Nimi: Kaunotar ja hänen hirviönsä
Kirjoittaja: Codename
Paritus: Remus/Tonks
Ikäraja: PG-13/K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Tyylilaji: Romance, Drama, Angst, One-Shot, Songfic, Deathfic, Het
Summary: Kertoo Remuksen ja Tonksin tarinan heidän kuolinhetkestään, heidän hautajaisiin. Mukana Nightwishin laulu Beauty And The Beast.
Disclaimer: Hahmot ja maailma Rowlingin ja sanat Tuomas Holopaisen.
A/N: Tässä olisi ensimmäinen ficcini täällä Finissä, julkaistu jo aiemmin tuolla Vuotiksen puolella, mutta ajattelin tuoda sen tänne teidän luettavaksi. Laulun sanat eivät ole biisin perässä, vaan ne on laitettu tänne ficin sisään, koska niin ne toimivat paremmin.
Kaunotar ja hänen hirviönsä
Remember the first dance we shared?
Recall the night you melted my ugliness away?
The night you left with a kiss so kind
Only a send of beauty left behind
Tanssiminen kuoleman kanssa oli jo tuttu juttu Remukselle, joka jo usein oli ollut lähellä kuolemaa. Aina oli jo laulu meinannut lopahtaa, mutta hän oli pystynyt jättämään tanssin kesken ja oli selvinnyt. Mutta nyt tilanne oli erilainen. Laulu oli jo päättymässä, mutta hän ei millään pystynyt jättämään tanssia kesken.
Hän väisteli kirouksia kovaa vauhtia ja tunsi niiden menevän ihan vierestä. Hän yritti itsekin lausua kirouksia, mutta Dolohov oli nopeampi. Dolohovilla oli viekas hymy ja näytti muutenkin tyytyväiseltä. Dolohov tiesi, että hän oli väsynyt. Kun hän hetken yritti levähtää, niin Dolohov iski. Ja hän todella iski.
Hän tunsi kuinka lujaa vihreä valo osui häneen ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pettänyt kaikki. Hän oli pettänyt perheensä, niin lapsensa ja vaimonsa. Viimeisenä hän näki Tonksin kauhistuneen ilmeen, kun Tonks näki hänen kuolevan. Ja vielä Bellatrixin, joka näytti selvästi siltä kuin hän käyttäisi Tonksin tilannetta hyväkseen. Hän todella oli pettänyt kaikki.
Remus katsoi Tonksia, joka näytti taas vihaiselta. Hänen harmaat hiuksensa muuttuivat koko ajan punaisista takaisin harmaiksi ja hän muutenkin näytti olevan räjähtämäisillään.
”Mikset sinä jo ymmärrä! Minä en pelkää sitä, että olet ihmissusi! Minä rakastan sinua, eikä mikään voi tulla sen tielle tai muuttaa sitä!”
”Mutta...”
”Ei mitään muttia!” Tonks itki ja silloin musiikki alkoi kuulua. ”Mutta sinä et voi kieltäytyä tästä. Tanssista.”
Tonks saapui hänen vierelleen ja Remus ei todellakaan voinut kieltäytyä. He ottivat kovaa kiinni toisistaan ja alkoivat tanssia musiikin mukana. He tanssivat siinä niin kauan, että kumpikaan ei tiennyt, mitä kello oli.
Silloin rakaani, en tuntenut itseäni hirviöksi.
Ah dear friend I remember the night
The moon and the dreams we shared
Your trembling paw in my hand
Dreaming of that northern land
Touching me with a kiss of a beast
Tonksin maailma näytti murenevan, kun hän näki sen. Vain yhden vihreän valon ja kauhistuneen ilmeen. Niin, Remuksen kaatuneena, kuolleena. Hän ei edes tuntenut, kun hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui lattialle itkemään. Hänen rakaansa oli poissa. Eikä mikään voinut häntä takaisin tuoda.
”Oi siskontyttäreni, olisiko parempi katsoa tännepäin?” kysyi nauraen liiankin tuttu ääni hänen takaanaan.
Siinä hänen takanaan Bellatrix vain nauroi ja Tonks ei olisi muuten välittänyt, mutta nyt hänen oli pakko. Hän olisi halunnut vain halunnut itkeä ja katsoa rakastaan, mutta hän ei voinut. Ei todellakaan.
