Multifandom: Kuiskauksia tähtien takaa, 30/30|Raapalesarja, K11; SPN, Star Trek, HP, BBC!Sherlock jne.

[Kuurankukka]

16. Sisaren rakastaja

Ginny/Hermione (Harry Potter)


Hän ei tiedä mitä Ginnyn tunteille tapahtuu, miksi ne jaetaan eteenpäin niin helposti seuraavalle, eikä puristeta tiukasti rinnan alle olivatpa ne kuinka särkyneitä hyvänsä. Ginnyllä on ollut enemmän rakastajia, hän tiesi sen jo ennen kuin huomasi tulleensa itsekin sellaiseksi, mutta ymmärsi vasta astuessaan ulos toiveiden kehästä.

Hänessä riitti erikoisuutta hetkeksi: yhdeksi kesäksi ja syksyksi, muttei ikuisuudeksi. Se osa oli jo varattu Harrylle. Kohtalontie tai ei, se sattuu kun näkee Ginnyn astuvan jo lähes valmiiksi raivatulle polulle aivan kuin hän ei olisi mitään muita vaihtoehtoja koskaan tarjonnutkaan. Kuin mitään ei olisi koskaan edes koettu.

Ginnyllä oli jo valmis ote hänestä siinä vaiheessa, kun hän pitkän arvioinnin jälkeen kiipesi Ginnyn syliin viimeisen ottelun jälkeen. Hänestä päästettiin liian helposti irti, tunteet eivät sittenkään selättäneet tiedon (hänen selkäytimensä) loppumattomuutta kun Ginny pyysi häntä lähtemään. He kohtaavat kunnolla uudelleen vasta Billin ja Fleurin häissä, mitä symboliikkaa se edustaakaan kullassa ja hopeassaan.

Säröt Ginnyn silmissä ja kaukana niiden takana pääse häntä karkuun, silti Ginny näyttää hyvin kauniilta ja onnelliselta Harryn käsikynkässä. Ehkä hän ei kuitenkaan ole aivan niin yksin, Luna ja Ron kävelevät häntä kohti ja ottavat mukaansa vaikka tietävät. Pirun virrassa on kierretty jo tarpeeksi.


A/N: Ei hätää, en ole suinkaan unohtanut näitä, päinvastoin. Aika vain vilahti johonkin Hermione taisi olla aika katkera tässä, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa c:

[Kuurankukka]

17. Koti-ikävän kymmenet ulottuvuudet

Bill/Fleur (Harry Potter)


Bill ei rakasta Ranskaa samalla tavalla kuin Englantia, vieraassa maassa Fleurkin muuttuu ja pujahtaa melkein liian pitkäksi aikaa vieraiden sekaan. Hän on nyt vaimonsa maaperällä, ei Fleur ole koskaan ollut veden, sumun ja tuulen lapsi niin kuin hän synnyttyään Ranskan rehevien niittyjen risteykseen. Hän yrittää kovasti pysyä Fleurin korkealla helähtävän puheen nuottien perässä ja jopa matkia niitä, onnistuen surkeasti. Charliella on kielipäätä, ei hänellä, ehkä veli on siksi päässyt pois.

Onhan Pariisi kaunis kaupunki kun he kolmen viikon sukulaiskierroksen jälkeen saapuvat sinne, mutta siellä tuijotetaan ja vieläpä tunnistetaan, vaikka Ranskassa onkin paljon vähemmän ihmissusia (tai edes niitä puolikkaita kuten hän) kuin Englannissa. Pohjoisessa ja idässä niitä on kaikista eniten, Remus mutisi hänelle viikkoja ennen kuolemaansa, juotuaan yhden lasillisen liikaa.

Hänestä pidetään ystävien ja sukulaisten keskuudessa heti ja odotetaan siinä samassa kaikkien rakastamista ja siinä ongelma onkin. On vain Fleur, joka näyttää hänelle kaikenkokoiset salaisuudet, mysteerit ja ihmeet kotimaastaan, Fleur joka on onnellisempi täällä kuin Englannissa, Fleur joka saa hänet jäämään vielä kahdeksi vuodeksi.

Koti-ikävä ja velvollisuus ryöpsähtää valtamerten ylikin, kun hän saa pöllön Ginnyn ja Harryn hääpäivästä, molemmat ovat hänen rakkaitaan vain hieman eri tavalla kuin Fleur, eikä omia hylätä. Riita syttyy ja saa kaiken repeilemään näkymättömissä saumoissaan - mutta hän kaipaa jo niin kovasti takaisin simpukan ja helmiäisharmaan hiekan muodostamaan koloon sekä siihen, jossa syntyi, sanoo Fleur mitä hyvänsä.

Välimatka laimentaa suolan kitkeryyden.

[Kuurankukka]

18. Elävien olentojen rinnakkaiset maailmat (osa 2)

Severus/Remus (Harry Potter)


Talo oli jo aikaa sitten alkanut hajota, rauta ruostua ja aaveet vahvistua kammiossaan, sekä Mustien talossa että Kehrääjänkujalla, ne olivat melkein samaa paikkaa. Vain menneisyys ja seura oli erilaista. Hänen mielensä oli taloa vahvempi limittyessään vaivihkaisella törmäyskurssillaan Remuksen maailmaan, toisena hetkenä hän kesti pahuuden kiristyvää otetta maahan valuvan vapauden keskellä.

He elivät rinnakkaisissa maailmoissa lähellä toisiaan (kuten jo kauan sitten), tulevaisuus niiden yhdistyttyä vaikutti täydeltä arvoitukselta, kun ahdistuneet hengenvedot yhtäkkiä törmäsivät. Remus oli seurannut perässä ulos saakka ja tuijotti häntä nyt pistävästi, paljon varmempana kuin hän. Ovien luota kuului melua, yllyke joka sai hänet toimimaan ja tarjoamaan itseään: ”Tule mukaani”, hän pyysi ja tarttui käteen heti nähdessään nyökkäyksen.

Etäisyys ohitettiin sekunnin ajaksi, rinnakkaiset maailmat palasivat taas kun he ilmiintyivät Kehrääjänkujan päähän ja päästivät irti toisistaan. Joen luota kuului vihaista lähestyvää huutoa, hän takertui kapeaan ranteeseen ja siinä voimakkaasti sykkivään pulssiin ja suorastaan raahasi Remuksen kotiovelleen, siitä suoraan sisäänkin. Asunto oli siisti, mutta karu, ei siellä ollut kuin hänen olemuksensa, jolla ei ollut enää voimia vaatia lisää tilaa itselleen. Siellä ei ollut haalistuvia ruusukuvioita vinoilla seinillä tai edes Tonksia: samassa Remuksen maailma oli jo valloittanut asunnon nurkasta nurkkaan.

