Katsoin eilen Mementon ja elän yhä suuressa kysymysmerkissä. Leffan takakansiteksti:
Leonard Shelby (Guy Pearce) ei kykene muistamaan mitään -- paitsi sen, että hänen vaimonsa on murhattu. Aivovaurion takia mies kärsii lähimuistin menetyksestä. Kaikki hänen uudet, vaimonsa kuoleman jälkeiset muistot haalistuvat kymmenen minuutin kuluessa. Leonardin elämä on sirpaleina ja hän yrittää pitää langat käsissään ottamalla kuvia muistutukseksi ja jopa tatuoimalla itseensä tärkeitä asioita. Mies haluaa kostaa vaimonsa murhaajille; mutta tuntuuko edes oikeutettu kosto miltään, jos sitä ei pysty muistamaan ja elämään yhä uudestaan?
Monitasoinen, raastava trilleri antaa räjähdyksenomaisten muistikuvien kautta ristiriitaisen, liki skitsofrenisen läpileikkauksen kostonjanoisen mielen kiirastulesta. Guy Pearce ("L.A. Condigential") näyttelee väkevästi pääosaa elokuvassa, joka repii katsojan mukaan mielipuoliseen karuselliin. Muissa rooleissa nähdään Carrie Ann Moss ("Matrix") ja Joe Pantoliano ("Bound").
Kuulin tästä leffasta alun perin opiskellessani elokuvakäsikirjoituksen rakennetta (kolmen näytöksen malli etc.) jolloin tää esitettiin poikkeuksena epäkronologisesta kerronnasta. Mietin, miten helkkarissa leffa (tai miksei vaikka novelli) pystytään kertomaan epäkronologisesti siten, että lopusta saadaan kiinnostava (imo alut ovat aina tylsiä ja jos alusta tehdään loppu, on vaarana ettei synny tyydyttävää lopetusta). Well, tää leffa todisti mut vääräksi, tää todellakin oli kiinnostava. Tuijotin elokuvaa 1 h 48 min liikahtamatta kertaakaan, tuskin edes hengitin; olin niin helvetin pihalla koko ajan. Mementossa annettiin ensin uutta tietoa, joka jätti paljon miksi?-kysymyksiä, ja vasta tämän tiedon antamisen jälkeen se selitettiin jonka jälkeen annettiin taas uutta tietoa ja lisää miksi-kysymyksiä. Katsoja oli aina askeleen jäljessä tapahtumista. Mä syytän monia elokuvia usein liian ennalta arvattaviks, koska mä tunnen kaikki film tropesit, mutta Mementossa en kertaakaan aavistanut mitä oli tapahtumassa, se yllätti mut jokaisella sekunnillaan. Leffan loppu oli täydellinen mindblow; sulkin telkkarin, tuijotin eteeni ja olin hyvin, hyvin hiljaa.
Leffassa oli ilahduttavan paljon psykologiaa, pidin esim. Pavlovin klassisen ehdollistumisen mukaan ottamisesta. Henkilöhahmot tuntuivat uskottavilta ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Romanssit jäivät aika sivualalle mistä annan miljoona plussaa ja ruusua. Tää leffa pyöri paljon päähenkilön sisäisten pohdintojen ympärillä, hänellä oli suunnaton vimma löytää vaimonsa murhaaja ja tappaa hänet. Ehkä juuri tämän vuoksi pidin tästä niin paljon, tää tuntui maaniselta rikosleffalta, koska päähenkilö oli ikään kuin muuttunut etsiväksi, halusi vain faktoja joiden perusteella hän teki päätelmänsä, ei luottanut muiden mielipiteisiin tai muihin subjektiivisiin tietoihin -- teoriassa, sillä ainakin yhdessä kohtauksessa päähenkilö ei kyseenalaistanut toisen ihmisen kertomusta, vaan luotti siihen sokeasti. Tästä päästäänkin siihen, miten muut henkilöt käyttivät päähenkilön muistinmenestystä hyväkseen, mistä seurasi yksi jos toinenkin juonenkäänne.
Lopetus oli edelleen se, joka tiputti mut täydellisesti tuolilta. En voi sanoa siitä mitään spoilaamatta, mutta alun tai keskivälin tai minkä tahansa perusteella elokuvan viimeistä kymmentä (?) minuuttia ei olisi voinut arvata (no, ainakaan mä en voinut). Kaikki tuli täysin puun takaa, mä oon vieläkin shokissa. Äärettömän tyylikäs ratkaisu, imo, en voisi kuvitellakaan parempaa tapaa päättää leffa. Lisäks se sai mut rakastumaan entistä enemmän päähenkilöön, koska hänestä paljastui tämän myötä täysin uusi puoli.
Memento kohos ehdottomasti mun suosikkileffojen kärjeen, siks oli pakko tulla mainostamaan. Fucking hell, mun täytyy varmaan katsoa tää leffa piakkoin uusiks, koska jotkut jutut vaivaavat mua vieläkin. Tää leffa antoi paljon ajattelemisen aihetta muistista ja sen luotettavuudesta.
