Ficin nimi: Päivä jona hän palasi
Kirjoittaja: Nukkis
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: Tohtori, Susan, Amy ja Rory
A/N: Susan on vaikea hahmo, sillä hänestä ei tiedetä varmasti miten hänelle on käynyt ja onko hän edes täysin time lady. Kaiken lisäksi tätä kirjoittaessani en ole nähnyt ihan kaikkia Susaninin jaksoja (olen nähnyt dalek invasion on earthin) joten päätin ottaa vähän vapautuksia.
Päivä jona hän palasi
TARDIS heittelehti edestakaisin aikajatkumossa kuin pahanluokan pyörremyskyssä. Luostarin kello löi pahaenteisesti ja ohjauskonsolista lenteli kipinöitä.
”Mitä sinä teet?” Amy huusi Tohtorille pitäen tiukasti kiinni kaiteesta TARDISin lentäessä ympäri.
”En mitään, se on TARDIS!” Tohtori huusi roikkuen vain toisella kädellään ohjauskonsolista. ”Mitä sinä teet?” Hän kysyi TARDISilta.
”Olisi kiva jos kyyti vähän tasoit-”, Rory yritti huutaa metelin yli, mutta äkillinen aikakuoppa riuhtaisi hänet irti kaiteesta ja hän alkoi tippua kohti TARDISin seinää.
”Rory!” Amy huusi.
Sitten tuli hiljaista. TARDIS oli pysähtynyt oikeinpäin ja piti outoa, tyytyväisen kehräävää ääntä. Rory makasi epämukavasti kyljellään lattialla typertyneen näköisenä. Amy ryntäsi hänen luokseen ja auttoi hänet pystyyn.
”No… se oli aikamoista kyytiä”, Tohtori sanoi ja korjasi solmukettaan.
”Onko tuo ainoa jota aiot sanoa?” Amy ärähti. ”Olipa hurja kyyti?”
”Ei, ei toki. Rory, olen pahoillani. Tämmöistä ei tapahdu yleensä.”
Hetken oli aivan hiljaista TARDISin huminaa lukuun ottamatta.
”Tohtori, mikä aiheutti tuon. Mitä on ulkopuolella?” Amy kysyi ääni hivenen väristen.
Tohtori kiepahti ympäri ja vetäisi TARDIS skannerin luokseen. Hän katseli sen näyttöä hämmentyneenä. ”Olen pahoillani, mutta minun täytyy avata ovi sen selvittääkseni.”
”Emmekö voisi vaan lähteä?” kysyi Rory.
”Emme!” Sanoivat Tohtori ja Amy yhteen ääneen.
”No, ei sitten. Ajattelin vain että tämä voi olla vaarallista.”
”Minusta tuntuu, ettei TARDIS päästäisi meitä edes pois sitä ennen”, Tohtori sanoi ja ryntäsi TARDISin ovelle. ”Oletteko valmiina? Tämän oven takana voi olla jotain äärettömän vaarallista. Jotain uskomatonta. Voimme olla universumin alussa yhtä hyvin kuin sen lopussa. Siellä voi olla niin täysin myrkyllinen ilmakehä kuin jättimäinen torahampainen lonkerohirviö!”
Tohtori avasi oven raolleen ja vilkaisi ympärilleen. Hän livahti ulos raosta. Amy ja Rory katsahtivat toisiinsa ja kiirehtivät TARDISin ovelle.
”Tohtori, mitä siellä on?” Amy kysyi.
”Jotain äärettömän vaarallista ja mielenkiintoista! Tulkaa jo, rakkaat lapsukaiseni!”
”Mitä sinä juuri sanoit?” Amy sanoi astuessaan ulos.
”En mitään, en yhtikäs mitään”, Tohtori sanoi.
”Missä me olemme? Näyttää maapallolta”, Rory sanoi ja katseli yläpuolellaan olevaa siltaa. ”Ja koska?”
”Maapallo, Englanti, Lontoo, Thamesin ranta Kewin rautatiesillan alapuolella. 21. kesäkuuta 2192 luulisin. Mukavaa että he ovat kunnostaneet sillan.”
”Kuinka tiedät noin tarkkaan?” Amy kysyi.
”Koska minä vain tiedän”, Tohtori sanoi hajamielisesti. ”Tämä paikka on täynnä muistoja…”
”Seuraava hyvä kysymys on… miksi me olemme täällä?” Rory sanoi.
”En tiedä”, Tohtori sanoi. ”Mutta minulla on vahva arvaus.”
”No?” Amy kysyi, mutta Tohtori oli jo lähtenyt kiipeämään pois sillan alta.
Amy lähti hänen peräänsä. Rory vilkaisi vielä ympärilleen ja huomasi sillassa olevan kyltin, jossa luki ”on kiellettyä upottaa ruumiita jokeen”. Kylmänväreet kävivät pitkin Roryn selkää, ja hän lähti Amyn ja Tohtorin perään.
