Nimi: Alkulähteillä
Kirjoittanut: Sharra
Ikäraja: S
Paritukset: James Potter/OC + mahdollisesti muita myöhemmin
Genre: Drama / adventure / romance
Summary: Sodasta on kulunut kahdeksantoista vuotta. Malfoyn perhe on hädin tuskin ennättänyt toipua häviön aiheuttamasta häpeästä, kun heidän keskimmäinen lapsensa, Penelope, paljastuu surkiksi. Pelastaakseen Pennyn lastenkodilta tytön isosisko Prue päättää salakuljettaa tämän mukanaan Tylypahkaan. Koulussa Pennyä odottaa loputon piilottelun, valehtelun ja täpärien tilanteiden vyöry, ystävistä ja rakkaudesta nyt puhumattakaan. Omia salaisuuksiaan varjellessaan hän huomaa kuitenkin ajautuneensa keskelle salaisuutta, joka saattaa hyvinkin olla vaarallisin sitten Viisasten Kiven...
Disclaimer: Tarina, maailma ja tutut hahmot kuuluvat J.K.Rowlingille, enkä minä saa tästä mitään rahallista / rahatonta hyötyä.
A/N: Tämä tarina on kummitellut mielessäni aina Deathly Hallowsin ilmestymisestä saakka, ja nyt sain viimein aloituksen paperille. Olen pysytellyt hyvin pitkälle Rowlingin määrittelemässä canonissa sillä poikkeuksella, että Malfoyn perheessä on yhden sijasta kolme lasta - Prudence, Penelope ja Scorpius. Jos tämä jotakin häiritsee, niin kuvitelkoon itse kukin, että Malfoyt eivät arvosta naisia ja ovat siksi unohtaneet kirjoittaa heidän nimensä sukupuuhun
tämä prologi on suoraan sanottuna hieman jaarittelua ja asioiden selittelyä, mutta lupaan asioiden lähtevän vauhtiin heti toisessa osassa... Trailerinkin koetan saada aikaan myöhemmin, että pääsette hieman vilkuilemaan, mitä tuleman pitää
Inspiraatiolähteenähän tässä ficissä on toiminut Bleakin ja Ana Johnssonin biisi Fate, monen muun muassa.
- Sharra
Prologi - Surkki “No niin, Penny, on aika mennä.”
Prue ilmestyi vierelleni siistissä Luihuisen kaavussaan ja nappasi käteni tiukasti omaansa. Hän koetti hymyillä minulle rohkaisevasti, mutta hänen käsiensä vapinasta tiesin, että hän oli vähintään yhtä hermostunut kuin minäkin. Meillä molemmilla oli paljon pelissä.
Vedin hupun pääni yli ja seurasin Prueta laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Olin käynyt asemalaiturilla vain kerran aiemmin; viime vuonna, kun Prue oli lähtenyt ensimmäistä kertaa Tylypahkaan ja me - minä, isä, äiti ja pikkuveljeni Scorpius - olimme menneet saattamaan. Tänä vuonna äiti ja isä eivät olleet tulleet edes asemalaiturille asti, vaan olimme sanoneet hyvästit jo King’s Crossilla. Äiti oli halannut minua hajuvedentuoksuisesti ja toivottanut onnea itku kurkussa, isä puolestaan oli nyökännyt tavalla, josta saattoi päätellä, ettei hän uskonut suunnitelmamme onnistuvan. Scorpius oli minun lähdöstäni niin kateellinen, ettei suostunut lainkaan hyvästelemään minua, vaan potkiskeli kiviä ja jupisi itsekseen vihaisia huomautuksia siitä, miten velhoyhteisön taso oli laskenut kammottavasti, jos minunkaltaisenikin laskettaisiin Tylypahkaan. Kymmenenvuotiaaksi hän oli harvinaisen terävä suustaan, ja myös kammottavan tietoinen niistä monimutkaisista kuvioista, jotka sitoivat Malfoyn suvun historiaa sukupolvesta toiseen. Äiti oli koettanut hillitä häntä, mutta ei siitä hyötyä ollut. Scorpius teki juuri niin kuin Scorpius halusi tehdä.
