Nimi: Paperisilppuri
Kirjoittaja: Minä (eli
Morwen) ja vain minä
Ikäraja: K-11
Henkilöt: Kaksi opiskelijaa
Tyylilaji: Draama, ”maailmanparannus”
Varoitukset: Reippaahkosti kiroilua (ikäraja lähinnä sen perusteella)
A/N: Tämä on vähän tällainen kokeilu. En ole taas aikoihin kirjoittanut mitään, mutta inspiraationi heräsi tässä yllättäen (ja kesken tenttiviikon, kuinkas muutenkaan). Olen huomannut, että opiskelu aiheuttaa niin itselleni kuin kurssitovereillenikin paljon paineita, joten valitsin sen teemaksi. Olen myös viime aikoina lukenut paljon Torey Haydenia, ja ehkä sieltä tuli hiukan vaikutteita. Lopputuloksena oli tällainen pitkähkö raapustus, jossa toivottavasti on sanoma, siihen ainakin pyrin. Kommenteista ilahtuisin oikein kovasti, tämä taitaa olla toinen originaalitekstini minkä olen koskaan kehdannut julkaista. Olisi kiva tietää, miten voisin kehittyä
. Tsemppiä kaikille kohtalotovereille opiskeluun, ja muistakaa tukea toinen toisianne!
**************************************************************************************
”Vittu!” Hän huusi ja suttasi kynällä tekstin, jota oli yrittänyt hahmotella. Hänen otteensa olivat niin rajut ja väkivaltaiset, että kynä painui paperista läpi ja viilsi pöydän puiseen pintaan pitkän mustan viirun. Se muistutti vähän vaalentunutta viiltoarpea, jonka saatoin erottaa hänen paljaassa olkavarressaan.
”Vittu, vittu, vittu!” Kynä lensi räsähdyksen saattelemana päin seinää ja hän puri huultaan kasvot vääristyneinä ahdistuksesta. Hän tarttui paperiin ja repi sen pieniksi suikaleiksi nopeudella, jolle mekaaninen paperisilppurikin saattaisi hävitä. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti, olkapäät vapisivat, lihakset värähtelivät hihattoman tummanpunaisen topin alla. Näin, että hän oli aivan poissa tolaltaan.
”Hei, koitas nyt rauhoittua”, sanoin hiljaa. Olin puoliksi kauhuissani, puoliksi lumoutunut, vähän kuin hiiri kalkkarokäärmeen edessä. Olin aina pelännyt arvaamattomasti käyttäytyviä ihmisiä, ja jotenkin olin nyt onnistunut päätymään tilanteeseen, missä olin lukittautuneena juuri sellaisen ihmisen kanssa tyhjään luokkahuoneeseen.
Olin lupautunut auttamaan opiskelutoveriani eräässä kotitehtävässä. Tiesin jo ennestään, että tämä nuori nainen oli aika erikoinen persoona, jolla oli todella rankka tausta ja melkoisen huono paineensietokyky. Olin saanut viitteitä vastaavanlaisesta käytöksestä aikaisemminkin, mutta jälleen kerran hän löi minut täysin ällikällä. Olimme olleet luokassa vasta noin viisi minuuttia, ja tavarat jo lentelivät. Hän oli käytännössä aikuinen ihminen, itse asiassa vanhempi kuin minä, mutta käyttäytyi nyt kuin vihainen uhmaikäinen kolmivuotias, joka puhui viisitoistavuotiaan kielellä.
Hän katsoi minuun kiukkuisesti ja vilkaisi sitten hieman hämmentyneenä jäänteitä paperista, jolle hän oli yrittänyt kirjoittaa puhettaan. ”Voi paska, enhän mä vittu enää voi saada tosta mitään selvää. Vittu!”.
