Kirjoittaja Aihe: Hobitti: Kivien kirkas kimallus l K-11, Kili/Tauriel/Legolas, romance l 3. luku 14.12.14  (Luettu 7283 kertaa)

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Nimi: Kivien kirkas kimallus
Fandom: Hobitti (Smaugin autioittama maa -leffa)
Ikäraja: K-11
Paritus: Kili/Tauriel, Legolas/Tauriel
Genre: romance, angst, seikkailu
Summary: Viiden armeijan taistelu Yksinäisellä vuorella on ohi ja lohikäärme Smaug kukistettu. Kääpiöt, Bildo ja Gandalf on kutsuttu juhlimaan voittoa Suureen Vihermetsään. Samalla, kun nuoren kääpiö Kilin ja haltijasoturi Taurielin rakkaus syvenee, asettuu heidän väliinsä haltijakuningas Thranduilin tahto.
Varoitukset: En muista tarkkaan, miten Hobitti oikeasti päättyy, enkä halua spoilata, joten tässä ficissä kukaan kääpiöistä ei ole kuollut. Lähinnä halusin jatkaa Kilielin hehkutusta kaikessa imelyydessään. Thranduil on varmasti vähän OoC.
Tämä on löyhä jatko oneshotilleni Valoa Esgarothin varjoissa, K-11, mutta tässä ficissä pysyy kärryillä lukematta tuota. Tässä Kili ja Tauriel ovat siis kuitenkin jo vaihtaneet ensisuudelmansa. En osannut päättää kirjoitetaanko haltija vai haltia, joten käytin molempia :D
Lukuja tulossa 5.


KIVIEN KIRKAS KIMALLUS
* * *


– Ensimmäinen luku –
HALTIAKUNINKAAN ILLALLINEN



Jälleen kerran Kili makasi haavoittuneena sairaspedillä ja katseli mitä kauneinta näkyä vieressään. Tauriel vaihtoi parhaillaan Kilin siteitä.
  ”Ugh”, Kili voihkaisi, kun haltija kosketti hänen kivuliasta kylkeään. Yksinäisen vuoren taistelussa häneen oli osunut karkea örkkimiekka, joka ei onneksi ollut uponnut syvälle.
  ”Älä valita”, Tauriel napautti, mutta hymyili leveästi, ”näin aamulla, kuinka hiippailit hakemaan keittiöstä syötävää.”

Kili virnisti. Hän oli jo paranemaan päin. Oli kuitenkin mukavaa, kun upea haltijasoturi piti hänestä huolta, eikä Kilin tarvinnut keksiä tekosyitä sille, että hän tuijotti Taurielia jatkuvasti. Yleensä naiset eivät välittäneet ”saalistajista” tai ”oudoista hiippareista”, kuten Kili oli muutaman epäonnisen kokemuksen myötä ymmärtänyt.

  ”Kuningas Thranduil järjestää illalla kestit voiton kunniaksi”, Tauriel sanoi ja sai lehtisiteen valmiiksi. ”Olet tervetullut, mikäli olet tullut terveeksi.”

Kili oli pannut jo aikaisemmin merkille, että Tauriel ei ollut pukeutunut tapansa mukaisesti käytännölliseen asuun, jossa oli helppo kulkea metsässä. Haltijanaisella oli yllään metsänvihreä, läpikuultava leninki, joka näytti höyhenenkevyeltä. Asu näytti helposti repeävältä…
  ”Jos ruoka ei maittaisi, saisi kuolo minut korjata”, Kili letkautti ja nousi ähisten istumaan tyynyjään vasten. Hänet oli puettu valkoiseen puuvillayöpaitaan, joka ei takuulla olisi sopiva vaate kuninkaalliseen pöytään. Viis etiketistä ja prinssi Legolaksesta, mutta Kili ei halunnut näyttää vaivaiselta pojalta Taurielin seurassa.

 Kuin vastaukseksi Tauriel tarttui hänen käteensä ja nojautui lähemmäs. Kuumottava tunne valtasi Kilin hetkessä.
  ”Otetaan nuo vaatteet pois, eikö niin? Rikkaan kääpiöprinssin ei sovi kuljeskella salohaltioiden valtakunnassa noin.”
Kili yritti sopertaa jotain siitä, että hän ei ollut prinssi, nykyään rikas kyllä, mutta Tauriel hiljensi hänet suudelmalla. Kili vastasi siihen innokkaasti (hällä väliä vaikeasti tavoiteltavan roolista) ja veti Taurielin itseään vasten.

Osoittautui, että Taurielin ohut mekko oli kuin olikin helposti repeävä.

Kevät oli saapunut Keski-Maahan. Viiden armeijan taistelun kunniaksi salohaltijat soittivat harppuja, huiluja ja omituisia soittimia, joita kääpiöt eivät olleet koskaan nähneet. Korkeilla ja sointuvilla äänillään haltijat lauloivat ilmoille lauluja, jotka kertoivat urheista sotilaista ja suuresta Smaugista, joka oli lopulta kaatunut.
  Thranduilin valtakunta kuhisi vieraita Lothlórienista, Rivendellistä ja jopa Moriasta. Kili näki vilaukselta valtiatar Galadrielin, jota sanottiin kääpiöpiireissä noidaksi. 