Nostin reppua paremmin ylemmäs selkääni. Pruella, kuten kaikilla muillakin, oli kärryissä Tylypahkan valtava matka-arkku ja pöllö, mutta koska en tiennyt, missä olisin huomenna, olin ottanut vain pienen repun, johon mahtui kaikki välttämätön: yöpaita, kourallinen kaljuunoita, uusi koulupukuni sekä vanha, hieman vääntynyt taikasauva, joka oli kuulunut isoisoisoisälleni Cygnukselle ja jonka Prue oli varastanut ullakolta, kun äiti oli ulkona. Loput tavarat odottivat minua kotona Malfoyn kartanossa. Isä oli luvannut lähettää ne, mikäli tapahtuisi ihme ja saisin luvan jäädä.
Juna oli vasta saapunut asemalle, ja suurin osa oppilaista vetelehti vielä asemalaiturilla vanhempiensa ja ystäviensä seurassa. Prue vilkutti joillekin ystävilleen, mutta ohjasi minut kiireen vilkkaa sisälle junaan ja tyhjään vaunuosastoon, aivan junan peräosaan. Hän liu’utti lasioven kiinni ja vajosi penkille syvään huokaisten. Olimme selvinneet junaan suhteellisen huomaamatta. Yksi osa suunnitelmastamme oli jo turvallisesti takanapäin. Prue ei kuitenkaan uskaltanut hengähtää, vaan leväytti matka-arkkunsa auki ja ryhtyi penkomaan sen sisältöä.
“Vaihda koulupuku päälle“, hän komensi kireästi ja viskasi päälleni kangasmytyn, joka osoittautui mustaksi viitaksi. “Ja vedä huppu pääsi yli. Jos joku tulee, väitän, etten tiedä kuka olet. Istu hiljaa paikallasi, äläkä puhu mitään.”
Tein työtä käskettyä. Olimme nähneet tämän eteen liian paljon vaivaa pilataksemme kaiken nyt. Silti minun oli vaikea istua aloillani, kun vaunu-osaston ulkopuolelta käytävästä alkoi kuulua askelten ja ihmisten ääniä. Odotin kaiken aikaa, että joku nykäisisi oven auki ja puhuttelisi meitä, mutta Prue sai istua kaikessa rauhassa. Hän naputteli hermostuneena kynsillään ikkunalautaa.
Viimein juna alkoi vapista ja lähti liikkeelle. Vedin syvään henkeä; nyt ei ollut enää paluuta takaisin. Oli ollut aika, jolloin tämä hetki olisi ollut unelmieni täyttymys: hetki, jolloin matkustin pois lapsuudestani ja kohti taikamaailmaa, josta nyt tulisi viimein omani. Nyt se kuitenkin tuntui pelkältä kehnolta varjolta siitä, mitä olisi voinut olla. En ollut matkalla osaksi taikamaailmaa, olin matkalla hiipimään sen liepeillä vaivihkaa kuin kehno varas. Vilkuilin Pruen jännittynyttä, kalpeakasvoista hahmoa vastapäisellä penkillä ja ihmettelin, miten tässä oli päässyt käymään näin.***
Sisareni Prudence oli seitsemän vanha saadessaan taikavoimansa. Hän riiteli yläkerrassa äidin kanssa uuden juhlakaapunsa väristä, kun eteisaulan jykevä kaappikello äkkiä ponnahti pois paikaltaan ja iski äitiä suoraan nenään. Äiti alkoi itkeä, joko ylpeydestä tai siksi, että oli juuri murtanut nenänsä, ja säntäsi alakertaan kertomaan isälle. Isä rykäisi pari kertaa ja onnitteli Prueta sillä etäisen viileällä äänensävyllä, jota me kolme - Prue, minä ja Scorpius - olimme tottuneet kutsumaan isälliseksi.