Niinpä niin, ehkä olisi kannattanut miettiä sitä hetki sitten, ajattelin, mutten sanonut mitään. Päätin noudattaa samaa taktiikkaa kuin aggressiivisen tai pelokkaan eläimen kanssa olisi ollut viisasta, eli pysyä mahdollisimman rauhallisena ja vaarattoman oloisena. Eipä sillä, että olisin muutenkaan pystynyt painimaan samassa sarjassa hänen kanssaan, olin noin päätä lyhyempi ja huomattavasti hintelämpi. En kovin uhkaava siis.
”Noniin, tää on vaikea tehtävä, mullakin meni ainakin pari tuntia tässä”, sanoin varovasti. ”Turha tän kanssa on hermoja menettää. Mietit nyt vaan uudestaan, mitä haluat sanoa. Paperia riittää.”
Hän mulkoili minua hetken, mutta veti sitten kuitenkin tuolin alleen, kaivoi repustaan uuden paperiarkin, tuijotti sitä hetken silmät kipinöiden ja nousi sitten terävästi. Sykkeeni kohosi pilviin, mutta hän kävikin vain noutamassa kynän nurkasta, johon oli sen hetki sitten viskannut, ja palasi sitten pöydän ääreen. Minäkin istuuduin lopulta varovasti, mutta pidin varmuuden vuoksi parin metrin turvavälin.
Hän raapusti paperille jotain nenä melkein pöydässä kiinni. Hiukset olivat valahtaneet kasvojen suojaksi ja lepattivat puuskittaisen hengityksen tahdissa. Sitten kynä pysähtyi ja hän huusi turhautuneena: ”Vittu, mä en muista sanoja! Miten mä voin viikon päästä pitää esitelmän, jos mä en vittu saa muodostettua edes lauseita kun en muista sanoja!”
”Shh…. no mitä sanaa sä nyt haet?”
”No se oli se joku vitun sana, mitä se ope käytti sillon viime kerralla…”
No sepä auttoikin paljon… ”Ahaa. No mihin se siis liittyi?”
Keskusteltuamme hetken aikaa onnistuimme keksimään, että sana oli ’feature’. Hän tuntui rauhoittuvan jutustelustamme hieman, ja jatkoi taas kirjoittamista. Vähän väliä kuitenkin tuli uusi katkos, jonka aikana hän raastoi hiuksiaan ja raivosi ettei tiennyt, mitä sanoa. Heitin varovasti pari ideaa ja hän pääsi taas eteenpäin. Lopulta puhe oli valmis.
Siinä olikin se helppo osuus. Seuraavaksi puhe oli tarkoitus pitää ja videoida. Se olisi lyhyt, vain minuutin mittainen puhe. Minuutti voi kuitenkin olla yllättävän pitkä aika.
”Okei, mitä jos harjoiteltais aluksi vaan ihan sekuntikellon kanssa”, ehdotin. Niin olin tehnyt itsekin, ja todennut sen hyväksi kuivaharjoitteluksi. ”Katotaan vähän, kauanko siinä menee ja muuta. ”
Hän suostui. Kaivoin kännykän esiin ja viritin sekuntikellon.
”Noniin, alat vaan puhua kun oot valmis ja mä rupean ottaan aikaa.”
Hän luki tekstin kertaalleen läpi ja onnistui pysymään rauhallisena. Harmi vaan, että puheeseen meni reilusti alle minuutti. En olisi todellakaan halunnut sanoa sitä hänelle.
”Hyvältä kuulosti. Mutta kuule, joudutaan varmaan lisäämään vielä jotain. Nyt meni vaan 37 sekuntia…”
”No vittu!” Hän rytisti paperin pieneksi palloksi ja paiskasi sen pöytää vasten.
Voi hitto.”Ei siitä oikeesti paljon puutu, ja tauottamalla puhetta saadaan siitä helposti se minuutti. Ei nyt luovuteta”, sanoin nopeasti koettaen kuulostaa rohkaisevalta. Sitten odotin henkeäni pidätellen, mitä tapahtuisi.
