Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Arpikarttoja ja lämmintä vettä, K-11, Johnlock  (Luettu 2207 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
Kirjoittaja: Hallahäive

Fandom: BBC!Sherlock

Ikäraja: K-11

Paritus: Johnlock

Genre: H/C

Disclaimer: En omista Johnia tai Sherlockia. He kuuluvat ACD:lle, BBC:lle, Moffatille ja Gatissille.

A/N: Joo, eli Johnin blogiahan oli taas pari päivää sitten päivitetty ja siellä mainittiin, että John pitää kylvyistä. Tämä johti heti inspiraatioon. Tarkoituksena oli kirjoittaa jotain söpöä, mutta päädyin sitten kuitenkin, kuten liian usein tuppaa käymään, hieman vähemmän suloiselle linjalle. Tämä ficci lienee siinä mielessä AU:ta, että tässä John ei koskaan muuttanut pois Baker Streetiltä Reichenbachin jälkeen, eikä ainakaan vielä tavannut Marya. Tällaista ajatuksenvirtaa suurimmaksi osaksi. Joo, ja nimi on taas tosi kekseliäs, jee.

Toivottavasti tykkäätte, kommentit olisivat kivoja. Hyvää tapaninpäivää kaikille.

Osallistuu OTP10 2.0-haasteeseen.


Arpikarttoja ja lämmintä vettä


Johnin olkapäätä särkee. Se tykyttää kipua alas hänen kättään pitkin, saa sen tärisemään. Särkylääke ei auta, ja John tietää miksei. Kipu, joka yleensä johtuisi säästä tai huonosta asennosta yön aikana, vanhaa vammaa rasittavasta, ei tällä kertaa ole täysin todellista. Se on sitä samaa psykosomaattista tuskaa, joka joskus vaivasi hänen jalkaansa. Sitä, joka Sherlockin paluun jälkeen siirtyi hänen hartiaansa ja sydämen tienoille. Eikä siihen tehoa moni asia.

Yhden John kuitenkin keksii ja niinpä hän kävelee kylpyhuoneeseen. Hän avaa kylpyammeen hanan ja ripottelee ammeen pohjalle hieman keltaisia hippuja, sitä kylpysuolaa, jota Harry oli antanut hänelle joululahjaksi.

Vesi kohisee kylpyä hitaasti täyttäessään ja John sulkee silmänsä, keskittyy ääneen. Sitä on parempi kuunnella kuin asunnon hyytävää hiljaisuutta, sitä joka on osin hänen omaa syytään.

Lopulta vesi on täyttänyt ammeen ja lämmin höyry alkanut peittää seinällä olevaa peiliä. John astuu veteen, päästää huokauksen kuuman veden alkaessa pehmentää hänen kireitä lihaksiaan. Hän antaa silmiensä sulkeutua ja otsansa halkaisevan rypyn siletä.

Hän ei kuule, kuinka ovi aukeaa kevyesti, tai kuinka kasa vaatteita asetetaan vessanpöntön kannen päälle. Vasta kylpyveden loiskahtaessa varpaiden siihen osuessa John avaa silmänsä ja älähtää.

”Mitä hittoa sinä teet, Sherlock?” hän kysyy. Sherlock upottaa tyynesti jalkansa veteen ja laskeutuu liian ahtaaseen ammeeseen.

”Miltä tämä näyttää, John?” Sherlock vastaa kysymykseen kysymyksellä. Hän vetää jalkansa puolustavasti rintakehäänsä vasten ja Johnin hartiat jännittyvät uudelleen.

”En kutsunut sinua tänne”, John toteaa viileällä äänellä. Sherlockin jalka painuu vasten hänen omaansa ja John värisee.
 
”Ennen en olisi tarvinnut kutsua”, Sherlock huomauttaa.

”Ennen oli ennen.”

Sherlock ei vastaa. Hän vain tuijottaa Johnia, joka ei ole hetkeen halunnut katsoa Sherlockia silmiin. Sherlock painaa leukansa polviaan vasten ja John huokaa. Hän tietää jo, ettei saa viettää kylpyään loppuun rauhassa. Hän voisi nousta ylös, jättää Sherlockin huomiotta taas ties kuinka monetta kertaa tämän paluun jälkeen. Mutta vihaa on väsyttävää pitää yllä ja jossain vaiheessa kaikkien sanattomien anteeksipyyntöjen jälkeen siitä on osattava päästää irti. Pakko edes yrittää.

John antaa kätensä kulkea pitkin vedenpintaa ja koskettaa Sherlockin säärtä. Tämä säpsähtää. John oli vältellyt kontaktia jo uuvuttavan kauan.

