A/N: laitanpa vielä kolme lukua lisää, jos tätä joku lukaisee
En muistanutkaan, että tää etenee näin nopeesti, mutta mikäs siinä, tää on aika lyhyt, eli tän ku lukee ni on lukenu suurinpiirtein yli puolenvälin
Nyt
Rakas Haltiain kansa,
Vähään aikaan emme ole pitäneet yhteyttä, mutta nyt tarvitsemme kipeästi teidän apuanne. Enteet vain voimistuvat. Jopa Mirjellä ja Eedolla on vaikeuksia saada niistä selvää. Merkit käyttäytyvät omituisesti.
Niiden tarina kertoo (erittäin epäselvästi, mutta näin me sen tulkitsimme), että Oquliaan on tunkeutunut ihminen, joka tietää salaisuutemme. Tämä ihminen osaa näyttää miltä tahansa (miten ihminen osaisi muuttaa muotoaan? Tämä oli yksi kysymyksemme) ja on suureksi vaaraksi meille.
Tuon tiedon olette jo varmaan saaneet variksilta, mutta merkit näyttivät jotain paljon hämmentävämpää. Mirjen mielestä merkit yrittivät selittää, että kyseisen ihmisen (mikäli kyseessä edes on ihminen) voi pysäyttää vain ihmiset itse. Tarvitaan tietyt kaksi. Pikku-Tido, varsa vasta, yllätti näkemyksellään, kun yritettiin tulkita ketkä.
‘Tyttö joka kuuluisi mielummin tänne kuin omaan maailmaansa’, Tido julisti. ’Ja poika tarvitaan myös, tytön ystävä. Poika on hyvin tärkeässä osassa.’
Me uskomme Tidoa, mutta emme ole varmoja, mitä tulisi tehdä. Jos voisitte selvittää nuo ihmiset ja lähettää vaikka Nukkumatin hakemaan heidät? Sitten tämä sotku voidaan ehkä selvittää.
Rakkain terveisin,
Kentaurit
Sivelen sanoja paperilla. Tänä aamuna - tuntuu, kuin siitäkin olisi vähintään viikko - Solskinn luki nuo sanat meille ensi kertaa, mutta minä ja Kasper emme suostuneet ymmärtämään hölkäsen pöläystä. Muutaman ylimääräisen lukukerran jälkeen Solskinn kyllästyi ja teetti meille suomenkieliset versiot. Nyt olen tuijottanut paperia koko päivän ymmärtämättä silti yhtään enempää.
”Sofia?” Kasperin ääni on lempeä.
”Moi.” Omani värisee.
Kasper kävelee luokseni ja istahtaa viereeni sohvalle. Hänen läsnäolonsa jotenkin lohduttaa minua.
”Aiks kumma juttu. Säkään et taida tajuta sitä viestii?”
”No en. Tää on ihan outoo.”
Kasper nauraa. ”Eiks sun sitte pitäis tykätä tästä?”
”Niin pitäis, ja se täs hämmentävintä onki! Pääsin maailmaan, joka on ihan ku jostain mun haaveesta, ja silti ahdistaa.”
”Johtuskohan se siitä, et me ollaan jonku helkkarin ennustuksen keskiössä.”
”Mmm.” Olo on älyttömän outo. ”En mä haluu takasinkaan mennä.”
Olemme hetken hiljaa.
”Onneks sä oot täällä”, huokaisen.
”Onneks sä oot täällä”, Kasper toistaa sanani hymyillen.
Päivät vierivät, ja alan pikku hiljaa tottua yliluonnolliseen. Pitää siitä. Tai siis, olen aina pitänyt yliluonnollisesta, mutta nyt se ei enää ole niin vaikeaa hyväksyä, kuin saapuessamme. Seikkailemme ympäriinsä Solskinn oppaanamme. Näämme merenneidot, maahiset ja vaikka mitä.
Näämme myös riidat.
Eräänä päivänä päätetään, ettemme voi velttoilla haltioiden luona enää.
Ihan kuin olisimme joku vaiva! Se saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi orpolapseksi, joka vaihtaa koko ajan kotia ilman päämäärää. No jaa. Ei minulla päämäärää olekaan. Ennustuksen toteutuminen on
heidän päämääränsä.
Solskinn saattaa meidät pienelle mökille aivan metsän reunassa. Mieleeni tulee välittömästi Hagridin mökki: ränsistynyt, mutta viihtyisän ja lämpimän näköinen.
Meidät majoittaa Ulrikiksi itsensä esitellyt pulska, parrakas ja matalaääninen ihmissusi. Hetken juteltuamme tulen siihen tulokseen, että hän on mukava mutta pippurinen. Pidän hänestä.