Kaikki ne hienovaraiset ilmeet ja liikkeet kun Remus kiersi huoneet läpi, hän ei voinut enää kieltää omaa tilannettaan joten miksi jäädä hämärään seisomaan? Mutta edes kasvanut valon määrä ei paljastanut mitään kaunista (paitsi jos ihmisissä oli olemassa kauneutta), pelkkiä tummia huonekaluja ja lukemattomia kirjapinoja, huomaamattomassa paikassa valokuva äidistä.
”Minä pidän tästä paikasta”, Remus totesi kääntyessään ympäri ja heittäessään häneen sen saman, pistävän katseen kuin ulkona pakkasessa.
”Se on kuin minä, ei mitään muuta.” Sanoissa ei ollut mitään logiikka tai johdonmukaisuutta, mutta Remus sai niistä silti jonkinlaisen otteen ja nyökkäsi.

”Eikö se riitä?”
”Miksi olet täällä vielä?”
”Koska sinä otit minut mukaasi”, oli viimeinen muutosmahdollisuus, maailmat olivat jo saavuttamassa lopullisen törmäyshetkensä.


A/N: Suurin inspiraatio tuli samannimisestä taidenäyttelystä, jota kävin elokuussa Kiasmassa katsomassa. Minusta sarjan raapaleista tähän mennessä paras.

[Kuurankukka]

19. Sinivihreää onnea

Luna/Rolf (Harry Potter)


A/N: Meninpäs sitten tekemään spin-offin pitkästä aikaa. Haaveenohutta kannattaa siis todella lukea, tosin se on välttämätön vain tiettyjen yksityiskohtien kanssa, ei suinkaan kokonaisuuden. Voi, näistä kahdesta oli kyllä kiva kirjoittaa taas c:


Rolf vei hänet katsomaan lohikäärmeitä kauas itään saakka, he molemmat näkivät niistä tulenkatkuisia turvallisten unien ja painajaisten välihetkiä koko matkan ajan, takaisin Englantiin ne eivät sentään seuranneet. Luna teki irtonaisesta sinivihreästä ja kiiltävästä suomunpalasesta onnenamuletin miehensä kaulaan ja omaan ranteeseensa, niiden välillä kulkeva onni kuljetti heitä mutkikkaita virtoja pitkin kohti Rolfin viimeisiä elinpäiviä. Hän ei halunnut nähdä kuolemaa ainoana mahdollisena loppuratkaisuna vaan välimatkana ja koettelemuksena, jonka jälkeen ehkä löytäisivät toisensa uudelleen.

Isä oli pelännyt lapsesta asti lohikäärmeitä, siirtänyt tunteensa hänen verenkiertoonsa asti: heistä kolmesta vain Rolf ei ollut pelännyt liikaa mennäkseen kuoleman ja elämän rajakohtaan, juuri tulenlieskojen ulottumattomiin. Kahdestaan he eivät enää lähteneet, hän ehdotti sitä kerran hautajaisten jälkeen eikä jäänyt vastustamaan kieltävän välttelevää vastausta, ehkä niin tosiaan oli parempi. Hän oli kuitenkin haudannut onnenamuletin Rolfin mukana, turvaksi kuolemantäytteiselle matkalle ja viimeiseksi kiintopisteeksi.

Ja hän tahtoi onnen takaisin, kaikki ne muodot jotka poistuivat Rolfin mukana ja palasivat uudelleensyntymää varten rehevien, värikkäiden villikukkien muodossa. Hän siirsi nykyisyyden ehjät kannet hetkeksi syrjään ja kolusi menneisyyttä kuolemaakin kauemmas kunnes löysi oman korunsa simpukoista kootun korurasian pohjalta. Suomut olivat välittäneet lämpöä talvesta kalpeisiin sormenpäihin vielä kuukausia löytämisensä jälkeen, nyt siru pysyi kylmänä ja mustuneena hänen kämmenellään.

Rolf olisi tahtonut jäädä tutkimaan lohikäärmeitä vielä pidemmäksi aikaa, vasta silloin isä näki kunnolla kaikki ne lukuisat metodit joita Rolf käytti uteliaisuutensa tyydyttämiseksi ja miksi velho saattoi olla myös tiedemies. Kotimaassa tapahtui kuitenkin jotain kriittistä, hän muisti vain että se liittyi Harryyn, eikä heidän auttanut kuin palata takaisin. Punamustan liemen teho alkoi samana syksynä lakastua Rolfin luiden hankautuessa yhä terävämpinä hänen omiaan vasten yhdessä katkerien kyynelien kanssa.

Aika ja paikka palasivat oikeaan asemaansa, muut korut jäivät levälleen ja katosivat kai lattialankkujen väliin koska seuraavana aamuna hän ei enää muistanut, mihin oli laittanut ne. Hän puristi jäljelle jäänyttä onnenamulettia kädessään kaikella sisälleen kasautuneella tuskalla ja hautasi lopulta koristeellisen hautakiven läheisyyteen.

[Kuurankukka]

20. Saapumaton päivä

John/Sherlock (BBC!Sherlock)


Oma sänky tuntuu liian tutulta ja muutenkin väärältä tyyssijalta rauhan yöksi, hän löytää itsensä Sherlockin makuuhuoneen oven takaa melkein jokaisena yönä ja jättää sen aina juuri ja juuri raolleen seuraavaa varten. Maisemat ja ihmiset ympärillä muuttuvat kyllä, mutta Sherlockin makuuhuone pysyy aina samanlaisena, ainoa joka huoneessa erottaa nykyisyyttä ja menneisyyttä on puuttuva Sherlock. Tyynyliinannurkkiin tai tummansinisen peiton nurkkiin tarrautunut voimakas ominaistuoksu on sekoittunut hänen omaansa jo toisena yönä, mutta muisto sen aitoudesta kulkee edelleen mukana.

Hän on asunnossa yksin, rouva Hudson käy nykyään harvemmin ja silloinkin vain silkasta surullisesta velvollisuudentunteesta ja määrittelemättömästä huolen massasta. Hän osaa siivota itse ja muistaa syödäkin useimpina päivinä, he molemmat pyörivät oikeastaan Sherlockin ympärillä eikä sitä tarvetta ollut enää mahdollista toteuttaa. Sherlockin makuuhuoneessa katulamput näkyvät paremmin, mutta seinien väri on silti synkempi ja lattia paljon kylmempi: täällä hän kykenee silti useimpina öinä jopa nukkumaan (silmänräpäyksiä). Ikävä pakottaa hänet pyörimään jo valmiiksi ryppyisissä lakanoissa, se lyö rintaa väsymättömällä moukarilla nimenomaan aina öisin, muistomerkkejä hänen ja Sherlockin kahdenkeskeisistä tunneista.