Viimeksi, kun Kili oli nähnyt kalpean haltijakuningas Thranduilin sodan melskeessä, tämä oli kantanut päässään punaisista lehvistä ja marjoista sidottua kruunua. Kevään kunniaksi kuningas kantoi valkoisissa hiuksissaan metsäkukkia. Hän näytti nyt vähemmän pelottavalta kuin aikaisemmin.

Yhteinen sota oli kummasti lämmittänyt haltijoiden ja kääpiöiden kireitä välejä, ainakin hetkeksi.

Suuren torven ääni kaikui ilmoille, mikä merkitsi kutsua illalliselle. Kili ja Tauriel asettuivat tarkoituksellisen huomaamattomasti vastakkaisille paikoille suureen tammipöytään, joka oli kukkuroillaan erilaisia metsän antimia. Joukossa oli jopa lihaa, toisin kuin Rivendellissä.

Koska Kili oli seurueensa nuorin, hän istui kauimmaisimpana pöydän päästä, jossa oli Thranduilin paikka isolla koristeellisella istuimella. Kuninkaan vieressä istui hänen ainoa poikansa, prinssi Legolas, yhtä kalpea ja hoikka kuin mahtava isänsä, yhtä itsepäinen ja ylevä... ja pitkä.
Sekä Thranduil että Legolas olivat kaataneet taistelussa kymmeniä örkkejä. He olivat taitavia ja sukkelia sotureita, jotka olivat eläneet satoja vuosia.

Kili katsoi edessään istuvaa Taurielia, joka oli elänyt koko ikänsä Vihermetsän (tai Synkmetsän, kuten sitä nykyään kutsuttiin) haltiavaltakunnassa. Hän oli nuorempi kuin Legolas, mutta roimasti vanhempi kuin Thorin-eno. Hän oli nähnyt ja kokenut niin paljon enemmän kuin Kili, joka istui nyt ihailemassa herkkuja notkuvaa pöytää, yllään kimalteleva juhla-asu. 
Kilin ajatus katkesi, kun Tauriel sipaisi pöydän alla hänen jalkaansa omallaan. Kuningas oli alkanut puhua, mutta Kili keskittyi vain tuntemaansa kutsuvaan kosketukseen. Oli ennenkuulumatonta, että jokin sai kääpiönuorukaisen ajatukset pois ruoasta illallispöydän ääressä.

Kili säpsähti kuuntelemaan puhetta vasta, kun Thranduil mainitsi hänen nimensä muiden joukossa.
  ”…ja niin pahoittelen syvästi, että milloinkaan epäilin teitä. Olkoot tästedes mieleni avoin kääpiöille ja puhdassydämisille sotureille.”
Valtias kohotti maljan ja vieraat tekivät samoin. Kili laittoi merkille, että Thorin näytti varsin tyytyväiseltä.

Illallinen soljui eteenpäin monien ruokalajien ja kolpakkojen hävitessä kääpiöiden vatsaan (haltijat söivät tuskin neljäsosaa siitä, mitä heidän parrakkaat vieraansa). Kilin olisi tehnyt mieli vastoin tapojaan nousta pöydästä jo ennen auringonlaskua, jonnekin piiloon Taurielin kanssa, mutta pöydästä poistuminen niin aikaisessa vaiheessa olisi ollut epäkunnioittavaa. Niinpä Kili tyytyi kohottamaan kolpakkoaan ystäviensä puheille ja osallistumaan pitkiin lauluihin, joista osa oli vanhoja ja osa uusia.

Kun jälkiruoka saapui harppujen säestämänä, kuningas Thranduil nousi toisen kerran sinä iltana seisomaan. Tällä kertaa kesti paljon kauemmin, että pöytäkunta hiljeni. Bombur röyhtäisi.
  ”Minulle on ollut suuri ilo kestitä teitä, jotka surmasitte julman Smaugin”, haltiakuningas aloitti juhlavasti. ”Olen helpottunut, että pohjoisen synkkä pimeys on vihdoin väistynyt.”

Kili huomasi velho Gandalfin kasvoilla käväisevän varjon, joka oli jo poissa, kun Kili räpäytti silmiään.
Thranduil jatkoi:
  ”Kauan on siitä, kun saavuin Suureen Vihermetsään isäni Oropherin kanssa. Ei minulla ollut kääpiöitä apunani, kun valtakuntaa perustin tänne lähelle Metsävirtaa. Varjo meidät ajoi pohjoisemmas Vihermetsästä, joka kantaa jo toista nimeä. Murhe ei kuitenkaan paina sydäntäni tänään, kun katson teitä, arvokkaat vieraani. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että urhea poikani, prinssi Legolas, jatkaa sindarilaista sukua.”

Kili katsoi haltijaprinssiä, joka istui isänsä oikealla puolella. Legolas oli pukeutunut raskaaseen valkoiseen kaapuun, joka oli solmittu hopealla. Hiuksissaan hänellä oli samanlaisia sinisiä metsäkukkia kuin kuninkaalla. Hän näytti ylpeältä ja uteliaalta.
  ”Viiden armeijan sota osoitti, miten tärkeää on yhdistää voimia hädän hetkellä, silloin kun varjo uhkaa peittää maan”, Thranduil jatkoi arvokkaasti ja laski kätensä poikansa olalle. ”Siispä olen päättänyt, että rakas poikani saa itselleen voimakkaan puolison.”

Kili virnisti ja pukkasi vieressään istuvaa veljeään, Filiä, kylkeen.
  ”Katsoppas vain, isäukkohan on anteliaalla tuulella.”
Fili naurahti.

