Renneto: Huippua, että onnistuin mielestäni noin hyvin, ja että pidit lopputuloksesta! Minäkin pidin, itse asiassa. Sinultahan idea oli lainattu, joten kovasti kiitos itsellesi. Olen pahoillani aikamuotojen sekamelskasta: preensissä kerrottiin se tärkeä muisto majakasta Johnin kanssa, mutta painopiste oli silti tosiaan siellä kahvilassa. Ehkä Sherlock eläytyi niin voimakkaasti muistoon, tai jotain. Itse ajattelin niin, että taakse jätetty asia oli tosiaan John, mutta lapsuus ja Mycroft tai unelmointi olivat kyllä ihan loistavia vaihtoehtoja myös, ihanaa että sait lyhyestä raapaleesta noin paljon irti. Hih, kiitos paljon kommentista <3
26. Molemminpuolista vahvuuttaKirk/Spock (Star Trek)
A/N: Ei, en ole suinkaan unohtanut näitä! Loputkin raapaleet ilmestyvät ehdottomasti tämän viikon aikana, kunhan vielä keksin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Sain myös katsottua vähän aikaa sitten loputkin vanhat Star Trekit, ja siirryin heti ensimmäiseen elokuvaan. Raapale perustuu aika suoraan kyseiseen elokuvaan, joten nämä kannattaa ehkä katsoa, jos haluaa pysyä ihan kunnolla mukana:
0:45 kohta ja
1:37 kohdasta eteenpäin, mutta ilman niitäkin voi kyllä ainakin tunnelmasta nauttia : )
En tiedä, miten näit meidät vuosien eron jälkeen (oliko meitä edes olemassa) tai kuinka suhtauduit omaan paluuseesi, minusta me olimme aina olleet yhdessä ja sinä olit yllättäen tullut takaisin. Yhtäkkiä minua pelotti huhut joita olin kuullut ympäri tähtilaivaa, olit ollut jo valmis tunteiden täydelliseen, pysyvään poistamiseen kunnes päätitkin palata syrjäyttäen kaikki esteet matkalla päättymättömän avaruuden halki. Jos olisi ollut vain sinä ja minä kahdestaan toisen, paremman hetken sisällä, olisin vetänyt sinut luokseni ja luvannut yhdellä kosketuksella, etten hylkäisi enää, pysyisimme näin koko ikuisuutemme ajan. Näytit niin ilmeettömältä, loistava riemu joka silmistäsi toisinaan välittyi kun muistit millaista oli olla ihminen, tuntui hukkuneen erossa vietettyihin vuosiin ja hiljaisuuteen, johon olit ollut valmis.
Olin kaivannut sinua enemmän kuin itse tulisit kai koskaan tuntemaan tai kokemaan, jälleennäkemisen riemu törmäsi näkymättömään vastustukseen, enkä voinut kuin luottaa sinuun. Että tulisit kertomaan kaikki tarkoitukset eleettömään käytökseesi joskus myöhemmin, antaisit minun selvittää kaiken epätasapainon taas vakaaksi, osoittaisit edes yhdellä sanalla, ilmeellä tai teolla minut omaksesi. Emme kuitenkaan olleet kahden, vaan koko ylimmän miehistön ympäröimänä ja hengenvaarallisessa tehtävässä, ehkä aika oli muuttanut meitä kaikista eniten kasvattaen railot tyynnyttävää kosketusta syvemmäksi. Kaikki toivottivat sinut tervetulleeksi laivaan, muttet vastannut kenenkään ystävällisiin sanoihin mitään – minun olisi pitänyt jo oppia. Et ollut kuin kuka tahansa, oli vain yksi ainutlaatuinen sinä, jota kukaan ei onnistunut muuttamaan.
Pelastin sinut myöhemmin hyytävän kylmän, pimeän ja aution avaruuden kehdosta, kuinka kovasti pelkäsinkään että olisit kuollut, hervoton kehosi oli paljon elämää kevyempi, sydän sitäkin raskaampi. Palasit pian takaisin luoksemme ja puhuit yllättäen tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Kerroit yksinkertaisesta, vahvasta tunteesta – kyse oli rakkaudesta, halusit tai et, ja uskoin kyllä että halusit. Molemminpuolisesta rakkaudesta ja luottamuksesta.