Seuraavana päivänä meillä järjestettiin juhlat Pruen kunniaksi. Olin kuusivuotias, ja aloin käsittää kunnolla vasta silloin, miten isosta asiasta oikein oli kyse. Me Malfoyt järjestimme juhlia vain harvoin; isä sanoi sen johtuvan siitä, ettei meillä ollut mitään, mitä juhlia. Hän toisteli toistelemasta päästyään, että me puhdasveriset olimme menettäneet suuren osan vanhasta arvovallastamme, kun Harry Potter oli kukistanut pimeyden lordin kahdeksantoista vuotta sitten. Suuri osa meistä oli päätynyt Azkabaniin, tai välttänyt sen täpärästi pakenemalla ulkomaille. Jäljellejääneet - isäni ja isoisäni mukaan lukien - valehtelivat maineensa puhtaaksi ja viettivät hyvin hiljaista elämää teeskennellen edelleen velhomaailman ylhäisöä ja katsoen alaspäin niitä, jotka todellisuudessa olivat kohonneet korkealle heidän yläpuolelleen. Pruen taikavoimien ilmestyminen oli heille kuin taivaan lahja. Se tarjosi heille mahdollisuuden unohtaa hetkeksi häpeänsä ja juhlia tavalla, jolla Malfoyn kartanossa ei ollut juhlittu vuosiin. He kutsuivat paikalle kaikki tuttavansa, jotka olivat säästyneet Azkabanilta - Ranskan Rosierit, Greengrassit, Nottit. Parhaimpiinsa pukeutuneet naiset täyttivät tyhjäksi käyneen tanssisalin, ja äiti säteili punaisessa puvussaan kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Minä, Prue ja Scorpiuskin pääsimme mukaan. Se oli harvinaista, sillä puhdasveriset olivat yleensä sitä mieltä, että lapset oli viisainta pitää piilossa, kunnes heistä oli kasvanut tarpeeksi vanhoja ja esittelykelpoisia. Scorpius oli epäilemättä sitä mieltä, että säännöstä olisi pitänyt pitää kiinni nytkin. Hän oli viiden vanha, ja jo silloin hänellä oli ihmeellinen kyky löytää kaikesta jotakin valitettavaa. Hän sanoi, ettei pitänyt juhlista, että aikuiset olivat tylsiä ja että äidin ostama myrkynvihreä juhlakaapu kutitti häntä. Minä ja Prue puolestamme olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Meillä oli molemmilla yllämme tummanpunaista, ja omasta mielestämme näytimme aivan äidin pienoisversioilta nutturoissamme ja kaavuissamme. Olimme molemmat äidin näköisiä, tummatukkaisia ja siroja, kun taas Scorpius - vaalea ja suippokasvoinen - oli kuin ilmetty isä. Siitä syystä kai hän oli äidin suosikki, eikä jättänyt koskaan väliin tilaisuutta näyttää, mihin kaikkeen oikein pystyi. Juhlissa hän pyöri taukoamatta kaikkien jaloissa, vähätteli minua ja Prueta ja kaatoi mehulasin serkkuni Alvena Rosierin uudelle kaavulle. Silti hän ei pystynyt varastamaan Pruen paikkaa juhlien tärkeimpänä henkilönä. Kaikki puhuivat taukoamatta siitä, miten tärkeän askeleen Prue oli juuri ottanut, ja miten hauskaa hänellä tulisi olemaan Tylypahkassa. Välillä joku muisti mainita, että minun vuoroni oli seuraavana, ja minua alkoi jännittää kun tajusin, että ensi vuonna saattaisin olla näiden samojen juhlien tähti.
Täytin seitsemän, ja aloin odottaa taikavoimieni ilmestymistä. Varastin äidin taikasauvan ja huidoin sillä siinä toivossa, että jotakin tapahtuisi. Koetin riitaantua äidin kanssa niin kuin Prue, ja kiipesin korkealle puuhun ja kartanon katolle, koska eräs äidin ystävistä tiesi neuvoa, että vaaratilanteeseen joutuminen saattaisi tuoda kyvyt esille. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kahdeksas syntymäpäiväni koetti, ja minua alkoi pelottaa, vaikka äiti lohdutti, että taikavoimien ilmestyminen oli epäsäännöllistä. Itse Albus Dumbledore, eräs velhoista kuuluisimmista, oli kuulemma saanut taikavoimansa vain hetkeä ennen Tylypahkan alkamista.
“Niin, ja missä hän on nyt? Kuollut kuin kivi”, isoisäni Lucius tokaisi siihen.
Äiti sulki oitis suunsa ja lähti huoneesta. Jostakin syystä hän ja isä vaikenivat heti, kun isoisä Lucius tuli huoneeseen. Se tuntui omituiselta, koska tavallisesti heillä - etenkin isällä - oli loputtomasti sanottavaa, eivätkä he pelänneet esittää mielipiteitään kovaan ääneen. Isoisän läsnäollessa he kuitenkin alkoivat änkyttää tai lakkasivat puhumasta kokonaan. Minulle ja Pruelle isoisä puhui vain harvoin. Se johtui kai siitä, että olimme tyttöjä, koska Scorpiusta isoisä puolestaan rakasti. Hän vei usein Scorpiuksen mukanaan katsomaan huispausta tai kilpalentoa, mutta mitä muuta he tekivät, se oli meille arvoitus. Aina tullessaan kotiin Scorpius oli kuitenkin kummallisen hiljainen ja ärhäkkä, ja saattoi kestää kauan, ennen kuin hän palasi takaisin lelujensa pariin.
