Pics, no niinpä! Tälläinen kirjeettömyys raastaa minunkin sydäntäni! Ja heh, Vili on yllättävän älykäs ikäisekseen - tykkään itseasiassa Vilistä jo paljon enemmän kuin alussa uskalsin edes toivoakaan.
A/N: 10&11, ei oo käyttistä, käytän silti. Ei vaan, draamaa.
10.12
Tilanne keittiössä alkoi käydä niin painostavaksi, että Aatoskin kiemurteli kengissään, vaikka hän olikin vain nurkan takana tätä keskustelua todistamassa. Kaikki tavoitettavissa olevat perheenjäsenet olivat kokoontuneet keittiön pöydän ympärille, eikä kukaan kokenut tilannetta miellyttäväksi. Talon emäntä huokaili syvään ja laski ainakin tuhanteen kerta toisensa jälkeen, vaikkei se helpottanut hänen oloaan lainkaan. Roope istui penkillään kuin myrskyn merkki, hivuttautuneena mahdollisimman kauas muista. Eevin silmät olivat itkusta punehtuneet ja tyttö näytti siltä, että hän aloittaisi parkunsa uudelleen millä hetkellä hyvänsä. Viuhti-koira oli niin hermostunut, ettei se uskaltanut edes omalta pediltään nousta.
Sisarussarjan nuorimmainen tuntui olevan ainoa, jolla oli vielä puhekyky kutakuinkin tallella.
”Sisko, sattuuko sinuun?” poika kysyi huolestuneena, silmät myötätuntoa loistaen. Vili oli murtanut kätensä kolmevuotiaana, se oli jäänyt pysyvästi ikäväksi muistoksi kuopuksen mieleen.
”Vähän”, Eevi vastasi itkua nieleskellen. Tyttö koetti olla katsomatta oikeaa jalkaansa somistavaa kipsiä.
”Tämä vaikeuttaa taas asioita”, Kati mutisi rauhallisesti, vaikka hän ei olisi suonut enää yhtään ylimääräistä taakkaa kannettavakseen.
”Tänään on kyllä liian myöhä aloittaa järjestelyjä, mutta eiköhän koulu sulle taksikyydin hoida, kun käyn selittämässä asiat.”
”Jos toi lapamato olis kerrankin tehnyt hommansa, niin mun jalka olis ihan ehjä”, esikoinen tiuskaisi.
”Luuletko että mä oon iloinen siitä, että joudun linkkaamaan kuukauden noilla saatanan rumilla kepeillä?”
”Lopeta heti tuo kiroaminen”, äiti ojensi tyttöä. Eevi sulki suunsa, veti kätensä puuskaan rinnalleen ja kohotti kiukuissaan leukansa niin ylös, että hän näytti peräti ylevältä.
”Ja Roope, jos tuo sinun käytöksesi ei ala muuttumaan niin tietokone lähtee takavarikkoon.”
Siitäkös poika suivaantuikin. Hän katsoi äitiään myrkyllisesti ja sisartaan hän vilkaisi pelkästään halventavasti.
”Kumma kyllä, kaikki muut pysyivät aivan hyvin pystyssä ilman sitä hiekkaakin. Eipä se ole minun ongelmani, jos jonkun on pakko käyttää sellaisia huorasaappaita”, Roope sanoi äänellä, joka oli hyinen kuin pohjoistuuli.
”Roope!” Katin ääni oli varoittava, mutta poika ei aikonut lopettaa, ennen kuin oli sanottavansa sanonut.
”Muistaakseni iskäkin sanoi, että katkot vielä kinttus tuollaisilla kengillä. Itsepähän kerjäsit”, poika tuhahti.
Jos Eevin jalka olisi ollut kunnossa, hän olisi hyökännyt pöydän ylitse veljensä kimppuun kuin raivoisa kissapeto. Mutta nyt tyttö joutui istumaan paikoillaan hammastaan purren ja kyyneliään pidätellen.
”Nyt pyydät heti siskoltasi anteeksi”, äiti komensi vakavoituneena, yrittäen kaikin keinoin pysyä rauhallisena tilanteen herrana. Poika ei kuitenkaan tehnyt elettäkään toteuttaakseen käskyä, vaan istui hiljaa kuin vuori.
