Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11
Paritus: Thorin/Dís
Fandom: Hobitti
Vastuuvapaus: En omista henkilöitä enkä tekstin maailmaa, ne ovat Tolkienin.
Varoitukset: Insestiä.
Summary: ”Sinä et rakasta häntä.” Mutta Thorinin äänessä käy paljonpuhuva värähdys – hän ei ole varma.
A/N: Forgive me Tolkien for I have sinned. Kirjoitin tämän ekan Hobitin jälkimainingeissa (mulla oli itse asiassa aika pitkä kausi, jonka aikana kirjoittelin lähinnä Hobitti-juttuja), eli tämä on melkein vuoden vanha. Hups. Mutta oon aika kiintynyt tähän jostain syystä joten halusin julkaista, silläkin uhalla että minä yksin käyn tätä lukemassa. 
Tämä on canonin ulkopuolella (todennäköisesti) koska tämä sijoittuu johonkin Frerinin kuoleman jälkeen, mutta Durinit eivät (vielä) asuta Sinivuoria. Ja en tiedä miten kauan kääpiöiden raskaus kestää, pidättäydyin ihmisten kuukausissa! Tämä osallistuu genrehaasteeseen dramalla.
Sitä, jota minä rakastan
Se alkaa niin kuin mikä tahansa Thorin Tammikilven seikkailuista.
Sää on vetinen ja sumuinen kun hän kertoo lähtevänsä. Dís istuu tulen ääressä hiomassa heittokirvestä eikä suo veljelleen katsetta. Vain käsien kireästä vapinasta saattaa päätellä millainen myllerrys hänen tumman, tyynen kuorensa alla piilee.
”Menetkö sinä tapattamaan itsesi?” Dís kysyy ja laskee kirveen viimein jalkojensa väliin, nostaa leukansa uhmakkaana. Thorin muistaa hänen olleen sellainen aina, kehdosta asti – pieni ja tuittupäinen ja tumma, sysiyönsävyinen. Durinin sukua.
”Minä menen kullan perään”, hän vastaa ärtyneesti koska ei yksikään puhuttele häntä noin, ei edes hänen sisarensa, ei edes Yksinäisen vuoren prinsessa.
”Voi, kuinka minä säälin sitä naista, jonka sinä omaksesi otat”, Dís ilmoittaa päätään puistaen. ”Sillä ikävä on hänen elämänsä niin kauan kuin sinä juokset kullan perässä.” Hän kääntyy taas kirveensä puoleen eikä hänen liikkeissään ole sävyäkään tavanomaisesta pehmeydestä.
Thorin ei aio enää koskaan ottaa naista omakseen. Kulta on hänen mielestään turvallisempaa; sitä voi varastaa, sitä voi vaihtaa, mutta sitä ei voi koskaan täysin tuhota.
Hän on huomannut, että edes kääpiöt eivät ole yhtä sitkeitä. Heitä ei ehkä voi varastaa tai vaihtaa, mutta heidät
voi tuhota.
He tietävät sen turhankin hyvin, Durinin suvun ainokaiset.
Dís suutelee häntä silti hyvästeiksi kun hän viimein lähtee. Sade litisee mustan kolon nurkissa ja sisko on lämmin vasten hänen rintaansa. ”Älä vain”, Dís kuiskaa huulet yhä vasten hänen poskeaan, ”tapa itseäsi.”
Thorin lupaa, vaikka lupauksetkin voi tuhota.
Thorin ratsastaa tuulessa ja tuiskussa, yöpyy isojen ihmisten majataloissa. Toisinaan hän istuu iltaa hämyisissä loukoissa lähellä takkatulta, värjöttelee kuura partaansa sulaen. Hän nauttii hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, eikä kuitenkaan, sillä oluessa on oudon karvas maku eikä tulikaan lämmitä kuten se Ereborin aikoina lämmitti, luita ja ytimiä myöten.
Hän kohtaa Dwalinin ratsastettuaan itään. Myrskyt tervehtivät häntä ensin, ja hänen täytyy yöpyä läheisessä kievarissa odottamassa ilman kirkastumista.