”Tiedätkö mitä, kultaseni? Sinä näytät olevan hieman huonossa paikassa. Minulla on selvä yliote”, Bellatrix sanoi naurahtaen.
”Mitä se minua haittaa! Minä en jaksa välittää sinusta nyt! Voit...yhtä hyvin tappaa minut...Nyt kun hänkin on poissa” Tonks itki maassa.
”Ihanaa”, Bellatrix sanoi oudosti. ”Olenkin kaivannut näin helppoja murhattavia”, hän sanoi. ”Avada Kedavra!” hän jatkoi ja niin myös kaunotar oli kaatunut hirviön kanssa.
”Remus, tiedätkö mitä kello on?” Tonks kysyi Remukselta, kun hän alkoi jo olla väsynyt kaikesta tanssimisesta.
”En. Enkä usko, että meidän täytyy välittää siitä nyt”, Remus sanoi. ”Me vain voimme olla tässä.”
”Niin”, Tonks sanoi ja nousi varpailleen. ”Me voimme todellakin vain olla tässä”, hän sanoi ja suuteli varovasti Remusta huulille. Remus vastasi myös suudelmaan ja musiikkia vain tuli ja he jatkoivat rauhassa tanssimista.
Rakkaani, silloin minä olin ensimmäistä kertaa kaunotar.
I know my dreams are made of you
Of you and only for you
Your ocean pulls me under
Your voice tears me asunder
Love me before the last petal falls
Niin makasivat siinä Tylypahkan lämmössä kaunotar ja hänen hirviönä, jota kaunotar oli oppinut rakastamaan. Hän ei koskaan ollut pelännyt sitä miehen puolta, jossa hirviö asui. Hän ei välittänyt siitä, koska heidän rakkaus oli sitä vahvempi.
Ja niin se aina tulisi olemaan, jopa kuoliessa. Viimein toisessa elämässään he saavat vapaasti rakastaa, koska aina heitä varjo vaani oikeassa elämässä. He kuolivat oikeastaan onnellisina, vaikka heiltä jäi taakseen lapsi. He tiesivät, että hän tulisi olemaan aina rakastettu. Ja eräänä päivänä hän tulisi heidän luokseen ja he voisivat taas olla perhe.
”Näetkö, Remus? Siinä on meidän poikamme. Meidän pieni poikamme...” Tonks soperteli synnytyksestä uupuneena.
”Kyllä Tonks, minä näen hänet”, Remus sanoi onnellisena. ”Meidän pienen haavoittuvaisen poikamme...”
”Minä olen miettinyt Remus,” Tonks sanoi. ”että meidän pitäisi antaa hänelle nimeksi Ted, isäni mukaan. Kai se käy sinulle?” Tonks kysyi katsoen Remusta.
”Se käy aivan mainiosti”, Remus sanoi ja samassa Ted Lupin itki ja heidän molempien huomio kiinnittyi taas Tediin.
Vielä joskus.
As a world without a glance
Of the ocean's fair expanse
Such the world would be
If no love did flow in thee
But as my heart is occupied
Your love for me now has to die
Forgive me I need more than you can offer me
Taistelu viimein lakkasi hetkeksi ja muut kulkivat ympäriinsä linnaa etsien heitä, jotka olivat taistelun tuoksinnassa kuolleet. Niin löydettiin mysö kaunotar ja hirviö lattialta, tyynen näköisinä, ja ikuiseen uneen vaipuneina. Heidät vietiin Suureen saliin, jonne heidät asetettiin väliaikaiseen lepoon, ennen heidän viimeistä matkaansa.
Myös monet heidän tuttunsa järkyttyivät, kun he näkivät näiden kahden, niin ystävällisen ihmisen makaavan maassa kuolleina. Monien mielestä heidän olisi kuulunut elää, eikä kuolla. Mutta ei kukaan voi kääntää aikaa. Heidän oli kuulunut kuolla ja niin he myös kuolivat.
Remus istui pienessä tuolissa sateen alla. Syksyn sateet olivat jo pian päättymässä ja ne olivat muuttumassa talven lumisateiksi. Hän ei tiennyt kuitenkaan, mitä tehdä. Kotona ei mennyt hyvin ja Harrykin oli kieltäytynyt hänen avustaan. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin istua siinä sateen alla kylmissään.