 ”Kauan olen seurannut vierestä, mitä sydämesi halajaa”, Thranduil osoitti sanat pojalleen, mutta hänen matala äänensä kantautui myös pöydän päähän. ”Kauan olen sinua kieltänyt, mutta tänään on mieleni avoin.”

Legolas hymyili.  Hän näytti Kilin mielestä ihan idiootilta – mahtoi olla melkoinen isänsä nuoleskelija, kun kerran kuunteli puolisoasioissa tätä.
  ”Tauriel, Metsien tytär, olen antanut suostumukseni teidän liitollenne”, Thranduil ilmoitti lempeästi.
Kaikki, paitsi Kili ja Tauriel, taputtivat käsiään ja nostivat kolpakkojaan. 
  ”Legolas, ojenna hänelle äitisi sormus, brannondîs, morsianvaltias.”

Kili ei kuullut vitsiä, jonka Fili hänelle murjaisi. Hän ei kuullut, mitä Legolas sanoi ujuttaessaan kimaltelevan sormuksen hämmentyneen Taurielin nimettömään.
« Viimeksi muokattu: 30.12.2021 11:24:53 kirjoittanut Vuorna »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

ibi

  • ***
  • Viestejä: 195
  • He cannot see beyond his own desire!
Kommenttikampanjasta terve!

Voi, että just paras loppu! Kihlajaiset, tykkäsin. :)

Okei tässä on kolmiodraaman ainekset. Vaikka yleensä en niistä pidäkkään, niin tämä vaikka selvää onkin, niin toimii kokonaisuutena hyvin. Pitäähän sitä tulla vähän mutkia matkaan. ;) Vaikka oikeaa Legolasia en kyllä Taurielille luovuttaisi muutenkaan hhaa - niin ei siis haittaa kolmiodraama, kun väärät henkilöt eivät päädy naimisiin, eiväthän, apua?? :D :P

Kielellisesti sujuvaa, enkä huomannut mitään kirjoitusvirheitä. En niitä tarkoituksenomaisesti muutenkaan bongaillut. Kiva idea, jatka samaan malliin ja olen muuten lukenut 'Valoa Esgarothin varjossa', niin voin sanoa, että oli paljon enemmän asiaa ja sellaista mielenkiintoista otetta tässä. Ehkä johtuukin siitä, että kyseessä on jatkotarina! :)

Sellaista. Hyvää uutta vuotta Röhkölle

terkuin,

ibi

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
A/N: Kiitos kommentista ibi ja hyvää uutta vuotta sinullekin! :) Tätä kolmiodraamaa kynäillessäni tulin välillä pohtineeksi, miten ihmeessä Kauniiden ja rohkeiden käsikirjoittajat jaksavat työtään.. hehe. Toivottavasti ficini ei liikaa lipsu saippuaoopperan puolelle.



– Toinen luku –
PETOLLISET KYYNELEET


Fili hoki jatkuvasti, kuinka mahtavaa olisi päästä kotiin ja näkemään äiti. Olivathan veljekset luvanneet, että palaisivat elossa takaisin.
Kun muut kääpiöt pakkasivat aarteitaan innokkaina ja helpottuneina, Kili pyöritteli käsissään pientä mustaa riimukiveään. Se oli hänen äitinsä Dísin lahjoittama muistoesine, jota kerran Taurielkin oli ihmetellyt.
Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun kääpiöt olivat saapuneet metsähaltijoiden saloille ensimmäisen kerran.

 ”Katso nyt tätäkin”, Fili hihkaisi ja esitteli suurta kultaista kulhoa, joka oli osa palkkiota. ”Äiti ilahtuu ikihyviksi uudesta hedelmäkulhosta.”
Isoveli laittoi kulhon suureen matkasäkkiinsä. Hän oli Kiliä viisi vuotta vanhempi.
  ”Äiti ilahtuu enemmän nähdessään meidät ehjinä”, Kili mutisi. Hän oli lysähtänyt makuusalin koristeelliseen tuoliin, joka oli rakennettu taidokkaasti pihlajasta.
  ”Milloin sinusta on tullut tuollainen ilopilleri?” Fili kysyi ja kurtisti kulmiaan. ”Olet murjottanut illallisesta asti.”
Kili ei vastannut. Hän ei ollut paljastanut kenellekään, mitä varten hänellä oli kurja olo.
Veli huokaisi ja laittoi kätensä Kilin harteille.
  ”Tiedän, minuakin säälittää jättää näin kaunis paikka ja kääpiöveljet. Meillä on melkoinen seikkailu takana.”
Sitten Fili palasi takaisin aarteidensa pariin. Kili katsoi äitinsä antamaa kiveä.

Tauriel oli kihloissa haltiaprinssi Legolaksen kanssa. Oli melkoinen uutinen, että suuri ja mahtava kuningas Thranduil salli poikansa naida vähempiarvoisen sotilaan.
Edellisiltana Legolas oli antanut kihlatulleen arvokkaan haltiasormuksen, joka kulki metsähaltioiden suvussa. Huhuttiin, että sormuksella oli salaperäisiä voimia, kuten haltioiden esineillä yleensä. Sormus oli taottu kuukivestä, ja siinä kimalteli suuri valkohehkuinen timantti.
Kili oli nähnyt likeltä, kuinka prinssi oli pakahtua onnesta uuden morsiamensa rinnalla. Kaunis Tauriel oli hymyillyt hermostuneesti ja kiittänyt kuningasta tämän armollisuudesta. Vieraat olivat onnitelleet kihlaparia ja kutsuneet Taurielia prinsessaksi. Se kuulosti Kilin korviin hirveältä.

