstalle oven ja kehotti tätä menemään sisään.
Huoneessa oli pimeää, ainoa valonlähde oli suuri televisio, jonka keinotekoinen valo valaisi koko huoneen. Luka istui sängyllä ja tuijotti ruutua. Hän ei reagoinut Konstan saapumiseen mitenkään. Lukan äiti lähti ja Konsta veti oven perässään kiinni. Konsta ei tiennyt mitä tekisi. Oliko Luka ollut koko tämän ajan kotona tuijottamassa televisiota, miksi ihmeessä? Konsta rohkaistui ja istui Lukan viereen tämän kapealle sängylle. Televisiosta tuli joku kokkiohjelma, vaikutti siltä ettei Luka edes katsonut koko ohjelmaa.
”Moi”, Konsta sanoi varovasti. Luka ei edes katsonut häneen. Oliko poika jonkinlaisessa hypnoosissa vai miksi hän oli niin etäinen. Vai oliko hänellä jonkinlainen masennus.
Kauan Konsta vain istui Lukan vieressä, ohjelman vaihtuivat eivätkä he puhuneet mitään. Konsta halusi edes tehdä jotain auttaakseen Lukaa. Hän uskaltautui liikuttamaan kättään ja tarttui Lukan käteen. Puristi hellästi, kuin osoittaisi ymmärtävänsä ja välittävänsä. Ja kun Luka puristi takaisin, Konsta näki pienne kyyneleen vierivän alas hänen poskeaan.
Konsta kävi joka päivä Lukan luona. Eivät he mitään tehneet. Luka katsoi televisiota ja Konsta istui hänen vieressään ja piti tämän kättä omassaan. Aina välillä Luka tuntui haluavan sanoa jotain, mutta sitten hän sulkikin suunsa. Eikä Konsta vaatinut häntä puhumaan. Hän ehti unohtaa millainen Lukan ääni oli tai miltä hän näytti hymyillessään. Lukan äiti kertoi Lukan potevan jonkinlaista masennusta ja identiteettikriisiä, hän kertoi Lukan ongelmista. Miten Luka esitti olevansa vahva, vaikka oli sisältä aivan rikki. Yksi ilta Luka oli katsonut jotain ajankohtaisohjelmaa, jossa joku poliitikko oli sanonut, että homot ovat rikollisia, he joutuvat kaikki vankilaan. Ehkä se oli joku ulkomaalainen, ei Suomessa kukaan enää nykyaikana puhu tuolla tavalla. Sen jälkeen Luka oli lukkiutunut omaan huoneensa eikä enää puhunut kenellekään. Äiti oli soittanut kouluun ja sanoi, että Luka poti vakavaa masennusta. Hän ei silti halunnut kutsua lääkäriä Lukan luokse, ehkä hän pelkäsi menettävänsä poikansa.
Kuultuaan tämän kaiken Konsta halusi auttaa. Hän pelkäsi koko jutun olleen hänen syytään, kun ei ollut tervehtinyt Lukaa aamuisin. Taru sanoi, että se ei ollut kenenkään syy, nyt tärkeintä oli auttaa Lukaa.
Konsta meni yläkertaan ja istui taas kerran Lukan viereen, joka oli edelleen unipaita päällään, vaikka oli jo ilta. Luka katsoi jotain luontodokumenttia. Hänen katseensa oli tyhjä.
”Luka, anteeks, että mä en tervehtinyt sua ikinä aamuisin. Anteeksi, että mä olin niin tyly. Mä en tarkoittanut, mä välitin liikaa muiden mielipiteistä.” Konsta sanoi hiljaisuuteen.
”Mä en halunnut myöntää itselleni, että mä tykkään susta. Silti mä välitin susta. Sä et ole tehnyt mitään väärää eikä sua rangaista. Sä et ole rikollinen, sä olet ihminen. Yhtä arvokas kuin ketä tahansa, vaikka Amerikan presidentti. Sua ei väheksytä, sen takia mikä sä olet. Mä arvostan sua ihan sikana, sä sinnikkäästi tervehdit mua joka ikinen aamu, ja vaikka mä en myöntänyt siltä itselleni, pelastit mun paskimmatkin päivät sun hymylläs. Mulla on ikävä sun hymyä, se on niin kaunis. Sä olet maailman ystävällisin, positiivisin ja ihanin ihminen, jonka mä tiedän ja mä haluan tutustua suhun. En täällä pimeydessä vaan ulkona auringonpaisteessa. Mä haluan kävellä sun kanssa puistossa käsi kädessä ja puhua höpsöjä. Luka, mä oon ihastunut suhun ja mä olin liian tyhmä tajutakseni sen. Liian sokea huomatakseni, että sä olet ainoa asia, jota mä kaipaan. Tuu mun kanssa jonnekin, ihan minne tahansa. Pois tästä huoneesta”, Konsta tunsi kurkkunsa kuivuvan.
Oli ollut todella hankalaa päästää kaikki tunteet ulos. Nyt hän oli helpottunut. Luka käänsi päänsä Konstaan ja tuijotti suoraan tämän silmiin. Hetken ajan Konsta luuli Lukan sanovan jotain, mutta sitten tämä ponkaisi ylös ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen. Konsta katsoi hämmentyneenä. Pian Luka kiskoikin häntä ulos.
