Nimi: Mein Gott Newt
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Pacific Rim
Tyylilaji: Tämä on lyhyt tarina ihastumisesta.
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermann Gottlieb/Newton Geiszler
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä on nyt kolmas kirjoittamani Pacific Rim-ficci ja ensimmäinen jossa minusta tuntuu, että alan päästä jo fandomissa jyvälle. Tuhannet kiitokset vain Solveigille saksankielen avustuksesta, koska minähän en englannin lisäksi mitään kieliä osaa.
Mein Gott Newt
Todennäköisyys saada tohtori Hermann Gottliebin kävelykepistä selkäänsä ei sinällään ollut sen suurempi kuin löytää kahvikuppinsa pohjalta pennin kolikko. Sikäli kumpikaan ei ollut mahdotonta, mutta hyvin epätodennäköistä. Kireistä hermoistaan huolimatta tohtori piti pikkutarkkaa itsehillintää kunnia-asianaan. Tosin hänen työtänsä ei sopinut häiritä, ellei sitten halunnut tuntea itseään alikehittyneeksi nilviäiseksi, sillä tohtori Gottliebilla jos kenellä oli ylivertainen kyky imeä itseluottamus pois kaikkein pöyhkeimmästäkin jääkäripilotista vain katsomalla hyvin myrkyllisesti.
Ei liene tarpeellista lisätä, ettei tohtori ei ollut tästä syystä kovin pidetty persoona. Tosin moni tuli hänen kanssaan ainakin välttävästi toimeen. Neiti Mori lukeutui kaiketi jopa tuttavalliseksi, jos asiaa tarkemmin miettii, mutta parhaiten toki pärjäsi mitä vähemmän otti ylimääräistä kontaktia ja pitäytyi mahdollisimman ammatillisella tasolla. Työasioissaan hän oli näet viiltävän säntillinen ja luotettava, eikä hänen luokseen menemistä tarvinnut pelätä, jos oli minkä tahansa abstraktin tai teoreettisen informaation tarpeessa.
Voi toisaalta sitä järjen jättiläistä, joka hänet menee ja suututtaa.
Marsalkka Pentecostin lisäksi Shatterdomessa ei ollut ketään, jota tohtori Gottlieb ei olisi pelännyt pitäytyäkseen sättimästä ketä tahansa arvoon ja asemaan katsomatta, jos sellaiseen vain aihetta piisasi. Syyt tutista Pentecostin edessä lienevät itsestään selvät, mutta moni oli siitäkin vakuuttunut, että jos marsalkka jostain kumman syystä tekisi jotain harkitsematonta ja typerää, niin Hermann Gottlieb olisi varmasti ensimmäisenä asiasta vaahtoamassa.
Jos ei siis katkaise verisuonta päästään sitä odotellessa. Useimmiten hän nimittäin vaikutti vapaa-ajallaankin niin takakireältä, että jonkun hymyntapaisen oli helppo kuvitella aiheuttavan väkinäisyydessään lihaskramppeja. Kroonisesta pahantuulisuudestaan huolimatta tohtori oli kuitenkin käytännöllinen ihminen, ja näki vaivaa tullakseen edes suhteellisen hyvin juttuun sosiaalisissa ympyröissä. Eikä siihen tosiaan kuulu kenenkään huitominen kävelykepillä, vaikka kuinka tekisi mieli.
Toisaalta kahvimukistaan voi teoriassa löytää kolikon, eikä se tohtori Newton Geiszlerin kohdalla ollut enää teorioista kiinni.
”Ha! Katsokaas kundit! Penninraha”, hän leveili täpötäydessä ruokalassa märkä penni keskellä kämmentään. Pöydän puolitusinaa pilottia ja kadettia vilkaisi uteliaana. Sattumus oli todennäköisesti huvittavampi kollektiivisen väsymyksen takia, mutta tohtori Geiszler suorastaan sädehti innostuksesta.
”Ettekä edes usko, tämä on vuodelta 2017! Hih! Eipä ole näitä tullut ihan vähään aikaan vastaan.”
”Sinäkö sitten tsekkaat hilujen vuosilukuja?” nauroi Herc Hansen ja koko pöytä yhtyi remakkaan. Geiszler ei pannut sitten niin minimaalisesti pahakseen, vaan enemmänkin röyhisteli rintaansa tyytyväisen näköisenä pistäessään pennin huolellisesti taskuunsa.
”Te ette vain ymmärrä jännän päälle”, hän sanoi leikkisästi ja katosi tarjottimineen ihmisvilinään, sillä hän oli lounastauolta viitisen minuuttia myöhässä, eikä lämpimässä laboratoriossa muhivien kaijujen ruumiinosien luota voi olla määrättömästi pois, ennen kuin jokin alkaa kypsyä. Tässä tapauksessa sen kunnian sai Hermann Gottlieb.
”Sinä senkin ruma roikale, pirun riivattu porsastelija!” kuului vain raivokas haukku ennen kuin luukahvainen kävelykepinnuppi kapsahti takakautta niin napakasti tohtori Geiszlerin takaraivoon, että mies putosi siltä istumalta.
”SsssSSsshhshhh – shaatana...!?” poloinen biologi mutisi kanveesista silmät ihan sirrillään ja kakkulat kenossa. Tohtori Gottlieb oli jähmettyvinään ensin kuin suolapatsaaksi, mutta havahtui kuin yhtäkkiä suorastaan valtava katumuksen jä häpeän puna poskillaan.
”Es tut mir viel Leid, lieber Freund! Ich weiss nicht, warum ich das getan habe, es war verächtlich”, hän pahoitteli hätääntyneenä, koettaen jotenkin ensin auttaa tohtori Geiszleria ylös, mutta tämä kiemurteli ja sätki jalkojaan.