Petollinen kyynel livahti Kilin poskelle. Hän tiesi olleensa typerä, kun oli antanut itsensä kuvitella, että Taurielin kaltainen olento voisi rakastua häneen. He edustivat täysin eri lajeja.


Thranduilin valtakunta ei ollut yhtä valoisa kuin Rivendell. Vihermetsä oli synkkä ja tiheä, joten valo ei suonut samanlaista autuutta haltioiden kotoon kuin lännessä.
Muutamat kääpiöistä olivat jo poistuneet; Thorin lähti heti aamutuimaan Dwalinin ja Balinin kanssa kohti Moriaa. Muillakin oli selvästi hoppu päästä tuhlaaman palkkiotaan.

Kili, Fili, Bombur, Dori ja Nori olivat peseytymässä vesiputouksen luona, kun eräs hovin palvelushaltioista tuli heidän luokseen.
  ”Tuon sanan Hänen korkeudeltaan”, pitkätukkainen suippokorva sanoi arvokkaasti ja nyrpisti hieman nenäänsä Bomburille, joka kaiveli varpaanvälejään. ”Herra toivoo, että jäisitte juhlistamaan perijäparin kihlajaisia.”
Kilin vatsassa muljahti. Että hänen pitäisi jäädä vielä todistamaan, kuinka hänen unelmansa sortuivat lopullisesti? Ei kiitos.
  ”Hmm, aterianne ovat olleet maittavia”, Nori tuumi, ”minulla ei ole kiire minnekään. Kiitän auliisti kutsusta!”
Palvelija nyökkäsi ja sanoi:
  ”Harmi, että kuningas Tammikilpi ei ehtinyt jäädä seuraamme.”
Sitten hän poistui.
  ”Onko Thorin nykyään kuningas?” Dori kysyi ja kaivoi korvaansa. ”Minä en ihan pysy kärryillä.”
Kili huokaisi raskaasti ja kaatui selälleen veteen, johon jäi kellumaan.

Kun Kili viimein sai raahattua itsensä ylös vedestä, ilta oli hiipinyt uinuvan valtakunnan ylle. Muut olivat jo illastamassa. Koska metsähaltioiden valtakuntaan jääneet kääpiöt olivat nuoria ja lapsettomia, heillä ei ollut kiire minnekään.
Kili kietoi pyyhkeen lanteilleen ja tassutteli hiljaisessa hämärässä kohti vierasmajaa. Hän kuuli oksan rasahtavan lähellään, jolloin hän pysähtyi ja höristi korviaan. Viileä vesi valui hänen tummista hiuksistaan iholle.
  ”Onneksi olkoon”, Kili kuiskasi pimeyteen. ”Prinsessa.”
Tauriel astui esiin saarnien takaa.
  ”Mistä tiesit, että se olin minä?”
Kili katsoi häntä kylmästi ja hymyili vinosti.
  ”Ketä muuta tässä maailmankolkassa muka kiinnostaisi puolialaston kääpiö?”
Haltia ei hymyillyt. Kili ei voinut olla katsomatta taidokkaasti muotoiltua sormusta, joka kimalteli pitkässä sormessa.
  ”Minulla ei ollut vaihtoehtoja, Kili”, Tauriel sanoi hiljaa. Kili vavahti kuullessaan oman nimensä: se kuulosti hyvin erilaiselta, kun Tauriel lausui sen, vahvemmalta.
  ”Miten olisi totuus?” Kili ehdotti ja kohotti leukaansa. Hän oli todella tietoinen omasta olemattomasta asustaan.
Tauriel katsoi häntä suu raollaan, viisaat silmät täynnä pelkoa.
  ”Vihermetsä on minun kotini”, haltia sanoi viimein. ”Ei olisi koko Keski-Maassa minulle paikkaa, jos uhmaisin kuninkaani tahtoa.”
Päätöksen loputtomuus alkoi valjeta Kilille.
  ”Eikö kyse ollut Legolaksen tahdosta?” Kili huomautti pisteliäästi.
Tauriel astui lähemmäs häntä. Pimeässä oli vaikea erottaa hänen kasvojensa yksityiskohdat, mutta luultavasti kimallus silmäkulmassa merkitsi itkua.
  ”Mitä sitten, jos hylkäisin prinssin? Karkaisimmeko me yhdessä?”
Kili nielaisi. Hän ei ollut suunnitellut tulevaisuutta niin pitkälle. Hän tunsi itsensä hölmöksi, vain 83-vuotiaaksi kääpiöksi.
  ”Olet oikeassa”, Kili sanoi, ”meistä ei taida olla aloittamaan lumivyöryä.”
Tauriel kohotti kulmiaan. Kili yllättyi itsekin siitä, miten nerokkaan kielikuvan hän oli juuri tilanteelle keksinyt.

Tuuli ujelsi heidän ohitseen. Kili hytisi ja risti kätensä.
  ”Minä lähden kotiin”, hän sanoi päättäväisesti, ”sillä olen jo saanut tarpeeksi aarteita tällä reissulla. Kiitos.”
Viimeiset sanat hän lausui myrkyllisellä äänensävyllä, mikä sai Taurielin kavahtamaan kauemmas.