Hän oikoi paperin selvästi syvää vastenmielisyyttä tuntien ja tarttui taas kynään, ja minä päästin helpottuneena ilman ulos keuhkoistani. Hetken aikaa taisteltuamme saimme puheeseen vielä muutaman lauseen lisää, ja hän luki sen pariin kertaan sekuntikellolle ajassa, johon olimme tyytyväisiä.
Ehdotin sitten, että hän koittaisi vielä kerran ilman paperia. Siitähän se riemu taas ratkesi, hän oli niin väsynyt, ettei muistanut mitä piti sanoa. Hän oli taas vähällä repiä paperin, mutta jätti sen kuitenkin onneksi tekemättä. Hän vapisi, ja aistin raivon takana aidon hätäännyksen.
”Hei, ei tässä mitään hätää ole. Sä voit tehdä itelles sellaisen tukisanalistan.”
Hän oli ihan hiljaa.
”Tää on oikeesti ihan kamala tehtävä, mutta ei mahdoton. Sä pystyt tähän kyllä! Ollaan hyvällä mallilla jo hei!”
”Miks sä mua tsemppaat? Ei se kuitenkaan mitään auta”, hän sanoi kiukkuisella mutta hieman särkyneellä äänellä, joka aika lailla riipaisi sisimpääni. En ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi väsyneellä äänellä ”Mä oon tyhmä. Mä oon niin vitun tyhmä.”
”No et tasan ole, tyhmät ihmiset ei pääse tällaiseen yliopistoon.”
”Mä yritin viis vuotta lääkikseen, koska olin liian tyhmä tajutakseni, että oon liian tyhmä päästäkseni sisään.”
”Ja pääsit yliopistoon, jonne on vielä vaikeampi päästä kuin lääkikseen.”
”Niin mutta tää on vaan semmoinen lohdutuspalkinto, ja kaikki sanoo, ettei tänne kannata jäädä kun ei kuitenkaan saa töitä.”
”Ei pidä paikkaansa. Sinnikkäille löytyy aina töitä. Ja sitä paitsi se mitä muut sanoo, on niiden asia, ei sillä kannata päätään vaivata. Haluatko sä yhä lääkikseen?”
”Ai haluunko mä opiskelemaan paikkaan, jossa tulee kuus vuotta olemaan vitunmoiset paineet, ja sen jälkeen työelämään, jossa joutuu työskentelemään ihmisten kanssa ja on pitkiä päiviä ja vielä pahemmat paineet?” Hän tiuskaisi sarkastisella äänellä. ”Ja mulla on helvetin huono paineensietokyky.”
”Okei, siis et?”
”No palkka olis kuitenki hyvä.”
”Joo’o, mutta ei se raha oo se tärkein juttu.”
”Isä on sanonut, etten mä oo minkään arvoinen ellen opiskele johonkin ammattiin jossa tienaa hyvin, eli vähintään lääkäriks tai lakimieheks”.
Se veti minut aika hiljaiseksi hetkeksi. Olin kyllä kuullut hänen aiemminkin puhuvan vanhemmistaan, joista molemmat olivat pahasti alkoholisoituneita, ja ilmeisesti pitivät häneen yhteyttä lähinnä soittamalla silloin, kun olivat umpikännissä ja haukkumalla hänet silloin läpikotaisin. Hän heitteli toisinaan ilmaan lauseita menneisyydestään kuin ohimennen, kuin niillä ei olisi mitään merkitystä. Se sai minut hyvin surulliseksi.
”Kuule, sun isä on ihan täysin väärässä, ja saa mun puolesta työntää tuollaiset mielipiteet vaikka… no, johonkin, minne aurinko ei paista. Eikö kukaan oo koskaan sanonu sulle, että oot arvokas sellaisenaan, ihan huolimatta siitä, mitä teet tai saavutat?”
Hän sivuutti lauseeni ja sanoi vaan hiljaa: ”Jos sä et oo paras, sä et oo mitään. Niin mun taekwondo-ohjaajakin aina sanoo”.
”No hän saa tunkea mielipiteensä samaan paikkaan kuin isäkin. Ei millään pahalla, mutta sen perusteella mitä oon hänestä sulta kuullut, hän on ihan tärähtänyt kaveri”.