”Tai muuuten tietokone lähtee kahdesi kuukaudeksi”, nainen lisäsi kylmästi. Vaikka kiristäminen oli hänen mielestään kovin alhainen keino, sillekin oli paikkansa ja aikansa. Katin mielestä se hetki oli juuri nyt. Eikä hän epäröisi hetkeäkään uhkauksensa toteuttamisessa.
Roope tuijotti äitiään epäuskoisesti.
”Sä oot aina ton puolella!” poika huudahti ja nousi pöydästä mielenkosoituksellisesti.
”Mä en ole tässä nyt kenenkään puolella. Vahinko on tapahtunut eikä sille voi enää mitään, mutta tuollaiset puheet loppuvat heti”, Katin ääni sai jopa kotitontun niskavillat nousemaan pystyyn.
”Sama koskee Eeviä.”
”Just”, Roope äyskäisi ja asteli jo kohti keittiön ovea, kunnes äidin sanat pysäyttivät hänet.
”Jos nyt lähdet yläkertaan, se on aivan varma ettet nää sitä masiinaasi ennen helmikuuta.”
Vaikka tilanne vaikutti toivottomalta, jotenkin nuo sanat saivat Roopen kääntämään tossunsa ympäri. Hän palasi takaisin keittiöön ja seisahtui isosiskonsa eteen anteeksi pyytäen. Pahoittelut tuskin olivat kovin vilpittömät, eivätkä ne olleet nöyrää nähneetkään, mutta olivat toki tyhjää paremmat. Hammastaan purren talon emäntä antoi pojalleen luvan poistua, eikä nuori hukannut aikaansa vaan rynnisti samoin tein yläkertaan. Vili vaikutti hämmentyneeltä ja puhalteli maitolasiinsa pillillä kuplia – tavallisesti Kati olisi kieltänyt, mutta nyt hänellä ei ollut siihen energiaa. Kotitonttu oli pahoillaan että poikalapsi oli joutunut kuulemaan rumaa kielenkäyttöä sisaruksiltaan, joiden pitäisi olla kasvalle lapselle roolimallina.
Eevi sai ensimmäiseksi ajatuksensa kasaan ja nousi ruokapöydästä.
”Mä meen katsomaan telkkaria”, tyttö ilmoitti tukahtuneella äänellä.
”Haluatko jotain välipalaa?” Kati kysyi havahtuen ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.
”Ei ole nälkä”, isosisko pudisteli päätään ja lähti könkkäämään keippiesä tukemana kohti olohuonetta.
Aatos kipusi sukkelaan takan päälle ja katseli sieltä käsin, kuinka tyttö koetti asettautua sohvalle makuulle mukavasti. Tontun kävi kovin sääliksi tuota tyttöä, joka vaikutti olevan vielä kovin tuskissaan. Kipulääkkeillä menisi oma aikansa ennen kuin ne turruttaisivat jalan. Aamulla Eevi oli lähtenyt viimeisenä kouluun ja liukastunut portaiden eteen muodostuneeseen jäähän. Jalka oli jäänyt ikävästi hänen alleen, mutta silloin esikoinen ei ollut tajunnut epäillä mitään. Pienestä kivusta huolimatta hän oli kävellyt kouluun, jossa ongelmat olivat alkaneet. Säärtä alkoi pakottaa ja sille astuminen teki kipeää. Pian jalka alkoi myös turvota. Eevin onneksi hänellä oli ollut jalassaan matalat nilkkurit. Jos kyseessä olisivat olleet ne huorasaappaat – kuten Roope oli kauniisti päättänyt asian ilmaista – ne olisivat olleet luultavasti entiset. Jalkaa olisi tuskin saatu pois saappaan tyköistuvasta varresta ilman kenkien tuhoamista. Saappaiden säästyminen ei kuitenkaan Eeviä lohduttanut.
Loppujen lopuksi esikoinen makasi sohvalla koko illan. Kun television ohjelmat eivät enää miellyttäneet, otettiin esiin Glee dvd-boksi. Laulut ja draama selvästi saivat potilaan ajatukset muualle, eikä Aatoskaan voinut väittää, etteikö ohjelma olisi ollut peräti viihdyttävä. Kati kävi säännöllisin väliajoin tiedustelemassa, kaipaisiko Eevi jotain, mutta tyttö oli päättänyt ryhtyä mykäksi. Kymmeneltä äiti luovutti, pyytäen tosin tytärtään laittamaan äänenvoimakkuutta hieman pienemmälle. Kati vei Vilin – joka oli leikkinyt koko illan todella hiljaa ja kiltisti legoillaan – yöpuulle ja sulkeutui sen jälkeen itsekin makuuhuoneeseensa.