”Thorin Tammikilpi”, ääni hänen takaansa jyrisee, ja on kuin he eivät olisi nähneet vuosiin, vaikkei siitä ole kuin – no, ehkä siitä onkin vuosia.
”Dwalin Fundinin poika”, Thorin vastaa hymyillen ja he käyvät istumaan yhteiseen pöytään. He juovat yhdessä tuopin, parikin, puhuvat ja juovat kuten heidän tapanaan on. ”Mihin olet veljesi hukannut?” Thorin kysyy kun ilta kääntyy jo yöksi ja sade vaimenee kattoja vasten.
”Viimeksi kuulin hänestä teidän tienoillanne”, Dwalin kertoo kallistaen puisen kolpakon huulilleen. Hän näyttää terveemmältä kuin ennen, hänen kasvonsa ovat punaiset ja partansa tuuhea. Ihoon hakatut riimut kiemurtelevat turkisten alle kuin käärmeet. Muutamaa niistä Thorin ei ole ennen nähnyt. ”Väitätkö, että olette hävittäneet veljeni?” Hän tönäisee Thorinin olkaa ja nauraa jylisten.
He eivät ole nauraneet pitkään. Vielä muutamia vuosia sitten heidän kasvoihinsa oli kaiverrettu syvä murhe, jota ei olut, tanssi tai nauru parantanut. Rikkaudet ovat helpottaneet, mutta niidenkään lohtu ei ole rajaton.
Mutta sinä iltana he nauravat, sillä he ovat kuin veljiä toisilleen – eivät verestä, vaan jollain sitäkin syvemmällä siteellä. Thorin kertoo aarteesta, jota on lähtenyt ajamaan, ja Dwalin liittyy mielihyvin hänen seuraansa. He sopivat jakavansa kullan tasaisesti – mutta kaikki naisten korut, mikäli aarre niitä sisältää, Dwalin lupaa Thorinille.
”Siskollesi”, hän selventää. ”Ettei hänen tarvitse kohdata kosijoitaan paljaspäin.”
”Mitä kumman kosijoita”, Thorin murisee ja tilaa uuden tuopin. Hän ei pidä aiheesta.
He lähtevät aamutuimaan, kun hämärä vasta laskee eikä valoa näy edes kylän huurteisissa ikkunoissa. Heidän hengityksensä höyryää ponien keinahdellessa kuraista tietä ja heidän päästessä vuoren juureen, aurinko laskee ensimmäiset punaiset säteensä lumisiin huippuihin.
Maailma on täydellisen kaunis, ilman kultaakin.
Seuraavan, viimeisen kerran, Thorin tuntee niin katsoessaan sisarensa nukkuvia kasvoja.
”Jos sinä kuolet tällä retkellä, minne tahdot sinut haudattavan?”
He eivät ole kirjoittaneet sopimuksia siitä, tai hautauskustannuksista, tai siitä kenen on kerrottava Dísille ja Balinille ja kenen on laskettava arkku maan poveen.
Se on selvää ilman sopimuksiakin. Eivätkä he aio kuolla, tällaisen mitättömän aarteen vuoksi kuoleminen olisi suurempi häpeä kuin kuolla parta leikattuna.
Dwalin pohtii kysymystä pitkään, imeskelee piippuaan ja pössyttelee pihkanhajuista savua kylmään yöilmaan. Taivas heidän yllään on kirkas ja valkoisia tähtiä tulvillaan, kova tuuli ulvoo vuoren rinteissä. Toisinaan metakkaan yhtyvät sudetkin.
”Ereborin syvimpään onkaloon”, Dwalin vastaa hitaasti ja lämmittää piippunsa pesää kipinöivän nuotion yllä.
”Smaugin tallottavaksi”, Thorin täydentää mustanpuhuvasti, vaikka hän oli alun perin aikonut sanoa sen kevyeen sävyyn.