Yhdeksäs syntymäpäiväni koitti, ja sen jälkeen kymmenes. Scorpius onnistui vahingossa paiskaamaan ranskalaisen porsaanfileen ikkunaan, ja Prue sai kirjeen Tylypahkasta, mutta minun taikavoimistani ei näkynyt jälkeäkään. Äiti kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja itki enemmän, isä tarkasteli minua hiljaisen huolestuneena ja isoisä Lucius puolestaan vakuutti kaikille, että isä oli tehnyt virheen mennessään naimisiin äidin kanssa. Se oli niin kylmästi sanottu, että minun teki mieli inhota isoisää, mutta Prue vakuutti minulle, ettei isoisä voinut tarkoittaa mitä oli sanonut, hän itsehän oli järjestänyt isän naimisiin äidin kanssa. Kun kysyin, miten hän tiesi, hän vain pudisti hymyillen päätään ja levitteli käsiään. Jo yksitoistavuotiaana hänellä oli taito saada selvää asioista, jotka eivät olisi periaatteessa kuuluneet hänelle alkuunkaan.
Sitten koetti syyskuun ensimmäinen ja Prue lähti Tylypahkaan. Me saatoimme hänet asemalle, ja äiti itki tapansa mukaan ylpeydestä. Enää kukaan ei kuitenkaan sanonut, että seuraavana vuonna olisi minun vuoroni. Silloin käsitin heidän pelkäävän, ettei minusta ikinä olisi Tylypahkaan. Minuakin pelotti. Kirjoitin monta kertaa Pruelle kouluun ja käskin hänen selvittää, oliko mahdollista saada taikavoimat näin myöhään, mutta hän lähetti vain lohduttavia ja kierteleviä vastauksia, jotka olivat kyllä kilttejä, mutta eivät ratkaisseet ongelmiani. Se vuosi kotona oli hyvin painostava. Minusta tuntui, että elin suurennusloitsun alaisena ja kaikki - etenkin isoisä Lucius - tarkkailivat toimiani taukoamatta. Kun Scorpius eräänä päivänä suoritti päivällisellä bravuurinumeronsa ja räjäytti perunan, koska kotitonttu ei ollut kypsentänyt sitä tarpeeksi, äiti pillahti itkuun ja julisti sen olleen minun ansiotani. Kukaan ei uskonut häntä, koska Scorpius räjäytteli suutuksissaan esineitä harva se päivä, ja koska taikavoimani pysyivät edelleen huolellisesti piilossa.
“Äiti”, minä kysyin eräänä iltana, “mitä tapahtuu, jos minä olen surkki?”
“Älä huolehdi siitä, Penelope. Me rakastamme sinua aivan yhtä paljon kuin nytkin”, äiti vakuutti. Mutta hänen hiuksiani silittelevä kätensä vapisi, eikä hän pystynyt kohtaamaan katsettani.
Prue palasi kesällä Tylypahkasta mukanaan matka-arkku täynnä oppikirjoja, taikajuomia ja jännittäviä uutisia. Hän heittäytyi kaulaani asemalla ja kertoi, että vuosi erossa oli pisin, jonka hän oli elämänsä aikana kokenut. Silti hän kaipasi jatkuvasti takaisin Tylypahkaan ja kulutti päivät lähettämällä pöllöllään kirjeitä ystävilleen, joita minun silmissäni oli miljoona. Iltaisin hän hiipi huoneeseeni, valtasi sänkyni ja kertoi yömyöhään opettajista, oppitunneista ja kaikista niistä ihmeellisistä asioista, joita oli oppinut.
“Sinä kuolet ihmetyksestä, kun pääset sinne, Penny!”
“Entä jos en pääse?”
Syntymäpäivääni oli kuukausi, eikä taikavoimistani ollut vieläkään näkynyt vilaustakaan.