”Sinä olet kylmä”, Sherlock mutisee. John naurahtaa tukahtuneesti.

”En usko. Olen ollut vedessä jo hetken”, hän sanoo kierrellen. John sivelee Sherlockin ihoa ja myöntää, että oli kaivannut sen tuntua. Kerran hän oli osannut suunnistaa Sherlockin keholla, oli tiennyt jokaisen luomen. Nyt tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Hän ei ole nähnyt Sherlockin paljasta vartaloa pitkiin aikoihin. Siksi tuleekin yllätyksenä kun hänen sormensa kohtaavat jotakin uutta.

Ne osuvat ruven peitossa olevaan haavaan Sherlockin polven vieressä. John kumartuu katsomaan lähempää.

”Se on vain naarmu”, Sherlock sanoo.

”Näyttää paranevan hyvin”, John puhuu hänen päälleen. Hän ei tohdi kysyä mistä haava oli tullut. Hän ei ollut paikalla ja se on pääasia. Olisiko John voinut estää tämän loukkaantumisen? Sherlock ei ollut halunnut häntä mukaansa.

John siirtyy eteenpäin haavasta. Hänellä on uudelleen kartoitettavana vanha kotimaa, sisällissodan runtelema. Hän haluaa tietää kaikki menetykset ennen matkan jatkamista.

Hän seuraa sormillaan Sherlockin ääriviivoja, saa tämän värähtämään vetämällä sormenpäitään alas tämän kylkeä pitkin. Vedenpinta on asettunut Sherlockin vyötärölle. Se aaltoilee Johnin kätten painuessa alemmas. Vesi on jo alkanut jäähtyä, mutta Sherlockin iho tuntuu yhä kuumeiselta sen alla.

John koskettaa röpelöistä kohoumaa Sherlockin lantiolla ja Sherlock tarttuu kiinni hänen ranteestaan. Hänen silmissään on varoittava katse, mutta John jatkaa siitä huolimatta. Hän irrottaa hellästi Sherlockin otteen ja seuraa arpea. Se on pitkä, ulottuu aivan Sherlockin sydämen alle. John henkäisee. Niin lähellä.

”Fileerausveitsi. Liettua”, Sherlock mumisee, eikä kohtaa Johnin katsetta. ”Olin varma, että...”

”Hys”, John kuiskaa. Hänen sormensa painuvat kipeästi Sherlockin kylkiluiden väliin. John ei halua kuulla enempää. Hän ei halua alkaa vertailla sitä, kumpi kärsi enemmän. Hän pelkää vastausta.

Sherlock hiljenee ja hetken kylpyhuoneen tiilistä kaikuu ainoastaan heidän hengityksensä, sekä veden vaimea liplatus. John antaa sormiensa jatkaa matkaa. Ne kulkevat taas alas Sherlockin rintakehää, pysähtyvät hetkeksi ihossa tuntuvan pienen loven vuoksi.

”Missouri”, Sherlock henkäisee kuin tahtomattaan. Johnin kurkkua kuristaa ja hän painaa kylpyvaahdosta saippuaisen sormensa Sherlockin suulle.  Tämä raottaa kevyesti huuliaan. Johnin sydän pumppaa jotakin tulipunaista ja raudanlujaa, saa hänen rintakehänsä polttamaan halusta.

Sherlockin huulet tuntuvat sileiltä veden kurtistamia sormenpäitä vasten. Ne eivät ole rohtuneet tai haljenneet, ja ehkä jos John kumartuisi vielä hieman lähemmäs, ne maistuisivat mehiläisvahalta. Huulien ehjyys saa pienen toivon hehkumaan. Kenties kaikki ei vielä olekaan rikkoutunut.

Sherlock vetää Johnin etusormen huuliensa väliin, imaisee kuin savuketta polttaessaan. Poissa ollessaan Sherlock oli taas aloittanut tupakoinnin. John inhoaa sitä, mutta ehkä se kuitenkin on parempi vaihtoehto kuin toisenlaiset stressinlievittäjät. Hän vetää sormensa pois ja hetken Sherlockin silmissä pilkahtaa valoa. John sivelee korkeita poskipäitä ja nojautuu lähelle niin, että heidän nenänpäänsä koskevat.

”Minä olen vihainen sinulle”, hän sanoo ja Sherlock nyökkää tyynesti kuin olisi odottanut sanoja. Ehkä hän olikin. John tunnustelee kolmea ohutta arpea Sherlockin reidessä. Kuinka sinä kehtasit, hän tahtoisi huutaa.
 
