Ficin nimi: Voi tyhjyyskin olla kaunista
Kirjoittaja: hiekkapaperi
Genre: angst, draama
Ikäraja: K-11
Näin valoa jossain etäällä. En valoa tunnelin päässä tapaista valoa, vaan se oli enemmänkin ympärilläni, ei siltikään joka puolella. Tätä ei ole helppo selittää, sen näkee yleensä itse silloin, kun ei ole enää tulossa takaisin siitä kertomaan. Sitten siitä valosta puhutaan jossain tuolla seuraavassa maailmassa, olettaen että siellä puhutaan, tai että koko seuraavaa maailmaa on edes olemassa. Tai sitten niin kuin minä, käydään lähellä kuolemaa ja sitten palataan takaisin. Ihan ilman lupaa kysymättä kiskaistaan takaisin tähän kylmään ja julmaan maailmaan. Missä minä sitten olin? Varmaankin vain oman pääni sisällä ja aivoni leikkivät alitajunnallani, niin kuin yleensä, jopa tällä hetkellä. Mutta ei sitä tiedä, jos vaikka olisin oikeasti ollut henkisesti jossain muualla, toisessa tai kolmannessa maailmassa. Tai sitten jossain siirtymäpaikassa, ja jos olisin ollut siellä vielä kauemmin, olisi matkani jatkunut. Olen ajatellut kaikkea sitä valoa, kirkkautta ja puhtautta viime aikoina ja ajatellut että sen on täytynyt olla Taivaanportit. Miksi siellä olisi muuten ollut niin kirkasta? Eikö Helvetinporteilla kuuluisi olla pimeää ja pelottavaa? No, sitä minä en tiedä, tiedän vain että minua ympäröi suuri kirkkaus ja valo, kun sydämeni oli pysähtyneenä. Näin kaiken selvästi, vaikka en oikeasti nähnyt mitään, koska eihän siellä edes ollut mitään nähtävää, pelkkää tyhjyyttä. Muistan silti sen, että silloin oli kaunista. Kaunista, vaikka ei ollut mitään aineellista, mistä se kaikki kauneus olisi lähtöisin.
Kurkottaessani kädelläni kohti tuota epämääräistä, mutta kaunista valoa, tunsin kädessäni poltetta. En sellaista kipeää ja ikävää, vaan mukavaa ja hieman kihelmöivää. Sillä hetkellä minusta tuntui onnellisemmalta kuin olen ikinä ollut tässä oikeassa maailmassa. Ikinä, enkä minä edes valehtele. Se valo oli kuin onnen ilmentymä. Se oli kuin koko maailmankaikkeuden onnellisuus ja kaikki positiiviset tunteet yhteensä ja se kutsui minua luokseen, mutta juuri silloin minut kiskaistiin pois. Ja tuli kylmyys ja synkkyys. Luulin, että jouduin sittenkin Helvettiin, mutta olin takaisin omassa kehossani sairaalavuoteessa, siellä missä viimeksi tajuntani menetin. Siitä lähtien minua on vaivannut ajatus, että ei ole mitään Helvettiä alapuolellamme. Tämä maa, jossa elämme on Helvetti.
A/N: Eipä tässä kai muuta, paitsi että yhtäkkiä tuli vaan sellainen olo, että nyt pitää kirjoittaa jotain muka-syvällistä jostain kuolemaan liittyvästä asiasta... Ja tämmönen sitten tuli. Päähenkilö tässä on joku tuntematon henkilö. Tarkoitus oli kyllä kirjoittaa angstia, mutta se tuota, vähän epäonnistui. ^^