Yksikään porras ei saa narahtaa, onneksi hän tuntee asunnon lattiasta kattoon jo niin hyvin että tietää, mihin ei kannattanut astua – järki myös kertoo paikasta, johon ei saa mennä. Hän ei voi nukahtaa, aamun puolella huomaamaton pakeneminen on jo paljon hankalampaa, John säpsähti aina silloin kaikista helpoiten hereille. Vierailu on toinen tässä kuussa, ja ennen pitkää koittaisi yö jolloin hän ei voisi enää pysytellä poissa nukkuvan Johnin läheltä (jos vain antaa luvan itselleen).

Hän käy juuri niin harvoin, ettei jätä Johnin nähtäviä todisteita huoneeseen tai unohda pysyä valppaana yllättäen lähestyvien askelien varalta. Hän on kuvitellut tilanteen niin monesti mielessään, kaikki lukemattomat polut jotka sulkeutuivat tai aukenivat edessään, kun John heräisi ja päättäisi nousta omaan makuuhuoneeseensa painajaistenkin uhalla. Hän vain istuisi sängyllä ja ottaisi vastaan jokaisen tunteen, sanan ja ilmeen joka hänelle tarjottaisiin, hän tarvitsi niitä.

[Kuurankukka]

21. Neulanterävää dystopiaa

Francis/Richard (Jumalat juhlivat öisin)


Francisin iho ei tunnu aamuyöstä enää niin vieraalta, siinä on kalpeutta ja silti myös karheutta jota ei löydy mistään muualta. Rypyt suupielissä ja otsassa ovat huomaamattomia, samoin arvet kapeissa ranteissa eikä hän tutki niitä enempää. Kaikki muu on outoa paitsi Francis hänen sylissään, Francis on osannut vaikuttaa aina taustalla paremmin kuin Henry tai Charles tietäessään, mistä narusta häntä täytyy vetää.

Hän on sekaisin sadoista savukkeista, joita on polttanut viime viikkojen aikana, alkoholista ja huumeesta, jolla Francis hänet lahjoi: mutta sitäkin enemmän lämpimistä sormista lantioluilla. Bunnya on mahdoton unohtaa kokonaan, kaikki ne pilkkaavat sanat joilla heitä lyötäisiin jos Bunny nyt ilmestyisi hänen ovelleen kuten ennen kuolemaansa, kammottavan naurun kanssa. Bunny on kuin kaukaisuudessa kulkeva hahmo, jonka joskus tunnistaa ja joskus ei, aina rajalla odottamassa yhdessä syyllisyyden ja ahdistuksen kanssa.

Francisin sormet ovat pysähtyneet kesken ympyräliikkeen, hän näkee ilman laseja vain puolikkaan ihmisen yllään mutta tuntee sitäkin enemmän mitä pidempään Francis pysyy hänen vuoteessaan. Ajatukset ovat kääntyneet päälaelleen utopiasta dystopiaan, hän tietää koska sama tapahtuu hänenkin mielessään joka minuutti. Francisin olemattoman kevyt keho hänen sylissään jännittyy katkeamispisteeseen saakka, hän siirtää punaisena palavia hiuksia syrjään kasvoilta ja koettaa ottaa vastaan roolin, joka hänelle lankeaa.

Huuletkin ovat karheat kun sormet pyyhkäisevät niiden yli, hän jatkaa suudelmaan asti Francisin alettua vapista. Jännitys antaa myöten niin hitaasti, että hän luulee kaikkea turhaksi – epätoivonen tukistus niskahiuksista tai alahuulen näykkäys, eikä Francis edes vastaa suudelmaan. Kunnes palaa nopeasti takaisin Bunnyn kuoleman aiheuttamasta helvetistä ja kiepauttaa hänet rajusti alleen. Francis ei ole vain iholla vaan ihon alla ja jollain syvällä ymmärryksen tasolla hän tietää, ettei sama tapahdu enää koskaan uudelleen.

[Kuurankukka]

22. Enkeleitä mistelien alla

Dean/Castiel (Supernatural)


A/N: Ei spoilaa, tai edes sijoitu varsinaisesti mihinkään kauteen, tästä selviää kyllä aika pienelle sarjatietämyksellä muutenkin.


Maanpäällä vaeltavalla enkelillä oli yllättävän monia velvollisuuksia veljesten rinnakkaiselon lisäksi, vaikka melkein kaikki asiat kaksikkoa koskivatkin, loppuina päivinä hän etsi harhailevaa kohtaloaan yrittäen korjata kaiken aiheuttamansa. Vaikka Dean kuinka väitti kaiken olevan hyvin; mutta eiväthän ihmiset nähneet tai edes tunteneet niitä valtavia voimia, jotka heidän vuokseen syntyivät ja kuolivat. Kaikkialla ympärillä taisteltiin enkelien ja demonien välillä, mutta toisinaan heille suotiin myös rauha rakkaiden ihmisten parissa.

Viikon jatkunut lumisade oli vähitellen lakkaamassa hiljaista iltaa kohden, Dean oli lähtenyt hakemaan ruokaa ja jättänyt hänet ja Samin kahdestaan. Häntä olisi oikeasti tarvittu muualla, väliaikaisesta rauhasta huolimatta, mutta hän jäi silti tietäessään veljien hoitavan myös hänen osuutensa. Aamulla hän olisi kuitenkin kadonnut Samin ja Deanin kiirehtiessä uusien hirviöiden kannoille: hän pitäisi heitä silmällä parhaansa mukaan vaikka olisikin jo poissa. Juuri nyt hänellä oli jopa aikaa ihmisen arkiseen elämään ja sen pohjattomaan hämmästelyyn.

”Sam, annatko sinä Deanille joululahjaksi jotain?” Kaikkialla minne siivillään laskeutui, puhuttiin tulevasta juhlasta ja kuinka kukin sitä tulisi viettämään, siinä sivussa hän oli oppinut jälleen yhtä ja toista, ja nimenomaan ihmisten joulusta. Samin hämmästyneet, vähän kurtistuneet kasvot nousivat esiin paksun kirjan takaa, mutta ilme pehmeni pian.
”En tiedä, emme yleensä välitä sellaisesta. Haluaisitko sinä sitten tehdä niin?”

”En ole varma, voinko olla kanssanne aattona. Haluaisin kyllä”, hän yritti selittää: hän tahtoi nähdä Deanin päässä sen kummallisen tonttulakin josta oli nähnyt kuvan viime viikolla.
”Kyllä se varmasti onnistuu. Mutta Cas, emme me edes vietä joulua mitenkään erikoisesti, olemme yrittäneet muutaman kerran eikä se suju koskaan hyvin. Voimme hyvin olla metsästämässäkin jouluaattona.”
”Haluaisin silti antaa Deanille jotain... hän on auttanut minua valtavasti viime aikoina”, hän kertoi: toisinaan Dean tuntui olevan ainoa, joka luotti häneen tosissaan, vain Dean oli kiinnostunut hänen mutkikkaan kohtalonsa ratkaisemisesta.
”Vie Dean mistelin alle”, Sam hymähti juuri silloin, kun motellihuoneen ovi avautui ja repesi nauruun nähdessään isoveljensä ilmeen.

