kuuskidi, haha, kännykällä kommentointi on kyllä aika kamalaa
Itsekin rakastin lapsena kaikkia mahdollisia mysteerikirjoja! Tosi kiva, että pidit tästä! Ja mukava kuulla, että tekstiä on nopea ja helppo lukea, niin on tarkoituskin
Mä oon vähän odotellut tän luvun kanssa, koska heitin tosiaan ficin pariinkin kertaan kommenttikampanjaan ja lupasin, että tässä on vain kaksi lukua. Mutta nyt tulee kolmas kuitenkin, tai muuten ei päästä itse tapahtumiin ikinä
Luku 3Bussimatka ei ollut erityisen mielenkiintoinen, sillä yhä kiihtyvä lumisade esti lapsia katselemasta maisemia. Niinpä he keskittyivät lähinnä vain odottamaan sitä, mikä heitä perillä odottaisi. Kello alkoi olla jo paljon, ja he toivoivat kovasti jo pian pääsevänsä tutustumaan uuteen asumukseensa. He tiesivät, ettei se ollut aivan maatilan vieressä, joten mitä pikemmin he olisivat perillä, sen parempi.
Linja-autossa oli vain muutama matkustaja, joista jokainen jäi pois ennen Viisikon pysäkkiä. He kiittivät kuljettajaa kyydistä ja jäivät hetkeksi tarkastelemaan ympäristöään vielä bussin kiihdytettyä pois.
Kaikkialla näkyi pelkkää valkoista. Tie, jota he olivat tulleet, oli ainoa lähistöllä oleva tie, joka näytti tarpeeksi suurelta autolle. Vähän matkan päästä siitä kuitenkin erkani pienempi tie.
”Tuonne meidän pitää mennä”, sanoi Dick, joka huomasi sen ensimmäisenä. ”Eikö niin ollutkin, Leo?”
”Kyllä vain”, Leo sanoi. ”Tulkaa, mennään pian, ettei ehdi tulla pimeää.”
Niin he jälleen kerran ottivat kaikki tavaransa kantaakseen ja lähtivät kävelemään tietä pitkin. Lunta tuli enää hyvin hiljalleen, ja Anne huokaisi ääneen:
”Voi miten hurjan kaunista täällä on! Pelkkää lunta silmän kantamattomiin, ja kaikki nämä kukkulat näyttävät niin kauniilta!”
”Tim on myös aivan innoissaan”, Pauli lisäsi ja katsoi lempeästi koiraansa, joka leikki lumella haukaten sitä välillä suuhunsa ja juoksenteli villisti ympyrää heidän jaloissaan.
Kun maisemat olivat niin kauniit ja lasten mielet niin korkealla, parin kilometrin kävelymatka tuntui taittuvan hetkessä. Aivan pian he näkivät aitoja ja niiden takana rakennuksia, ja olipa ulkona yksi hevonenkin. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä enemmän he näkivät. Joka puolella tuntui olevan ihmisiä työn touhussa, vaikka he eivät aivan erottaneetkaan, mitä kaikki tekivät.
Kun he pääsivät pihapiiriin, kuului koirien kumea haukunta. Pauli huudahti ja alkoi kiivaasti etsiä Timin talutushihnaa kytkeäkseen tämän kiinni, mutta hän ei ehtinyt edes löytää sitä ennen kuin Tim oli porhaltanut kauas heidän edelleen.
”Tim!” Pauli huusi. ”Senkin pöljä, tule takaisin!”
Koira ei kuitenkaan totellut vaan heilutti vimmatusti häntäänsä, kun sitä kohti juoksi kolme isoa paimenkoiraa. Paulin – ja kaikkien muidenkin – suureksi huojennukseksi myös nämä koirat näyttivät olevan onnensa kukkuloilla, ja vain muutaman sekunnin haistelun jälkeen koirat kirmasivat yhdessä leikkimään.
”Tim ainakin viihtyy”, sanoi Dick hilpeänä. ”Emmeköhän mekin siis, vai mitä luulette!”
”Totta kai”, sanoi Pauli, jolle asia oli aivan ilmiselvä: jos Tim piti paikasta, hänkin piti.
Leo, Dick, Pauli ja Anne jatkoivat matkaansa, ja muutama työn touhussa oleva mies vilkutti heille ystävällisesti hymyillen. He heiluttivat kättään vastauksena, mutta kukaan ei kuitenkaan tullut tervehtimään heitä lähemmin, ja niinpä he menivät selvästi päärakennukselta näyttävän kivitalon ovelle ja kolkuttivat siinä olevaa valtavaa messinkistä kolkutinta.
”Tuo ainakin näyttää hyvin vanhalta”, sanoi Anne.