”Sinä tiedät miksi”, Sherlock toteaa ja nojaa hieman taaksepäin. Hänen ilmeensä ei osoita katumusta.

”Se ei muuta asioita”, John tiuskaisee.

Sherlock painaa oman kätensä tiukasti Johnin käden päälle, sen joka tutkii hänen arpiaan. ”Venetsia. Sinun takiasi”, hän painottaa. Johnia oksettaa.

”Ole hiljaa”, John käskee, pyytää. Ei enää tiedä itsekään kumpaa. Sherlock katsoo häntä haastavasti.

”Sinä haluat tietää”, hän sanoo. ”Haluat kuulla että—”

John kuroo viimein yhteen etäisyyden heidän välillään ja vaientaa timantinterävän kielen. Kuten John oli arvannut, Sherlock maistuu makealta mehiläisvahalta. Mutta myös kitkeriltä totuuksilta ja tuhkalta, josta hän syntyi uudelleen.

Sherlockin sormet kaivautuvat Johnin olkapäähän, siihen joka särkee yhä, ja John päästää ulos tärisevän huokauksen tämän huulia vasten.

”Rukoilin, että palaisit”, John uskaltaa viimein tunnustaa. Sherlock hymähtää.
 
”Ennalta arvattavaa”, hän sanoo ja on lähellä, ettei John anna hänelle toistakin mustaa silmää. Edellisen haalistumisesta ei vielä ole kauaa. Sherlock kuitenkin jatkaa: ”Minä... toivoin, että olisit täällä yhä.” Se on niin lähellä niitä kolmea pientä sanaa, että John painaa kasvonsa Sherlockin hartialle, sallii tämän valuttaa ammeeseen lisää lämmintä vettä.

John tiputtaa suudelman Sherlockin pulssin ylle. Pulssin, joka sähköttää kerta toisensa jälkeen: elossa, elossa, elossa. Ja eikö se olekin tarpeeksi?

Sherlockin kädet kietoutuvat hänen ympärilleen, loiskauttavat vettä yli laitojen. Siinä, veden ja käsivarsien lämpimässä syleilyssä John päättää, että kyllä se on. Ainakin siksi illaksi.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 16:43:03 kirjoittanut Beyond »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 106
Oi voi. Olipa söpö! Vähän jopa hämmentää, ettei tämä tuntunut lainkaan niin surulliselta tekstiltä kuin etukäteen odotin, kun näin merkinnän hurt/comfortista. Ehkä syy on kylpyteemassa? Koska ah, yhteisenä juttuna se on hirveän suloista. Tämä oli pohjimmiltaan toiveikas teksti. Tosin sydämen tienoille siirtynyt särky... voi itku, etten paremmin sanoisi.

Panin kuitenkin merkille, kuinka ehjiä John ja Sherlock ovat, kaikista säryistä ja arvista huolimatta. Samalla kun arpien tuntuun sormien alla kiinnitetään suurta huomiota, taustalla väreilee toisenlainen paranemisprosessi. Johnista ei kumpua silmitön viha, vaikka hän myöntää olevansa vihainen edelleen. Ehkä John on enemmänkin pettynyt kuin rikki: Sherlock ei ollut halunnut häntä mukaansa. Niin. Monikohan Sherlockin arvista olisi jäänyt muodostumatta, jos John olisi ollut mukana? Sherlock taas... Selvää on, että kaikki kärsittiin Johnin vuoksi, mutta entä nyt? Sherlockista huokuu epävarmuus. Vaikka John löytyi kuin löytyikin Baker Streetiltä yhä. Toisaalta mikään ei ole niin kuin ennen... angst.

Ihana tekstinen anteeksiannosta ja toisen ihmisen uudelleen löytämisestä. Uudelleen kartoitettavana vanha kotimaa on uskomattoman hieno ilmaus. Olisi toiminut jopa otsikossakin. <3
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

SuklaaKissa

  • ***
  • Viestejä: 427
Arvelin ensin, että tämä olisi vain Johnin ajatusten läpikäyntiä, joten Sherlock oli iloinen yllätys. Hänen ilmestymisensä muutti jotain, sanavalinta älähtää rikkoi kivasti rauhallisen tunnelman ja Johnin seuraava repliikki havahdutti siihen, että ainakin hetkeksi päästään dialogin makuun. (Hämmästyin tosin, kun John suhtautui Sherlcokiin niin neutraalisti, mutta sitten tajusin, ettei nyt ollutkaan kyseessä ensimmäinen tapaaminen sitten Reichenbachin : D) Keskustelu jatkuu, mutta samalla tapahtumissa edetään enemmän.

