Pics, luulenpa että pääset kärsimyksistäsi ihan lähiaikoina! 
kiitos jälleen kerran <3
A/N: Tähän luukkuun kiteytyy omasta mielestäni aika hyvin se, mistä meikäläiselle tulee joulufiilis. Yksi lemppariluukuistani, jonka kirjoittaminen oli ihanaa 
7.12Lauantaina Ikävalkojen talossa vallitsi sellainen rauha, ettei Aatos hetkeen muistanut niin harmonista päivää nähneensä. Vanhemmat olivat lähteneet ostoksille jo varhain aamulla – lahjoja ostamaan, sen tiesivät niin teinit kuin Aatoskin. Ainoastaan Vili oli vielä tietämätön siitä, etteivät kaikki lahjat tulleetkaan Joulupukilta. llman vanhempien apua jäisivät monet lapset ilman lahjoja, sillä Joulupukki muisti ainoastaan niitä, jotka lahjan todella olivat ansainneet. Pukin lahjat olivat kaikin tavoin kovin ihmeellisiä. Vanhemmat jaksoivat aina kummastella, kuinka he eivät muistaneet ostaneensa tälläistä pakettia – eikä kukaan sukulaisistakaan tunnustanut sitä antaneensa. Lahjansaajat eivät taas voineet ymmärtää, kuinka joku oli osannut toteuttaa heidän kaikista salaisimman toiveensa. Ne olivat suorastaan taianomaisia ja saaja muisti ne ikuisesti.
Aatos, Arvo ja Taimi istuskelivat keittiön lasivitriinin päällä, hieman tomuisien kukkamaljakoiden suojissa nauttimassa tästä ihanasta tunnelmasta. Keittiössä soivat joululaulut ja leivontapuuhiin ryhtynyt Eevi oli vetänyt kulkusella koristetun tonttulakin päähänsä. Myös apupoikana toimivalla Vilillä oli omansa, jonka tiuku helkkäsi aivan erityisen kirkkaasti pojan kivutessa aina penkille ja sieltä takaisin lattialle. Kuopus oli jo sen ikäinen, että hän osasi itse kaulita piparkakkutaikinan ja ottaa siitä muotilla mahdollisimman monta piparkakkua. Poika sai melkein kaikki ehjänä pellille, eikä muutaman repeytyminen menoa haitannut. Eevi puolestaan kasasi piparkakkutaloa, jonka osat hän oli paistanut aivan ensimmäisenä. Koristelu ja kasaus oli tarkkaa puuhaa, mutta haaveksivasta ilmeestään huolimatta tyttö suoriutui niistä kerrassaan mallikkaasti.
Eevi oli melkeinpä poikkeuksellisen lempeällä päällä, vaikka hän olikin eilisiltana myöhään kotiin palatessaan joutunut kiistaan isänsä kanssa. Sen sanaharkan johdosta tytöllä oli päällään metsänvihreä poolopaita, joka peitti kaulan aivan leukaan asti. Kaikki tontuista kyllä tiesivät, mistä sinelmät olivat teinin kaulaan ilmestyneet – he olivat myös yhtä mieltä siitä, etteivät ne olleet lainkaan sopivia. Eevikään ei ollut jaksanut kinata asiasta, vaan oli taipunut isänsä tahtoon. Tyttö oli luvannut käyttää korkeakauluksista paitaa tai huivia niin kauan, kunnes jäljet olisivat kokonaan haihtuneet. Se oli myös tonttujen mielestä paras ratkaisu.
Esikoinen ei hermostunut edes siitä, että Vili jaksoi tasaisin väliajoin kysellä, koska hän pääsisi koristelemaan.
”Sitten kun kaikki piparit on paistettu”, tyttö vastasi aina ja siihen vastaukseen poikalapsen oli tyytyminen. Hymy Vilin kasvoilla kuitenkin leveni levenemistään, tämän katsellessa hitaasti mutta varmasti hupenevaa taikinakasaa.
Jopa Roope otti osaa piparitalkoisiin – tosin hieman erilaisella tavalla. Poika istui pelaamassa tietokonepelejään yläkerrassa, mutta poikkesi toisinaan alakertaan lämmittämään itselleen hieman glögiä. Samalla Roopen matkaan lähti aina pieni kulhollinen valmiita piparkakkuja. Eevi kyllä vilkaisi pikkuveljeään aina murhaavasti saadessaan hänet kiinni varkaudesta, mutta ei sanonut mitään. Näytti uhkaavasti siltä, että Roope söi pipareita samaan tahtiin, kun Vili niitä ennätti leipoa. Isosisko lupasi kuitenkin auttaa nuorimmaista urakassaan heti, kun vain saisi talonsa valmiiksi.