Jouduttuamme eroon haltioista pääsemme näkemään heitä uudestaan miltei heti. Kuulemme siron - kyllä, siron - koputuksen Ulrikin puuovelta.
”Mä meen”, Kasper mutisee. Olemme juuri yrittäneet ratkoa viestiä - jälleen turhaan.
Ovella seisoo kaunis haltia. Tai no, kaikki haltiathan ovat kauniita, tai ainakin niin minä luulen. Tämä haltia on sinisilmäinen brunette, eikä hiusten väri näytä sopivan kalpeaan, hohtavaan haltiaihoon, mutta hän on silti niin häikäisevä, että olen vihreä kateudesta.
Haltia kävelee sisään tervehtimättä ja istuutuu pyytämättä viereeni sohvalle. Kuka tämä yksilö luulee olevansa? Epäkohteliaisuuden haltiako?
”Terve, ihmiset. Ja ihmissusi”, haltia nyökäyttää päätään Ulrikille. ”Tulin kutsumaan teidät juhliin.”
”Mihin juhliin?”
”Omiinne.”
”Siis…”
”Suuret, teille järjestetyt juhlat. Huomenna.”
”Miks ihmeessä?” Kasper kysyy.
Haltia huokaisee kyllästyneenä. ”Koska haluamme kertoa kaikille, että te olette tulleet.”
Voihkaisen. ”Mä en kestä sellasta painetta.”
”En mäkään”, huomauttaa Kasper.
Haltia nauraa heläyttää. ”Sinun on pakko. Nähdään huomenna!”
Voihkaisen taas.
Minä vihaan juhlia - vai vihaanko?
Minun ja Kasperin juhlat alkavat – hui apua. Tulen vihaamaan haltioita ikuisesti tästä hyvästä.
Ulrik, minä ja Kasper olemme tallustaneet varmaan kuusi kilometriä öisessä metsässä ja olen ihan poikki. On aamuyö. Juhlat ovat jo alkaneet.
Ei, en vihaa tämän maan unirytmiä, en toki. Nukkumaan yhdeksältä ja herätys kuudelta. Kiva. Uh.
Olen tosi väsynyt, enkä mitenkään jaksaisi juhlia - varsinkaan omiani - mutta iltaa kohden piristyn. Eihän minulla ole mitään hyvää ruokaa vastaan – tai silmänruokaa. Yliluonnolliset eivät ole hassumman näköisiä.
Alussa minä ja Kasper joudumme lavalle, ja se on kamalaa.
”Öö, tuota… Mä-mä-mä eee-en oo i-i-ihan varma et mistä täs on kysymys mutta o-onhan teidän maa kaunis”, änkytän, naurahdan hermostuneena ja luon vihaisen katseen Kasperiin. Miksi hän jättää minut pulaan eikä sano mitään?
Kasper huomaa katseeni. ”Niin, ja no tuota… Onhan se ihan hienoo et ootte järjestäneet juhlii meille, ja tota…”
Hetken änkytettyämme meidät päästetään pälkähästä. Tunnen itseni hiukan noloksi, mutta yritän jutella mahdollisimman normaalin tapaan Kasperin kanssa.
”No, onkos sulla jotain erityisii suunnitelmii illalle?” kysyn jotain sanoakseni.
”Itseasiassa on”, Kasper sanoo ja punastuu.
”Noh? Kyllähän sä voit mulle kertoo”, kiusoittelen.
”Ääh… Hei, mennäänkö ahmimaan tarjoilui?” Kasper sanoo hämillään. Siristän silmiäni.
”En, jos on lembasia.”
”Tää ei oo Taru Hermusten Sorrosta.”
”Hermusten Sorrosta?” nauroin. ”Nyt kyllä…!”
En tule unohtamaan piinata Kasperia suunnitelmastaan.
Juhlat ovat omituisimmat, missä olen koskaan ollut (ei sillä, että olisin ollut monissa juhlissa). Vaikkei ollekaan lembasia, tai edes vielä enemmän pelkäämiäni torakkaterttuja, tarjoilut ovat kummallisia. Moni muistuttaa maapallolta tuotua ruokaa, jota on väännelty epämuodostuneeksi. En uskalla maistaa mitään sen jälkeen, kun Kasper syö melkein normaalin näköisen leivoksen, ja hänen korvistaan tulee valkoista höyryä ties kuinka monta minuuttia. En saa nauruani loppumaan.