[Kuurankukka]

23. Uuden ajan päivänä (osa 3)

Severus/Remus (Harry Potter)


A/N: Ähää, enpäs malta pysyä erossa näistä kahdesta Kuuntelin häpeämättömän paljon U2:sen "New Year's Day" biisiä tätä raapustaessa, kaikki on melkein suoraan siitä, hah. Toisaalta pidän itse tarinasta, se on itse asiassa aika käyttökelpoinenkin, ja ehdottomasti yksi suosikeistani. Tosiaan, sota ei siis ole loppunutkaan, ja vuosissa on menty pari eteenpäinkin edellisen raapaleen jälkeen.


Taivas leimahtaa veren ja liekkien punaan päivänä, jolloin hän palaa. Mikä ennusmerkki se onkaan uhkaavana ja kokonaisvaltaisena, melkein huumaavana. Verenvuodatus ei ole lakannut edes sodan jälkeen, kaikki ongelmat yritetään kumota yhdessä päivässä ajamalla kaikki paha alas sinne, mistä sen sanotaan tulleenkin. Hänen on vaarallista palata, kuolleista noussutta miestä ei tervehditä kummallakaan puolella kuin kasvavalla epäluulolla, katkeruus ja kateus hänen eloonjäämisestään mutistaan seinien takana. Häntä ei haluta sinne kuin hyvin harvojen keskuudessa, mutta se ei haittaa, sillä punaisen taivaan alla maailmat ovat jälleen kohtaamassa. Eivät rinnakkaiset tai limittyneet, vaan ihon alle kasvaneiden sanojen ja tekojen jälkeen yhdistyneet.

Hän kantaa uusia haavoja ja arpia sisällään, sellaisia joista edes Remuksella ei ole todellista aavistusta, mutta siitä hän on lakannut välittämästä ajat sitten. Hän on itse rakentunut pelkistä huonosti paikatuista säröistä, eikä hän edes halua vaatia Remukselta itseltään yhtään sen enempää. Taivas on edelleen verenpunaa täynnä, kun hän saapuu tutun oven luokse, ikkunat ovat pimeät mutta hän tietä, ettei ole enää yksin. Se on hiljainen tunne, vaisto, joka kehittyi heidän välilleen hyvin nopeasti, toisinaan hän uskoo sen olleen nuoruudesta asti olemassa. Hän tahtoo jokaisen menetetyn päivän ja yön takaisin Remuksen kanssa eikä käänny enää viime hetkellä takaisin (kuten on tehnyt melkein koko elämänsä ajan), vaan astuu suoraan sisälle.

Ulkoisesti kaikki on niin kuin ennenkin, asunto on edelleen hänen syvimmän olemuksensa näköinen, sekoittuneena Remuksen omaan maailmaan. Aika tuntui juuri oikealta palata, ei hän kestänyt sitä sekasortoista kaaosta johon oli päätynyt tappavan myrkyn alettua kiertää hänen veressään, hän tahtoi yhteentörmänneen maailman takaisin jopa verenpunaisen taivaan alla. Remus on heti oven takana vastassa, taikasauva jää syrjään kun hän ei olekaan vihamielinen hyökkääjä, vaan kotiinpalaaja.

Hän on omaa varjoaankin heikompi, repaleinen heijastus joka on särkymäisillään ympärillä riehuvan sodan otteessa, myrkyn vaikutus ei lakkaa vielä viikkokausiin. Silti Remus ottaa hänet vastaan ilman kauhua tai ennakkoluuloa, rakkaimpanaan.

[Kaatosade]

Mun teki mieli lukea jotakin pientä, joten nautiskelin muutaman ensimmäisen tästä ketjusta.

Tunnerajalla oli kovin söpö, tuollaista alun epävarmuutta puolin ja toisin, ja varsinkin uskottavaa miten toisen vetäytyminen epävarmuudesta luo lisää epävarmuutta toiselle osapuolelle... kunnes jo haaveillaan aikakoneista. Kiva avoin loppu, joka kuitenkin antaa mahdollisuuden kuvitella että tämä päättyy hyvin.

Viivat valosta ja varjosta oli sellainen kauniinsurullinen pätkä hylätyistä haudoista, jotka joku sittenkin muistaa, jotenkin lohdullinen. Tykkäsin kun Draco huomasi että hänellä on jotain yhteistä Harryn kanssa.

Kuolleiden yönä, vapaus edustaa minulle tuntematonta fandomia. Lukaisin silti, eikä ihan lopulle voinut olla sulamatta.

Muistot yli ajan, jee, ihana pari tämä, ja tosiaan hyvin sopiva tällaisiin haikailupätkiin. Tällaiset saavat välillä pohtimaan onko ajatuseula enemmän siunaus vai kirous, olisiko sittenkin helpompaa unohtaa vähitellen sen sijaan, että säilyttää muistot niin kirkkaina ja voi palata niihin aina halutessaan.

Pidin näiden tyylistä kovasti ja sopivat mielialaani, uskonpa että palailen tänne jonain toisena päivänä taas. Kiitän. <3

[Kuurankukka]

Pics: Et uskokaan kuinka paljon ilahduin ja yllätyin kommentistasi, tervetuloa vain lukemaan. Mukavaa muutenkin, että pidit ainakin alkupään raapaleista: taisit nähdä niissä jopa enemmän toiveikkuutta kuin minä Ja ah, tykkäsit Trekistäkin, vaikka fandomi vieras olikin c: Ajankääntäjä taitaa olla molempia yhtä aikaa, myös tuon raapaleen kohdalla. Kiitos paljon, en millään osaa vastata paremmin mutta piristyin kyllä kovasti <3


24. Liittolainen

Lily/Severus (Harry Potter)


Lily ilmestyy muutama viikko ennen kaiken loppumista takannieluun ja suoraan vihreiden liekkien läpi hänen asuntoonsa. Sen illan seuralainen, Regulus Musta, on lähtenyt vasta äsken, tuhka on edelleen lämmintä ja saattaa muodostua vielä uudelleen, sillä Regulus sanoi palaavansa ehkä myöhemmin takaisin Lestrangien kanssa uudet suunnitelmat mukanaan. He eivät ole nähneet pitkään aikaan, Lilyn hurmaavan olemuksen ote hänestä ei ole silti lakannut, hehän ovat entisiä liittolaisia.