”Ei näytä tulevaisuudelta minusta”, Amy sanoi katsellen aivan tavallisen näköisiä betonikerrostaloja.
”Ei minustakaan”, Rory sanoi. ”Tämähän näyttää nykyajalta.”
”Oletko aivan varma että on vuosi 2192?” Amy kysyi.
”Olen. Tämä on tulevaisuus sellaisena kun se voisi olla.”
”Mitä tarkoitat?”
Tohtori pysähtyi ja kääntyi. ”Kuten tiedät, aika ei ole suora viiva. Se tekee wibbly-wobblysti uusia linjoja jokaisesta valinnasta. Tämä on vuosi 2192 sellaisena, kun se voisi olla, jos kukaan ei olisi tehnyt uusia päätöksiä 21. kesäkuuta 2157 lähtöni jälkeen.”
”Tämä on siis erilainen ulottuvuus?” Kysyi Rory vuorostaan.
”Kyllä. Ei. Jos se tekee siitä helpommin ymmärrettävän – kyllä. Siksi TARDIS ei pitänyt tänne tulosta siitä syystä vaikka se itse tänne ohjautuikin. Tämä ei ole oikea aika. Tai on, mutta... äsh, en yritä selittää. Tulkaa jo, jatkakaa matkaamme.”
”Minne?”
”Jonnekin, ellette halua seistä tässä koko päivää!”
Tohtori kumppaneineen jatkoi matkaansa. He kävelivät pitkään rauhassa. Ohi käveli monenlaisia ihmisiä ja aivan tavallisen näköisiä autoja. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
”Tohtori, oletko aivan varma että olemme menossa oikeaan suuntaan.”
”En ja olen. Annan leukani johdattaa. Kutsun sitä Kohtaloksi”, Tohtori vastasi. Samassa kuului esineiden tipahtelua. Eräästä ruokakaupasta oli juuri astunut ulos vanhahko nainen, joka oli tiputtanut kauppakassinsa. Hänen silmänsä kimaltelivat. Tohtori kurottautui maahan, noukki tämän tiputtamat tavarat ja pyyhkäisi muovipussista tippuneen omenan hihansuuhunsa.
”Tässä”, hän sanoi. ”Omenat ovat hyviä.”
Nainen katsoi häntä kuin näkisi henkilön, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan.
”Isoisä! Se olet sinä!”
Nainen kahmaisi Tohtorin syleilyyn ja purskahti kyyneliin.
”Rakas Susanini”, Tohtori sanoi ja silitti naisen päätä hellästi. ”Olen tullut viimein takaisin.”
”Onko hän Tohtorin äiti tai jotain”, kuiskasi Rory Amylle.
Susan irrotti otteensa, kaivoi laukustaan nenäliinan ja kuivasi kyyneleensä. Sitten hän hymyili. ”Sinulla on edelleen matkakumppaneita.”
”Susan, tässä ovat Amy ja Rory. Pondit lyhyemmin”, Tohtori sanoi ja kääntyi kaksikkoa kohti. ”Pondit, tässä on Susan, lapsenlapseni.”
”Lapsenlapsi!?” Sanoivat Amy ja Rory yhteen ääneen.
Susan hymyili. ”Minä jäin…”
”Minä jätin, sano se vain”, Tohtori sanoi.
”Isoisä jätti minut maahan yli kolmekymmentä vuotta sitten löydettyä rakkaan... rakkaan Davidini. Regeneroiduin hänen vanhetessaan aina vanhempaan kehoon ja muutimme. Tässä sitä ollaan, vanha”, Susan sanoi. ”Isoisä. Nyt hän on poissa. Hän uhrasi perhesiteensä ja kaverisuhteensa minun takiani, koska jouduin muuttumaan. Hän oli niin hyvä minulle ja rakastan häntä edelleen. En tiedä mitä teen enää elämälläni. Menen kauppaa, teen ruokaa, katselen televisiota ja nukun. Seuraavana päivänä uusiksi. Ihmiselämä Davidin kanssa oli kestettävää. Nyt en osaa olla enää paikallani.”
Susan piti tauon ja jatkoi: ”Isoisä. Haluan mukaasi. Vielä kerran.”
Tohtori hymyili ja halasi lapsenlastaan. ”Olet ollut niin urhea. Voit toki lähteä mukaamme. Pitääkö sinun hoitaa jotakin?”
”Ei. Ei sen jälkeen kun David kuoli, minulla ei ole ollut mitään. Tai odota hetki.”
Susan palasi takaisin sisälle ja viipyi siellä muutaman minuutin.
”Halusin sanoa tämän kaupan myyjälle, Helenille, kiitoksen ja hyvästit. Hän on ollut niin mukava.”
Paluumatka TARDISille sujui hitaammin. Susan ei ollut yhtä nopea kuin muut ja hän pahoittelikin asiaa useaan otteeseen. Viimein he kuitenkin saapuivat takaisin Thamesin rannalle.