Suivaantunut Kili paineli suoraan pehmeään sänkyynsä ja painoi päänsä pulleaan tyynyyn. Kaikki täällä haltioiden luona oli niin hiivatun pehmeää! Kili ähisi ja kääntyili ja kiroili itsekseen. Pihlajasänky näytti kyllä kutsuvalta ja somalta, mutta oli todellisuudessa niin kovin kaukana kodista.
« Viimeksi muokattu: 01.01.2014 19:42:11 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

The Mind

  • ***
  • Viestejä: 174
Jes, kirjoitit jatkoa Valoa Esgarothin varjoissa -oneshotillesi! :)
Pidin pidin pidin niin kovasti! Tämä sopi hyvin yhteen niin leffan kuin aiemmin tekstisi kanssa. Olet päässyt Kilin pään sisään ja tehnyt Taurielistakin vähän eläväväisemmän hahmon kuin Jackson.

HAHHAHA:
”Ketä muuta tässä maailmankolkassa muka kiinnostaisi puolialaston kääpiö?”
Tälläisistä pitäisi olla veroitus ;) Hmm, kiitän kuolattavasta mielikuvasta!

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Kerkesin vihdoin tämänkin lukemaan. Luin sen alkushotin ja pidän tästä vielä enemmän koska jatkoficciin mahtuu enemmän juonta, ja tässä on myös kunnon draamaa. Ei sillä että pienessä söpöilyssä olisi mitään vikaa. <3

Ilahduttavaa myös että Legolasilla on tässä isompi rooli, mutta eihän sen nyt kuulu mennä Taurielin kanssa kihloihin. Tyhmä Thranduil. Toisaalta jos sitä ei olisi tapahtunut, ei parille syntyisi niin suurta estettä voitettavaksi, draaman kaaren kannalta mainio ratkaisu siis. Mutta toivon kyllä kiliel-loppua.

Lainaus
Asu näytti helposti repeävältä…
Tsaijai, mitäs sitä oikein ajatellaan, Kili? ;D

Lainaus
Kili yllättyi itsekin siitä, miten nerokkaan kielikuvan hän oli juuri tilanteelle keksinyt.
Aw, kamalan söpöä. <3

// Ja tosiaan meinasi unohtua mainita, että tykkäsin kokonaisuudessaan kovasti Thranduilin juhlien kuvauksesta, se tuntui kovin elävältä jalkapeleineen kaikkineen.

Tämä on sellaista sutjakan kevyttä luettavaa, jota on kiva lueskella ja ihmis- öh, siis suhdehöttö on aina ilahduttavaa silloin tällöin. Luen ehdottomasti jatkonkin kunhan sitä ilmestyy, joten siis, jatkoa saisiko, kiitos? <3
« Viimeksi muokattu: 16.03.2014 00:54:08 kirjoittanut Pics »
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Terveppä terve. :)

En ole erityisemmin Kili/Tauriel -fani, mutta olet muokannut Taurielia mielenkiintoisemmaksi kuin mitä hän on elokuvassa.
Legolas vaikutti jotenkin lammasmaisen lauhkealta kuunnellessaan isänsä puolisopuheita :D Ja ainakin on vielä onnellinen, muttei ehkä kauaa...

Toivon, että jatkat tätä, sillä kyllähän minä haluan tietää, miten tässä käy. :)
Sé onr sverdar sitja hvass!

Suklaamurukeksi95

  • Murustaja
  • ***
  • Viestejä: 103
  • "Ganska hurja juttu"
Hieno jatko oli Valoa Esgarothin varjoissa fikille :D jatkathan tätä vielä?
Ehkä hieman häiritsevää, jos käyttää molempia - haltia ja haltija - sanoja, tunnelma olisi fikissä mukavampi, yhtenäisempi, jos valitsisi vain toisen. Itse tykkään enemmän haltia -nimityksestä, kun haltija kuulostaa siltä kuin omistettaisiin jotakin, mutta makuasiahan se on :)
"I don't understand that reference."

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
A/N: Öö, melkein vuosi edellisestä postauksesta? Onneksi kävin katsomassa Viiden armeijan taistelun ja sain vähän inspiraatiota taas.
The Mind: Kiitos!
Pics: Kiitoksia! Pahoittelen tosiaan, miten myöhässä tämä jatko tulee..
Saphira: Kiitos sinullekin! Olen otettu, jos tämä kerran on mielenkiintoisempaa kuin leffassa! Lauhkea Legolas, nimenomaan..
Suklaamurukeksi95: Kyllä minä aion tämän ficin loppuun paahtaa! Kiitos sinullekin kommentista. =]
Olen itsekin alkanut kiintyä enemmän tuohon haltia-ilmaisuun.


– Kolmas luku –
MERETH NUIN GILIATH

Tauriel ei näyttänyt enää samalta kuin Kilin muistikuvissa. Hän näytti haltialta. Hän näytti sellaiselta haltialta, josta Thorin oli kertonut ennen Viiden armeijan taistelua: ylpeältä ja hyväuskoiselta olennolta, jolla ei ollut huumorintajua.
Haltiat ja kääpiöt olivat toistensa luontaisia vihollisia. Miten ihmeessä Kili oli saattanut kuvitella, että haltian ja kääpiön luonnoton yhteistyö toimisi?
Kili päätti vihata haltioita, kuten niin moni kääpiö oli päättänyt vihata ennen häntä.

