Ikäsuositus: K11Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sheriarty (+ mainittu yksipuoleinen Johnlock)
Tyylilaji: tekotaiteellinenhipsteriys, angst, AWP eli angst without plot, reichenbach-angst, dark !romance
Varoitukset: seksistisyys yhdessä kohdassa, murhia, kiroilua, addiktioitaYhteenveto:
Kunnes viimein James Moriarty katosi hänen silmiensä edessä kuin olisi alkujaankin ollut pelkkä harmaansävyinen valhe. Mutta sen miehen kasvot eivät koskaan kadonneet Sherlockin mielestä, eivät ennen kuin Sherlock putosi korkeammalta, nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.Disclaimer: En omista. BBC, Moffat&Gatiss, Sir Arthur Conan Doyle ja kaikki näyttelijät, käsikirjoittajat, lavastajat, puvustajat, tekninen puoli etc. omistavat. En saa tämän kirjoittamisesta palkkiota.
A/N: minä + Goldfrapp + feelshumala = ei niin hyvä idea.
Tai ehkä jopa olikin, koska ilman sitä sekoilua en koskaan olisi saanut aikaiseksi kirjoittaa tätä ficciä! Ja koska en edes saanut abortoitua tätä, niin mikäs siinä sitten, kun jaksoin jopa puurtaa tämän parissa sellaisen muutaman kuukauden. Onnistuin jopa rakastumaan tähän, joka sinänsä on outoa, koska jos jotain yleensä vihaan, ovat omat tekstini. Miten vain, julkaisen tämän nyt ylpeänä ja uljaana. Fanonit ovat minun, ja jos ne eivät teidän fanoneja kohtaa, se johtuu ihan siitä, että minun fanonini ovat, no. minun? JA NIIN. Enpä jää tähän nyt typeryyksiä enempää selittelemään, vaan päästän teidät iloisena lukemaan tätä! ♥
PIMEIDEN ILTOJEN SOKERIHUUTOJA
Sen jälkeen kun Jim tuli takaisin, Sherlock tiesi tasan tarkkaan, mitä halusi. Pitkäaikainen liehittely oli tehnyt tehtävänsä, eikä hän voinut kuin ikävöiden katsoa vierestä, kun Jimin hänelle antamat, pommeiksipuetut ruusut kuihtuivat terälehti terälehdeltä.
Ja kun Jim tuli takaisin, he joivat teetä, joka oli tahmeaa sekä verenpunaista kaikista niistä kirpeänmakeista kirsikoista, joita teelehtien sekaan oli tungettu. Eikä maito muuttanut sitä teetä lainkaan sen siedettävämmäksi kuin sata lusikallista sokeria. Ehkä vain mukavammannäköiseksi. Silti sokeri ja maito tekivät teelle saman kuin viskoosi kašmirvillalle. Eikä totta puhuen Sherlock tiennyt laisinkaan halusiko lisätä teehensä valhesokeria ja makeaa maitoa juoksuttamaan verenpunamustaa myrkkyään pilalle. Hän ei tiennyt kuin sen, että halusi juoda teensä kuumana, heti ja mitään ajattelematta. Ja niin Jim ojensi sanoja ja lupauksia kuin teekannunkahvana, johon tarttuessa ei saanut palohaavoja. Kunpa hän olisi tiennytkin, miten nopeasti ja kovaa tulisi se inferno odottamaan häntä kapean, miltei liiankin kapean, tiensä päässä.
”Kerro minulle, Sherlock, kuinka vaikeaa sinun on myöntää, ettet tiedä?” Jim kysyi pehmeästi, jotenkin niin kierosti, että tee kuumeni Sherlockin kielellä polttavaksi.
”En tiedä”, Sherlock vastasi pyöräyttäen silmiään, ja Jim virnisti ilkikurisesti - leikinhaluisesti. Pian hän joutui pakotettuna myöntämään: ”Tuo oli nerokasta. Erittäin nerokasta.”
Ja jokin Jimin äänessä kertoi Sherlockille, ettei hänen tiedoillaan tai taidoillaan ollut merkitystä ollenkaan. Jim veti häntä jokatapauksessa kohti loppua tanssien ja kieppuen, tehden siitä manipuloiden jotakin, mitä Sherlock olisi voinut haluta. Eikä sillä ollut enää siinä vaiheessa merkitystä, että Jimin ainoa halu oli voittaa, tuhota. Nitistää se enkelinhymy Sherlockin typerän viattomilta ajatuksilta; Tiputtaa mies unelmistaan vain näyttääkseen, kumpi heidän välistä hihnaansa vetikään. Vaan Jim oli valmiina jopa menemään itsekin hihnan vetämänä alas, kunhan toinenkin tippuisi, tippuisi ja tippuisi, eikä koskaan enää lentäisi. Hän voittaisi, vaikka Sherlock pitikin sitä kliseisenä ja idioottimaisena. Mutta hän voittaisi.
Ja niin Jim katosi toisen kerran pitkäksi ajaksi pois, viimeisinä sanoinaan lupaus siitä, että voittaisi.