Mutta siitä on kymmeniä vuosia eikä haava parane, se märkii ja märkii taas kunnes aika Thorinin uuvuttaa.
”Minä tuon tuonpuoleisesta sellaisen myrskyn, että se lennättää Smaugin pyrstölleen ja hukuttaa hänet kaikkiin niihin katkeriin sieluihin, jotka ovat sen pedon tulesta kärsineet”, Dwalin sanoo yhtä katkerasti kuin nuo sielut, joista hän puhuu.
”Älä lupaa sellaista mitä et voi pitää”, Thorin vastaa taivaalle, jossa valkoinen kuu katselee heitä.
”Voi, minä pidän kyllä sanani”, Dwalin sanoo ja Thorin melkein uskoo hänen äänensävyään.
Dwalin käy nukkumaan pian sen jälkeen. Thorin valvoo, kuuntelee susien kumeaa itkua ja toverinsa kuorsausta.
He tappavat muutaman örkin matkallaan, karistavat perästään pienen mutta nälkäisen susilauman ja pääsevät viimein sen suuremmitta kolhuitta aarteen luokse. Ja kolhutkin ehtivät parantua ennen kuin Dís näkee ne ja pieksee Thorinin ajattelemattomuudesta.
Se on silkka kirstu haudattuna syvälle maahan ja tomuun, liki unohdetuin kääpiöriimuin lukittu, eivätkä kirveet saati moukarit saisi sitä väkisin auki.
Mutta Thorinilla on karttansa. He saavat arkun auki ja hymyä on vaikea pidätellä kullan kimaltaessa niin kauniisti. Aarteita ei ole runsaasti, ei ainakaan kääpiöiden makuun (vaikka ihmiset voisivat sillä määrällä elää mukavasti kuolinvuoteelleen asti), mutta totta puhuen se on enemmän kuin mitä Thorin odotti.
He jakavat aarretta tasapuolisesti lopun päivää, Dwalin työntää Thorinin kynsiin jokaisen naisia varten hiotun riipuksen ja hiussoljen, jotka ovat toki kauniita mutta turhia hänen kannettavakseen.
Illan vaipuessa he sytyttävät tulen ja Thorin vajoaa sikeään, mustaan uneen, josta ei aamun valjetessa muista muuta kuin sisarensa vinon hymyn.
Sade piiskaa maata koko kotimatkan ajan ja se pelastaa heidät vastenmielisten matkalaisten kohtaamiselta. Dwalin kääntyy omille teilleen puolessa matkassa, rikkauksista kylläisenä, ja muistuttaa etsimään maan alle kadonneen veljensä. Thorin taputtaa hänen olkaansa ja katselee kuinka musta, pitkähäntäinen poni katoaa tienhaaran kautta metsän utuun.
Thorin on suistua ojaan kun sade muuttuu litiseviksi lätäköiksi. Mitä lähemmäksi kotia hän pääsee, sitä ankarammin vesi hakkaa. Kuin pilvet tahtoisivat lyödä hänet tieltä ja estää hänen pääsynsä siihen mustaan koloon, jota hänen sisarensa lämmittää.
Hän ei voi olla pitämättä sitä jonkinlaisena merkkinä. Hyvänä vai pahana, sitä hän ei tahdo pohtia – liikaa pahoja enteitä on hänen harteilleen laskettu. Mutta täysin kevein rinnoin hän ei kylän sortuneista kiviporteista astu.
Tämä maailma ei ole muuttunut Thorin Tammikilven lyhyen seikkailun aikana. Tämä maailma on pysynyt ennallaan, ja pysyy kai maailman päättymiseen asti, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan. Hiljakseen tämä kylä käy hänelle melkein tutummaksi kuin Ereborin kaikuvat käytävät ja soihduilla valaistut salit, sillä niistä ajoista on kauan, niin kauan.
Viimein hän ratsastaa tutun, seinistään mustuneen tuvan pihaan. Ilta vajoaa hänen ylleen kuin samettinen viitta, parsitun pimeänä ja hiljaisena, sillä sade on laantunut. Öiset sirkat sirittävät, ponin kaviot narisevat nurmimattoa vasten.