John suhtautuu arpiin varsin IC:sti, mutta oletin vähän jyrkempiä huomautuksia sanottaviksi ääneen. Toisaalta, hän on joutunut huomaamaan, ettei voi suojella Sherlockia, ettei ole voinut olla estämässä arpien syntymisiä, ja syynä on Sherlock. John alistuu siihen, vaikka yrittää esittää vihaisempaa ja ottaa vastaan sellaisen Sherlockin kuin saa. Lopussa syntyvä päätös on ennalta arvattava, mutta ei huonolla tavalla. Tarina on vain sopusoinnussa itsensä kanssa.

Kirjoitustyylisi on kaunis ja siihen sisältyy sellaista taiteellisuutta, joka pitää yllä mielenkiintoa, vaikka juoni ei olisi jännittävimmästä päästä. Muutat tunnelmaa ja hahmojen välillä olevaa jännitettä pienillä asioilla, taidat hienovaraisen kerronnan.
Lainaus
Sitä on parempi kuunnella kuin asunnon hyytävää hiljaisuutta, sitä joka on osin hänen omaa syytään.
Hän voisi nousta ylös, jättää Sherlockin huomiotta taas ties kuinka monetta kertaa tämän paluun jälkeen.
Kerran hän oli osannut suunnistaa Sherlockin keholla, oli tiennyt jokaisen luomen.
Tällaisia pilkuilla jaettuja virkkeitä löytyi tekstistä aika paljon. Tämä ei ole moite tai tarkoita sitä, että käyttäisit tätä tyyliä liikaa, ei tosiaankaan. Vaihtelua lauserakenteissa voisi toki olla rajumminkin, mutta se toisi ehkä liikaakin dramatiikkaa. Nyt vaihtelua on juuri sopivasti; en tylsistynyt lukiessa samanlaisiin lauseisiin, mutta teksti ei myöskään ollut yhtä vaikuttavien ilmausten kaaosta. Muutama tällainen tehokas, kiinnostava kohta riitti.
Lainaus
John siirtyy eteenpäin haavasta. Hänellä on uudelleen kartoitettavana vanha kotimaa, sisällissodan runtelema. Hän haluaa tietää kaikki menetykset ennen matkan jatkamista.
Erinomainen - piti oikeastaan pysähtyä lukemaan uudelleen.
Lainaus
John kuroo viimein yhteen etäisyyden heidän välillään ja vaientaa timantinterävän kielen.
Tämä ihan vain timantinterävän takia. Ihana sana.

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 864
  • T'hy'la
Kokeilenpa minäkin sanoa edes pari sanaa, vaikka edelliset kommentoijat ovat sanoneet jo suunnilleen kaiken saman, jonka itsekin tästä löysin. Sisiljan tavoin minäkin odotin paljon surumielisyyttä, ehkä jopa synkkyyttä, vähintäänkin syvää melankoliaa toiveikkaan lopun kanssa, mutta toisin kävikin. Toisaalta, tämä oli juurikin h/c ficci kipuineen ja lohdutuksineen. Minusta kiedoit hienosti yhden kylpyhetken ympärille oman pienen maailmansa lukuisine erilaisine tunteineen, minusta tässä oli melkein jopa samaa pehmeää kannattelua kuin kylpemisessä tai vedessä ylipäänsä. Kovin arkisesta aiheesta rakentui nätti tarina, ja voisin sanoa sitä melkeinpä tunnusmerkiksisi, siihen on aina mukava palata.

Muutenkin ihailen kovasti sitä, kuinka lukuisat post!Reichenbach ficcisi ovat aina erilaisia, samankaltaisesta alkutilanteesta huolimatta, ilman että yksikään teksti tuntuu tylsältä. Tässä ficissä Sherlockin ja Johnin vammat olivat aika fyysisen oloisia, mutta molemmat olivat jo paranemaan päin, John vihastaan ja Sherlock epävarmuudestaan. Vähän olisin ehkä kaivannut Sherlockilta aktiivista toimintaa, mutta toisaalta itsehän Sherlock sinne ammeeseen tuli. Tykkäsin kovasti pienestä seksuaalisesta vireestä joka tässä nousi ja laski anteeksiantoyritysten ja pyyntöjen keskellä, ja hups vain, lopussa päädyttiin melkein rakkauden tunnustamiseen. Olihan tämä tosiaan melko suloinenkin, kaikesta väsyneestä kamppailustaan huolimatta. Sisällissota-vertaus oli minusta myös ihan kiva, mutta sitäkin enemmän ihastuin punaiseen&raudanlujaan, se erottui mukavasti. Kiitos mukavasta ficistä ja hyvää uuttavuotta! :)
Einmal ist keinmal


Funtion

  • Vieras
Melkein samasta asiasta huomauttaisin kuin SuklaaKissakin, eli:

Lainaus
Se on sitä samaa psykosomaattista tuskaa, joka joskus vaivasi hänen jalkaansa. Sitä, joka Sherlockin paluun jälkeen siirtyi hänen hartiaansa ja sydämen tienoille.