Hän katseli minua ilme tutkimattomana.
”Kuule, sä oot aikuinen ihminen ja sulla on oikeus elää just niin kuin haluat ja tehdä asioita mistä pidät, eikä sun todellakaan tarvitse yrittää toteuttaa isäsi unelmia. Tää on sun elämäs, ja sun isäs sais luvan keskittyä omaansa. Mä oon tosi pahoillani, että sulla on ollu niin vaikeeta”
”Ja hitot, mulla mitään vaikeeta oo ollu, mähän oon päässy helpolla. Joillakin on oikeitakin ongelmia”, hän totesi. Olen aina ollut huono tunnistamaan sarkasmia, mutta mielestäni sitä ei nyt kuulunut hänen lausahduksessaan, vaikka hän usein puhuikin sarkastisesti elämästään. Meinasin juuri sanoa, että ei pidä paikkaansa, mutta hän keskittyikin aivan yllättäen taas meneillä olevaan tehtävään. Hän repäisi pienen paperinpalan puheensa reunasta ja alkoi rustata sille tukisanalistaa. Hetki oli ohi.
Hän sai listan valmiiksi ja oli sitä mieltä, että voisimme saman tien ryhtyä tositoimiin, eli ottaa kameran käyttöön. Hän oli selvästi taas rauhoittunut hetkeksi, ja opasti minua ihan normaalilla sävyllä kännykkänsä kameran käytössä. Toivoin sydämeni pohjasta, että kaikki menisi hyvin.
”Ootko valmis?”
”No en vitussa. Mutta ei kai tässä oo vaihtoehtoja.”
”Okei, no mä lasken vaikka kolmeen ja sit lähtee. Tsemppiä!” Vilkaisin häntä kännykän yli. Hän seisoi hartiat kohoillen luokan edessä ja läimäisi sitten itseään avokämmenellä kummallekin poskelle. Katsoin viisaimmaksi olla kiinnittämättä siihen huomiota. Odotin, että hän rauhoittui hieman, punaiset läiskät poskissa haalistuivat hiljalleen pois. Lopulta hän näytti keskittyvän taas olennaiseen.
”Noniin, yksi, kaksi, kolme, lähtee!” Klik.
Hän aloitti oikein reippaasti ja varmasti, ja ehdin jo ajatella, että nyt homma menee hyvin. Samassa hän kuitenkin ilmeisesti unohti, mihin tukisanalista viittasi, ja puhe katkesi raivokkaaseen kiroiluun.
”Vittu mä en muista! Mä en muista!” Hän hakkasi päätään seinään.
”Hei rauhotu nyt! Se lähti oikeasti menemään tosi hienosti! Pitää vaan harjoitella vähän lisää.”
”Vitut!”
”Eikun ihan oikeasti. Se näytti tosi hyvältä. Rauhoitu nyt. Istu vaikka hetkeksi.” Tunsin, miten hiki valui kainaloista pitkin kylkiäni. Hän oli taas aivan tolaltaan. Tunnelma huoneessa oli kiihtynyt nollasta sataan nopeammin kuin uskoisikaan. Pelkäsin, että pienikin väärä liike saisi hänet räjähtämään.
Ihmeekseni hän kuitenkin laahusti taas pöydän ääreen ja istui.
”Okei, tähän pitää vaan keskittyä, vähän kuin siellä taekwondossa. Sähän voit vaikka kuvitella, että oot treenaamassa”
”No en varmana, mä oon siellä aina ihan paskat housussa”.
Auts, väärä lähestymistapa… ”No okei, ei siis treenausta, unohda se. Hengitäpä nyt alkuun pariin kertaan oikein tosi syvään”.
Hän puristi toisella kädellään nenänvarttaan silmät kiinni ja hengitti ahdistuneesti ja katkonaisesti. Hänen epätoivonsa oli käsin kosketeltavaa. Hiljalleen hengitys alkoi kuitenkin syventyä ja pidentyä.