Ikkunanraoista pilkistää valoa.
Dís istuu takan ääressä kuten niin usein ennenkin, sormissaan neula ja sukkapari, joiden reikiä hän parsii totisena. Mustat hiukset valuvat hänen selkäänsä ja rinnoilleen, silmät ovat sieluttomat.
”Sisko”, Thorin sanoo käheästi ja Dísin pää singahtaa pystyyn.
”Thorin!” hän hihkaisee, sysää ompeleensa sivuun ja nousee seisomaan. ”Mahalille kiitos etteivät örkit ole sinua seivästäneet!” Ja niine sanoineen hän harppaa veljensä syliin ja ujuttaa nenänsä tämän kylmään niskaan.
”Niiden sopii yrittää”, Thorin murisee likistäen sisarensa lähemmäs itseään. Dísin keho on pieni ja lämpöä hehkuva, lujempi ja luotettavampi kuin kokonainen kääpiöarmeija.
Dís vetäytyy kauemmas ja tarkkailee Thorinin kasvoja hartaasti kulmat rypistyneinä. Hän nostaa kätensä ja pyyhkii veljen ohimoon liimaantuvia kosteita suortuvia sivuun, kasvoillaan omituisen hauras ilme. Thorin ei ole tottunut näkemään siskoaan sellaisena.
Äkkiä Dísin suu venyy leveään virneeseen. ”Eikä sinua vieläkään ole siunattu parralla, huomaan”, hän nauraa ja tukistaa Thorinin kieltämättä lyhyenlaista partaa.
”Pidä suusi jos mielit nähdä saaliini”, Thorin vastaa, mutta hymyilee Dísin selälle tämän käydessä kaatamaan heille tuopilliset.
Hän esittelee aarteitaan koppavasti kuin perillisiään, mutta Dísiä ei voi harhauttaa kullan kimalluksella. Hän vaatii saada tietää koko tarinan, joten Thorin kertoo hänelle. He istuvat siinä tulen ääressä myöhään yöhön saakka, mutta koko kertomus tulee kerrottua.
”Siellä on jotakin sinulle”, Thorin sanoo viimein työläästi, pyöriteltyään sanoja kielellään pitkään. ”Pohjalla.” Hiljaisuus on melkein vaivuttanut Dísin unen maille, mutta hän kumartuu kirstun puoleen innokkaasti kuin lapsi.
Thorinin piipunpesä kytee hämärässä kun Dís nostaa kämmenelleen rivin hiussolkia, puhtainta hopeaa, johon on vuosisatoja sitten kaiverrettu kauniita kuvioita. Punaiset ja vihreät kivet tuikkivat tulen kajossa. ”Ne ovat kauniita”, Dís toteaa ja puristaa sormensa korujen ympärille. Hän käy maahan istumaan Thorinin jalkojen juureen ja ojentaa yhden hopeasoljen hänelle. ”Olisitko kiltti?”
Thorin laskee piipun syrjään ja tekee työtä käskettyä.
Siskon hiukset liukuvat hänen karheissa käsissään kuin tummaa
mithriliä. Thorin sulkee muutaman suortuvan hopeaisella soljella ja sipaisee irtonaisia hiuksia Dísin kaulalta, karkeat rystyset pyyhkäisevät sileää ihoa. Hän tuntee sisarensa värähtävän.
”Dwalin tahtoi antaa ne sinulle”, hän lausuu. Dísin niska jännittyy. ”Kosijoita varten.”
”Mitä kosijoita”, Dís hymähtää, nostaa kätensä kokeillakseen hiuksiaan. ”Minulla on vain yksi.”
”Yksi mitä?”
”Yksi kosija.”
