Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: Johnlock
Genre: H/C
Disclaimer: En omista Johnia tai Sherlockia. He kuuluvat ACD:lle, BBC:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Joo, eli Johnin blogiahan oli taas pari päivää sitten päivitetty ja siellä mainittiin, että John pitää kylvyistä. Tämä johti heti inspiraatioon. Tarkoituksena oli kirjoittaa jotain söpöä, mutta päädyin sitten kuitenkin, kuten liian usein tuppaa käymään, hieman vähemmän suloiselle linjalle. Tämä ficci lienee siinä mielessä AU:ta, että tässä John ei koskaan muuttanut pois Baker Streetiltä Reichenbachin jälkeen, eikä ainakaan vielä tavannut Marya. Tällaista ajatuksenvirtaa suurimmaksi osaksi. Joo, ja nimi on taas tosi kekseliäs, jee.
Toivottavasti tykkäätte, kommentit olisivat kivoja. Hyvää tapaninpäivää kaikille.
Osallistuu OTP10 2.0-haasteeseen.
Arpikarttoja ja lämmintä vettä
Johnin olkapäätä särkee. Se tykyttää kipua alas hänen kättään pitkin, saa sen tärisemään. Särkylääke ei auta, ja John tietää miksei. Kipu, joka yleensä johtuisi säästä tai huonosta asennosta yön aikana, vanhaa vammaa rasittavasta, ei tällä kertaa ole täysin todellista. Se on sitä samaa psykosomaattista tuskaa, joka joskus vaivasi hänen jalkaansa. Sitä, joka Sherlockin paluun jälkeen siirtyi hänen hartiaansa ja sydämen tienoille. Eikä siihen tehoa moni asia.
Yhden John kuitenkin keksii ja niinpä hän kävelee kylpyhuoneeseen. Hän avaa kylpyammeen hanan ja ripottelee ammeen pohjalle hieman keltaisia hippuja, sitä kylpysuolaa, jota Harry oli antanut hänelle joululahjaksi.
Vesi kohisee kylpyä hitaasti täyttäessään ja John sulkee silmänsä, keskittyy ääneen. Sitä on parempi kuunnella kuin asunnon hyytävää hiljaisuutta, sitä joka on osin hänen omaa syytään.
Lopulta vesi on täyttänyt ammeen ja lämmin höyry alkanut peittää seinällä olevaa peiliä. John astuu veteen, päästää huokauksen kuuman veden alkaessa pehmentää hänen kireitä lihaksiaan. Hän antaa silmiensä sulkeutua ja otsansa halkaisevan rypyn siletä.
Hän ei kuule, kuinka ovi aukeaa kevyesti, tai kuinka kasa vaatteita asetetaan vessanpöntön kannen päälle. Vasta kylpyveden loiskahtaessa varpaiden siihen osuessa John avaa silmänsä ja älähtää.
”Mitä hittoa sinä teet, Sherlock?” hän kysyy. Sherlock upottaa tyynesti jalkansa veteen ja laskeutuu liian ahtaaseen ammeeseen.
”Miltä tämä näyttää, John?” Sherlock vastaa kysymykseen kysymyksellä. Hän vetää jalkansa puolustavasti rintakehäänsä vasten ja Johnin hartiat jännittyvät uudelleen.
”En kutsunut sinua tänne”, John toteaa viileällä äänellä. Sherlockin jalka painuu vasten hänen omaansa ja John värisee.
”Ennen en olisi tarvinnut kutsua”, Sherlock huomauttaa.
”Ennen oli ennen.”
Sherlock ei vastaa. Hän vain tuijottaa Johnia, joka ei ole hetkeen halunnut katsoa Sherlockia silmiin. Sherlock painaa leukansa polviaan vasten ja John huokaa. Hän tietää jo, ettei saa viettää kylpyään loppuun rauhassa. Hän voisi nousta ylös, jättää Sherlockin huomiotta taas ties kuinka monetta kertaa tämän paluun jälkeen. Mutta vihaa on väsyttävää pitää yllä ja jossain vaiheessa kaikkien sanattomien anteeksipyyntöjen jälkeen siitä on osattava päästää irti. Pakko edes yrittää.
John antaa kätensä kulkea pitkin vedenpintaa ja koskettaa Sherlockin säärtä. Tämä säpsähtää. John oli vältellyt kontaktia jo uuvuttavan kauan.
”Sinä olet kylmä”, Sherlock mutisee. John naurahtaa tukahtuneesti.
”En usko. Olen ollut vedessä jo hetken”, hän sanoo kierrellen. John sivelee Sherlockin ihoa ja myöntää, että oli kaivannut sen tuntua. Kerran hän oli osannut suunnistaa Sherlockin keholla, oli tiennyt jokaisen luomen. Nyt tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Hän ei ole nähnyt Sherlockin paljasta vartaloa pitkiin aikoihin. Siksi tuleekin yllätyksenä kun hänen sormensa kohtaavat jotakin uutta.
Ne osuvat ruven peitossa olevaan haavaan Sherlockin polven vieressä. John kumartuu katsomaan lähempää.
”Se on vain naarmu”, Sherlock sanoo.
”Näyttää paranevan hyvin”, John puhuu hänen päälleen. Hän ei tohdi kysyä mistä haava oli tullut. Hän ei ollut paikalla ja se on pääasia. Olisiko John voinut estää tämän loukkaantumisen? Sherlock ei ollut halunnut häntä mukaansa.