Huh sentään. Odotin, että hän tasaantui vähän, ja sanoin sitten rauhallisesti: ”Noniin, nyt käyt tukisanalistan kohta kohdalta läpi, ensin tukisana ja sitten luet mielessä sieltä puheesta tukisanaa vastaavan kohdan. Toista vaikka pariinkin kertaan.”
Hän teki kuten neuvoin, ja odotin henkeä pidättäen. Lopulta hän nousi puristaen listaa kädessään, ja sanoi hyvin pienellä äänellä, ”Anteeks kun mä koko ajan puran kiukkuani suhun.”
Olin yllättynyt ja jollakin lailla oudon liikuttunut tästä tokaisusta. Vastasin, että ei tässä mitään, että ymmärsin kyllä miksi hän oli turhautunut. Olin alkanut yhä selvemmin tiedostaa, että tässä oli ihminen, jota ei elämänsä aikana varmaankaan ollut juuri kehuttu, ja jonka kanssa kovin moni ei ollut jaksanut viettää aikaa. Näin myös, että hän oli joutunut kyhäämään melkoiset suojamuurit itsensä ympärille selvitäkseen kaikista niistä vaikeuksista, joihin elämä oli hänet upottanut. Hän käyttäytyi välillä karmeasti, mutta näytti siltä, ettei hän vaan voinut itselleen mitään. Ja se oli ehkä ainoa keino, jolla hän oli aiemmin selvinnyt haastavista ja pelottavista tilanteista, eikä kukaan ollut opettanut hänelle muutakaan käyttäytymismallia. Tunsin palan kurkussani.
”Noniin, kokeillaanko uudestaan?” Sanoin pakottaen ääneni vakaaksi.
Hän nyökkäsi.
”Jes, nyt vaan silkalla kiukulla homma purkkiin, eikö niin?”
Hän tuhahti, mutta asteli kuitenkin paikoilleen ja näytti valmistautuvan. Hän seisoi itse asiassa hyvinkin kamppailulajeihin sopivassa, vähän tavallista leveämmässä haara-asennossa, painopiste alhaalla, joustaen huomaamattomasti päkiöillään. Ikään kuin valmiina väistämään iskuja tai potkuja, ja antamaan samalla mitalla takaisin.
”Noniin, hyvin se menee!”
Ei se valitettavasti kuitenkaan mennyt. Yritimme useita kertoja, hän aloitti aina tosi hyvin ja napakasti, mutta epävarmuus iski heti kun hän hukkasi ajatuksensa. Kerta kerralta hän kiihtyi enemmän, ja lopulta hän repi sadatellen sekä tukisanalistan että alkuperäisen puheen pieniksi palasiksi kynsin ja hampain, kirjaimellisesti. Tehdessään niin hän katsoi samalla minuun silmät leiskuen ja sylki paperisilppua suustaan. Hän näytti melkoisen hurjalta.
Lysähdin väsyneenä tuoliin. Olin nukkunut koko viikon todella huonosti ja verensokeritkin alkoivat olla jo matalalla, edellisestä ateriasta oli aikaa. Olimme olleet luokassa noin tunnin, ja se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Taas oltiin lähtöruudussa, ja puhe oli silppuna pitkin lattioita.
”Mä en tee tätä! En tee!”
Itsekin olin sillä hetkellä melkoisen kypsä koko touhuun. Vilkaisin häneen voipuneesti ja totesin, ”No, tää on kyllä vaikea. Jos tuntuu ihan mahdottomalta, niin opettaja vois varmaan antaa jonkun vaihtoehtoisen jutun tehtäväks. Lähetät vaan sähköpostia tai jotain…”.
”Ja tunnustan, että oon niin paska ja heikko etten saa tätä tehtyä? Vittu!”
Hän kaivoi taas uuden paperin reppunsa uumenista ja alkoi vimmatusti kirjoittaa. ”Mä luen sitten vaikka suoraa paperista, ihan vitun sama”, hän ärisi kynänrapinan lomasta.