Thranduilin valtakuntaan valui ruokakuljetuksia ja soittajia kihlajaisia varten. Bombur, Dori ja Nori olivat päättäneet jäädä vielä juhlien ajaksi Vihermetsään, tai siis Synkmetsään. Myös Fili oli ilmaissut halukkuutensa jäädä nauttimaan haltioiden tarjoiluista, mutta Kili kieltäytyi jyrkästi. Hän halusi unohtaa tämän kirotun paikan mahdollisimman nopeasti. Jos he jäisivät kihlajaisiin, varmaan muut haluaisivat jäädä myös häihin. Parempi paeta ajoissa.

 “Mutta minä näin, miten ne kiikuttivat juuri sata tynnyriä tummaa olutta kellariin!” Fili yritti käännyttää hänen päätään.
Kili heilautti selkäänsä painavan rinkan merkiksi siitä, että hän pystyi kieltäytymään oluesta. Tällä kertaa hän halusi marssia ulos sokkeloisesta luolastosta sen sijaan, että hyppäisi tynnyriin ja laskisi sillä pitkin tummaa jokea. Kaiken kukkuraksi Kili oli silloin saanut osuman örkkinuolesta, joka oli melkein riistänyt hänen henkensä… Mutta Tauriel oli pelastanut hänet, ja sekös sai Kilin mielen taas mustumaan.

Haltiakuninkaan salit oli koristeltu viheliäisillä metsäkukilla, joita Thranduil kantoi pitkissä lumihiuksissaan. Kilin mielestä moni mieshaltia näytti naiselta.

Kili ja Fili kävelivät pitkin kivisiltaa, jonka alapuolella he olivat kerran värjötelleet selleissä. Kili muisti elävästi, miten Tauriel oli nähnyt hänen riimukivensä ja kysynyt siitä, kiinnostunut siitä, koskettanut sitä.
 “On Mereth Nuin Giliath, tähtien valon juhla”, Tauriel oli kertonut. Se, miten hän lausui nimen haltiakielellä, oli kuulostanut Kilin korviin laululta.
 “Se on muisto… Arvokas ja puhdas….”
Ei kylmää valoa, vaan jälki menneestä, kuten lupaus. Aivan niin kuin kaikki hetket, jotka he olivat viettäneet yhdessä.

Kili ohitti kaksi vartijaa ja sylkäisi heidän kohdallaan maahan. Hän melkein kuuli, miten äiti torui häntä Moriassa.
Melko lähellä etuhallia Kili seisahtui katsomaan punaisia soihtuja viimeisen kerran. Hän ei enää koskaan astuisi haltijoiden reviirille!
 “Veli hyvä”, Fili ähisi kantamuksineen, “minä käyn vielä kerran kellarissa hyvästelemässä mallasherkut… jos vaikka saisin jotain matkaevääksi. Onhan meillä pitkä matka edessämme.”
Hän katsoi merkitsevästi portaikkoon, joka johti ruokavarastoon.
 “Thranguil on luvannut meille ratsut”, Kili huomautti. Hän oli unohtanut, miten nälkäisiä kääpiöt olivat.
Tauriel oli saanut hänet unohtamaan kääpiönä olemisen syvimmän olemuksen. No, parempi, mitä nopeammin hän pääsisi hiiteen mätänevästä Synkmetsästä. Luonto rapistui täällä haltijoiden mukana.

Fili ei jäänyt väittelemään, vaan heitti rinkkansa maahan ja kipaisi alempiin kerroksiin. Kili huokaisi ja laski myös omat kantamuksensa. Tässä menisi tovi.

Kili pyöritteli äidin antamaa riimukiveä käsissään. Hän oli päättänyt antaa sen takaisin Dísille, koska se muistutti liikaa naisesta. Tällainen märehtiminen ei ollut sopivaa rikkaalle kääpiölle, jonka setä oli kuningas. Hiisi vieköön, tällainen haltian märehtiminen ei ollut sopivaa yhdellekään kääpiölle!

Pääportti aukesi. Joukko haltiasotureita käveli sisään sellaisella sulavalla tyylillä, joka sai heidät kaikki näyttämään naisilta. Joukkoa johti Legolas, joka hymyili nykyään typerästi.
He eivät nähneet Kiliä, sillä hän istui osittain pylvään takana. Tai sitten heitä ei vain kiinnostanut pysähtyä hyvästelemään. Ihan sama. Bilbo oli todistanut, että myös tarkkakorvaisia haltioita pystyi hämäämään.

Soturit menivät isoa siltaa pitkin suursaliin. Kili kuuli, miten kuningas tervehti heitä ja pyysi muita paitsi poikaansa poistumaan. Keskustelu olisi ollut Kilille muuten aivan yhden tekevä, mutta sitten hän kuuli Thranduilin mainitsevan valon juhlan. Oli omituista, että haltiakuningas puhui toisesta juhlasta nyt, kun kihlajaiset ja kuninkaalliset häät olivat aivan nurkan takana.