***
Yhdestoista syntymäpäiväni kului levottoman odotuksen vallassa. Oli yleisesti tiedetty tosiasia, että kirjeet Tylypahkasta tulivat aina yhdentenätoista syntymäpäivänä, eivät koskaan päivääkään aiemmin tai myöhemmin. Minua jännitti niin paljon, etten pystynyt teeskentelemään nukkuvaa, kun äiti, Prue ja Scorpius aamulla tulivat herättämään minut, ja oksensin puolet täytekakusta pöydälle. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että Prue tiesi oitis kertoa, millaisella taikajuomalla pahoinvointini voisi parantaa, tai että Scorpius hermostui tapansa mukaan aamiaisensa häiritsemisestä ja räjäytti kaapinoven tuusannuuskaksi. Äidin ja isän ostama kissa, harmaanvalkea pörröinen otus, tuntui enemmänkin pahalta enteeltä kuin lahjalta; kaikki velhot tiesivät, että kissat olivat surkkien parhaita ystäviä.
Olin kuin tulisilla hiilillä koko syntymäpäiväjuhlieni ajan. Kun viimeiset vieraat lähtivät, linnoittauduin yläkerran eteisaulan ikkunalaudalle tähystämään pöllöjä, enkä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin äiti puolenyön aikaan tuli hakemaan minut nukkumaan. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja hän näytti yhtä lannistuneelta kuin miksi tunsin itseni. Kirjettä ei ollut tullut. Toivoin kaiken aikaa, että hän sanoisi pöllön eksyneen matkalla tai olevan myöhässä, mutta hän peitteli minut hyvin hiljaisena ja lähti sitten huoneesta. Jälkeenpäin tajusin, ettei hän halunnut valehdella itselleen.
En nukkunut koko yönä, vaan tuijotin kattoon ja kuuntelin ääniä alakerrasta. Kuulin lattialautojen narinaa, ja puhetta. Erotin äidin hiipivät askeleet, isän raskaan töminän ja isoisän tyytymättömän askelluksen, joka kuulosti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä kantapäänsä lattialautojen lävitse. Puolessavälissä yötä he unohtivat olla hiljaa ja kuulin vihaisen ärähdyksen:
“Lähetetään se äpärä pois!”
Pruekin kai kuuli sen, sillä hän hiipi huoneeseeni ja sujahti sanaakaan sanomatta peittoni alle. Emme olleet nukkuneet yhdessä sen jälkeen kun olimme pieniä, mutta sinä yönä hän halasi minua tiukasti ja hengitti lämpimästi vasten olkapäätäni kuin peläten, että kun hän aamulla heräisin, minä olisin poissa.
***
Seuraavana aamuna isä kutsui minut puheilleen työhuoneeseensa. Scorpius hymyili avoimen vahingoniloisesti, kun nousin aamiaispöydästä ja kävelin ulos huoneesta. Isä ja isoisä odottivat molemmat minua työhuoneessa. Isä näytti siltä kuin ei olisi nukkunut tuhanteen vuoteen, isoisä puolestaan katseli minua silmät sirrillään kuin kalalokki mädäntynyttä silakkaa. Minua alkoi pelottaa.
“Istu alas, Penelope”, isä kehotti sävyttömästi.
Tottelin sanaakaan sanomatta.
“Tämä on huono uutinen, kuten varmasti tiedätkin. Vuosiin”, isä painotti, “vuosiin ei Malfoyn suvussa ole ollut ainuttakaan, jota voitaisiin kutsua surkiksi.”
“Se tulee siis äitisi puolelta”, isoisä lisäsi ankarasti.
Isä mulkaisi häntä vihaisesti. “Surkkiutta on tutkittu jo vuosikymmeniä, eikä kukaan ole vielä pystynyt selittämään, miksi sitä ilmenee siellä kuin ilmenee.”
“Sinuna en huijaisi itseäni, Draco, vaan hankkiutuisin eroon ongelmasta.”
“Pitäisikö minun erota vaimostani?”
He kyräilivät toisiaan, ja minun piti yskähtämällä muistuttaa heitä olemassaolostani. Silmänräpäyksessä isä irrotti katseensa isoisästä ja katsoi minua. Hänen ilmeensä oli kireä, kuin hän olisi valmistautunut kertomaan minulle jotakin hyvin epämukavaa. Ääni raskaana hän vannoi, ettei syyttänyt minua mistään, ja että olisin edelleen osa hänen perhettään vielä tämänkin jälkeen. Isoisän ilmeestä näin, ettei se miellyttänyt häntä lainkaan; hän katseli isää kuin hänen edessään olisi ollut jotakin, mikä piti ehdottomasti poistaa maailmankartalta yhteisen hyvän nimessä.
