Fandom: Kuroshitsuji
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikin ilman mitään korvauksia.
Otsikko: Ensivaikutelmista
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Sebastian/Ciel
Ikäraja: K-11 hahmojen iän takia, tapahtumien puoleen matalampi
Genre: fluff
Varokaa: pedofiliaksi tulkittavaa paritusta
Summary: ”Sebastian... muistatko kun tapasimme?”
A/N OMG, fluffia tällä parilla? Mutta tämä on kai sitä, ainakin niin lähelle kuin tällä parilla on ylipäänsä mahdollista mennä. Kaikkea pitää kokeilla jne. Teki mieli kirjoittaa jotain pientä höttöä.
Ficletpakka-haasteeseen sekä One True Something 20 -haasteeseen, fandomina Kuroshitsuji.
Ensivaikutelmista
Sebastian nyki Cielin hihaa tyytymätön ryppy kulmiensa välissä, kiersi hänet katsellen takkia joka puolelta ja nyki hihaa uudelleen ennen kuin luovutti. ”Meidän on teetettävä teille uusi takki. Olette kasvanut tästä ulos, nuori herra.”
Ciel katsahti käsiään ja totta, hänen luisevat ranteensa pistivät esiin takin lyhyiksi jääneistä hihoista. ”Seiso suorana, Sebastian.”
Sebastian teki pyynnön mukaan – tietenkin – ja pysyi liikkumatta, kun Ciel astui aivan kiinni häneen kokeillakseen kuinka korkealle ylettyisi. Suureksi pettymyksekseen Ciel huomasi, että hänen päälakensa oli edelleen hänen hovimestarinsa rinnan tasolla ja että olkapäähän oli masentavan paljon matkaa. Kyllä hän oli kasvanut, hän muisti että alkuun oli ylettynyt tuskin vyötäröä korkeammalle... mutta hän oli silti pieni.
”Olette kasvanut”, Sebastian vakuutti kuin kuulisi hänen ajatuksensa.
Ciel painoi poskensa Sebastianin liiviin. Hänen korvansa oli sopivalla korkeudella kuuntelemaan sydäntä, joka sykki petollisen tavalliseen tapaan demonin rinnassa, Sebastiania olisi ollut helppo luulla ihmiseksi ellei olisi tiennyt totuutta ja nähnyt erinäisiä asioita. Hiljainen ja vakaa tu-tum, tu-tum, tu-tum... se kuulosti aivan miltä tahansa sydämeltä. Hän oli nähnyt miten Sebastiania oli ammuttu suoraan siihen, eikä se ollut pahemmin hidastanut demonia.
Ainakaan Ciel ei enää näyttänyt yhtä säälittävältä kuin heidän kohdatessaan ensimmäistä kertaa. Eikä Sebastian näyttänyt yhtä demoniselta. He olivat lähempänä toisiaan nyt, ainakin illuusiossa. Lähempänä kuin Ciel olisi silloin osannut edes kuvitella.
”Sebastian... muistatko kun tapasimme?” hän kysyi.
”Tietenkin. Kutsuitte minut esiin, nuori herra.”
Ciel sulki silmänsä ja palasi hetkeksi siihen päivään, jona sääriä nuoleviin mustiin piikkikorkosaappaisiin pukeutunut demoni oli kuullut hänen kutsunsa ja pelastanut hänen henkensä. Sillä oli tietenkin hintansa, mutta Ciel ei piitannut siitä että eli jatkoaikaa. Mieluummin jatkoaikaa kuin ei ollenkaan, ja toistaiseksi tämä olento oli hänen.
”Ajattelit varmaan, että olin säälittävin rääpäle ikinä”, hän mutisi Sebastianin rintaan. Ja hän todella oli ollut – piesty, pahoinpidelty, resuinen, nälkäkuoleman partaalla, melkein vuotamassa kuiviin. Miten paljon Sebastiania oli mahtanut ärsyttää, että joutui kutsumaan häntä herraksi?
Sebastianin käsi livahti Cielin leuan alle ja kohotti sitä niin, että he pystyivät katsomaan toisiaan silmiin, vaikka kummankin oli asennon ja pituuseron vuoksi taivutettava niskaansa epämukavasti. Jossain vaiheessa Sebastian oli ehtinyt riisua hansikkaansa, koska paljas lämmin käsi siirtyi hyväilemään Cielin poskea.
”Kuka tahansa, jolla on riittävästi tahdonvoimaa ja luonnetta kutsua minua, ansaitsee nimityksen ’herra’”, Sebastian sanoi.
Sanat rauhoittivat Cieliä ja tekivät hänen olonsa paremmaksi. Kunnes Sebastianin huulet erkanivat pieneen virneeseen, joka paljasti terävöityneet kulmahampaat. ”Mutta ulkoisesti olitte melkoisen säälittävä rääpäle, nuori herra.”
”Senkin piru!”
”Oliko tuon tarkoitus olla loukkaus, nuori herra?”
Ciel huokasi. Ei hyödyttänyt kutsua pirua piruksi, jos halusi loukata. Se oli totuus, yhtä vähän loukkaava kuin... säälittävän rääpäleen kutsuminen säälittäväksi rääpäleeksi. Sitä paitsi hän oli ollut ensimmäinen, joka oli kuvaillut itseään niin.
”Olen niin ärsyttävän pieni”, Ciel huokasi taas.
Sebastian nosti hänet kevyesti käsivarsilleen, jolloin heidän kasvonsa olivat taas aivan lähekkäin. ”Pidän siitä, että sovitte niin hyvin syliini.”
Cielin oli mahdotonta väittää vastaan sille näkökulmalle, koska oikeastaan myös hän piti siitä. Hän kietaisi toisen kätensä Sebastianin niskaan ja kurottautui painamaan suudelman demonin syntisen aistillisille huulille.
”Arvasitko sinä silloin, että päätyisimme tähän?” hän kysyi pystyessään taas hengittämään.
”En. En osaa ennustaa tulevaa, ja hyvä niin. Juuri arvaamattomuus tekee elämästä niin viihdyttävää.”
”Demonit”, Ciel mutisi.
”Ihmiset”, Sebastian vastasi samanlaiseen sävyyn ja suuteli häntä uudelleen.
Ensivaikutelmat pitivät edelleen paikkansa eivätkä he kai koskaan olisi muuta kuin piru ja säälittävä rääpäle, mutta se sopi Cielille. Ei ollut paha asia tuntea itseään heikoksi Sebastianiin verrattuna, ja hän raotti huuliaan päästääkseen syntisen taitavan kielen suuhunsa ja unohti vähäksi aikaa miltä hänen oli maailman silmissä näytettävä.