Title: Prinssi ja kerjäläinen
Author: Aimtist
Fandom: Bleach
Paritus: Byakuya/Ichigo
Genre: AU, slash, romance
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Bleach hahmoineen ja maailmoineen kuuluu Tite Kubolle. Minä vain leikin!
AN: Osallistuu haasteeseen OTP10 2.0. Eli tässä minun tapani toivottaa hyvät joulut (: Hahmot on paljonkin OoC, mutta ehkä edes osa annettakoon minulle anteeksi, koska kyseessä on kuitenkin AU. Tämän piti jäädä noin puolet lyhyemmäksi ja näin, mutta tarina vain jatkui jatkumistaan
Mutta niin, hyvää joulua!
Makasimme sylikkäin sillan alla. Kuu loisti taivaalla sen kaksosen löytyessä kiiltävältä jääpinnalta, jonka päällä makoilimme. Hento lumikerros peitti liukasta pintaa kimmeltävänä peittona. Palelimme siinä kaksin, mutta minä hymyilin onnellisena. Se oli yksi harvoja hymyjäni.
Byakuya oli aikeissa kietoa tuomansa viltin paremmin ympärilleni, mutta pudistin päätäni pienesti. Ei sille ollut tarvetta, olin tottunut tuuleen ja pakkaseen, sen verran kauan olin jo asunut kaduilla. Minun mittapuullani ilta oli leuto, vaikka jääprinssini ei näyttänyt olevan samaa mieltä.
Byakuya tärisi. Ei paljoa, mutta niin paljon, että huomasin. Kurtistin pienesti kulmiani. Olin kutsunut hänet seurakseni sillan alle ihailemaan sinertävää täysikuuta, mutten tahtonut hänen jäätyvän. En ollut ajatellut, ettei prinssini palatsistaan käsin ollut tuntenut tällaista kylmyyttä, vaikka hänen nimensä talvi-iltaa tarkoittikin.
Painaudun prinssiäni vasten ja suutelin häntä. Se oli vain lyhyt, pieni suukko, mutta kun yritin vetäytyä kauemmas, Byakuya ei antanut. Kietouduimme vain tiukemmin toistemme syleilyyn ja tuijotimme korkeuksiin kohti tähtien koristamaa taivasta. Prinssini ei enää tärissyt.
Makasimme siinä varmaan tunteja. Pikkuhiljaa tunsin alakuloisuuden hiipivän sieluuni, lähestyvät jäähyväiset saivat sen aina aikaan.
”Paljonko kello?” kuiskasin aivan hiljaa, lähes kuulumattomasti.
Byakuya vilkaisi hopeista rannekelloaan. ”Hieman yli yksitoista.”
Hämmennyin. ”Eikö sinun pitäisi jo lähteä? Vanhempasi varmasti huomaavat, ettet ole kotona. Etkä voi edes väittää olleesi kirjastossa tai länsisiivessä tai ullakolla, ikuisesti. Ei palatsisi niin iso kuitenkaan ole”, sanoin vitsaillen, vaikka se kaikki olikin totta.
Yleensä Byakuya sanoi olleensa jossain kartanon kätköissä, kun hän oikeasti oli tapaamassa minua, ja se toimi. Mutta mitä kauemmin hän olisi luonani, sitä enemmän hänen perheellään ja palvelijoillaan olisi aikaa etsiä häntä, ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä prinssini jäisi kiinni.
Hymy lipui prinssini, nuoren aatelisen huulille. Se oli aivan yhtä harvinainen kuin omanikin, joka valaisi iltaa aiemmin. ”Tänä iltana, Ichigo, tämä olkoon palatsini.”
Silmäni levisivät Byakuyan sanojen vuoksi. Olin sanaton. Byakuya oli jäämässä luokseni sillan alle, jokea peittävälle jäälle tällaisena hyisenä talvi-iltana?
Suutelin häntä oikein syvään, mutta pudistin päätäni kieltäytymisen merkiksi. Minä olin tottunut viettämään yöni ulkona, talven syleilyssä, mutta hän ei. Ohut viltti ei riittäisi pitämään prinssiäni lämpimänä, enkä minäkään.
Päättäväinen hehku kuitenkin vain voimistui kieltäytymiseni myötä harmaissa silmissä. ”Ichigo, tahdon viettää tämän yön seurassasi. Jos et usko minun pärjäävän yötä sinun maailmassasi, suostutko sinä kokeilemaan omaani?”
