Ficin nimi: Viimeinen toiveeni
Kirjoittaja: Chère
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: lievä angst ja deathfic, luulisin
Varoitukset: kevyttä kuoleman kuvailua
A/N: Noh, lyhythän tämä ficceröinen on, mutta itse nautin tämän kirjoittamisesta. Halusin saada ensimmäisen ficcini julkaistua ja tämä tuntui omasta mielestäni hyvältä aloitukselta. Suuntahan on vain ylös päin
Betaa ei ole joten ilmoittakaa rohkeasti virheistä! Tulisin toki iloiseksi muistakin kommenteista, jos näin lyhyestä ficistä saa mitään irti c: Joten, tässä pieni tunnetekstini:
Viimeinen toiveeniOlen aina halunnut tietää miltä tuntuisi pudota vapaasti alas taivaalta, keveänä kuin henkäys. Saisi tuntea viileän tuulen ja nähdä koko maailman. Saisi nauttia koko maailman kauneudesta yksin, nälänhätä ja sodat eivät näkyisi niin ylös.
Tai jos olisi yö, saisi nähdä miljoonat tuikkivat tähdet yläpuolellaan ja miljoonat tuikkivat kaupungit alapuolellaan. Se olisi yhtä tuikkivaa merta ja hiljaisuus salpaisi hengen. Siellä ei tarvitsisi miellyttää ketään, ei kilpailla ketään vastaan. Ei tarvitsisi miettiä muita, vaan voisi vain olla ja hengittää. Kaikki pienet taivaankappaleet hymyilisivät minulle.
Kun lähestyisin maan pintaa, putoaisin nopeammin. Huuto ja meteli voimistuisivat ja tuuli riepottelisi minua kaikkialle. Joutuisin näkemään kaiken hädän ja tuskan, kuulemaan lasten kuolinhuudot ja äitien riipaisevat nyyhkäykset. Joutuisin kohtaaman omat ongelmani ja selviämään niistä.
Ei minusta olisi siihen. Iskeytyisin vain maahan, kenties kuivalle aavikolle ja se olisi siinä. Eikä minua kukaan löytäisi, tai edes etsisi. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ruumiini olisi maatunut ja siitä versoisi ehkä kissankelloja. Kissankellot ovat hentoja ja lyhytikäisiä, aivan kuten minäkin. Ei se olisi paha tapa kuolla, oikeastaan. Se sinetöisi lyhyen vaellukseni maapallolla, sillä kuolema synnyttää elämää, kuten elämä kuolemaa.