Kili ujuttautui ovensuuhun mahdollisimman hiljaa. Ties mitä kuningas tekisi hänelle, jos hän jäisi kiinni vakoilusta.
Thranduil ja Legolas olivat kaukana, mutta haltioiden äänessä oli se outo piirre, että sulokkuudestaan huolimatta se oli kantava. Jostain syystä he puhuivat yhteiskieltä.
 “Viisi kuukautta”, Kili erotti Legolaksen sanoista. Hän laski nopeasti päässään, että niin kauan oli seuraavaan Mereth Nuin Giliathiin.
“Niin… Sitten Taurielista tulee osa Sindaria”, Thranduil sanoi tyytyväisenä. “Hänen kohtalonsa on pelastaa Vihermetsä pimeydeltä. Hänestä tulee sen valaiseva uusi tähti.”
Kili höristi korviaan ja pidätti hengitystään.
 “Ei!” Legolas parahti. “Sitäkö sinä kokoajan suunnittelit?”
Kuningas ei vastannut heti. Kilin hengitys kiihtyi: hän ei ymmärtänyt, mitä metsän pelastaminen käytännössä tarkoitti, mutta haltiaprinssin vahva reaktio sai hänet huolestumaan.
 “Huomasin Taurielin sopivuuden vasta, kun hän oli kerännyt sisälleen tarpeeksi valoa.”
 “Sinä karkotit hänet!” Legolas huusi. Oli harvinaista kuulla haltia vihaisena.
Kili kuuli askelia.
 “Juuri sillä tavalla minä huomasin, että Tauriel on sopiva valon lähde”, Thranduil sanoi pehmeästi. “Älä ole naiivi, poikani.”
Legolaksen raskas hengitys kantautui Kilin korviin asti.
 “Minä rakastan häntä”, Legolas sanoi niin painokkaasti, että Kilin rintaan sattui.
 “Sinä olet nuori”, Thranduil huokaisi, “sinun tulee rakastaa tätä valtakuntaa niin kuin se olisi morsiamesi. Idästä nousee pimeys, Legolas. Meidän pitää valmistautua.”
Viherkuninkaan sanat kuulostivat hyvin pahaenteisiltä. Kili oli aina tiennyt, että mies oli hullu.
 “Taurielin pitää saada tietää totuus”, Legolas sanoi kovaa. Ainakin hän puolusti Taurielia, eikä niellyt isänsä sontaa.
“Hän ei valitse Vihermetsää”, kunigas sanoi vakaasti, “hän on jo nyt epävarma polustaan. Poikani, tämä on sinun valintasi.”
Hän piti lyhyen tauon.
 “Jos uhmaat minua, voin tehdä hänestä pimeän valon.”
Legolas karjahti raivosta.
 “Sinä – sinä –“
Kuului outoa sihinää. Sitten hiljaisuus. Loittonevia askeleita.

Kili valui kiviseinää pitkin maahan. Hänen sisuksissaan kuohuivat vihan, epäuskon ja pelon sekaiset tunteet.
Hän oli ymmärtänyt, että jotenkin kummallisesti Taurielista tulisi Vihermetsän suojelija. Tarkalleen ottaen Thranduil oli sanonut, että Taurielista tulisi tähti. Mitä se tarkoitti? Legolaksen äänestä päätellen ei ainakaan mitään hyvää.

Kili kuuli veljensä ähinää portaikosta ja ponkaisi seisomaan. Pian Fili ilmaantui etuhalliin, kantaen pientä tynnyriä käsissään.
 “Uuh, minun piti maistaa tätä, ennen kuin olin varma, minkä otan mukaani”, Fili huohotti.
 “Me jäämme”, Kili sanoi varmalla äänellä.
“Mitä?” Fili älähti ja laski oluttynnyrin käsistään.
Legolas oli isänsä uhkauksen vanki, mutta Kili voisi varoittaa Taurielia. Jotenkin hänelle oli nyt vieritetty sankarin homma.
 “Me jäämme kihlajaisiin”, Kili toisti. “Olisi hölmöä lähteä nyt.”
Fili raapi mietteliäästi päätään.
 “Veli, sinusta on tullut ailahtelevainen.”


Salohaltioiden valtakuntaan laskeutui uinuvan juhlahumun tuntua, kun kihlajaispäivä saapui. Kili oli vältellyt kaikkia paitsi kääpiöystäviään siihen asti. Hän oli päättänyt kertoa Taurielille kuulemastaan kihlajaisissa, sillä silloin hän saattoi olla varma, että Thranduililla oli muuta puuhaa.

Kaikki kääpiöt istuivat samassa pyöreässä pöydässä. Koko illallisen ajan Kili tuijotti Taurielia, tuskin huomasi mitä söi ja joi. Muutaman kerran heidän katseensa kohtasivat, mutta Tauriel ei voinut katsoa Kiliä pitkään. Hänet oli puettu valkeaan silkkiin, johon oli upotettu kuukukkia. Punaisissa hiuksissa oli samoja metsäkukkia kuin Legolaksella ja kurjalla kuninkaalla.

Palvelijat soittivat harppuja ja muita hempeitä soittimia, jotka eivät olleet milloinkaan nähneet Morian kaivoksia.
 “Ne ovat saaneet tämän paikan näyttämään todella upealta”, totesi Dori, joka istui Kilin vasemmalla puolella ja ryysti jo kymmenettä kolpakkoaan, “ei uskoisi, että olemme keskellä Synkmetsää.”
Kili muisti, millainen vankila ympäröivä metsä oli. Se houkutteli sisuksiinsa eikä päästänyt pois. Hämähäkit olivat lehmien kokoisia.
Thranduil halusi pelastaa rakkaan metsänsä. Mutta hän halusi uhrata yhden omistaan sen kustannuksella. Kili ei voisi koskaan asettaa kasveja yhdenkään ystävänsä edelle.
Mutta haltioille tämä metsä oli koti… Vähän niinkuin Moria oli kääpiöille. Pelastaisiko Tauriel monia, jos hänestä tulisi valo taivaalle?