Kestää tovin ennen kuin sanat saavuttavat tulevan kuninkaan. Thorin hengittää syvään sisään ja ulos, kuin lohikäärme. Hän ei vain syökse tulta – hädin tuskin. ”Kuka?” hän tivaa ärhäkämmin kuin aikoi. Hetken hän ei ole Vuorenalaisen kuninkaan perillinen vaan hän on veli, joka kantoi sisarensa Ereborin raunioista ja puristi tämän yöksi syliinsä, jottei kylmä tai varjo veisi siskoa.
”Sepän poika, Fóli”, Dís vastaa tuimasti ja katselee liekkejä.
Thorin painaa päänsä koettaen keksiä jotakin sanottavaa – toruakseen sisartaan, pyytääkseen tätä harkitsemaan. ”Mitä olet vastannut hänelle”, hän viimein kysyy niin maltillisesti kuin osaa.
”Minä olen luvannut hänelle käteni kun veljeni palaa matkoiltaan.”
Valkoinen raivo nousee Thorinissa kuin Smaugin polttava henkäys. ”Sitten minun pitäisi nousta ratsuni selkään ja ratsastaa sinne mistä tulin”, hän uhoaa synkästi ja tuntee nyrkkiin puristetun kätensä vapisevan.
”Minun on luovutettava käteni joskus”, Dís vastaa ja laskee hopeiset soljet sinisen mekkonsa helmaan. Hänen sormensa kulkevat riimuja ja hopeaan upotettuja jalokiviä pitkin. ”Miksi ei nyt, Thorin? Miksi ei Fóli? Hän on nuori ja taitava käsistään.”
”Sinä et rakasta häntä.” Mutta Thorinin äänessä käy paljonpuhuva värähdys – hän ei ole varma. Hän on huomannut, ettei voi koskaan olla täysin varma sisarestaan puhuessaan, ja äkkiä hän pelkää rehellistä vastausta.
Dís nauraa, nousee seisomaan ja liu’uttaa hiussoljet kämmeniensä raoista Thorinin syliin. ”En”, hän sanoo hymy hiipuen kasvoilleen. Thoriniin koskee kohdata hänen syvä, sininen katseensa, joka on täynnä viisautta ja ymmärrystä – usein suunnattomasti suurempaa kuin Thorinin viisaus ja ymmärrys. ”Mutta sitä, jota minä rakastan, en voi koskaan saada.”
Hän silittää Thorinin karheaa poskea ennen kuin käy nukkumaan, kasvot seinään päin. Thorin istuu takkaan tukahtuvan hiilloksen ääressä ja koettaa pakottaa jalkansa toimimaan, nousemaan taas ratsunsa selkään ja ratsastamaan pois, jotta se sepän kurja poika ei veisi hänen sisartaan omakseen.
Mutta hän ei voi jättää Dísiä, ei edes sen hinnalla, että hän tähän taloon jäämällä menettää sisarensa kuten on jo menettänyt Ereborin rauniot.
Thorin ei tiedä kumpi koskee häneen enemmän.
Sepän poika käy vierailulla aina Thorinin ollessa metsällä tai aarteenjahdissa tai neuvottelemassa muiden kääpiöiden kanssa. Toisinaan nuorukainen liittyy Dísin seuraan tämän lähtiessä markkinoille kori kyynärvarressaan, ja Thorin katselee heidän kulkuaan kauempaa. Hän malttaa vain vaivoin olla kutsumatta sisartaan takaisin.
Pienet katseet, hymyt, kosketukset kaihertavat Thorinia kuin sade kiveä – hitaasti, mutta horjumattomasti. He eivät puhu siitä, Thorin ja hänen sisarensa. He puhuvat kullasta ja kodista ja
muistatko kun, mutta sanaakaan ei mainita Dísin kihlatusta, miehestä, jolle tämä on luvannut kätensä ja loppuelämänsä.
Kunnes sinä päivänä kuume kaataa Thorinin vuoteeseen. Hän olisi jo matkalla moukaroimaan metallia, mutta Dís taivuttaa hänet petiinsä eikä Durinin suvun perillisellä ole siihen sanottavaa. Hän katsoo sisarensa kasvoja, jotka keinuvat kaukana ylhäällä, melkein hukkuvat mustaan katonrajaan.