Räpyttelin silmiäni typertyneenä. Mitä?
Hänen hymynsä leveni. ”Ichigo, tuletko yöksi kartanooni?”
Olisin tahtonut sanoa ei, saada Byakuya perumaan pyyntönsä vetoamalla hänen perheeseensä, mutta prinssini ei hellittänyt. Hänen katseensa oli lämmin, loimuava, vetoava. Minun oli mahdotonta sanoa ei, siksi nyökkäsin.
Tumma prinssini veti minut seisaalleen ja johdatti minua pitkin pimeitä katuja hänen kätensä omaani tarttuneena.
Mitä lähemmäs pääsimme hänen kartanoaan, sitä pelokkaammaksi tunsin itseni. Yritin kuitenkin karistaa sen tunteen. Minun oli oltava vahva, Byakuyan vuoksi. Minä tein sen hänen takiaan, jotta hän ei joutuisi viettämään yötä minun maailmassani. Hänen maailmansa ei voinut olla yhtä paha kuin omani, minä selviäisin siitä kyllä. Silti asetelmamme, prinssi ja kerjäläispoika, sai vatsani kipristelemään. Ensimmäistä kertaa, minä todella näkisin, millainen ero meidän välillämme olisi.
Se oli suuri.
Hänen kartanoaan pystyi todellakin kuvaamaan sanalla palatsi.
Sillä hetkellä en pystynyt ymmärtämään, miksi Byakuya tahtoi minut vierelleen. Hän näki eron välillämme aina, kun vain kävikään tapaamassa minua. Miksi hän tahtoi hiotun timantin sijaan tieltä poimitun kiven? En pystynyt käsittämään sitä.
Olimme portailla ja prinssini koputti puiseen oveen. Olin kauhusta kankea, mutta en kauaa. Byakuya sulatti minut lämpimällä suudelmalla.
Ovi aukesi ja minä jähmetyin uudelleen prinssini syleilyssä.
Huulemme erosivat toisistaan, mutta Bykuya ei astunut edes puolta askelta minusta kauemmas. Vaikka prinssini ei näyttänyt huolehtivan, minä itse olin jännittynyt. Pelkäsin pahinta.
”Isä, tässä on Ichigo”, Byakuya sanoi vetäessään minut kaksikon perässä sisälle palatsiin.
”Haa, Byakuya kertoi sinusta. Hauska viimein tavata, Ichigo", mis sanoi pienesti kumartaen. Hämmästyin lämmintä vastaanottoa ja miehen sanoja. Vilkaisin prinssiäni, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan kysyvää katsettani.
”Byakuya varmaankin suostuu näyttämään sinulle paikkoja”, yöpukuinen mies sanoi hymyillen, ennen kuin kääntyi ja suunnisti kohti huonetta, jonka otaksuin olevan hänen makuuhuoneensa. ”Ai niin, hyvää joulua!”
Hymyilin vastaukseksi. Byakuyan isän ystävällinen tervehdys ja lämmin hymy olivat saaneet minut taas rentoutumaan. ”Hyvää joulua.”
Vanhemman aatelisen kadottua näkyvistä Byakuya kaappasi minut syvään suudelmaan, joka jätti minut haukkomaan henkeä. ”Byakuya?”
”Yläpuolellamme on misteli. Tosin tahdoin myös toivottaa sinut tervetulleeksi kotiin.”
Kotiin. Minunkin kotiini?
Hymyilin ties kuinka monetta kertaa sinä iltana.
”Tule”, Byakuya sanoi ja veti minua kohti portaita. ”Kun äitini ja sisareni kuulevat tulostasi he tuskin välittävät siitä, että itse emme ole vielä hereillä. Mikäli siis tahdot olla hyvin levännyt aamulla, kannattaisi meidän piakkoin hautautua peittojen suojiin.”
”Yritätkö sinä hemmotella minua?” minä kysyin kiusoitellen.
”Tietenkin. Miten muutenkaan saisin pidettyä sinut luonani ikuisesti, kuin pehmeällä vuoteellani ja kymmenillä tyynyilläni?” En saanut sanottua siihen mitään, siksi minä vain suutelin häntä mahdollisimman perusteellisesti.
Mutta prinssini keino toimi, en nimittäin jättänyt häntä tai hänen taivaasta haettua vuodettaan. Pysyin hänen rinnallaan, aina prinssin ja kerjäläisen loppuun asti.