Kello oli melkein yksi, kun Aatos huomasi esikoisen vaipuneen unten maille. Tonttu loikkasi alas tulisijan päältä ja kiipesi sohvan selkänojalle. Hän katseli päätään pudistellen tyttöä, joka oli nukahtanut kaukosäädin kädessään, vakava ilme kasvoillaan. Sohvalla pyörimisestä takkuuntunut tukka osoitti vähän jokaiseen ilmansuuntaan, saaden Eevin näyttämään lumotulta metsän peikolta. Tytön uni oli kuitenkin levollista ja hänen rintakehänsä kohoili rauhallisesti television värivalojen hohteessa.
”Kas niin, pieni ruusunnuppu”, Aatos puheli hiljaa, vaikkei kukaan häntä ollut kuulemassa. Tonttu pudottautui alas sohvalle ja veti sohvan jalkopäähän potkitun punaruudullisen viltin peitteeksi Eevin ylle. Hän sammutti television tytön kädessä lepäävästä kaukosäätimestä – hän oli oppinut tämän tempun silloin, kun Kati oli ollut vielä taipuvainen sohvalle nukahteluun, ennen lapsien syntymää.
”Kauniita unia”, Aatos kuiskasi silittäen varovasti tytön poskea. Tonttu huomasi haukottelevansa, ja päätti itsekin painua petiin.
11.12
Kotitonttu ehti livahtamaan piiloon vaatekomeroon, ennen kuin makuuhuoneen ovi lennähti auki. Sisään linkutti Eevi, paiskaten koululaukkunsa huoneen nurkkaan, viskaten keppinsä lattialle ja heittäytyen sängylle pitkälleen niin dramaattisesti, kuin toinen jalka paketissa oli suinkin mahdollista. Pian surkeat nyyhkäykset ja niiskutus täytti makuuhuoneen. Aatos kurkisteli vaatekaapin ovien raosta huonetta – kuinka pienestä olikaan ollut kiinni, että hän oli ehtinyt tänne piiloon. Aurinko alkoi jo painua mailleen ja viimeiset ikkunasta heijastuvat punertavat valonsäteet saivat Eevin tukan näyttämään liekehtivältä huoneen hämärässä.
Aikansa siinä makoiltuaan tyttö kaivoi taskustaan esiin puhelimen, jonka ruudun hohde sai maalasi tytön alakuloiset kasvot näyttämään valkeilta kuin aave.
”Moi”, sisarussarjan vanhin melkein kuiskasi puhelimeen, jonka hän oli vienyt korvalleen.
”En pysty odottamaan että soitat takaisin, joten mun on pakko tukkia sun vastaaja. Sori siitä jo etukäteen, mutta mä en vaan jaksa. Ihan kun mä olisin joku alien. Kaikki tuijotti mua koulussa kuin jotain vammasta. Meiju ja muut vaan tirskui koko päivän ja supatteli – tiedän että ne puhui musta, koska Vilma puhuu välillä ihan tarkoituksella niin kovaa, etten mä voi olla kuulematta. Roope onnistui nolaamaan mut jo viimeviikolla ihan täysin, ja nyt vielä tämä. Koko koulu nauraa mulle! Nörtin sisko jonka ei pitäis kävellä korkkareilla, kun se on niin kömpelö. Mä olin nukahtanut viimeyönä sohvalle ja heräsin niin myöhään, etten ehtinyt käymään suihkussa tai laittamaan tukkaa kunnolla. Vilma naureskeli matikantunnilla, että mulla on nutturassa linnunpesä, että se näki ihan varmasti jonkun oljenkorren repsottavan sieltä. Jenna on vieläkin kipeä eikä kukaan halua istua ruokalassa samaan pöytään jalkapuolen kanssa. Paitsi jotkut seiskan tytöt, koska muualla ei ollut tilaa. Nekin jutteli vaan keskenään, ihan kuin mua ei olis ollut edes olemassa.”