Mutta Lily ei kuulu siihen taloon, he voivat nähdä missä tahansa muualla kuin vaaran pesäkkeessä, jossa hän on suojaton ja paljas juuri siksi, ettei Lily ole käynyt siellä vuosikausiin, hetken hän melkein heikko. Kaikki se, mitä toisilla valinnoilla olisi voitu saavuttaa, vilahtaa ohi kun hän ymmärtää, ettei Lily ole siellä jäädäkseen vaan saadakseen jotain, vaarantaen tiedostamatta kaiken arvokkaana pidetyn. Vihreät liekit luovat sekunnin kelmeän hohteen Lilyn kalpeille kasvoille, eikä tuhka ehdi laskeutua kun hän tekee jo oman valintansa ja ilmiintyy yhdessä Lilyn kanssa pois. Jokin tiedostamaton osa hänessä antaa periksi, luovuttaa ja kuolee, kun he ilmestyvät rauhalliseen Godrickin notkoon. Muutama kuukausi sitten hän olisi yrittänyt pitää Lilyn luonaan hinnalla millä hyvänsä mahdollisimman kauan, muttei enää.

”Et olisi saanut tulla”, hän syyttää, sydän lyö lujaa ja äänekkäästi, katso nyt mitä sait aikaan.
”Minä uskon, että sinä puhut totta, ja minua pelottaa Jamesin ja Harryn puolesta. Mutta tarvitsen todisteita”, Lily vastaa, he jäävät portinpielen varjoon taivaan tuulilta ja pian koittavalta hämärältä suojaan, mutta turva ei ole todellinen. Juuri nuo sanat hän on tahtonut kuulla, ja kun ne lopulta sanotaan, niillä ei ole enää todellista merkitystä: hänestä on liittolaisen sijaan tullut... joku aivan muu kuin oma itsensä.
”Voin pelastaa vain sinut”, eikä sekään ole oikeasti totta, hänen avullaan kukaan, ei edes Lily voi selvitä. Lily kuolee kuitenkin, elleivät he pakene juuri sinä iltana – tarvitsee vain nähdä Lilyn silmien ilme niin tietää, ettei se koskaan tapahdu.

[Kuurankukka]

25. Majakan kattojen alla

Tulkinnanvarainen John/Sherlock (BBC!Sherlock)


Tuuli valittaa ja ulisee lakkaamatta, huipulla tuulee hetkittäin niin kovaa, että on mahdoton kuulla mitä John tai Lestrade sanoo. Uhrin veri sekoittuu pinttyneeseen meren suolaan, harmaata taivasta vasten punainen näyttää melkein värittömältä, kun John kumartuu hänen viereensä tutkimaan tarkemmin. Eikä John ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin nyt, he kommunikoivat sanoitta löytäen silti suuntaviivoja lopulliseen ratkaisuun. Ajatukset työstävät uusinta tapausta kuitenkin vain osittain, loppuosa hänestä on paiskautunut vastahakoisesti muistojen pohjavirtaan ja palautunut menneisyyteen, hyvin samanlaiseen paikkaan kuin tämä.

Lapsuudenkoti sijaitsi meren lähellä, ei silminnähtävissä mutta vaellusmatkan päässä kyllä, eikä hän muista lapsuudestaan muuta yhtä mieluisaa paikkaa kirjaston lisäksi kuin lahdenpoukaman kivisen polun huipulta löytyvän hylätyn majakan. Jopa Mycroft seurasi häntä sinne, ja toisin päin, he kävivät majakassa myös keskitalvella ja juuri siellä hän päätti ryhtyä merirosvoksi, eikä fyysikoksi kuten joku tädeistä oli ehdottanut.  Paikkaan liittyi aina edes pieni seikkailu, ja myöhemmin syvä mutta nimetön alakulo kun Mycroft kävi siellä ainoastaan yksin.

Talveen kytkeytyy monta tilannetta, lapsuus, majakkatapaus Johnin kanssa ja tämä hetki, kun hän istuu veljeään vastapäätä kahvilassa, vaikka se maailman vaarallisinta onkin, kuka tahansa voi kävellä sisään helisevän tiu’un alta. Hän ei aio noudattaa veljensä kehotusta, kaikkien ongelmien ratkaisemista pelkän rakkauden avulla, eikä hän tahdo palata takaisin. Hän ei myönnä jättäneensä jotain arvokasta taakseen odottamaan ja kuihtumaan lopulta toivottomuuteen, Mycroftin tarvitsee kuulla vain tapauksen alkupuolisko sillä loppu on jo tuttua ja tiedettyä – Mycroft on ikävän ja kaihertavan totuuden kanssa juuri se isoveli, joka palaa yksin majakan luokse. Tieto omasta epäonnistumisesta on sakeaa myrkkyä käsitellä, lapsuus joka toistaa itseään valekuolemankin jälkeen. Lumi sataa alas kovan harmaan väriseltä taivaalta aivan samalla tavalla kuin menneisyydessä, ja Mycroft melkein ehdottaa viimeistä käyntiä majakkaan.


A/N: Renneto ehdotti majakasta kirjoittamista kun ruinasin häneltä ideoita, toivottavasti tykkäilet lopputuloksesta 

[Renneto]

Kommentoin tällä kertaa vain viimeisintä, mutta myönnetäköön, majakat kiehtovat minua. Niistä kirjoitetaan liian vähän Finissä, vaikka ne voivat olla tarvittaessa erittäin rajuja tai romanttisia! Mikä menetetty tilaisuus...

Onneksi sinä kuitenkin tartuit haasteeseen. Tykkäilin todellakin lopputuloksesta! Majakka oli tässä tosiaankin majakka, jonkinlainen merkkivalo jonka avulla Sherlock seilasi elämän merta. Pidin myös hyytävän hyvin kuvaillusta säästä, navakka tuuli tuntui täälläkin, ja nautin todella paljon! Pidin myös asetelmasta, siitä ettei mikään ollut tuputettua vaan Sherlockin suhteet niin Johniin kuin Mycroftiin olivat hyvin anteliaat lukijan tulkita.