”Ehkä herra Kelseyn tarina tosiaan oli totta!” Dick myötäili. He eivät kuitenkaan ehtineet pohtia asiaa pidempään, sillä ovi avattiin. Esiin astui nainen, joka oli varsin punakka kasvoiltaan ja tuoksui hyvin voimakkaasti pikkuleiviltä. Hänellä oli poikkeuksellisen suuret silmät, jotka katsoivat tulijoita äidillisen lämpimästi.
”No mutta, tervetuloa! Te olette varmasti Leo, Dick, Anne ja Paula, eikö vain?”
”Kyllä olemme”, Leo sanoi. ”Ja te taidatte olla rouva Pennington?”
”Kyllä, kyllä! Onpa ihanaa tavata teidät. Tulkaa toki peremmälle, ja sitten saatte kertoa, kuka on kukakin.”
Lapset tottelivat mielihyvin käskyä, ja kun tuli esittelyjen vuoro, Pauli piti huolen siitä, että rouva Penningtonille tuli selväksi, että häntä piti kutsua Pauliksi eikä Paulaksi. Lapset kertoivat myös Timistä, joka oli jäänyt ulos leikkimään muiden koirien kanssa. Sille rouva Pennington vain nauroi hyväntuulisena.
”Koirallanne on varmasti erinomaiset oltavat ulkona. Ja jos sitä alkaa palella, muut koirat taatusti näyttävät sille, mistä löytyy lämmin makuupaikka. Sitä paitsi pahoin pelkään, ettette voi viipyä täällä kovin kauaa: teidän on parasta lähteä mökillenne ennen kuin tulee kunnolla pimeä.”
”Onko mökki kaukanakin tilalta, rouva Pennington?” kysyi Anne, jota ei erityisemmin huvittanut kävellä sysipimeässä tuntemattomalla seudulla.
”Linnuntietä matkaa on enintään kilometrin verran, mutta polku mutkittelee hieman. Olemme pitäneet sen kunnossa teitä varten, mutta koska tänään on satanut taas lunta, on parasta, ettette mene sinne yksin.”
”Eikö pimeä laskeudu aivan pian?” kysyi Leo ja katsoi huolestuneena ulos ikkunasta. ”Vaikka lähtisimme heti, ehtisimmekö siltikään enää valoisan aikaan perille?”
”Ette ehkä valoisan aikaan, mutta jos lainaamme teille taskulamppuja, ulkona olisi kuitenkin vain hämärää. Siinä onkin teille ensimmäinen varoitukseni: kun ulkona hämärtyy, menkää pikapuoliin takaisin sisälle, sillä yöllä on niin pimeää, että kukaan ei voi kävellä ulkona eksymättä, ellei ole asunut täällä koko elämäänsä!”
Lapset lupasivat, että menisivät sisälle heti hämärän tullessa, ja Anne lisäsi: ”En ikimaailmassa haluaisi vahingossakaan joutua täällä ulos säkkipimeällä!”
He eivät kuitenkaan päässeet vielä lähtemään, sillä rouva Pennington ilmoitti tomerasti aikovansa nyt tarjota heille päivällistä. Hän kertoi leiponeensa heitä varten kolme kokonaista leipää ja kasan pikkuleipiä ja toivoi, että he jaksaisivat syödä mahdollisimman paljon.
Vaikka lapset olivat saaneet yllin kyllin syödäkseen kylällä ollessaan, rouva Penningtonin ruoat olivat niin hyviä, että he söivät itsensä ratkeamispisteeseen saakka. Syötyään niin paljon he söivät vielä lisää pikkuleipiä, sillä rouva Penningtonin pikkuleivät olivat taivaallisen hyviä. Sen jälkeen rouva Pennington pakkasi heille kaiken ylitse jääneen ja vielä paljon muutakin mukaan, jotta heillä olisi varmasti ruokaa mökissä.
”Tulkaa ilman muuta aina tänne, kun tarvitsette lisää ruokaa”, rouva Pennington sanoi. ”Olemme sopineet vanhempienne kanssa, että vuokran hintaan sisältyy myös kaikki ruoka, jonka haluatte, ja minä tiedän hyvin, kuinka nälkäiseksi ulkoilu talvella tekee. Mökissä on myös valtavat säilykevarastot, joita saatte aivan vapaasti käyttää, kunhan kerrotte, kuinka paljon olette sieltä käyttäneet. Muuten emme osaa täydentää niitä seuraavaa vuokralaista varten.”
Lapset kiittivät vuolaasti rouva Penningtonin ystävällisyydestä. Siihen rouva Pennington vastasi vain heilauttamalla vähättelevästi kättään, ja sen jälkeen sanoi:
”Minä käyn pyytämässä herra Penningtonin paikalle, jotta hän tulee saattamaan teidät mökille. Hän voi samalla auttaa ruokien kantamisessa.”