John siirtyy eteenpäin haavasta. Hänellä on uudelleen kartoitettavana vanha kotimaa, sisällissodan runtelema. Hän haluaa tietää kaikki menetykset ennen matkan jatkamista.
Hän seuraa sormillaan Sherlockin ääriviivoja, saa tämän värähtämään vetämällä sormenpäitään alas tämän kylkeä pitkin. Vedenpinta on asettunut Sherlockin vyötärölle. Se aaltoilee Johnin kätten painuessa alemmas. Vesi on jo alkanut jäähtyä, mutta Sherlockin iho tuntuu yhä kuumeiselta sen alla.
John koskettaa röpelöistä kohoumaa Sherlockin lantiolla ja Sherlock tarttuu kiinni hänen ranteestaan. Hänen silmissään on varoittava katse, mutta John jatkaa siitä huolimatta. Hän irrottaa hellästi Sherlockin otteen ja seuraa arpea. Se on pitkä, ulottuu aivan Sherlockin sydämen alle. John henkäisee. Niin lähellä.
”Fileerausveitsi. Liettua”, Sherlock mumisee, eikä kohtaa Johnin katsetta. ”Olin varma, että...”
”Hys”, John kuiskaa. Hänen sormensa painuvat kipeästi Sherlockin kylkiluiden väliin. John ei halua kuulla enempää. Hän ei halua alkaa vertailla sitä, kumpi kärsi enemmän. Hän pelkää vastausta.
Sherlock hiljenee ja hetken kylpyhuoneen tiilistä kaikuu ainoastaan heidän hengityksensä, sekä veden vaimea liplatus. John antaa sormiensa jatkaa matkaa. Ne kulkevat taas alas Sherlockin rintakehää, pysähtyvät hetkeksi ihossa tuntuvan pienen loven vuoksi.
”Missouri”, Sherlock henkäisee kuin tahtomattaan. Johnin kurkkua kuristaa ja hän painaa kylpyvaahdosta saippuaisen sormensa Sherlockin suulle. Tämä raottaa kevyesti huuliaan. Johnin sydän pumppaa jotakin tulipunaista ja raudanlujaa, saa hänen rintakehänsä polttamaan halusta.
Sherlockin huulet tuntuvat sileiltä veden kurtistamia sormenpäitä vasten. Ne eivät ole rohtuneet tai haljenneet, ja ehkä jos John kumartuisi vielä hieman lähemmäs, ne maistuisivat mehiläisvahalta. Huulien ehjyys saa pienen toivon hehkumaan. Kenties kaikki ei vielä olekaan rikkoutunut.
Sherlock vetää Johnin etusormen huuliensa väliin, imaisee kuin savuketta polttaessaan. Poissa ollessaan Sherlock oli taas aloittanut tupakoinnin. John inhoaa sitä, mutta ehkä se kuitenkin on parempi vaihtoehto kuin toisenlaiset stressinlievittäjät. Hän vetää sormensa pois ja hetken Sherlockin silmissä pilkahtaa valoa. John sivelee korkeita poskipäitä ja nojautuu lähelle niin, että heidän nenänpäänsä koskevat.
”Minä olen vihainen sinulle”, hän sanoo ja Sherlock nyökkää tyynesti kuin olisi odottanut sanoja. Ehkä hän olikin. John tunnustelee kolmea ohutta arpea Sherlockin reidessä. Kuinka sinä kehtasit, hän tahtoisi huutaa.
”Sinä tiedät miksi”, Sherlock toteaa ja nojaa hieman taaksepäin. Hänen ilmeensä ei osoita katumusta.
”Se ei muuta asioita”, John tiuskaisee.
Sherlock painaa oman kätensä tiukasti Johnin käden päälle, sen joka tutkii hänen arpiaan. ”Venetsia. Sinun takiasi”, hän painottaa. Johnia oksettaa.
”Ole hiljaa”, John käskee, pyytää. Ei enää tiedä itsekään kumpaa. Sherlock katsoo häntä haastavasti.
”Sinä haluat tietää”, hän sanoo. ”Haluat kuulla että—”
John kuroo viimein yhteen etäisyyden heidän välillään ja vaientaa timantinterävän kielen. Kuten John oli arvannut, Sherlock maistuu makealta mehiläisvahalta. Mutta myös kitkeriltä totuuksilta ja tuhkalta, josta hän syntyi uudelleen.
Sherlockin sormet kaivautuvat Johnin olkapäähän, siihen joka särkee yhä, ja John päästää ulos tärisevän huokauksen tämän huulia vasten.
”Rukoilin, että palaisit”, John uskaltaa viimein tunnustaa. Sherlock hymähtää.
”Ennalta arvattavaa”, hän sanoo ja on lähellä, ettei John anna hänelle toistakin mustaa silmää. Edellisen haalistumisesta ei vielä ole kauaa. Sherlock kuitenkin jatkaa: ”Minä... toivoin, että olisit täällä yhä.” Se on niin lähellä niitä kolmea pientä sanaa, että John painaa kasvonsa Sherlockin hartialle, sallii tämän valuttaa ammeeseen lisää lämmintä vettä.
John tiputtaa suudelman Sherlockin pulssin ylle. Pulssin, joka sähköttää kerta toisensa jälkeen: elossa, elossa, elossa. Ja eikö se olekin tarpeeksi?
Sherlockin kädet kietoutuvat hänen ympärilleen, loiskauttavat vettä yli laitojen. Siinä, veden ja käsivarsien lämpimässä syleilyssä John päättää, että kyllä se on. Ainakin siksi illaksi.