“Minä ja äitisi olemme tehneet suunnitelmia”, isä huokaisi. “Ja meidän mielestämme on parasta lähettää sinut pois.”
Sydämeni lakkasi lyömästä. “Pois?”
“Se tuntuu julmalta, mutta on varmasti paras ratkaisu tällä hetkellä. Kun sana leviää... No, me yritämme tietenkin pitää asian salassa, mutta kun et syksyllä lähde Tylypahkaan, asia paljastuu joka tapauksessa. Silloin on parempi, ettet ole täällä.”
“Surkit kautta aikojen on lähetetty jästimaailmaan, siinä ei ole mitään omituista”, keskeytti isoisä, jota isän tunteilu näytti ärsyttävän. “Löydämme varmasti paikan, joka tyydyttää kaikkia. On sijoituskoteja, lastenkoteja... jästit pitävät sinusta kyllä huolen. Mutta on paras, ettet pidä enää yhteyttä vanhempiisi.”
“Siitä me keskustelemme myöhemmin“, isä sanoi ja vilkaisi jälleen julmasti isoisää. “Mitään ei tarvitse päättää nyt. Halusin vain kertoa sinulle, Penelope, että osaat varautua tiettyihin... järjestelyihin…”
En pystynyt puhumaan, niin kovasti minua itketti. Kyyneleet täyttivät kurkkuni ja pyrkivät tulvimaan silmiini, ja jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani pitääkseni ne loitolla. Lähteä pois! Jästien keskelle. Yhtä hyvin he olisivat voineet katkaista pääni siinä paikassa, se olisi sattunut vähemmän. Olin kuullut tarinoita jästeistä: he pelkäsivät meitä ja polttivat meidänkaltaisiamme roviolla. Miten isä voisi lähettää minut sinne?
“Älä nyt itke, Penelope, itse me jokainen oman rangaistuksemme säädämme”, tokaisi isoisä, joka näytti kokonaan unohtaneen, että hän itse oli onnistunut välttämään vankeusrangaistuksen vain alle kaksikymmentä vuotta sitten.
***
Pysyttelin koko sen päivän huoneessani, enkä suostunut tulemaan alakertaan silloinkaan, kun äiti kävi oven takana kutsumassa minua. Tiesin hänen olevan huolissaan, mutten pystynyt kohtaamaan hänen katsettaan. Hän oli valmis lähettämään minut pois, niin kuin isäkin, lähettämään pois ja unohtamaan sen jälkeen, että olin ollut koskaan olemassa.
Omituinen kiukku täytti mieleni. Siihen saakka minulla oli ollut vain harvoin aihetta olla vihainen, mutta nyt olin niin raivon vallassa, että minun oli vaikea ajatella. Kuivasin kyyneleeni ja aloin kehitellä sotasuunnitelmaa. Jästien keskelle en menisi, vaikka minun täytyisi karata kotoa ja paeta maan ääriin, sen vannoin. Hautasin pääni tyynyyn ja kuvittelin, miten karkaisin sukulaisteni tavoin ulkomaille, kauas isän ulottumattomiin. Olin juuri päässyt siihen osuuteen, jossa seikkailin Afrikan viidakossa ja pakenin henkeni edestä nälkäistä leijonaa, kun huoneeni ovi kolahti auki ja Prue tunkeutui sisälle huoneeseen.
“Mene pois!”
“Kuulin, mitä isoisä suunnittelee”, Prue sanoi yksinkertaisesti ja istui sänkyni laidalle kielloista välittämättä. Silloin itsehillintäni petti kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta ja purskahdin itkuun. Prue heittäytyi vierelleni sängylle ja silitti hiuksiani juuri niin kömpelösti kuin kaksitoistavuotiaalta saattoi odottaa.
“He sanovat, että se on sinun omaksi parhaaksesi”, hän sanoi hiljaa. “Että sinulla on siellä parempi kuin täällä.”
“Minä en halua lähteä!”
Hän halasi minua tiukasti. “Minäkään en halua sinun lähtevän! Mutta minulla on parempi ajatus.”
“Mikä?”
“Sinä tulet minun kanssani Tylypahkaan”, Prue sanoi yksinkertaisesti.
Nousin istumaan. “Mitä?”