Haltiat aloittivat hitaan laulun omalla kielellään. Tunnin kuluttua he tanssivat punaisten soihtujen kanssa. Kilistä tuntui, ettei hän saisi tänään Taurielia kanssaan kahden minnekkään. Olipa hän ollut typerä kuvitellessaan niin.

Kääpiöveljet yhtyivät pian tanssiin, joka muuttui nopeammaksi. He nauroivat ja kohottelivat oluttuoppejaan. Kili näki kihlaparin istuvan takaisin aloilleen, jolloin hän päätti viimein hetkensä koittaneen.

Legolas tervehti häntä ystävällisellä nyökkäyksellä. Tauriel katsoi hämmentyneesti eteensä.
 “Haluan onnitella”, Kili sanoi syvällä äänellä, “tämä valtakunta toden totta kaipaa uutta valoa, eikö niin? Metsä sen rinnalla kuihtuu.”
Hän katsoi niin vetoavasti prinssiä kuin pystyi. Onneksi Legolas kurtisi kulmiaan.
 “Isäsi on viisas mies, kun ehdotti juuri Taurielia puolisoksesi”, Kili sanoi painokkaasti. “Hän on täynnä lämmintä valoa.”
Legolas nousi seisomaan. Hänen katseensa oli täynnä ymmärrystä ja toivoa.
 “Olet oikeassa”, hän miltei kuiskasi, “suo anteeksi, Kili, käyn katsomassa, miten kunnianarvoisa isäni seuraa puolihaltia Elrondia.”
Ja hetkessä hän oli poissa.

Kili ja Tauriel olivat pitkästä aikaa kahden. Juhlaväki riemuitsi kauempana ja antoi heidän olla rauhassa.
Mutta tämä ei ollut iloisen jälleennäkemisen hetki. Oli Kilin hetki varoittaa. Hän nojautui lähemmäs, pöydän yli.
 “Arvon neito, kuningas tekee sinusta tällä liitolla Vihermetsän pelastajan. Jotenkin hämärästi Legolaksen puolisona sinusta tulee valtakunnan tähti.”
Kili kuiskasi sen nopeasti. Heti sanottuaan sen, hänestä tuntui, että Thranduilin kylmä mahti seurasi häntä jostain kaukaa.

Tauriel painoi kätensä pöydälle, lähemmäs Kiliä. Kilin teki kovasti mieli tarttua siihen.
 “Mistä sinä tiedät?” Tauriel kysyi hiljaa.
 “Salakuuntelin”, Kili myönsi. “Et voi jäädä tänne.”
Tauriel työnsi kättä vielä lähemmäs.
 “Hän puhui valon juhlasta”, Kili kertoi nopeasti, “mutta sinä et saa olla enää silloin täällä.”
Huilut puhalsivat korkeita sävelmiä.
 “Minusta siis tulee Vihermetsän valo?” Tauriel toisti vakaasti. Kilistä hän ei kuulostanut säikähtäneeltä.
Se sai Kilin säikähtämään.
« Viimeksi muokattu: 01.03.2021 12:01:18 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
No nyt tästä tuli entistä mielenkiintoisempi. Taurielista tähti? Huuu, jännää.

Thranduil on taas oma juonitteleva itsensä. En malta odottaa, että saan tietpä miten tarina jatkuu. :)
Sé onr sverdar sitja hvass!

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Mukava, että tämä jatkui. Vähän piti aikaisempia tapahtumia muistutella mieleen. Kilin kyrpiinnys kaikkiin haltiajuttuihin tuossa alussa huvitti suuresti ja herätti ymmärtämystäkin. Lollasin sille, millaisen reaktion mielen muuttaminen salakuuntelun jälkeen herätti - varmasti Fili vähän mietti, että mikä sitä nyt iski, kun yhtäkkiä haluttiinkin jäädä.

Thranduil vaikuttaa tässä kyllä aika jäätävältä juonittelijalta, ja on kiehtovaa miten asiassa on kaksi puolta, kun toisaalta puolustetaan kotia ja toisaalta taas.

Lainaus
“Isäsi on viisas mies, kun ehdotti juuri Taurielia puolisoksesi”, Kili sanoi painokkaasti. “Hän on täynnä lämmintä valoa.”

Pakko ihastua tähän nokkeluuteen.

Kiitoksia, odottelen jatkoa. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


saraast

  • somekääpiö
  • ***
  • Viestejä: 4
Äää tää oli tosi ihana!! Kili on mun suosikki ja tykkään aik paljon Kilielist, joten tää ficci oli kuin mulle tehty <3

Tää oli selkeesti kirjotettu eikä juoni alkanu missään vaiheessa tökkii. Mielenkiintoista seurata millainen tähti Taurielista nyt tuleekaan ;)

”Ketä muuta tässä maailmankolkassa muka kiinnostaisi puolialaston kääpiö?”

Haha, oli pakko lainata tää :D Tauriel ei oo ainut ketä puolialaston Kili kiinnostaa; nimittäin mua ainakin kiinnostaa ihan liikaa xc
we all are living in a dream
but life ain't what it seems
oh everything's a mess
and all these sorrows I have seen
they lead me to believe
that everything's a mess