”Remus, palaa kotiin. Sinähän jäädyt tänne”, sanoi yllättäen Tonks, joka oli saapunut hänen taakseen Ted sylissään. Ne sanat saivat hänet ymmärtämään, mitä hänen piti tehdä ja hän palasi palelevan Tonksin luo ja he lähtivät takaisin kotiin.
Ja mikään, ei heitä erottanut. Ikinä.
Didn't you read the tale
Where happily ever after was to kiss a frog?
Don't you know this tale
In which all I ever wanted
I'll never have
For who could ever learn to love a beast?
Tylypahkan ontoilla käytävillä kuului murheenhuutoja, kun jotkut ihmiset vasta huomasivat kahden ihmisen makaavan ikuisessa unessa lattialla. Heidän ystävänsä, Tonksin äiti, kukaan heistä ei kestänyt sitä surua, minkä he näkivät. Heidät nähtiin vielä useana päivänä itkemässä heidän kylmien ruumiiden vieressä. Vielä niin monena päivänä...
Kunnes vihdoin saapui se päivä, jolloin oli aika viedä kaikki kuolleet valmisteltavaksi hautajaisia varten. Niin vietiin myös kaunotar ja hirviö heidän hauta-arkkuihinsa, jotta heidän tarinansa saisi vihdoin onnellisen lopun. Ja hirviö saisi vihdoin olla sen ihmisen kanssa, joka ainoana häntä todella rakasti.
Tonks katsoi huohottavaa Remusta, joka oli selvinnyt taas yhdestä täydenkuunyöstä. Hän näytti todella väsyneeltä ja kuihtuneelta. Hänen kasvonsa olivat väsymyksestä kalpeat ja hän oli sen oloinen kuin hän kuolisi.
”En kai ollut huonolla tuulella...Minä olen nimittäin usein, kun olen..ihmissutena.”
”Ei Remus, et todellakaan ollut. Me saimme hillitettyä sinut.”
”Hyvä...Minä vain usein ihmettelen, kuinka sinä voit rakastaa..tälläistä hirviötä”, Remus huokaisi.
”Kuuntele Remus, sinä et ole hirviö...et ole hirviö”, Tonks lohdutti ja hän jai istumaan Remuksen viereen.
Sen kerran jälkeen, hän ei enää ikinä ollut hirviö.
However cold the wind and rain
I'll be there to ease your pain
However cruel the mirrors of sin
Remember beauty is found within
Viimein oli se päivä, jolloin kaikki taistelussa haudattaisiin. Auringon säteet valaisivat hautausmaan, mutta muuten kaikki oli synkkää ja murheellista. Kaikki kulkivat mustissa puvuissa, kun vihdoin oli kaunottaren ja hirviön määrä muiden mukana päästä viimeiseen lepoonsa.
Heidät oli laitettu yhteiseen arkkuun, jossa heitä kannettiin kohti hautaansa. Siellä he pitivät vielä toistensa kanssa käsistänsä kiinni ja näyttivät rauhallisilta. Heidän silmänsä olivat asetettu kiinni. Ja näytti siltä kuin he olisivat tukeneet toineen toistaan. Ja itkien heidät asetettiin hautaan ja ikuiseen lepoon.
Kuolema oli heidät saanut, mutta se ei heitä näytännyt haittaavan. He olivat saaneet niin lyhyessä ajassa molemmat onnellisiksi. Vihdoin oli Remus tuntenut olevansa rakastettu, pidetty. Hän ei enää ollut se hirviö, vaan kuin kuka tahansa muiden joukossa. Hän oli kuollut onnellisena ja vielä oli löytänyt ihmisen, joka tiesi mikä hänessä oli kaunista. Ja todella rakasti häntä.
”Remus, lopeta. Sinä kutitat minua...” Tonks nauroi heidän maatessaan ruohikolla. ”Minun vaatteenikin menevät ihan vihreiksi”, Tonks jatkoi nauraen.
”Ja minä en todellakaan lopeta, vaan minä kutitan vielä enemmän”, Remus iloitsi ja jatkoi kutittamista. ”Mutta, Tonks...”
”Niin mitä?”
”Minä rakastan sinua.”
Ikuisesti.
...Forever shall the wolf in me desire the sheep in you...