*************
Aivan juuri kuukausi sen jälkeen, kun Jim katosi, suostui John todella uskomaan, että Jim oli kadonnut. Kun se tapahtui, istuivat he, Tri John Watson ja Sherlock Holmes, nojatuoleissaan katsomassa kuinka pöly laskeutui heidän eilisten juoksuaskeltensa jälkeen.
”Meidän pitäisi tehdä tätä enemmän”, John sanoi yhtäkkiä, väläyttäen Sherlockille yhden niistä onnellisen huojentuneista hymyistä. Sherlock nosti päätää ja kohotti kulmiaan kysyvänä hänelle.
”Tiedäthän, viettää joskus normaaleja ja rauhallisia iltoja yhdessä sen sijaan, että juoksemme kokoajan rikollisten perässä”, villapaitaan pukeutunut mies jatkoi hymyillen, silmät loistaen onnesta. Sherlock kirosi mielenpalatsissaan ja sulki silmänsä. Hän kirosi niin kovaa, että jokainen hänen aivosolunsa huusi miten typerä ja naiivi hän oli ollut. Huusi niitä sanoja, joista lapsena hän oli saanut korvatillikan.
Tietenkin. Miten hän oli ollut niin sokea, ettei ollut huomannut? Kukaan ei hymyillyt edes parhaalle ystävälleen niin. Sherlockin veri seisahtui ja hän voi pahoin. Ei John voisi, ei John voisi. Hän vilkaisi Johnia.
Kyllä, John voisi.
Ja aivan juuri kun John katsoi Sherlockia suu hivenen avoinna, valmiina sanomaan ne Sherlockin pelkäämät kolme sanaa, värisi Sherlockin puhelin hänen taskussaan. John hätkähti, mutta tajusi olla hiljaa, kun Sherlock otti puhelimensa ja luki saapuneen viestin.
Taksi, jonka näet ikkunasta. Heti – x JM.
Se ei ollut kysymys, vaan käsky, samanlainen millaisia Sherlock aina itse lähetteli Johnille. Eikä hän voinut estää itseään hymyilemästä, kun hän nousi ylös nojatuolistaan ja käveli ikkunan luo. Pian tummansininen takki ja tuttu huivi olivat hänen kädessään.
”Menen kävelylle”, Sherlock huusi alakerrasta, virtasi ulos ja sulki oven. Adrenaliinihumalassa hän kiirehti mustaan taksiin, jonka takapenkillä istui valmiina Jim. Kuljettajaa ei näkynyt elävänä.
”Mutta Sherlock-
rakas, sinulla ei kestänyt kauaa”, Jim naurahti ja hymähti voitonriemuisena. Sherlock ei kehdannut edes vastata. Ei enää siinä vaiheessa peliä.
Ja taksin tummassa hiljaisuudessa Jim hipaisi Sherlockin poskea kuin siveltimellä maalauskangasta, nojautui lähelle kuiskatakseen: ”Kuinkakohan paljon luulet hänen vihaavan minua nyt, kun vien häneltä sinut aivan kokonaan? Ehkä voisin tappaa sinut jo nyt, niinhän heille aina tehdään käytön jälkeen. Huorille nimittäin.”
Sanat laskeutuivat alas Sherlockin selkäpiitä ja hän oli kadoksissa niiden mukana, tajuamatta itse minkäänlaista loogista selitystä millekään. Hetken ajan hän jopa luuli ymmärtävänsä Johnia.
*************
Iltoja tuli ja meni, mutta viestit eivät lakanneet kuin aina pieniksi hetkiksi kerrallaan. Vaan aina kun Sherlock oli jo ehtinyt keskittyä normaaliin elämänrytmiinsä ilman Jimiä, tuli uusi viesti, kuin niiden tarkoitus olisikin ollut piinata Sherlock hulluuteen asti. Eikä Sherlock edes koskaan kertonut Johnille, juoksi vain pakoon kuin henkensä edestä, Jimin tanssitettavaksi niihin paikkoihin, joihin Jim hänet halusi. Sherlock häpesi sitä enemmän kuin mitään – että oli James Moriartyn yksityinen lemmikki ja lelu. Mutta hän ei voinut enää lopettaa, hän ei osannut enää lopettaa. Eikä, ristiriitaista kyllä, halunnut enää lopettaa. Hän oli maistanut jo sitä katkeraa viiniä, josta yksikään vanha juoppo ei voisi koskaan saada tarpeekseen. Eikä hän siksi uskaltanut kertoa, miten alas hänet oli kiskottu, vaikka pudotusta olisi vielä niin paljon. John ei tiennyt, ei tajunnut, eikä tajuaisi. Sherlock piti mielellään omia valhekulissejaan yllä sillä aikaa, kun juoksi itse päämäärättömänä tekstiviestien perässä.
Kunnes viimein James Moriarty katosi hänen silmiensä edessä kuin olisi alkujaankin ollut pelkkä harmaansävyinen valhe. Mutta sen miehen kasvot eivät koskaan kadonneet Sherlockin mielestä, eivät ennen kuin Sherlock putosi korkeammalta, nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.