Myös tontut olivat anastaneet itselleen yhden piparkakun. Kotitonttu ja puutarhatonttu olivat käyneet noutamassa sen pelliltä, lapsien katseiden välttäessä. Sydämenmuotoinen pipari oli ollut vielä lämmin kolmikon aloittaeessa syömisen, mutta nyt herkkupala oli jo ennättänyt jäähtyä. Kaikki tontut rakastivat siirappipipareita aivan erityisen paljon – eteenkin kun taikina oli itse tehty.
”Voi, kylläpä minullakin alkaa olla jo hieman joulumieli”, Taimi hymyili, suupielessään piparkakunmuruja.
”Katsokaa vaikka tuota näkyä”, puutarhatonttu huokaisi.
”Tässä hetkessä on tosiaan jotain satumaista”, Aatos myönsi ja katseli sydän lämpimästi sykkien tuota melkein postikorttimaista näkymää, joka vitriinin päältä heidän silmiensä eteen levittäytyi. Kynttelikkö loisti ikkunassa kauniisti, eikä iltaan kääntyvän päivän lumettomuus haitannut tippaakaan. Jollain tavalla ikkunan takana hiippaileva hämärä teki hetkestä vieläkin suloisemman.
”Lapsetkin ovat kiltisti”, Arvo huomautti. Saunatontun maha oli piparkakusta killillään ja valkopartainen silitteli sitä vallan tyytyväisenä.
”Enkö minä sanonutkin, että he osaavat olla myös herttaisia?” Aatos myhäili ja toivoi, että hänellä olisi ollut paperia ja sulka, joilla ikuistaa tämä hetki paperille – hän uskoi oivaltaneensa juuri oikeat sanat tunnelmaa kuvaamaan. Kuten varmasti lukijalle on valjennut, Aatos oli taipuvainen kaikenlaiseen kynäilyyn.
”Vaan kuinkapa kauan tätä onnea mahtaa kestää?” saunatonttu aprikoi, partaansa sukien.
”Voi, eihän sitä voi tietää. Siispä nauttikaamme hetkestä”, Taimi puolestaan julisti. Puutarhatontulla oli lippu korkealla ja se ilahdutti kotitonttua, vaikkei hän syytä siihen osannut aavistaakaan.
”Vaikka toivoisinpa, että Hellä olisi tuolla ikkunassa juuri nyt kurkkimassa. Näkisipä hän, kuinka mahdottoman kilttejä ja ahkeria täälläkin osataan olla!” Aatos tuumasi, suutaan supistaen. Hän ei halunnut ajatella tiedustelutontun ikäviä sanoja, mutta ei saanut niitä pois mielestään.
”Hellä! Kuka hän mahtaa olla?” Taimi tiedusteli uteliaana. Myös saunatonttu katsoi kohti kotintonttua perin kiinnostuneena.
”Niin, kerrohan, hyvä Aatos”, Arvo kannusti, silmät uteliaisuutta tuikkien.
Aatos punastui tajutessaan, ettei ollut vielä ystävilleen kertonut tästä kummallisesta sattumasta, joka häntä oli itsenäisyyspäivänä kohdannut.
”Katsokaahan, kun eilen kapusin alas pihan korkeimmasta hongasta, tapahtui jotain sangen erikoista”, kotitonttu aloitti, tapaillen sadunkertojan ääntä.
”Entä mitä sinä oikein hongassa toimitit?” ihmetteli puutarhatonttu jälleen, päätään kallistellen.
”Kaikki aikanaan”, Aatos rauhoitteli.
”Joka tapauksessa, maahan tavattuani, huomasinpa talon nurkalla tiedustelutontun. Olin tietysti kovin iloisesti yllättynyt, ja päätin häntä hipsiä tervehtimään.”
”Voi kuinka jännittävää!” Taimi henkäisi.
”Hiljaa nyt!” saunatonttu puolestaan hyssytteli tonttutyttöä, joka oli aivan malttamaton.
”Ei ole kohteliasta keskeyttää, kun toinen kertoo juttua.”
”Aivan, olenpa minä hupsu! Anteeksi, parahin Aatos!” Taimi huudahti pahoillaan ja peitti suloisen suunsa käsillään, nolona hieman punastuen.
”Malttia”, kotitonttu pyysi.
”Tiedustelutonttu ei ilahtunut minun hyväntahtoisista aikeistani. Hänen mielestään lapsien huono käytös on minun syytäni ja hän moitti, etten tee työtäni kunnolla.”
”Se ei ole totta!” puutahatonttu huudahti – mutta ennen kuin kukaan ehti häntä siitä huomauttaa, oli pieni kämmen lennähtänyt jälleen avonaisen suun peitoksi.
”Anteeksi.”
”Sitä mieltä minäkin olen”, Aatos huokaisi päätään nyökyttäen.
”Kun tuo tiedustelutonttu oli lähtenyt matkoihinsa, törmäsin samalla silmäyksellä toiseen”, tässä kohdin kotitonttu piti tauon aivan tarkoituksella. Tällä kertaa niin puutarhatonttu kuin saunatonttukin pysyivät hiljaa, tarkkaavaisena juttua kuunnellen.