”Minä tulen pian takaisin.” Dís suutelee hänen hikistä otsaansa ja astelee ulos ovesta.
Thorin nukkuu kunnes koputus särkee levottomat painajaiset, ja hän kerää arvokkuutensa avatakseen oven. Kuume tuntuu jo laskeneen – luultavasti kiitos märkien rohtojen, joita Dís on liimannut hänen ihoonsa.
Dís ehtii ovelle ensin. Thorin kuulee sisarensa äänen ennen kuin näkee tämän nojaavan ovenrakoon. ”Et voi tulla sisään tänään”, Dís ilmoittaa rauhallisesti, sallimatta puolikastakaan vastaväitettä. ”Koska minulla on tekemistä.” Hän kuulee sisarensa nauravan ja tietää kuka ovella on.
”Dís”, Thorin jyrähtää, ja ovensuusta puoliksi ulos nojautunut nainen kiepsahtaa takaisin tupaan. ”Kenelle sinä puhut?”
Dís on näppärä käsistään. Dís on kaunis. Dís on rauhallinen, neuvokas ja sisukas – mutta mikään mahti maailmassa ei voi auttaa häntä estämään Thorin Tammikilven ja Fóli Fálkin pojan ensitapaamista.
Fóli kurkistaa oviaukosta utelias ilme nuorilla, vaaleilla kasvoillaan, mutta jähmettyy Thorinin nähdessään. Hänen kunniakseen on sanottava, ettei Durinin suvun perillisen pakoilu ole ollut lainkaan hänen tahtonsa; Dís on pitänyt kääpiöt pois toistensa tieltä (eikä vielä tänäkään päivänä osaisi sanoa, kumman vuoksi sen on tehnyt, kihlattunsa vai veljensä).
”Minä näen sinun selkäsi ja kuulen sinun kulkevan taloni kulmilla, mutta kertaakaan en ole sinua kohdannut”, Thorin lausahtaa synkästi. ”Ketä sinä kaihdat?”
Fóli katsahtaa neuvottomasti Dísiin – hän on nokkela sanoissaan ja osaa taivuttaa metallia kuin metallia, oli sitten kyse kuparista tai kääpiön raudankovasta luonteesta, mutta mikään ei ole valmistanut häntä Thorin Tammikilpeä varten.
”Hyvästi, Fóli”, Dís ilmoittaa kiusalliseksi venyvän hiljaisuuden päätteeksi ja pusertaa kihlattunsa väkisin ulos ovesta. Lukon hän salpaa kaksinkerroin ennen Thorinin kohtaamista.
Pitkään he ovat hiljaa kunnes kuume sumentaa Thorinin näkökentän lyhyeksi hetkeksi ja hän horjahtaa.
”Thorin.” Dísin ääni kuuluu lähempää, hänen lämpönsä hehkuu vasten Thorinia. ”Mene takaisin vuoteeseen.”
”Sinä et rakasta häntä”, Thorin mumisee Dísin pehmeiden käsien auttaessa hänet petiin.
”En”, Dís tunnustaa taas, kuten sinä yönä viikkoja sitten. Hän painaa veljensä pään tyynylle ja nojautuu sivelemään tämän hiuksia, jotka takertuvat kuumannihkeään otsaan. ”En minä rakasta häntä.”
”Etkä koskaan tule rakastamaan.”
Dís koskettaa nenällään hänen nenäänsä ja Thorin avaa silmänsä nähdäkseen hänen hymyilevän, alakuloisesti. ”Enkä koskaan tule rakastamaan.”
Aurinko paistaa punaisena sinä päivänä, jona Dís ja Fóli vihitään.
Dís on pukeutunut sukunsa väreihin – illansiniseen kaapuun ja hopeaiseen tiaraan, jonka alla lepää hänen paksu, musta palmikkonsa. Aurinko punaa hänen kasvonsa ja kultaa hänen hiuksensa, ja hän on kaunis kuin aamunkoitto Ereborissa. Thorin kertoo sen hänelle ja Dís painaa päänsä hyvillään.