“Se on paljon viisaampaa. Kukaan ei ihmettele mitään, jos olet siellä.”
“Mutta minä en pääse sinne. Minulla ei ole kirjettä.”
Hän heilautti kättään. “Pikkujuttu. Jos olemme ovelia, kukaan ei huomaa mitään.”
Hän tarttui minua kädestä ja veti minut alakertaan keittiöön, missä toiset odottivat malttamattomina. Prue pyysi meitä kaikkia istumaan alas ja alkoi selittää suunnitelmaansa kaksitoistavuotiaan varmuudella. Hän kertoi, että aikoi salakuljettaa minut Tylypahkaan. Sen pitäisi olla helppoa, koska ovella ei ollut ketään tarkastamassa, kuka sai tulla sisään ja kuka ei. Jos menisin Pruen kanssa, kaikki luulisivat minua yhdeksi hänen ystävistään, eivätkä kyselisi. Pruen laskelmien mukaan minun pitäisi päästä sisälle Tylypahkaan suhteellisen helposti, kunhan vain olisin pukeutunut koulupukuun ja pitäisin taikasauvani näkyvillä.
“Lajitteluhattu tietenkin huomaa eron”, hän selitti, “mutta meidän pitäisi pystyä kiertämään sen, kun olemme varovaisia. Kunhan lajittelu on hoidettu, Penny voi soluttautua mihin tahansa tupaan ja leikkiä olevansa yksi heistä. Jos joku kysyy, hän voi vain väittää, että hänen nimensä on unohdettu listasta.”
“Suunnitelmassasi on yksi mutta“, isä sanoi vinosti hymyillen. “Penelope ei osaa taikoa. Miten luulet hänen selviävän oppitunneilla?”
Prue kohautti olkapäitään. “On eri asia olla kehno taikoja kuin surkki, eikö niin? Ja jos Penny ottaa jonkun vanhan taikasauvan, hän voi syyttää sitä kaikesta. Meidän luokalla on yksi tyttö, jonka taikasauva on melkein katki, hän räjäyttelee asioita melkein yhtä paljon kuin Scorp.”
Scorpius mulkaisi häntä pahasti.
“Opettajat tietävät totuuden.”
“Heidän papereissaan voi olla virhe.”
“Eikä voi, he ovat
opettajia", Scorpius pisti väliin.
Prue hymyili hänelle alentuvasti. “Hyvä, että kunnioitat opettajiasi noin paljon, mutta pidähän nyt suusi kiinni, natiainen. Sinun vuorosi on ensi vuonna.”
“Minun ei ainakaan tarvitsi kieroilla tietäni sisään, niin kuin
eräiden."Vältin huolellisesti katsomasta veljeeni. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän isoisä Luciuksen vaikutusvalta alkoi paistaa hänestä. Joskus minusta tuntui, että kun katsoin häntä silmiin, ne harmaat silmät kuuluivat kokonaan jollekin toiselle. Silloin minua pelotti ja toivoin, että isä ja isoisä olisivat lakanneet hemmottelemasta häntä.
“Seitsemän vuotta on pitkä aika, Prudence. Ette mitenkään pysty huijaamaan kaikkia niin pitkään”, äiti sanoi hiljaa. Hän katsoi Prueta kostein ruskein silmin kuin rukoillen, että Prue kumoaisi hänen sanansa, löytäisi jonkin kiertotien. Äidille Pruen keksintö merkitsi uutta toivoa, viimeistä mahdollisuutta pitää minut kotona edes vähän pidempään. Isäkin katseli Prueta kokonaan eri tavalla kuin ennen, kuin hänen savena pitämänsä maamöykky olisi muuttunut puhtaaksi kullaksi. En ihmetellyt sitä ollenkaan. Prue oli fiksu, terävämpi kuin olisi voinut kuvitella hänen kouluarvosanojensa perusteella.
Prue nosti leukaansa. “Siinähän on vain kyse valehtelemisesta. Ja minä valehtelen hyvin.”
“Siltä alkaa tuntua“, mutisi isä. Hän katseli arvioiden vuoroin Prueta, vuoroin minua.
“Ei, sanon minä“, isoisä Lucius tokaisi. “Tyttö on tehnyt jo tarpeeksi vahinkoa. Mitä ihmiset sanovat, kun selviää, että hän on surkki - ja tarpeeksi epätoivoinen yrittääkseen huijata tiensä kouluun?”