Hän avaa kylpyammeen hanan ja ripottelee ammeen pohjalle hieman keltaisia hippuja, sitä kylpysuolaa, jota Harry oli antanut hänelle joululahjaksi.

Vesi kohisee kylpyä hitaasti täyttäessään ja John sulkee silmänsä, keskittyy ääneen. Sitä on parempi kuunnella kuin asunnon hyytävää hiljaisuutta, sitä joka on osin hänen omaa syytään.
Nää kohdat oli vielä melkein peräkkäin, mua ainakin otti korviini noi ainaiset se-sanan avulla muodostetut lauseet. Rakenteita olisi siis voinut muokata monipuolisemmiks. Esim. toka kohta vois vaan olla: kylpysuola on joululahja Harrylta.

Kerran hän oli osannut suunnistaa Sherlockin keholla, oli tiennyt jokaisen luomen.
Kuinka vähäluominen Sherlock on?? ?? ?? :DD Jessus, itelläni on valehtelematta yli viiskyt luomea, mullon oikeassa käsivarressaniki jo reilu viisitoista, jos kukaan oppis tuntemaan mun jokaisen luomen, se olis kyl tehnyt työnsä hyvin perusteellisesti -- liiankin. Tää luomiasia pisti mulle silmään, ajattelin miten paljon nää kaks on sit viettänyt aikaa yhdessä. Miten useesti Johnin kädet ovat olleet Sherlockin iholla. Tai sitten sillä on oikeesti tyylii kolme luomea, lucky bastard.

Hän vetää sormensa pois ja hetken Sherlockin silmissä pilkahtaa valoa.
Silmät mainittu!!! Odotinkin jo et milloin sä vedät silmäkortin pöytään. : D (...luenkohan mä liikaa sun tekstejäs?)

Mulla tuli tästä mieleen Skyfall, jossa James Bond kävelee samaan suihkuun sen yhden naisen luokse kun mikäkin creepy vanhaukko, hyi kauhee, se kohtaus ei ollut lainkaan seksikäs tai sulava, mä olisin ainakin huutanut jos Bond olis vaa tollee kävelly samaan suihkuu, lyöny varmaa siltä tajun kankaalle. Sama fiilis mulla oli tässä; Sherlockin "sulava" laskeutuminen kylpyammeeseen oli karmivaa. :DD Tunteeko kukaan enää sellaista sanaa kuin 'yksityisyys'?! No, Sherlock ei ainakaan tunne, henkilökohtaista tilaa se ei muille oikein anna. Etenkään jos Johnilla ja sillä on ollut joku juttu, että he ovat jakaneet kylpyhetkiä jo aiemminkin. Tietty tää Mr Obvious olettaa että kaikki on ennallaan ja se voi vaan talsia miten tahtoo minne tahtoo oltuaan kuolleena kaks vuotta. Ugh.

Ota tää kohteliaisuutena, kun mä sanon pitäneeni tästä näin epäjohnlockaajana. :DD Oon joo vähän kyllästynyt tähän post!Reichenbach-asetelmaan jossa Sherlock ja John yrittävät selvittää välejään, mut hei, on mullakin ne tietyt asetelmat Sheriartyni kaa! Kirjoittaisin varmaan iteki tällasii, jos kirjoittaisin Johnlockia. Pidin kylvystä ja vedestä, tiesin että joku tarttuu tähän ku luin tästä blogista. Luojan kiitos et laittanut mitää rakkaudentunnuksia loppuun, koska siinä kohtaa olisin pyöräyttänyt silmiäni ja sulkenut ficcis. Mut huomaathan, darling, et tää tulee taas mun suustani. Mun mielipide on irrelevantti tähä.

Kielellisesti tää oli ihan jees, ei tarjonnut vain kauheesti yllätyksiä, sikäli harmi. Yhtenäinen tää kuitenkin, siitä plussaa. Kiva nopsa luettava, otsikosta pidin, etenkin kun sidoit tuon karttajutun siihen sisällissotajuttuun. Kiitos! <3