He odottavat hämärässä huoneessa vuoren sisällä vain soihtujen valo seuranaan. Hetkenä minä hyvänsä puinen ovi avautuu ja Dís kutsutaan sisään tulevan miehensä rinnalle. Thorin tahtoisi lähteä, ehkä ottaa sisarensa mukaansa. Mutta he ovat tulleet näin pitkälle eikä tästä huoneesta käy enää kulkeminen taaksepäin.
Thorin vilkaisee sisartaan silmäkulmastaan. Tahtoisi pyyhkäistä muutaman sojottavan suortuvan korvan taakse, mutta jokin estää häntä.
”Onko hän kyllin hyvä sinulle?” hän kysyy äkkiä, sillä hänen on tiedettävä – olisiko hän voinut löytää jonkun, jota Dís voisi rakastaa, vaikka se sitten ei häntä miellyttäisi. Olisiko hän voinut tuoda valoa sisarensa elämään, joka on tähän saakka ollut niin murheen täyttämää.
Dís laskee päänsä ja nauraa. Matalasti, mutta nauraa kuitenkin. ”En tiedä”, hän vastaa ja hymyilee niin, että hampaat välkähtävät soihtujen valossa. ”Onko?”
Thorin vastaa hymyyn. ”Kukaan ei voisi olla kyllin hyvä sinulle”, hän sanoo pehmeästi.
Dísin kasvot vakavoituvat, eikä Thorin enää odota hänen puhuvan. ”Sinä voisit”, Dís sanoo hiljaa ja katsoo veljeensä kasvoillaan ilme, jota on vaikea tulkita.
Hiljaisuus punoutuu kuin säikeet toisiinsa – riippuu heidän välillään kuin saalis hämähäkinverkossa. Ennen kuin Dís kiirehtii huoneen poikki, on Thorin jo ojentanut kätensä, ottanut hänet vastaan, puristanut syliinsä.
Syleily muuttuu suudelmaksi kuin huomaamatta, Thorin maistaa sisarensa huulia ja tuntee tämän selän siron kaarteen samettikankaan läpi. Hän huohottaa kun Dís vetäytyy ja painaa heidän otsansa yhteen.
”Mutta sitä, jota minä rakastan, en voi koskaan saada”, Dís kuiskaa ja puristaa silmänsä tiukasti kiinni.
”Älä – ”, Thorin tahtoo kieltää ne sanat, tahtoo estää siskoaan menemästä.
Jää tähän, minun syliini; jää, kunnes muutumme kiveksi, eikä meitä voi aika tai moukari erottaa.
”Minun täytyy”, Dís supattaa aivan veljensä huulia vasten, suutelee tätä uudelleen, hitaasti ja hellästi. ”Minun täytyy mennä nyt.”
Ja niin hän on poissa, kuin verkoista livahtanut kala, hopeakylkisenä ja hengästyneenä. Hänen hiuksensa hapsottavat ja huulet ovat punaiset, suudelmasta märät. Thorin katselee kuinka hän astelee hitaasti sulhasensa rinnalle, katselee kaiken aikaa hänen paljasta niskaansa ja värisevää kättään, joka uppoaa Fólin isoon kämmeneen.
Aurinko laskee punaisena sinä yönä, jona Fóli taluttaa vaimonsa makuukamariinsa.
Ja aurinko on punainen kultatukkaisen esikoisen syntyessä, ja punainen on aurinko Fílin varttuessa isänsä rinnalla.
Mutta jos taivaalla on punaisen auringon sijasta kalpea kuu yönä, jona Kíli syntyy, ei kukaan tiedä huomauttaa siitä. Mutta Dís katsoo veljeään ja humina Thorinin korvissa on kuin sanoja yhdeksän kuukauden takaisesta yöstä;
mutta sitä, jota minä rakastan, en voi koskaan saada.
Lapsella on isänsä silmät.