”Okei, tehdään vaikka sitten niin.” Kokosin itseni sillä aikaa, kun hän viimeisteli puheensa.
Pian olimme taas asemissa. Pitelin kännykkää vapisevin käsin. ”Sori nyt vaan, mun kädet tärisee”, sanoin.
”No ei se mitään haittaa vaikka kuva vähän heiluu”, hän totesi huolettomasti. Huokaisin sisäisesti helpotuksesta.
”Hyvä juttu. Ootko valmis?”
Tuhahdus.
”Noniin, eli yksi, kaksi, kolme, lähtee!” Painoin äänitysnappia.
Hän aloitti taas kerran reippaasti, vilkuili välillä paperiin mutta puhui kuitenkin enimmäkseen kameralle. Jossain vaiheessa sanat kuitenkin taas katosivat, ja hän lopetti kiroten ja keräsi taas selvästi kierroksia.
Voi saakeli.
”Nyt kyllä kuuntelet !” Sanoin jo selvästi tiukemmalla äänellä kuin aiemmin. ”Sä pärjäät hienosti, ja ei se näytä yhtään pahalta, että vilkuilet välillä paperiin, enimmäkseen puhuit kuitenki kameralle. Jos hukkaat lauseen, niin tarkistat sen vaan kaikessa rauhassa paperista. Taukoja voi ihan hyvin pitää. Nyt rauhoitut ja otetaan uusiksi.”
”Enhän mä voi pitää mitään viiden sekunnin taukoa, se on melkein kymmenen prossaa koko puheesta!”
”No totta helkutissa voit! Ei se puhe siihen kaadu!” Omakin mittarini oli hiljalleen kohoamassa punaiselle.
”No okei”, hän myöntyi lopulta.
”Hyvä, ootko valmis? Yksi, kaksi, kolme, nyt lähtee!”
Puhe lähti täydellisesti, ja näin, miten hänen varmuutensa kasvoi lause lauseelta. Hän tarkisti välillä jotain paperista, mutta pysyi silti rytmissä. Se oli suorastaan taianomaista, koko tunti oli tähdätty tähän ja olin jo melkein luopunut toivosta että osuisimme. Mutta nyt, vihdoinkin, homma sujui juuri niin kuin piti!
Olin ihan varma, että nyt saataisiin homma purkkiin ja onnittelin jo hiljaa mielessäni itseäni siitä, että olin onnistunut pysymään niin kärsivällisenä. Mutta kuinka ollakaan, avain rapisi lukossa ja muuan professori päätti juuri sillä hetkellä pöllähtää huoneeseen…
Ei voi olla todellista. Huoneen piti olla vapaa vielä ainakin tunnin, mutta pari arvoisaa professoria oli sitten kuitenkin päättänyt tulla pitämään sinne palaveria juuri sillä historiallisella hetkellä. Odotin kauhulla, kuinka kurssitoverini pinna kestäisi. Hän onneksi sai jokseenkin hillittyä kiukkunsa auktoriteetin edessä, vaikka ilmaisi kyllä, että tämä oli osunut paikalle sangen huonoon aikaan. Selitin tilanteen , ja proffa vain myhäili ja jutusteli ystävällisesti. ”Voi, tulette huomaamaan että näitä sattuu sitten työelämässä…”
Poistuimme paikalta ja heti kun olimme päässeet kulman taakse, purkaus alkoi. Kynä lensi käytävää pitkin, sitten kännykkä, ja hän kirosi melko lailla rumemmin kuin kapteeni Haddock Tintin seikkailuissa. Pari vanhempaa opiskelijaa, jotka istuksivat aulassa, katsoivat meitä kummastuneena. Katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään, jatkoin vain kävelemistä ja käännyin tyhjälle sivukäytävälle.