Se olikin hyvä idea, sillä heillä oli nyt muiden kantamustensa lisäksi valtaisa kori ja pari pienempää kassia täynnä ruokaa. Rouva Pennington lähti hämärtyvälle pihamaalle ilman mitään muuta lämmikettä kuin villatakkinsa. Anne oli jo melkein varma, että tämä paleltuisi lumen keskelle, mutta pian ulko-ovelta kuului jälleen kopinaa.
Sisään ei kuitenkaan astunut rouva Pennington, kuten he olivat toivoneet, vaan täysin tuntematon mies. Tällä oli vaaleat hiukset, jotka roikkuivat kasvoilla. Ikää miehellä oli ehkä kolmisenkymmentä vuotta, ja tämän koko olemuksesta huokui, että tämä teki ulkotyötä.
”Onko se teidän koiranne, joka täällä pyörii?” mies kysyi hukkaamatta aikaa muille tervehdyksille.
”On kyllä”, sanoi Leo saman tien. Pauli nosti leukaansa hieman tavallista ylemmäs haluten tehdä selväksi, ettei pitänyt miehen äänensävystä.
”No, saatte luvan viedä sen pois. Minä en pidä siitä rakista.”
”Tim käyttäytyy kyllä vallan mainiosti!” Pauli puuskahti. ”Meillä on lupa pitää sitä täällä.”
”Keneltä te olette luvan saaneet?”
”Rouva Penningtonilta”, sanoi Leo toivoen lujasti, ettei tämä mies ollut herra Pennington, jolloin lupa luultavasti olisi täysin merkityksetön. Mitä ilmeisimmin näin ei kuitenkaan ollut, sillä mies kurtisti kulmiaan, muttei sanonut enää mitään. Hän otti saappaat jalastaan ja marssi kohti keittiötä.
Lapset eivät ehtineet pohtia, mitä oli juuri tapahtunut, kun ovelta kuului uudestaan ääniä. Tällä kertaa sisään saapui rouva Pennington, joka jutteli iloisesti ja jonka vanavedessä tuli toinen mies. Tämä oli huomattavasti vanhempi kuin se, kehen he olivat äsken törmänneet, ja piirteiltään paljon tummempi.
”Tässä on herra Pennington”, rouva esitteli saman tien. ”Hän on vallan mielissään saadessaan lähteä saattamaan teitä.”
”Hauska tavata”, herra Pennington sanoi hymyillen ja kätteli heidät kaikki läpi.
”Kenet mahdoimme tavata äsken?” Pauli kysyi ääneen. ”Joku vaalea mies käveli keittiöön ja sanoi, että me emme saa tuoda Timiä tänne enää.”
Leo puri kieltään, jotta ei sanonut mitään, sillä hänestä Pauli käyttäytyi harkitsemattomasti ottaessaan asian heti esille. Rouva Pennington kuitenkin vain naurahti.
”Voi, hänen täytyi olla herra Carlton. Totta kai saatte pitää Timiä täällä. Älkää hänestä välittäkö: hänellä saattaa toisinaan olla turhan kärkeviä mielipiteitä ennen kuin hän tutustuu asioihin kunnolla.”
”Minä sitä paitsi näin koiranne tuolla”, herra Pennington sanoi. ”Se on erinomainen koira! Haluan ehdottomasti nähdä sen uudestaankin.”
Nyt Pauli suorastaan punehtui tyytyväisyydestä, ja hän kiitti herra Penningtonia, vaikka sanoikin tietävänsä, kuinka mainio Tim oli. Niinpä, kun he lähtivät yhdessä ulos kulkemaan kohti mökkiä, rupattelu oli erittäin hilpeää. Herra Pennington ihaili Dickin uutta taskulamppua, joka valaisi äärettömän hyvin, ja kehui Paulia hyvästä koulutuksesta, kun Tim ryntäsi saman tien heidän luokseen tämän vihellettyä.
”Tästä lähtee polku mökillenne”, herra Pennington opasti tilan laitamilla. ”Olemme yrittäneet pitää sen kulkukelpoisena, mutta kannattaa huolehtia, että kävelette jonossa ja aivan keskellä, sillä reunoilla lumi ei välttämättä kanna niin hyvin.”
”Mitä käy, jos putoaa?” Anne kysyi huolissaan, ja herra Pennington nauroi hänelle sydämellisesti.
”Ei siitä sentään mihinkään putoa, mutta jalka uppoaa polveen saakka lumeen, ja sitä on työlästä saada irti. Ei tämä sentään vaarallista seutua ole – paitsi jos olette pimeällä ulkona ja poikkeatte polulta. Sitä ette saa missään nimessä tehdä, ja on parempi, että pysytte pimeän tultua sisällä!”
”Sen me lupaamme ilman muuta tehdä”, sanoi Leo välittömästi. ”Meitä ei haluta tippaakaan joutua eksyksiin täällä.”
”Vuh!” sanoi Tim hänen sanojensa tueksi ja pomppasi suoraan umpihankeen, missä se hyppeli niin hauskan näköisesti, että kaikki nauroivat sille katketakseen.