”Mikä ystävä minä sinulle muka olen ikinä ollut. Au”, hän soperteli pidellen kaksin käsin takaraivoaan. Huonon jalkansa takia tohtori Gottliebin oli vaikea laskeutua alas lattialle, mutta ikävästä huolimatta hän vaivautui paremman jalkansa varassa ja tarkasti ensi töikseen, ettei ollut lyönyt kollegansa kalloon haavaa. Niillä näkymin häntä tulisi vaivaamaan lähinnä muhkea kuhmu, mutta nenälleen lentämisestä olisi voinut seurata vaikka mitä ikävää.
”Ylireagoin...”, tohtori Gottlieb nielaisi . ”Nuo leikkelemäsi lonkerot haisevat koko ajan järkyttävämmälle, ja siinä vaiheessa kun irtileikattu maneetinmaksa alkoi ryömiä ulos laskiämpäristä meni minulla lopullisesti hermot. En olisi silti saanut tuolla tavalla...”
”Ryömiä!” Geiszler hihkaisi. ” Ai vitsi miten siistiä! Näytä hei heti missä”, hän sädehti silmiä pikapikaa räpytellen. Pöllämystyneenä tohtori Gottlieb katseli kuinka biologiparka alkoi kontata lattian keltaviivaa pitkin eteenpäin kuin innokas sylilapsi.
”Newton, minä yritän pyytää anteeksi”, hän sanoi vakavana, mutta sillä ei ollut vaikutusta.
”Missä on maksamakkara, tule isin tykö tule”, maanitteli tohtori Geiszler jättäen matemaatikkoystävänsä täysin huomiotta ja jatkoi konttaamista.
”Mein Gott Newt”, parkaisi Gottlieb, koska mitä muuta voi sanoa tilanteessa, jossa kaveri nelinkontin ryömimällä etsii lattialla irti vilistäviä sisäelimiä. Sikäli kun se oli edes oikeasti liikkunut, kaijun maksa kaikkien mahdollisuuksien rajoissa oli vain käynyt omissa liemissään.
”Älä viitsi Hermann, tänään on minun onnenpäiväni. Kerroinko jo, että löysin kahvikupista pennin?”
”Et, koska löin sinua kuulaan heti kun astuit kynnyksen yli.”
Sen verran kun Geiszlerin naamasta pystyi lukemaan, niin hän ei pysähtynyt miettimään liekö kaveeraaminen turpaan saamisen jäljiltä normaalia. Hän kaiveli tohkeissaan ylettömän tiukkojen housujensa taskuja kieli poskessa.
”Katso Hermann ja ihmettele”, hän hekumoi löydettyään etsimänsä ja piteli pikkukolikkoa peukalon ja etusormensa välissä. Noin puhtaassa ilossa oli jotain aivan kamalan viehättävää, mutta ennen kuin tohtori Gottlieb ehätti ajatustensa edelle, hänen poskilleen nousi hailakka puna. Hän yritti ravistaa sen pikimmiten pois.
”Anon marsalkalta siirtoa toiseen yksikköön pikimmiten. On väärin, että hermostuin sillä tavalla, se ei saa toistua”, Gottlieb sanoi ja kauhukseen muuttui yhä syvemmän punaiseksi kun Geiszler vilkaisi häntä huvittuneen epäuskoisesti, kuin olisi kuullut ihan mahdottoman vitsin.
”Kundi, relaa. Saat anteeksi”, hän viittilöi välittömästi ja se suututti tohtori Gottliebia mielettömästi.
Miksei hän yhtään viitsinyt ymmärtää tilanteen vakavuutta? Olkoonkin, että he eivät työskennelleet suoraa puolustusvoimien palveluksessa, vaan erillisessä tiedeyksikössä joka vain palveli puolustusvoimien tarpeita, ei työtoveriin kohdistunut purkaus ollut mikään leikin asia. Tohtori Gottliebilla ei ollut pienintäkään epäilystä, että hänet voitaisiin hyvin erottaa siltä seisomalta käyttäytymissääntöjen rikkomisesta, sillä Shatterdomessa ei siedetty niskurointia tai työyhteisöä uhkaavaa käytöstä.
”Sinä et nyt ymmärrä. Käytökseni oli anteeksiantamatonta ja asiatonta. En voi tähdentää kuinka pahoillani olen.”
Selitys ei purrut Newton Geiszleriin juuri mitenkään.
”Plää. Ota penni”, hän sanoi ja antoi pisti pennin puoliväkisin kollegansa kämmenen keskelle. Se oli ruma pieni kulunut raha. Viime vuosina fyysistä rahaa on ollut aina vain vähemmän liikenteessä, ja mikä vielä kummempaa, se oli englantilainen kolikko Hong Kongissa. Tohtori Gottlieb oli todella pitkän minuutin täysin vaiti.
”Olet hyvin armelias Liebling, en tiedä voinko olla enempää kiitollinen”, hän sanoi pitkän aian kuluttua, paljon mietittyään, ja kenties hänen suupielensä kävivät jossain hymyntapaisella. Kolikon hän puristi lujasti kämmenensä sisään. Samaan aikaan tohtori Geiszler kompuroi ylös jaloillensa, eikä edes huomannut (yhä mahdollisesti käveleviä näytepaloa katseellaan haravoidessaan) kuinka hänen kollegansa oli ihastuksesta ja huojennuksesta avoin.
Niin.
Ja todennäköisyys pihkaantua tohtori Newton Geiszleriin oli myös täsmälleen yhtä suuri, kuin saada lahjaksi Hong Kongilaisen työpaikkaruokalan kaltoin kohdellun kahvikupin pohjalta löytynyt tummunut pennin kolikko – eli ei teoriassakaan täysin mahdotonta ollenkaan.
FIN