Kun hän oli vähän rauhoittunut, kysyin, vieläkö yritettäisiin uudestaan jossain rauhallisessa paikassa. Se oli ollut jo niin lähellä, tuntui turhauttavalta luovuttaa nyt. Hän näytti murhaavalta, mutta suostui kuitenkin. Löysimme kuin ihmeen kaupalla toisen tyhjän luokkahuoneen, ja hipsimme sisään. Ovi sulkeutui takanamme.
”Kuinkahan hyvin täältä kuuluu puhe käytävään noille muille opiskelijoille?” Hän kysyi huolestuneena.
Silmäilin ovea. ”Tuskin paljoakaan, ovi näyttää aika paksulta.”
Hän asettui seisomaan oven viereen selkä liitutaulua vasten. ”Okei, jos mä puhun tähän suuntaan niin ääni lähtee palloaaltona kohti ikkunoita ja heijastuu lopulta niistä ja seinistä, mutta ehtii vaimeta sekä meno- että tulomatkalla.”
Selvähän se, ajattelin.
”Saa luvan kelvata. Voi vitun vitun vittu, oliko sen proffan pakko tulla just silloin kun meni hyvin?”
”No äläpä…”, myöntelin. Olin jo toipunut välikohtauksesta ja sanoin ennen kuin ehdin tarkemmin miettiä: ”Mutta olihan se oikeastaan jo aika koomista.”
Hän tuhahti vihaisesti ja katsoi minua silmät viiruina. Nielaisin.
”No niin, sä oot loistavassa terässä! Nyt hoidetaan homma kotiin!” Sanoin kiireesti ja mahdollisimman innostavasti.
”Vituttaa.”
”Joo kieltämättä… mutta ei nyt anneta sen häiritä. Nyt laitetaan tää halki, poikki ja pinoon. Ootko valmis?"
En edes tiedä, mistä sain voimia tsempata vielä pariinkin otteeseen ja vakuuttaa, että homma saadaan purkkiin. Jouduimme ottamaan vielä varmaan kuusi otosta, ja ensimmäisen onnistuneen jälkeen huomasimme, että puhe oli taas liian lyhyt. Yksi meni myös pieleen, koska kännykkä ei reagoinut pysäytyskomentoon, se oli tainnut vähän kärsiä käytävämatkailusta. Pelkäsin räjähdystä, mutta jotenkin hän hillitsi itsensä ja rustasi vielä jotain paperiin. Kädet tutisten kuvasin viimeisen otoksen, jonka kesto oli minuutti 2 sekuntia, ja jonka hän päätti sanoihin ”To spend these very annoying sixty seconds, it’s very useful to have some breaks during the speech”.
Aamen.Painoin pysäytysnapin huolellisesti pohjaan ja sanoin helpottuneena ”Se oli siinä!”
Hän ryntäsi luokseni, kietoi kätensä reisieni ympärille ja kohotti minut ilmaan. Jähmetyin kauhusta ja hiki valui taas kainaloista.
”Kiitooos! Kiitos että olit niin kärsivällinen!” Hän hihkui ja pyöritti minua ympäri. Tokeneminen säikähdyksestä vei pari sekuntia, jonka jälkeen taputin häntä kömpelösti selkään. Hän laski minut lopulta alas ja tutkaili kännykkäänsä.
”Tahdotko vielä katsoa sen läpi ja varmistaa, että oot tyytyväinen? Voidaan me ottaa vielä yksi otos jos haluat?”
”Ei helvetissä.”
”Okei, mä taidan kyllä olla samaa mieltä.”
Keräsimme helpottuneina tavaramme ja poistuimme luokkahuoneesta. Oli hitusen tutiseva olo, varmaan suunnilleen samanlainen kuin puolimaratoonarilla erityisen haastavan suorituksen jälkeen. Tai härkätaistelijalla. Kävelimme yhtä matkaa pihalle, hän oli menossa bussipysäkille ja minä puolestani kapusin pyörän selkään. Hän huikkasi minulle iloisesti, että ”Nähdään huomenna”, ja lähdimme kumpikin omaan suuntaamme. Oli mukava nähdä hänen hymyilevän.