Minulta menivät vähän sekaisin ajat tässä tarinassa, kun alussa oli preesenssiä ja lopussa oli preesenssiä vaikka majakkatapaus Johnin kanssa oli eri hetki kuin kahvittelu veljen kanssa. Välissä ollut imperfektipätkä toimi toki erotteluna, mutta tarinan sisäistä aikajanaa oli minun vaikeaa seurata. Leikittelet usein ajan virralla, ja se on hyvä keino, mutta tällä kertaa tämä lukija ei saanut siitä kaikkea irti. Jotain muistoista ja nykyisyyydestä kylläkin... Oliko kaikki vain muistojen vyyhtiä vai oliko painopiste kahvilassa? En osaa sanoa, mutta toisaalta, eihän minun tarvitsekaan. Kunhan luen. :D

Mietin paljon, että mitä arvokasta Sherlock olikaan jättänyt taakseen, että oliko se Watson (Eikä John ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin nyt oli ehdoton suosikkini tässä raapaleessa, jotenkin läpättävän huumaavan hyvä virke) vai oliko se lapsuus ja Mycroft, sellainen Mycroft jonka kanssa oli todella hyvä olla - ei vaarallista olla. Vai kenties vielä jotain muuta... oliko se sittenkin unelmointi? Ajatukset piraattiudesta, lain väärällä puolella huuseeraamisesta, rohkeudesta, meren valloittamisesta?

-- ja Mycroft melkein ehdottaa viimeistä käyntiä majakkaan.

Ja tää oli tosi mahtava kanssa. :>

[Kuurankukka]

Renneto: Huippua, että onnistuin mielestäni noin hyvin, ja että pidit lopputuloksesta! Minäkin pidin, itse asiassa. Sinultahan idea oli lainattu, joten kovasti kiitos itsellesi. Olen pahoillani aikamuotojen sekamelskasta: preensissä kerrottiin se tärkeä muisto majakasta Johnin kanssa, mutta painopiste oli silti tosiaan siellä kahvilassa. Ehkä Sherlock eläytyi niin voimakkaasti muistoon, tai jotain. Itse ajattelin niin, että taakse jätetty asia oli tosiaan John, mutta lapsuus ja Mycroft tai unelmointi olivat kyllä ihan loistavia vaihtoehtoja myös, ihanaa että sait lyhyestä raapaleesta noin paljon irti. Hih, kiitos paljon kommentista <3

26. Molemminpuolista vahvuutta

Kirk/Spock (Star Trek)


A/N: Ei, en ole suinkaan unohtanut näitä! Loputkin raapaleet ilmestyvät ehdottomasti tämän viikon aikana, kunhan vielä keksin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Sain myös katsottua vähän aikaa sitten loputkin vanhat Star Trekit, ja siirryin heti ensimmäiseen elokuvaan. Raapale perustuu aika suoraan kyseiseen elokuvaan, joten nämä kannattaa ehkä katsoa, jos haluaa pysyä ihan kunnolla mukana: 0:45 kohta ja 1:37 kohdasta eteenpäin, mutta ilman niitäkin voi kyllä ainakin tunnelmasta nauttia : )


En tiedä, miten näit meidät vuosien eron jälkeen (oliko meitä edes olemassa) tai kuinka suhtauduit omaan paluuseesi, minusta me olimme aina olleet yhdessä ja sinä olit yllättäen tullut takaisin. Yhtäkkiä minua pelotti huhut joita olin kuullut ympäri tähtilaivaa, olit ollut jo valmis tunteiden täydelliseen, pysyvään poistamiseen kunnes päätitkin palata syrjäyttäen kaikki esteet matkalla päättymättömän avaruuden halki. Jos olisi ollut vain sinä ja minä kahdestaan toisen, paremman hetken sisällä, olisin vetänyt sinut luokseni ja luvannut yhdellä kosketuksella, etten hylkäisi enää, pysyisimme näin koko ikuisuutemme ajan. Näytit niin ilmeettömältä, loistava riemu joka silmistäsi toisinaan välittyi kun muistit millaista oli olla ihminen, tuntui hukkuneen erossa vietettyihin vuosiin ja hiljaisuuteen, johon olit ollut valmis.

Olin kaivannut sinua enemmän kuin itse tulisit kai koskaan tuntemaan tai kokemaan, jälleennäkemisen riemu törmäsi näkymättömään vastustukseen, enkä voinut kuin luottaa sinuun. Että tulisit kertomaan kaikki tarkoitukset eleettömään käytökseesi joskus myöhemmin, antaisit minun selvittää kaiken epätasapainon taas vakaaksi, osoittaisit edes yhdellä sanalla, ilmeellä tai teolla minut omaksesi. Emme kuitenkaan olleet kahden, vaan koko ylimmän miehistön ympäröimänä ja hengenvaarallisessa tehtävässä, ehkä aika oli muuttanut meitä kaikista eniten kasvattaen railot tyynnyttävää kosketusta syvemmäksi. Kaikki toivottivat sinut tervetulleeksi laivaan, muttet vastannut kenenkään ystävällisiin sanoihin mitään – minun olisi pitänyt jo oppia. Et ollut kuin kuka tahansa, oli vain yksi ainutlaatuinen sinä, jota kukaan ei onnistunut muuttamaan.

Pelastin sinut myöhemmin hyytävän kylmän, pimeän ja aution avaruuden kehdosta, kuinka kovasti pelkäsinkään että olisit kuollut, hervoton kehosi oli paljon elämää kevyempi, sydän sitäkin raskaampi. Palasit pian takaisin luoksemme ja puhuit yllättäen tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Kerroit yksinkertaisesta, vahvasta tunteesta – kyse oli rakkaudesta, halusit tai et, ja uskoin kyllä että halusit. Molemminpuolisesta rakkaudesta ja luottamuksesta.

[Kuurankukka]

27. Kaikki ne yksinäiset yösi

Tulkinnanvarainen Ron/Draco (Harry Potter)


Ainoastaan satunnaisten, silmien räpäytysten tai terävän hengenvedon ajan hän oli tuntenut itsensä sankariksi Harryn ja Hermionen rinnalla, sankarillinen mieliala ei koskaan ohjannut häntä eteenpäin. Eikä nytkään, kun Harry oli kuollut ja Hermione hiljentynyt rauhan sanoman alle, niin että kaikki elämän rosoisuus jäi häneen käsiinsä punaisiksi, syviksi rotkoiksi ja notkoiksi, ainoastaan hänen muokattavakseen. Myös veljen ja muiden läheisten menetys tuotti kukin yhden näkymättömän viillon, ne olivat niin syviä ja vaikeita korjata, ettei hän kahden rauhan vuodenkaan jälkeen ollut kuin riekaleista, repeilevää ihonpintaa, luuydintä ja sydänkammioita. Painajaisten hahmot hyppivät silmien eteen valveillakin, kunnes eräänä päivänä sietokyky tuhottuja unelmia ja toiveita, auki revittyä taivasta jonne kaikki muut pääsivät turvaan ja tuskin hengittävää kotiniittyä kohtaan ylitti kriittisen rajan.