”Hänen nimensä oli Lempi, ja hän kertoi tuon tylyn kollegansa nimeksi Hellä – niin, Hellä ei itse nimeänsä minulle kertonut, vaikka sitä tiedustelin – ja pahoitteli toverinsa käytöstä. Lempistä minä pidän ja me juttelimme kotvan. Hän tuntee Voiton, he olivat samalla vuosikurssilla tonttuopistossa. Mutta Hellän sanat jäivät minua kaihertamaan. Entä jos olenkin vähän huono tonttu? Se tosiaan vaivaa minua”, Aatos lopetti kertomuksensa ja loi kaihoisan katseen ikkunaan.
”Minun mielestäni sinä olet aivan loistava kotitonttu”, Taimi ilmoitti topakasti.
”Onko toista noin neuvokasta, kilttiä saati kaunopuheista kuunaan nähty. Menisinpä vaikka sanomaan, että olet ainoa laatuasi”, tyttö nyökytteli varmana asiastaan.
Pelkästään puutarhatontun sanat olivat jo saaneet Aatoksen paremmalle tuulelle.
”Oletko todella sitä mieltä?” kotitonttu kysyi kainosti hymyillen. Oikean ystävän kehut ylensivät aina mieltä, oli tilanne mikä hyvänsä.
”Jokainen sanani on totta, sen vannon vaikka isoisieni kunnian kautta!” Taimi ilmoitti käsi sydämellään. Sitä valaa ei olisi epäileminen. Taimin isoisien suku oli näet Ruotsista kotoisin – he olivat varjelleet kuningasperheen puutarhaa, eikä sellaisten kunnianarvoisten tonttujen kanssa ollut pilaileminen.
”Aatos, sinä olet vielä herkkä ja nuori. Ymmärrän täysin, että tuon Hellän sanat sinun itseluottamustasi onnistuivat horjuttamaan. Mutta katsohan, minä olen nähnyt maailmaa ja voin rehellisin silmin sinulle kertoa, että olet oikein ensiluokkainen kotitonttu. Perheesi on onnekas, kun heillä on sinunlaisesi varjelija”, saunatonttukin liittyi keskusteluun, viisaita sanojaan puhellen.
”Sinulla on hyvä sydän, parahin ystävä. Jos kuljet sen osoittamaa reittiä, et voi eksyä.”
Aatos ei tiennyt mitä sanoa, joten hän päätti olla sanomatta sitten yhtikäs mitään. Hänen rakkaat toverinsa huomasivat tämän kiitollisesta hymystä, etteivät heidän sanansa olleet kaikuneet kuuroille korville. Vierähtipä kotitontun punoittaville poskille muutama liikuttunut kyynelkin, jotka hän kuivasi harmaan nuttunsa hihaan.
”Eikö se olekin upea?” taideteostaan ihasteleva Eevi kysyi pikkuveljeltään. Isosisko oli saanut viimein arkkitehtuurisen taidonnäytteensä valmiiksi, ja tyttö katseli sitä ylpeänä.
”Paljon kauniimpi kuin äitin tekemä”, Vili vahvisti. Poika piti pientä taukoa leipomisesta. Pipareita – ja eteenkin taikinaa – hän oli syönyt jo melkein koko joulun edestä, mutta glögi ja juustovoileipä maittoi kuopukselle oikein mainiosti.
”Olenkin aina tiennyt, että sinulla on silmää kauniille asioille”, Eevi nyökytteli hyvillään, nostaen piparkakkutalon varoen käsilleen.
”Vien sen olohuoneeseen, oikein paraatipaikalle. Sitten minä voin leipoa ja sinä saat opetella koristelemaan. Minä sain siitä puuhasta jo tarpeekseni”, isosisko ilmoitti. Rekiretkeä hyräillein nuori naisenalku vei aikaansaannoksensa piirongin päälle. Siellä se kieltämättä saisi kaiken ansaitsemansa huomion.
Aatos ei enää välittänyt, mitä mieltä Hellä mahtoi olla hänen perheensä lasten käytöksestä. Kotitonttu ei olisi voinut kuvitella itselleen rakkaampaa perhettä – ei edes silloin, kun lapset aloittivat nahistelunsa Roopen suvaitessa tulla jälleen alakertaan. Poika ei ollut lainkaan hyvillään siitä, ettei hän saanut matkaansa kuin muutaman piparin. Muutoin Vilille ei olisi jäänyt tarpeeksi koristeltavaa, eikä Eevi sallinut sitä. Sisarussarjan keskimmäinen luikki tympääntyneesti tuhisten takaisin ylös. Esikoinen ja kuopus lauloivat ääneen sinivuorten yötä, niin että sen kuulivat jopa pihaan juuri kaartaneet vanhemmat.