Tämä kaikki on kuin haaveistani – kuin painaisistani. Harvoin törmää tilaisuuteen, joka on molempia. Täällä on kaikki taruolennot, mitä olen ikinä osannut kuvitella ja nekin mitä en ole osannut. Oloni on vielä hämmentyneempi kuin iltana, jona tulin tänne ja sain tietää kaiken.
Vähitellen päivä alkaa kääntyä iltaan ja tanssi alkaa. Musiikki on henkeäsalpaavaa. Pysähdyn hetkeksi ihan vain kuuntelemaan. Tempo on nopea, ja musiikki on erilaista mutta silti ihaninta, mitä olen koskaan kuullut.
Nopeita on hauska tanssia: tanssin Kasperin kanssa vauhdikasta tiputanssia ja letkajenkkaa keräten kummastuneita, mutta ihailevia katseita. Katseita yliluonnollisilta, jotka olivat täällä luonnollisia.
Maailman merkillisin ajatus: minä ja Kasper olemme yliluonnollisia täällä.
Minulla on hulvattoman hauskaa. Nauramme mahamme kipeäksi sekä omalle – ah, niin taidokkaalle – tanssillemme että otusten ilmeille. Käyn napostelemassa – en kyllä tiedä, miten uskallan – haltianameja ja sen seurauksena tulen helkkarinmoiseen sokerihumalaan.
Ilta pitenee, ja hitaat alkavat. Istahdan hengästyneenä puunrungolle ja Kasper tuo meille vettä. Olemme väsyneitä ja hikisiä kaikesta juhlimisesta.
Kasper näyttää käyvän sisäistä ristiriitaa. Arvaan, että tämä on se hänen suunnitelmansa. Ehkä hän punnitsee mahdollisuuksiaan pyytää Solskinnia tanssimaan. Sekö on hänen suunnitelmansa?
Tavallaan se kouraisee minua.
”Tuota, muistakko ku kysyit siit suunnitelmasta? No tuota, mä ajat-”
Kasperin lause keskeytyy, kun eteeni ilmestyy käsi.
”Saanko luvan?”
Pehmeä ääni kuuluu keijupojalle, joka katselee minua hymyillen ja tarjoaa kättään. Hän näyttää minun ikäiseltäni (vaikka keijujen ikä on tietysti paljon omituisempi käsitys, joten hän vain näyttää ikäiseltäni), ja on suorastaan kaunis: vihreät silmät, ei sellaiset kamalat ruskeanvihreät mitkä minulla, vaan vähän kuin sinivihreät, kuulaat lasipallot. Hiukset ovat tummanruskeat ja sojottavat joka suuntaan.
”Joo”, mongerran. Kiroan mielessäni, etten ollut edes kammannut vaaleanruskeaa tukkaani aamulla, meikistä nyt puhumattakaan. Mutta se on vain vähän vaikeaa, jos herää kahdelta aamulla vain kävelläkseen kuusi kilometriä joihinkin noloihin juhliin.
Samassa keiju vetää minut nopeasti lähelleen ja henkeni salpautuu. Hän kietoo toisen kätensä vyötärölleni ja toisen takaraivolleni. Hän on lämmin, ja tajuan haisevani hieltä. En osaa kuin keinua kömpelösti häntä vasten.
”Noh, mikäs on tämän kauniin ihmistytön nimi?” keiju kysyy pehmeällä äänellään ja saa minut punastumaan.
”Öö tota, mä oon Sofia. Kuka sä oot?” tunnen itseni niin tyhmäksi ja kömpelöksi.
”Lothar”, keiju sanoo. Hmmm, kiva nimi. Haluaisin kehua sitä, mutta ujous tulee taas esteeksi.
Vilkutan Kasperille Lotharin olan yli. Hän näyttää poissaolevalta, mutta nostaa peukun pystyyn. Toivon, että minulla olisi tyttökaveri, jonka kanssa kikattaa ja kihistä.
En osaa analysoida tunnetta, joka minulle tulee tanssiessa. Tämä on uutta ja jännittävää, enkä edes tiedä, pidänkö siitä. Tunne ei ole sama, mikä kirjoissa: kirjassa päähenkilö on yleensä aikalailla varma, että oi minä rakastan häntä ja tätä. Mutta mitä väliä?
Tanssi päättyy ja vetäydyn hämmentyneenä irti Lotharista. Hän katsoo minua ensin ilmeettömänä, ja hymyilee sitten ilkikurisesti ja kiepsauttaa minut syliinsä kuin pikkulapsen. Mitä hittoa?