Hän keräsi kaiken arvottoman ja arvokkaan omaisuutensa mukaan astuen toisen kerran elämässään Englannin juhlallisten porttien ulkopuolelle. Hänestä tuli maailman ja itse elämänkin kiertolainen, mikään kolkka ei ollut tarpeeksi rakas asettua pysyvästi aloilleen, kaikkialla oli liikaa tai liian vähän jotain eteni hän minne hyvänsä. Hän veti syvälle hengitykseensä yön viimeisen yrttisavukkeen aromin, nopeutettu mutta silti luonnollisen hidas kuolema muistutti häntä lyhyen hetken itsestään kivun pistoksen kautta. Hän oli kuitenkin oppinut levottomien matkojensa aikana osaten nykyään siirtää sen syrjään elävältä hautautumisen sijasta.

Keväisessä Pariisissa ei olisi pitänyt tapahtua mitään sellaista, hänellä ei ollut aavistustakaan ennen kuin Draco Malfoy lopulta antoi itsensä ilmi. Kertoi seuranneensa häntä muutaman päivän, kaikista ylikansoitetun planeetan taikovista ihmisistä juuri heidät kaksi liitettiin yhteen puolivaloisalla mukulakivikadulla Seinen läheisyydessä. Hän ei käynyt Dracon kimppuun tai nähnyt itserakasta paholaista, edessä seisoikin joku tähdettömien öiden takaa. Harry ja Hermione olivat molemmat puhuneet Dracon puolesta paljon enemmän kuin hän, hän tarvitsi juuri sen ajan ja paikan voidakseen katsoa entistä vihollistaan suoraan silmin, ilman syytöstä. Aikaa se kuitenkin otti, mutta ilman varsinaisia tulevaisuudensuunnitelmia ajalla ei myöskään ollut hintaa: silti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yöt eivät olleet yksinäisiä.

[Kuurankukka]

28. Lumi joka pelon ja kaaoksen peittää

Kelmit (Harry Potter)


Koskemattoman ja ehjän lumikentän harmonian rikkoi kolme eri askelparia joiden suunta oli jo kaukana tulevaisuudessa, Tylypahkan rajojakin taaempana. Talvinen aurinko paistoi ensimmäistä kertaa viikkoihin, taivas oli terävän sininen unenomaisen valkean ja hyisen harmauden jälkeen, pohjoisesta noussut tuulikin oli juuri tyyntynyt. Puhdas valkeus rikkoutui kymmenien oppilaiden jalkojen alla, suunta oli silti eri kuin heillä kolmella joiden askeleet veivät kohti lumisen metsän salapaikkoja. Lily luuli hetken nähneensä tutun hahmon kukkulan laella, muttei lähtenyt seuraamaan vaan kääntyi mukaansa tulleen Severuksen puoleen uudet suunnitelmat jo mielessään.

Remus käveli komean hirviuroksen ja suuren mustan koiran kanssa rinta rinnan juoksuttaen käsiään vuorotellen molempien eläinten turkeilla, kerran hän kokeili raskasta sarvikruunua tai kalmakoiransa korvantausta. Se oli niin erilaista ihmismuodossa kun suden varjo ei heittäytynyt raskaana yli tai ottanut valtaa itselleen sisältäpäin, ihmisenä hän löysi yksityiskohtia joita ei edes täysikuun valossa tavoitettu. Miltä Siriuksen luminen turkki tuntui paljaita kämmeniä vasten, kuinka James puski lempeästi häntä olkapäästä oikeaan suuntaan ohjaten – mikseivät he tehneet näin useammin? Ensi kerralla he ottaisivat Peterin mukaan, vaikka olihan Sirius melkein raahannut flunssaisen ystävänsä ulos aurinkoon kuumeenkin uhalla. Kiinnijäämisen riski oli tavattoman suuri mutta voittamaton uhkarohkeudelle, hehän olivat saapuneet jo metsän laitaan eikä siellä käynyt kukaan, varsinkaan talvella.

Eläinmuodoissaan Sirius ja James tunsivat metsän paljon paremmin kuin hän, he olivat matkalla pienelle metsälammelle jossa puiden oksat taipuivat lumen painosta maahan asti, siellä kuu ja aurinko heijastuivat lammen pinnasta aina samanlaisena. Sirius nappasi taskussa roikkuvan vihreän lapasen suuhunsa ja lähti juoksemaan edeltä yhteistä salapaikkaa kohti, pyytäen heitä haukunnallaan pitämään kiirettä. Hassua miten hän ihmisenäkin ymmärsi mitä Sirius ja James pienillä eleillään tai ilmeillään tarkoittivat, ehkä se oli vuosien aikana huippuunsa kehittynyt ihmisen ja suden kahdenkeskinen aisti. Sarvipäinen James kääntyi hänen puoleensa ymmärrys tummissa silmissään, tuoksuva hengitys kutitti paljasta kaulaa kunnes hän oli valmis ratkaisevaan askeleeseen. Uusi lumi oli jo haudannut alleen öisen yhteenoton verijäljet, eikä paikassa ollut mitään pelättävää.

[Kuurankukka]

29. Yhteensolmitut kädet mutta vieraat kohtalot

Harry/Luna (Harry Potter)


Harry on tanssinut useita tansseja jouluvalojen tuikkeen takana, enimmäkseen kuitenkin ystäviensä kanssa ja vetäytynyt lopulta syrjään. Musiikki houkuttelee kulkemaan kanssaan vaikka soi aivan liian kovalla, ruoka on hyvää eikä kukaan näytä olevan yksin. Hämärässä onnelliset ja onnettomat sekoittuvat helposti, sateenkaaria jäljittelevät värisävyt suojelevat joukkoonkuulumattomia ja seinäruusuja, hän ei kuulu kumpaankaan joukkoon ja tuntee pahoinvoinnin kasvavan sisimmässään. Jos epäilystä on, se kestää vain sydämenlyönnin sillä samassa hän on jo karannut pois.

Hän seisahtuu kolmannessa kerroksessa sijaitsevan valtavan, koristeellisen lasi-ikkunan eteen, painaa sormenpäillään viileänkosteaa lasia ja hengittää syvään. Sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos, vaikkei henki oikeasti kulje. Viime joulun hän vietti Kalmanhanaukiolla, hänellä on kaikki paitsi ei mitään koska Sirius on poissa, pahoinvointi ja heikotus heittävät hänet lattialle niin että on pakko istua. Pää polvien välissä vaikka niskaa alkaakin särkeä, ikävän esiin nostamat kyyneleet ovat kuumia virtoja kalpeita poskia vasten tehden kaikesta entistä sumeampaa.

Hengitys tasaantuu vähitellen vaikka tie, jolla hän kulkee, pysyy edelleen yhtä kapeana ja epävakaana. Hän kaipaa Siriusta luokseen kipeämmin kuin vielä kertaakaan tänä syksynä tai talvena, sumu joka nousee hyisestä Mustasta järvestä jalkojen ympärille pitelee hänestä vieläkin tiukasti kiinni. Hän uskoo olevansa yksin ja turvassa aina siihen hetkeen asti, kunnes kuulee kevyen rykäisyn vasemmalta puoleltaan. Luna on hiipinyt hipihiljaa ja täysin äänettä vierelle, katsellut hänen sijastaan kiehtovan väristä lasimaalausta kohdaten kasvoista kasvoihin jokaisen ikävän yksityiskohdan.

