Nimi: Viimassa viilenneet
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: K-11
Paritus: Bill/Fleur/Charlie
Tyylilaji: Angst, draama
Vastuuvapautus: Rowlingin ovat, en saa rahaa, kunhan leikin ☺
A/N: Tää on nyt multa kohtalaisen pitkä ficci, ja koska en enää näe onko tässä liikaa toistoa jne, niin huomautella saa, arvostan.
Nuorempana Fleur ei ollut itkenyt. Ei koskaan. Hänen tunteensa velloivat kyllä alati pinnassa, mutta loukkaantuminen sai hänet suuttumaan, närkästymään, ja toisinaan raivostumaan suunniltaan: kyyneleet pysyivät kuitenkin poissa tytön silmistä. Iloaan hän nauroi ääneen, ei onnikaan saanut häntä liikuttumaan itkuun asti. Äiti ja isä väittivät, että Fleurissa oli enemmän veelaa kuin noitaa, ja Fleur oli ylpeä perinnöstään. Hän koki itsensä veelaksi paitsi ulkoiselta, myös sisemmältä väritykseltään, ja hänen kylmään vaaleuteensa Bill Weasleykin hullaantui. Rakastui tyttöön niin, että lupasi morsiamelleen kuun ja taivaan tähdet. Lupasi, muttei suonut edes aurinkoa.
Rakkaus Billiin ei muuttanut Fleuria, mutta Englanti muutti. Sen purevat talvipakkaset ja rannikon kolea ja puuskittainen tuuli saivat hänen silmänsä vuotamaan. Ja kun padot kerran aukesivat, ei niitä voinut tukkia. Kaksi vuotta avioitumisensa jälkeen Fleur itki useammin kuin nauroi. Hänen aviomiehensä katsoi häntä kuin muukalaista: tuo kyynelehtivä nainen ei ollut se rohkea ja ylväs nuori tyttö, jonka mies oli alttarilla itselleen saanut ja itseensä sitonut. Vieras Fleur oli itselleenkin, syyttäen siitä aviomiestään. Bill oli vannonut, että oleskelu Englannissa olisi vain tilapäistä, kestäen siihen saakka kunnes töitä Ranskasta löytyisi. Ei niitä lopulta edes kyselty. Bill vetosi perheeseensä, joka oli jo menettänyt liikaa, eikä Fleur voinut ymmärtää. Oli hänelläkin perheensä, sekin kohtalon kolhima, eikä Charlienkaan odotettu palaavan Romaniasta pysyvästi äitinsä helmoihin.
Vaikka Fleur kuulikin Billin kannan ja tunteet, ei hän voinut samaistua niihin, hyväksyä niitä. Rivieran sädehtivän aurinkoisuuden vaihtuminen uuden kotimaan ikuiseen tihkusateeseen ja sumuun maistui katkeralta. Joskus hän ajatteli suhteensa Billiin olevan kuin lumisadetta: aluksi niin kaunista ja hauskaakin, mutta jäätyään liian kauaksi aikaa paikoilleen hän oli hautautunut siihen ja lopulta paleltunut elävältä. Kotona Ranskassa viileys oli lähtenyt hänen sisältään, nyt se tuli ulkopuolelta. Kalsea sää sai naisen jäämään sisätiloihin, mutta Bill oli ulkoilmaihmisiä. Huoneetkin viilenivät kun niitä lämmitti yksin: Victoire rakasti sadetta.
Oli helppoa ajautua toisen syliin, sen, joka ei viihtynyt Englannin harmaan taivaan alla sen paremmin kuin Fleurkaan, vaikkakaan eri syistä. Rakastaa Charlieta oli kuin palaa ikuisella roviolla, eikä Fleur uskonut osaavansa langettaa viilennysloitsuja siten, että nuo liekit joskus sammuisivat. Billin rakkaus lämmitti häntä yhä, mutta Charlien poltti. Fleur saattoi aavistaa, miten heidän suhteensa kiihkeys ja intohimo jättäisivät lopulta jälkeensä vain tuhkaa ja kyyneleitä, jotka porautuisivat vain syvemmälle jo valmiiksi karrelle palaneisiin sydämiin.
Fleur itki yhä enemmän, ja joskus nainen kuvitteli, miten ennen pitkää hänestä ei olisi enää jäljellä kuin suolavettä, joka viimein valuisi alas kallioilta, yhtyen alapuolella vellovaan hyiseen Atlanttiin. Niillä hän seisoi usein iltaisin katselemassa ulapalle, pohdiskellen, merituulen kieputtaessa vaaleat hiukset pyörteille. Ja kun Charlie käveli ääneti hänen taakseen, koskettaen naisen paljasta niskaa karhealla kädellään, tämä tiesi että pitäisi kävellä pois, mutta ei koskaan kyennyt.
Ei vielä sittenkään, kun oli niin vaikeaa katsoa kumpaakaan veljeksistä silmiin, ja kun molempien hyväilyt lähettivät syyllisyyden väreitä pitkin naisen ihoa ja mieltä. Hän tunsi miten väärin teki niitä kahta kohtaan joita rakasti, pettäessään miehensä luottamuksen antautuen tämän veljelle, eikä vähemmän sitoessaan Charlien itseensä aikomattakaan jäädä vierelle. Ei, vaikka heidän varastetut tuntinsa olivat ainoat joina hän koki elävänsä. Elävänsä todella, huolimatta yllään uhkaavina kaartelevista lintujen myrskypilvistä. Englanti oli saanut Fleurin pelkäämään merilintuja: ne peittivät auringon niinä harvoina kertoina kun se pääsi harmaan taivaankannen koloista häntä tervehtimään. Samalla hän uskoi olevansa sellainen itsekin, tuhoten sisältään jokaisen valonpilkahduksen, sillä pimeys paitsi pelotti, myös kiehtoi salaperäisyydellään.
Toisina päivinä häpeä hohkasi häneen kuin pakkaslumi saappaanpohjien lävitse. Mutta oli myös aikoja, joina saattoi vielä nauraa, unohtaa kaipuunsa kummankaan luo tai pakoon. Eläen tässä ja nyt. Vuosien kasautuessa heidän ihoilleen, tuli onnellisia hetkiä yhä harvemmin, vaikka rakastettavia oli enemmän. Fleur nautti kyllä äitiydestään, mutta ei ilman pistävää sivumakua. Kaipaus ja syyllisyys nakersivat alati sielun reunamilla, tietoisuus siitä miten rakkaus oli lopuksi ajanut heidät kaikki yksinäisyyteen: nekin, jotka avioliitto yhä yhdisti. Silloin Fleur ei enää edes osannut avata sitomiaan solmuja, eivätkä nyrkkiin puristettujen käsien sormet oienneet päästääkseen irti siitä mihin kerran lähes vahingossa olivat tarrautuneet.