Lothar levittää tähän asti piilossa olleet siipensä. Ne ovat läpikuultavat, hänen silmiensä väriset ja muistuttavat höyryn ja nesteen välimuotoa: luulen, että koskettaessa käsi menisi läpi. Hän nousee ilmaan – IIK – ja lentää rimpuilustani huolimatta mökin katolle ja laskee minut siihen istumaan.
”Etkö sä tiiä, et mä pelkään korkeita paikkoi?” vaikerran.
”En. Minä ajattelin tutustua sinuun.”
”Tiiäkkö, on jännä ku sä puhut… Tolleen. Kirjakielellä.”
”Minä en osaa muuten.”
Nauran ja rentoudun hieman. ”Puhupa keijukieltä! Mä haluun kuulla millast se on.”
Lothar nauraa myös. ”Enpä taida.”
”Miks ei?” ihmettelen.
”Tuota… En mä nyt jaksa”, hän virnistää.
”Sä et osaa.”
”Kylläpä osaan!”
Väittely kestää pitkälle. Sen jälkeen juttelemme, juttelemme myöhään yöhön asti. Hän pitää minua kädestä ja tunnen oloni lämpöiseksi. Menetän ajantajuni, kun puhuminen vie mukanaan.
Lopulta tajuan, että olen tosiaan menettänyt ajantajuni. Katsahdan hermostuneena taivaalle, jota valaisee kalpea kuu.
”Mitä nyt?” Lotharin ääni saa minut taas sekaisin. Ehkä se on jonkin sortin keijulumous.
”Tota… Näyttää silt et on jo yö, ja mä luulen et Kasper ja Ulrik oottaa mua vielki, eli mun pitäs pikkuhiljaa läheskellä…” ääneeni hiipii anteeksipyytävä sävy. Olen oikeasti pahoillani. Tässä minä olen, minulla on ensimmäistä kertaa potentiaalinen mahdollisuus romanssiin, vieläpä elokuvatähden näköisen keijun kanssa.
Tiedän mitä minun pitäisi kysyä. Ongelma on, uskallanko. Ja onko Lothar yhtä tosissaan kuin minä.
”No, haluaisitko nähdä huomennakin?” Lothar pelastaa minut. Jipii!
”Joo!” vastaan hiukan liian innokkaasti. Lothar halaa minua hyvästiksi, awww.
”Huomenna kuudelta”, hän kuiskaa ja sitten hän on poissa. Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.
Ulrik on aika vihainen (lue: pahasti raivoissaan), kun hoiperran noin yhdeltä yöllä hänen ja Kasperin luokse pimeässä.
”Juhlat loppuivat jo. Me odotimme sinua”, hän sanoo murhaavasti.
”Anteeksi.” Painan nolona pääni alas.
”Et saa”, hän mutisee, mutta kuulen äänensävystä, että hän kyllä antaisi anteeksi.
Seuraavana aamuna minut herätetään kahdeksalta. Ystävällistä, jos ottaa huomioon että yleinen herätys on seiskalta.
Hieron unihiekat kiireesti silmistäni, muistan eilisen ja tajuan, että minullahan on kuudeksi menoa. En teoriassa saisi poistua mökistä, mutta lähtisin vaikka salaa ja saisin Ulrikin vihat päälleni, jos se siitä on kiinni.
Kasper on vähän vaisu, kun teemme Ulrikille aamupalaa (me olemme vastuussa aterioista. Parempi sekin kuin siivoaminen).
Olen jotenkin piristynyt. Odotan kovasti Lotharin tapaamista.
Ja mikä parasta: kerrankin elämässäni tapahtuu jotakin jännittävää.
Ulrik on melkein kuin isä mutta hän huutaa kuin äitiIltaruoka on viimein ohi ja kello on viisi. Nyt on sopiva hetki livahtaa.
Kun Ulrikin huoneesta alkaa kuulua tasaista, päiväunia merkitsevää kuorsausta, tiedän aikani koittaneen. Kävelen hiljaa puisen hirsimökin läpi varoen kompastumasta Ulrikin kaikkialla pitämiin, värikkäisiin räsymattoihin.
”Minne sä oot menossa?”
Olin unohtanut Kasperin. Voi hitsi. ”Totah, aattelin livahtaa tapaamaan Lotharia”, virnistän. Ehkä minä voisin puhua Kasperille totta.
”Ahaa”, Kasper sanoi vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. ”Pidä hauskaa.”
”Sen teen”, nauran hiljaa.
Ulkona on ihana sää. Tai no, ehkä kaikki tuntuu minusta tänään ihanalta! Minä. Menen. Tapaamaan. Söpöä. Keijupoikaa.