Kyyneleitä on turha peittää, Luna on huomannut ne jo mutta siirtyykin asiassa eteenpäin auttaessaan hänet seisomaan.

”Mikset ole tanssimassa?” hän kysyy, kummankaan sanat eivät vapise tai kompuroi: vaikka lasimaalauksen kultatukkainen nainen on hyvin paljon Lunan äidin näköinen, mies vieressä taas muistuttaa lukemattomin eri tavoin Siriusta punaisista hiuksistaan huolimatta.
”Kaikki lähtivät jo”, Luna selittää ja solmii heidän sormensa yhteen koska se tuntuu oikealta, lämmittävältä.
”Kuolleet ovat kanssamme niin kauan kuin vain muistamme heidät”, jatkuu kuiskaus, Luna luki sanat edellisellä viikolla Ginnyn runokirjasta. Ehkä kaikki tosiaan ratkeaa.


A/N: Varmaan yksi maailman klasissimmista kuvioista Harry angstaamassa Siriuksen perään, mutta enpäs voinutkaan vastustaa. Plus halusin kirjoittaa lisää Lunasta! Tässä elettiin kuudennetta vuotta, mutta Albuksen kuolemaa sun muita juttuja ei otettu huomioon, vaikka Voldemortissa yhdessä kohdassa puhuttiinkin. Mietin pitkään, laitanko tähän Ginnyn, Hermionen vai Lunan, ja päädyin lopulta viimeiseen: vaikka esimerkiksi Hermionekin olisi ollut todella mielenkiintoinen. Noh, viimeistä viedään aivan pian c:

[Kuurankukka]

30. Maailmassa tähtien hyminää, todellista joulurauhaa rakkaimmalleen (osa 4)

Severus/Remus (Harry Potter)


Kultanauhat kierteellä ikkunoiden päällä, kuolleiden sijaan eläviä kynttilänliekkejä pöydännurkalla ja kirjapinojen päällä, tähtipari yöpöydällä. Kaikki Remuksen kädenjäljeä, turvattu selusta hänen taikasauvastaan varovaisen, pehmeän rauhan saavuttamiseksi, ennenkokematonta harmoniaa. Yhteinen jouluyö, viime vuonna loputonta taistelua verenhehkuisia kinoksia ja jäitä vasten, turvassa melkein kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Tähtien hyminää suojien sisällä, ulkopuolellakin, ei punaista taivasta tai turhaa kosketuksenetsintää. Tasapaino maailmassa ja sielussa, tätä varten kaikki ne pitkät matkat uuvuttavien taisteluiden kanssa.

Elävien liekkien hidas muutos kuolleisiin, tiivistyvä hiljaisuus ja hämärä silmäluomilla solisluilla sormenpäillä lantionotkolla, paholaisen suudelma kyynärvarressa vähitellen arpikudokseksi. Värisevä henkäys vasten olkapäätä, kaikki kauan kiinni pidetyt tunteet kevyesti iholla kiinni, syvä kiitollisuus siitä että Remus vielä hänen kanssaan. Sanomattomin sanoin varovainen kiintymys, yhdistyneet maailmat jo yli kaksi vuotta sitten. Ehkä saapunut voitto todellisuutta, eikä unenomaista harhaa tai turhaa toivonsykermää.

Perässä hiljaa kiinnipainuva ovi, olohuoneen kulmissa kultasirpaleita sammuneiden kynttilöiden keskellä. Suunnaton onni aivan liian suurta, vanha levottomuus ja epävarmuus heikoista katonnurkista sisälle menneen ajan henkiolentojen kanssa. Paljas selkä kaarella, terävät nikamat kosketusetäisyydellä ahdistuneen, toivottaman hengityksen kanssa, muistojen valta voittamaton. Ne menetetyt ja hukatut rakkaimmat Lilystä Remukseen saakka, kaiken lopullinen tarkoitusko? Jatkuva taistelu elämästä ja kuolemasta huipentumassa tähän hetkeen, lähtö nyt tai ikuisuus hänen kanssaan.

Odottavat askeleet suljetun oven takana, sama ajatusketju yhteisessä maailmassa, onko kaikki se rauha todella olevaista? Ja vapaus kahdenkeskiseen rakkauteen heillä vainotuilla, ihmissudella ja mestarinsa pettäneellä?  Juuri tänä jouluna? Hänelle tärkein aika vuodesta, uusi vuosi mahdollisuuksineen nurkan takana, rauhallista yhdessäoloa ja viitanpoimuihin tarttuneet näkymättömät aarteet, Severus yhteisessä suojassa hänen kanssaan. Ei viimeisenlopullista ovenkolahdusta, Severus itse hänen edessään keskellä pientä makuuhuonetta, veriset muistot kuunkalpealla ihonpinnalla mutta silmissä tasaantuneiden tunteiden muuttuva meri. Maailmassa tähtien hyminää, todellista joulurauhaa rakkaimmalleen. Mutta viimeistä kertaa.


Muisto muistojen sisällä kuin pienessä lumiakvaariossa, ruosteista kultaa jo kauan sitten, kuinka heidät murhattiin vain viikon kuluttua kenenkään tietämättä, välittämättä tai arvaamatta, ehkä ikuisuus heitä varten muualla ja myöhemmin, tai aiemmin.


A/N: No niin, siinä oli viimeinekin raapale :3 Raapale tosiaan päätti neliosaisen Severus/Remus kertomuksen jonka tähän kokosin ja josta kyllä itse pidin kovasti. Tiesin alusta alkaen lopun olevan aika murheellinen, onneksi... Jos teksti vaikutti hieman kummalliselta, voi syyksi laittaa verbittömyyden: sensaatio innosti minua kerran käyttämään kyseistä kikkaa ja päätin kokeilla sitä toistamiseen, viimeisen virkkeen verbi on kuitenkin tarkoituksellinen, minusta se on hyvä juuri tuollaisena. Sarja aiheutti kyllä monenlaisia tunteita ja sisälsikin kaikenlaista, mutten missään nimessä kadu tuskaisia hetkiä joita nämäkin tekstit toisinaan aiheuttivat. Loppuun tuli pari yllättävän jouluista tarinaa, kai se fiilis ihan vaan huomaamatta tarttui mukaan, vaikkei tämä mikään joulukalenteri edes ollut Kiitos hurjasti kaikille lukijoille ja kommentoijille, ehkä ensi vuonna taas uudelleen <3