Voi kumpa tietäisin, ketä nuo kiusaajat oikein ovat, Aatos pohti mielessään, silloin antaisin heille varmasti sellaisen opetuksen, että he muistaisivat sen koko lopun ikänsä. Noiden inhottavien juttujen kuuleminen sai Aatoksen uhmakkaalle tuulelle. Hän ei kertakaikkiaan voinut sietää ilkiöitä.
”Tuntuu että tää vuosi ei lopu ikinä”, Eevi huokaisi murheissaan.
”Vielä marrakuussa kaikki oli melko okei. Sain joskus jopa mennä istumaan Meijun ja muiden kanssa samaan pöytään. Vilma kysyi mua jopa juhlimaan sen synttäreitä, ja nyt mä oon taas ihan ulkopuolella ja yksin. Ainakaan mun ei tarvi mennä yksikseni seisomaan keppien kanssa tonne pihalle eikä mun tarvi osallistua liikuntaan. Mitään muuta sidettävää mä en tästä keksi. Ai niin, unohdin palauttaa sen helvetin englannin kokeen. Vilma uskoo että oon lyönyt pääni niin pahasti, että mun aivot on vioittuneet. Englannin opettajan mielestä olen vain idiootti. Ilmeisesti mä oon todellinen luuseri, koska Henna tiedät kyllä kuka yritti tulla tekemään mun kanssa lähempää tuttavuutta. Se jos mikä on merkki siitä, että mulla ei ole enää mitään sosiaalista statusta meidän koulussa. En kestä. Anteeksi tää avautuminen ja kiitos jos kuuntelit tän. Soittele”, tyttö henkäsi lopuksi puhelimeen.
Eevi puristi rystyset valkoisena älypuhelintaan ja kirosi ääneen kaikki koulun suositut tytöt helvettiin. Hän raivosi jalalleen, hän raivosi Ronjalle joka ei vastannut puhelimeen ikinä kun hän olisi tukea kaikista eniten kaivannut. Tyttö toivoi inhalle nörtti-pikkuveljelleen kaikkea pahaa – kumpa hän murtaisi molemmat kätensä, niin hän ei pystyisi pelaamaan. Se olisi Aatoksenkin mielestä kerrassaan tehokas keino ajaa Roope hulluuden partaalle, mutta sitä kotitonttu ei olisi koskaan toivonut, vaikka hän kovin tunsikin myötätuntoa tuota sängyllään raivossa ja epätoivossa kieriskelevää naisenalkua kohtaan. Olihan kotitonttu itsekin ollut aivan yhtä epävarma itsestään – vielä tänäkin päivänä hän oli sitä ajoittain – ennen kuin oli löytänyt vierelleen oikeita ystäviä, jotka rakastivat häntä sellaisena kuin hän oli, hiljaisena haaveilijana joka uppoutui herkästi omiin maailmoihinsa. Sellaisia tovereita Eevikin tarvitsisi rinnalleen enemmän kuin mitään, mutta tyttö koetti selvästikin etsiä itselleen ystäviä sieltä, mistä tuollainen soturin sielu ei tulisi niitä löytämään. Se harmitti Aatosta kovin. Mutta kyllä elämä opettaisi myös tätä tulisieluista ruususuuta, sen tonttu tiesi varmaksi.
Aatos kuuli askeleiden lähestyvän raolleen jäänyttä huoneen ovea.
”Mitä sinä oikein möykkäät siellä, tuo mekkala kuuluu alas asti?” Kati ihmetteli kulmat kurtussa. Nainen kurkisti oven raosta ääni äidillistä huolta hohkaten.
”En mitään”, Eevi puuskahti, painaen koristetyynyn kasvojensa peitoksi.
”Sinä itket”, äiti huokaisi ja astui huoneeseen varoen – teinit osasivat toisinaan olla kovin kärkkäitä, eivätkä halunneet aikuisten astuvan omalle reviirilleen. Kati kunnioitti lapsiensa toivomuksia, sillä olivathan teinit päässeet siihen ikään, jossa he tarvitsivat oman linnoituksen, jonne ei muilla ollut asiaa. Tytär ei kuitenkaan käskenyt äitiään painumaan hiiteen, ja jo pelkästään sitä voitiin pitää lupana astua herkän nuoren naisen tukikohtaan.