“Entä jos hän katoaa noin vain? Eivätkö he silloin ala puhua?” äiti kysyi. Tunsin sydämeni hypähtävän vallattomasti. Äiti puolusti minua - äiti, joka lehahti punaiseksi häpeästä joka kerta kun isoisä vain uskalsi katsoakin häneen!
Isoisä huiskautti kättään. “Katoamiset unohtuvat nopeasti. Skandaalit ovat kokonaan eri asia.”
“Me emme elä enää sota-aikoja. Kaikki on erilaista nyt“, isä sanoi rauhallisesti, mutta varmasti.
Prue kääntyi hymyilemään minulle, ja me puristimme jännittyneenä käsiämme pöydän alla.
“Aivan, olet oikeassa! Kaikki on huonommin kuin ennen sotaa! Tarvitseeko minun muistuttaa sinua siitä, Draco? Tarvitseeko minun kertoa, miten lahjoin vanginvartijat päästämään meidät pälkähästä? Miten hämäytin aurorit ja muuntelin lukemattomia muisteja, että saisimme haluamamme todistukset oikeudesta? Oletko sinä unohtanut, miltä tuntui istua Velhojen Neuvoston edessä?”
“Tässä on kyse kokonaan eri asiasta.”
“Tässä on kyse sukumme maineesta, eikä se ole tippaakaan eri asia!” isoisä ärähti ja iski kävelykepillään lattiaa niin, että ruokapöytä hypähti. “Odotin sinulta enemmän, Draco.”
Isoisän katse oli niin murhaava, että olin varma, että isä vaikenisi ja lipeäisi paikalta nopeammin kuin pala saippuaa, mutta hän pysyi paikoillaan. Hän nosti katseensa ja katsoi isoisää tiukasti silmästä silmään, ja hänen ilmeensä oli niin luja, ja että hetken ajan minun oli vaikea erottaa heitä toisistaan, niin samalta he näyttivät - molemmat pitkiä ja vaaleita ja tiukasti oman asiansa kannalla. Minun teki taas mieli itkeä, tällä kertaa kiitollisuudesta ja helpotuksesta. He olivat molemmat minun puolellani. He eivät halunneetkaan lähettää minua jästien luokse.
“Mieti, Draco”, isoisä sanoi pehmeästi. “Mieti, mitä tässä on vaakalaudalla. Me puhumme nyt siitä kaikesta, minkä eteen olemme taistelleet.”
Isä pudisti hitaasti päätään. “Ei. Me puhumme nyt minun perheestäni.”
Isoisä kavahti taaksepäin kuin isä olisi uhannut häntä taikasauvalla. Hän valahti tavallistakin kalpeammaksi ja katsoi isää kuin rottaa, joka uhkasi hänen kaavunliepeitään. Hetken ajan olin varma, että hän kaivaisi taikasauvansa esiin ja kiroaisi meidät kaikki, mutta hän tyytyi heilauttamaan hienoa viittaansa ja harppomaan ulos huoneesta itsekseen mutisten. Olin varma, ettei häntä näkyisi kartanossamme vähään aikaan.
Isä vajosi takaisin tuolilleen, ja vasta silloin huomasin hänen vapisevan kiireestä kantapäähän. Hän oli yhtä kalpea kuin isoisä aina verettömiksi valahtaneita huulia myöten.
“Draco?” äiti kysyi huolissaan. “Oletko kunnossa? Tuonko sinulle jotakin? Lasin tuliviskiä?”
Isä nosti kätensä pystyyn ja pudisti päätään. Hetken kuluttua hän pystyi taas puhumaan.
“Minä haluan kokeilla Prudencen suunnitelmaa. Mutta Prudence - “
“Niin, isä?” Prue kysyi kasvot loistaen.
“Tämä on kokonaan sinun vastuullasi.”
***
A/N2: Vähän selvennystä tarinan hahmojen ikärakenteesta siltä varalta, että se on jollekin epäselvää. Eli tarinan alussa iät menevät näin:
Prudence Malfoy, 12
Penelope Malfoy, 11
James Potter, 11
Scorpius Malfoy, 10
Rose Weasley, 10
Albus Potter, 10
Lily Potter, 9
Hugo Weasley, 9
Teddy Lupin, 18
Victoire Weasley, 16
Fred Weasley, 5
Roxanne Weasley, 4
Niin, ja kommentteja olisi tosi kiva saada!