He menivät lähimpään puistoon, kukkulan päälle. Luka istui ruoholle ja sulki silmänsä. Oli kaunis kesäpäivä ja aurinko lämmitti Konstan selkää hänen istuessaan alas Lukan kanssa. Konsta tarttui Lukan käteen ja hymyili. Ja Luka hymyili takaisin.
He istuivat jonkin aikaa käsi käsikkäin ennen kuin Luka irrotti otteensa ja siirtyi lähemmäs Konstaa. Saman tien Lukan käsi oli noussut Konstan poskelle. Se silitti hetken aikaa ennen kuin siirtyi niskaan. Luka nojautui lähemmäs ja Konstan kädet nousivat Lukan selkään. Huulet kohtasivat huulet.
Konstan maailma räjähti. Hän tunsi nousevansa ilmaan ja kieppuvan hullun lailla. Hän takertui kovemmin Lukan selkään, eikä halunnut koskaan päästää irti. Hän ajatteli putoavansa ja jäävänsä yksin, jos nyt päästäisi Lukasta irti. Pian kuitenkin happi loppui ja Konstan oli pakko vetäydyttävä. Lukalla oli ilmeisesti sama mielessään. He olivat edelleen lähekkäin. Konsta hymyili Lukalle onnellisen typerää hymyä ja Luka vastasi aurinkoisimmalla hymyllään. Konsta tuntui hukkuvansa Lukan sinisiin silmiin. Hän oli niin onnellinen, etteivät sanat riittäneet kuvailemaan sitä.
”Konsta”, Luka sanoi. Konsta hätkähti kuullessaan oman nimensä lausuttavan. Hän ei ollut kuullut Lukan ääntä pitkään aikaan.
”Anna anteeks. Mä oon ollu idiootti. Ja mä… mä rakastan sua.”
Sen jälkeen Luka palasi kouluun, ei hän edelleenkään puhunut paljon, paitsi Konstalle. Luka kertoi Konstalle kaiken ja tajuttuaan minkälaisen helvetin läpi Luka oli joutunut kulkemaan, hän vihdoin ymmärsi. Luka tervehti joka ikinen aamu Konstaa aurinkoisimmalla hymyllään. Ja vihdoin Konsta vastasi hymyyn. Hän ei välittänyt muiden mielipiteistä. Konsta rakasti Lukaa. Rakasti niin paljon, että sattui ellei hän saisi osoittaa sitä. Hän ei koskaan uskonut, että voisi rakastaa jotakuta niin paljon. Eikä hän uskonut, että saisi koskaan vastarakkautta.
Konsta oli suunnattoman onnellinen saadessaan pidellä Lukaa kädestä ja suudellessaan tämän huulia. Hän ei voinut käsittää, että juuri Luka rakasti häntä. He kulkivat koulussa käsikkäin eivätkä välittäneet vaikka muut mulkoilivat heitä. He vain kävelivät höperö ilme kasvoillaan. Oli ihme, että he olivat päätyneet siihen missä olivat nyt. Konsta piti Lukaa kädestä paikalla, jossa he olivat ensi kertaa suudelleen ja he tuijottivat tähtiä yrittäen etsiä Otavaa. Edes kylmä tuuli ja kohmettuneet varpaat eivät haitanneet Konstaa.
Luka puristi tiukemmin Konstan kättä. Konsta tiesi, että heidän olisi kohta pakko lähteä. Tuntui kuin Luka ei olisi antanut hänen lähteä. Konsta oli jo irrottavinaan otteensa, kun Luka avasi suunsa.
”Konsta?” Luka kysyi hiljaisella ja epävarmalla äänellä. Oli outoa kuulla taas Lukan ääni sellaisena, hän rohkaistunut niin paljon heidän yhdessäolonsa aikana.
”No?”
”Kai sä tiedät kuinka tärkeä sä olet mulle?” Konsta nyökkäsi. ”Mä en olisi ikinä selvinnyt ilman sua. Sä… sä olet mun pelastava enkeli. Mä… kukaan ei oo koskaan välittänyt musta yhtä paljon kuin sä. Kerrankin mä saan tuntea, että mä olen arvokas ja just musta välitetään. Mä… en koskaan haluu menettää sua. Sä olet mulle kaikki.”
Konsta ei liikutukseltaan pystynyt sanomaan mitään. Miten toinen pystyi valitsemaan juuri ne oikeat sanat, joita hän oli kaivannut. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja tiesi, että sai toisenkin olon tuntumaan turvalliselta.
”Säkin olet mulle kaikki”, Konsta sanoi silmät kosteina. Lukankin poskilla oli kyyneliä. Konstan oli pakko päästä Lukan lähelle, saada koskettaa toista. Hän astui askeleen eteenpäin ja kietoi kätensä Lukan ympärille. Oli turvallista saada painaa päänsä Lukan olkapäälle. Huulet painuivat vasten huulia. Molemmilla oli höperö hymy huulillaan.
”Mä rakastan sua.”
Konsta katsoi nyt ensi kertaa suoraan Lukan silmiin, häpeilemättä. Hän katsoi Lukan sinisiä silmiä ja tiesi tasan tarkkaan mitä aikoisi sanoa.
”Rakastan sua, Luka.”