”Enkä itke”, Eevi mutisi tuohtuneena tyynyyn.
”Kyllä ihminen saa itkeä, jos siltä tuntuu”, Kati rokaisi tyttöä lempeästi puhellen. Hän istahti sängyn laidalle ja silitteli esikoisensa päätä.
”Kuule, anteeksi siitä eilisestä. Ei tämä ole sinun vikasi, mutta olin vaan hieman hermostunut. Tämä joulua edeltävä aika on töissäkin todella rankkaa. Omaisia ravaa vierailuilla yhtenään ja asukkaillekin pitäisi järjestää jotain mukavaa jouluksi. Sitten vielä tuo isän työmatka. Ehkä ymmärrät joskus mitä tarkoitan. Mutta en todellakaan tarkoittanut olla ilkeä tai pahoittaa mieltäsi.”
Esikoistyttö makasi siinä aivan hiljaa, kuin miettien mitä sanoisi.
”En minä sinulle ole vihainen, mutta kaikille muille”, ruususuu päätyi lopulta murahtamaan.
”Myös Vilille ja Viuhtille?” Kati tiedusteli ihmeissään.
”No en. Mutta ihan kaikille muille”, Eevi jatkoi marmatustaan ja painoi tyynyä niin kovasti vasten kasvojaan, että Aatos pelkäsi tytön pian tukehtuvan.
”Joskus kiukuttelu helpottaa. Tai ehkä voisit käyttää kaiken tuon raivon läksyjen tekoon? Minä siivoan kaikista nopeiten vihaisena”, äiti naurahti ja pörrötti kevyesti lapsensa tukkaa, saaden tämän vetäytymään hieman kauemmas – se oli jo liian toverillista ja alentavaa.
”Ei kiitos”, tytär nurisi ja kääntyi kyljelleen sikiöasentoon, vakaana aikomuksenaan mököttää siinä koko loppuilta.
”Kuinka vain”, talon emäntä kohautti hartioitaan.
”Ruoka on kohta valmista, ja olisi hyvä jos tulisit syömään Vilin kanssa. Minä joudun kohta taas menemään töihin.”
Eevi ei vastannut pyyntöön mitenkään, mutta äiti poistui silti luottavaisin mielin. Eevi oli kaikesta uppiniskaisuudestaan huolimatta hyvin vastuullinen isosisko, joka piti nuoremmasta veljestään kovasti. Kati sulki oven perässään ja teinityttö uskalsi viimein laskea kyyneleistä kastuneen koristetyynyn kasvoiltaan. Hän pyyhki märkiä poskiaan ja nousi kömpelösti seisomaan, linkaten kohti pukeutumispeiliä – ennen kuin hän huomasi tavallisesti moitteettoman siistillä kirjoituspöydällään jotain sinne kuulumatonta. Eevi kurotti kohti paperinpalaa, saaden kuin saadenkin sen hyppysiinsä.
Hei ruusunnuppu, hei tuulispää,
Muisteletko niitä päiviä,
Joina oli haaveet poutapilviä,
Kukkaseppeleitä hiuksillas?
Paljain jaloin samoilit metsissä,
Ilo miekkana huotrassas,
Kuin soturi hämärän hunnussa,
Tähtitaivas karttanas.
Voimakkain heistä kaikista,
Tanssien kanssa keijujen,
Kuullen lumot peikkojen satujen,
Onnen avain takataskussaan,
Käy peloitta suureen maailmaan.
Ruususuu kaartui liikuttuneeseen hymyyn. Kirjeessä ei ollut tietenkään allekirjoitusta, mutta tyttö luuli varmasti äitinsä jättäneen sen siihen. Eevi sujautti sen lukittuun laatikkoonsa, jossa hän piti niitä arvotavaroitaan, joita ei halunnut kenenkään näkevän. Aatos taisi olla ainoa, joka tiesi missä avain sijaitsi – mutta sitä hän ei koskaan tohtisi paljastaa kenellekään.
Eevi harjasi tukkansa, pyyhki hieman kyyneleitään ja koetti hymyillä peilille niin valloittavasti kuin vain osasi. Hänen hymynsä olikin peräti lumoava, kun hän oikein sille päälle sattui. Sitten tyttö hengitti muutaman kerran syvään, kurottui nostamaan keppinsä lattialta ja linkkasi kohti alakertaa.