”Tuttu paikka. Kävin täällä aina silloin tällöin lähtösi jälkeen. Toivoin kai näkeväni TARDISin. En olettanut, että paluussasi kestäisi näin pitkään”, Susan sanoi astuessaan TARDISiin.
”Olen niin pahoillani, rakas Susan.”
Tohtori, Amy ja Rory seurasivat Susanin perässä. Hän katseli ympärilleen haltioituneena.
”Niin kaunis…”
Tohtori hypähti ohjauskonsolille ja pyörähti ympäri. ”Minne haluat mennä. Saat päättää. Osaan nykyään lentää TARDISia paljon paremmin kuin silloin.”
Susan nauroi. ”Niin, olit toivoton. Mutta minulla ei ole toivomusta. Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Voisit vaikka näyttää mistä he ovat kotoisin”, hän sanoi viitaten Roryn ja Amyn suuntaan. Tohtori rytisti kulmiaan. Amy nyökkäsi. Tohtori huokasi ja paineli ohjauslaitteiston nappuloita.
”Ennen kun lähdemme… olisiko täällä jotain huonetta jossa voisin levätä ihan hetken. Kävely otti voimille, ja olisi mukava katsella TARDISia muualtakin”, Susan sanoi.
”Oh, on toki. Kävele nuo portaat ylös, neljä risteystä vasemmalle ja ensimmäinen ovi oikealla.”
Susan lähti kävelemään kohti Tohtorin neuvomaa huonetta. Tohtori vetäisi muutamasta vivusta ja TARDIS lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän ajoi sitä yllättävän pehmeästi.
TARDIS laskeutui kevyesti huokaisten.
”Teidän kotinne. Olemme olleet poissa vain puoli tuntia.”
”Ehkä meidän pitää antaa Susanin levätä vielä hetki”, Rory sanoi. ”Se matka oli aika pitkä hänen ikäiselleen.”
”Hän on oikeastaan nuori, vain… 125 vuotta ”, Tohtori sanoi. ”Mutta antaa hänen levätä.”
Aika kului. Tohtori istui koko ajan tuolissa silmät kiinni ollen hämmentävän rauhallinen. Yhtäkkiä hän ponkaisi pystyyn.
”Eiköhän hän ole levännyt”, Tohtori sanoi ja lähti marssimaan kohti TARDISin sisustaa Amy ja Rory perässään.
”Susan-rakas, tuletko jo?” Tohtori sanoi ja astui pieneen, kodikkaaseen huoneeseen. Susan makasi sängyllä.
”Minä luulen etten, isoisä.”
”No, sitten jätämme sinut lepäämään.”
”Ei, isoisä. Minusta tuntuu että on tullut tämän kehon aika lähteä…”
Tohtori katsoi yllättyneenä Susania ja asteli sängyn luokse.
”Olen niin vanha”, Susan sanoi. Tohtori tarttui Susania kädestä ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.
”Regeneroidu, rakkaani.”
”Ei. En voi enää…”
Tohtori nielaisi ja johti regeneroitumisvoimaansa käsiinsä.
”Älä!” Susan huudahti. ”Tiedät hinnan. Älä sääli minua. Olen elänyt hyvän ja täyden elämän. Olen rakastanut hyvää miestä ja on hyvin rakastettu vastineena. Olen niin iloinen että sain nähdä sinut vielä kerran. Tällä kertaa teen oman valintani lähtemisestä.”
Tohtorin huuli värähti ja hänen silmästään tippui kaksi kyyneltä. Hän puristi Susanin kättä hyvin kovaa kun tämä jatkoi: ”Ei saa olla mielipahaa, ei itkua, ei tuskaa. Mene vain eteenpäin kaikkien uskomustesi kanssa ja jatka juoksuasi. Hyvästi, isoisä, hyvästi, rakkaani.”
Susan sulki silmänsä viimeisen kerran.
***
”Tohtori on ollut siellä jo tunteja…” Rory sanoi.
”Tietysti, hänen lapsenlapsensa kuoli”, Amy suhahti. Tohtori astui konsolihuoneeseen juuri sillä hetkellä ja he hiljenivät äkisti.
”Jatkakaamme matkaa! Minne menisimme? Kävisikö Barcelona? Planeetta Barcelona, ei se vanha tylsä kaupunki”, Tohtori sanoi ja paineli ohjauskonsolin laitteistoa.
”Oletko kunnossa?” Kysyi Amy.
”Tietysti. Miksi en olisi?”
Amy ja Rory katsahtivat toisiaan.
”Mitä sinä aiot tehdä ruumiille?” Rory uskaltautui kysymään.
Tohtori nosti katseen hämmentyneenä. Sitten hän hymyili lyhyesti, kumartui takaisin ohjauskonsolin puoleen ja vetäisi vivusta.
”Eteenpäin”, hän sanoi.