Nauran pinnallisille ajatuksilleni. Palataan siihen, että ulkona on ihana sää. Linnut laulavat, aurinko porottaa ja taivas on sininen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei ihan ole - puut eivät nimittäin ole vihreitä ja ruskeita, vaan oransseja ja sinisiä ja vaikka minkä värisiä. Ja olennot jotka laulavat eivät taida olla lintuja vaan jotain kummallisia hippiäisiä, joita en osaa nimetä. hyppelen aukiolta metsään.
Metsään, vaarallisimpaan paikkaan koko… Metsässä. Ulrik on varoittanut minua ja Kasperia tästä paikasta monesti. Metsässä asustavat suurin osa yliluonnollisista - tai siis luonnollisista - olennoista, niin vaarattomista kuin vaarallisistakin. Kuulemma metsä kuhisee akromantelloja (kiitos Rowlingin, Ulrikin ei tarvinnut selittää ylisuuria, puhuvia hämähäkkejä), hiisiä (kiitos Tolkienin, Ulrikin ei tarvinnut selittää niitäkään) ja ajattaroita (kiitos Lindgrenin, Ulrikin ei tarvinnut selittää edes julmia, kauniita ja murhanhimoisia linnuntapaisia olentoja… Mistä kirjailijat edes tietävät nämä kaikki taruolennot? Ulrikilla on joka tapauksessa monta syytä kiittää heitä).
Metsässä minä kuitenkin olen, ja nyt minun pitäisi löytää tie Lotharin kertomalle aukiolle.
Polku suoraan, polku vasempaan, polku oikeaan… Se sujuu helpommin kuin olen luullut, ja en törmää kuin pariin harmittomaan hippiäiseen (älä kysy, mitä ne ovat. En tiedä itsekkään).
Ja vihdoin huomaan tulleeni aukiolle. Se on se Lotharin kertoma aukio, tunnistan sen kyhmyräisestä puusta jolla on violetit lehdet.
”Lothar?” jostain syystä kuiskaan.
Saan vastaukseksi naurua sen violettilehtisen puun luota.
”Lothar!” nauran jo vapautuneemmin.
”Hauska nähdä sinua!” Lothar sanoo astuessaan puun varjoista. Hänen lasisilmänsä loistavat.
”Älä muuta sano!” nauran vieläkin hysteerisenä ja loikkaan Lotharin syliin. Lähes samassa vetäydyn ujona. Ei näin Sofia. Muista itsehillintä. Ethän halua, että hän pelästyy kuollakseen ja lähtee pakoon?
”No, mitäs sinulle kuuluu?” Lothar kysyy. Hän hekottelee vieläkin.
”Iha parasta, miten sulle?”
”Hyvää. Parempaa kuin hyvää.”
Nauramme yhteen ääneen.
Iltapäivä sujuu joutuisasti. Juttelen Lotharin kanssa ties kuinka myöhään asti. Viimein sanon, että minun pitäisi alkaa lähteä. Lothar epäröi, ja kysyy, tapaammeko vielä. Vastaan tietenkin myöntävästi. Ja - ette ikinä arvaa, mitä hän sitten tekee - hän
suutelee minua poskelle. Ihan kuin elokuvissa. Ei voi olla totta!
”Missäs sitä ollaan oltu?” se on Ulrik. Jään kai kiinni, mutta miksi? Vilkaisen kelloa. Se on kymmenen, ja nukkumaanmenoaika -
myöhäinen nukkumaanmenoaika on yhdeksältä. Hitto.
”Tuota… ei oikein missää.”
”Miksi sinä tulit sitten metsästä?”
”Ai… Totaah…”
”Enkö minä ole nimenomaan varoittanut? Olisit voinut kuolla! Et tiedä mitä se olisi merkinnyt ennustukselle, mitä se olisi merkinnyt minulle…”
”Ja minulle”, Kasperin pää kurkkaa keittiöstä.
Et kai sä vaan kannellu? muodostan kysymyksen huulillani. Kasper pudistaa päätään.
”Sori Ulrik, mut…”
Ja sitten Ulrik huutaa ja moittii pitkään ja kovaan ääneen. En edes jaksa kuunnella, vaikka tiedän, että Ulrik haluaa vain suojella minua. Kunpa tämä olisi ohi, ajattelen. Ja vihdoin, Ulrik päästää minut nukkumaan.
”Se oli ihanaa, Kasper!” intoilen kuiskaten.
”Uskon”, Kasper sanoo, ”mutta mua väsyttää ny.”
”Juu, selvä. Nukutaan. Hyvää yötä!” toivotan.
”Hyvää yötä”, Kasper mutisee.
A/N 2: Kommentointikädet käyttöön NYT!