Kun aurinko jätti nousematta [femme, drama, K-11] 1/?

[Gwenhwyfar]

Nimi: Kun aurinko jätti nousematta
Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, femme
Paritus: Katrina/Anastasia
Osat: 1/?
Varoitukset: Toistaiseksi ei mitään erityisempää

A/N: Hui kamala, kuinka pitkä tauko kirjoittamatta mulla on ollut, yh. Lopultakin alan kuitenkin taas saamaan aikaseks jotain, tässä siis ensimmäinen osa tähän ficletsarjaan, jonka pituudesta ei ole tietoa. Muutama osaa ainakin (:



Leijoja

Kylpyhuoneessa ei ollut valoja. Sähköt olivat katkenneet pienen sihahduksen saattelemana hetkeä aikaisemmin. En jaksanut nousta ammeesta katsoakseni, mikä oli vialla, saatikka hakemaan taskulamppua tai mitään sen tapaista. Koko talo oli pimeänä, jokainen kerros. Ketään ei vaan kiinnostanut, sillä mitä he voisivat tehdä? Mennä tarkistamaan sulakkeet vain toteamaan, että mitään ei ollut tehtävissä, ongelma oli jossain kauempana.

Saippuakuplat leijailivat ympäriinsä vailla järkevää päämäärää. En nähnyt niitä, vaan tunsin niiden poksahtavan vasten ihoani, vasten kasvojani. Kaikkialla, ympärilläni, edessä, takana, ylhäällä. Minä huusin niille, saippuakuplille. En muista, kuinka kauan huusin, mutta huusin kuitenkin. Ehkä ääneni voisi pysäyttää ne, hajottaa ne tuhansiksi pisaroiksi.

Alakerran kiltti rouva hakkasi harjalla lattiaa, hänen kattoaan. Hän käski lopettaa, minä tein työtä käskettyä.

Kuulin puhelimeni soivan. En ymmärrä, miksi se soi, sillä ei kenelläkään ole minulle asiaa. Ei ainakaan pitäisi olla. Se oli kuitenkin puhelin ja ihminen, joka yritti minua tavoitella. Nousin ammeesta ja kävelin vettä tippuvana keittiöön.

Valkoiset kirjaimet mustalla taustalla, Anastasia. Miksi siinä piti lukea juuri sinun nimesi? Miksei siinä voinut lukea äitini nimi? Tai siskoni? Satunnainen numerolitania olisi ollut parempi vaihtoehto, tuntematon ihminen. Lehtimyyjä, tai sellainen.

Nyt siinä kuitenkin luki Anastasia, enkä voinut itselleni mitään nostaessani puhelinta pöydältä ja painaessani vihreää nappulaa.

Olit kiitollinen vastatessani. Kerroit elämästäsi, ja siitä, kuinka parvekkeellesi oli muuttanut lintupariskunta. Ne kuulemma olivat kuin me. Minä sanoin vain nimesi värittömällä äänellä. Ei minulla ollut muuta asiaa. Huokaisin nimesi puhelimeen, jolloin tiesit lopettaa. Syntyi pitkä hiljaisuus, sellainen, jonka halusi lopettaa.

”Sähköt ovat poikki”, minä sanoin katsoessani ikkunasta ulos. Satunnaiset valot valaisivat heikkokuntoisia katuja, joilla ei näkynyt ihmisen ihmistä.
”Aiotko tehdä asialle jotain?” Sinä kysyit, kuin asia oikeasti kiinnostaisi minua. Et sinä välittänyt pätkääkään. Sinä kysyit, koska niin pitää tehdä, pitää olla kiinnostunut. En muista, kuka sen minulle kertoi.
”En minä voi, en osaa.”
”Olen pahoillani.”
”Tiedän.”

Meillä oli tapana lennättää leijoja yhdessä. Oli.

[nauha]

Kommenttikampanjasta hei!
Muistan vilkuilleeni tätä jo aiemmin, mutta unohtaneeni sitten lukematta. Niin käy harmittavan usein teksteille, kun ei ole aikaa juuri silloin pysähtyä katsomaan. Joka tapauksessa olen nyt täällä ja luin ja saan toivottavasti sanottua vaihteeksi jotain järkevääkin.

Pidin otsikon pahaenteisyydestä, vaikka siinä on myös jotain, mikä muistuttaa jostain muusta. Ei ehkä kaikkein omaperäisin, tai muuten ajatuksia herättävin, mutta tummat sävyt viehättävät, ja auringon nousemattomuudessa on jotain sellaista.

Kerronnan tapaa mietin, sitä, miten Katarina tietää koko talon olevan pimeänä, jos hän ei nouse kylpyammeesta?
Minäkertojasta pidin muuten, sen kautta pääsee hahmon pään sisälle, ja toisaalta tarinasta tulee puolueellinen ja väritetty. Siksi varmaan tuo kaikkitietävyys valojen suhteen hämmensi.
(Kiinnitin muuten huomiota siihenkin, miten vaivattomasti Katarina kulkee pilkkopimeässä asunnossaan.)

Tässä oli muutamia hauskan lapsekkaita elementtejä, saippuakuplat ja leijat. Nimenomaan lapsekkaasta kulmasta katsottuna ne ovat minusta viehättäviä. Yritän olla katsomatta niitä liikaa femmen kannalta, sille kun tuntuu stereotypisesti olevan ominaista tällaiset söpöydet.

Moni asia jäi vielä hyvin avoimeksi tietenkin, kun kyse on sarjan ensimmäisestä osasta. Tyttöjen (näen heidät nimenomaan tyttöinä, en naisina, mutta voin tietenkin olla väärässäkin, koska ikään ei ole viitattu) nimet puhuvat itäeurooppalaisuuden puolesta, Katarinasta pidän, Anastasia ei omaa korvaani viehätä. Tulee mieleen piirretyt ja historia.
Jatkolta odotan aika paljon, kuulisin mielelläni lisää Katarinan perheestä, heidän alkuperästään, tyttöjen yhteisestä historiasta ja muusta. En tietenkään tiedä, mitkä sinun suunnitelmasi tämän suhteen ovat, mutta uskon, että useammat sivuhahmot ja historia toisivat päähenkilöihin lisää syvyyttä.
Loppupuolen dialogi oli maukkaan moniulotteinen, siihenkin varmaan tulee järkeä myöhemmin.

Muutamissa virkkeissä taivutukset tai sanojen muodot hämäsivät minua ja tuntuivat vääriltä. En mene takuuseen siitä, että ne oikeasti olisivat kieliopillisesti väärin, mutta jokin niissä särähti omiin korviini.

Mennä tarkistamaan sulakkeet vain toteamaan

Sanoisin, että vain todetakseen. Tämä häiritsi ehkä eniten.
Mietin myös pitkään sitä, käsketäänkö lopettaa vai lopettamaan.

Tässä en oikein ymmärtänyt asioiden suhteita tai pointteja.

Kuulin puhelimeni soivan. En ymmärrä, miksi se soi, sillä ei kenelläkään ole minulle asiaa. Ei ainakaan pitäisi olla. Se oli kuitenkin puhelin ja ihminen, joka yritti minua tavoitella

.
Varsinkin viimeinen lause jotenkin töksähti. Ehkä kyse on osittain myös hirveän lyhyistä lauseista, joita tässä tekstissä kokonaisuudessaan oli paljon. Pidän niistä hirmuisesti tehokeinona, mutta monessa kohtaa niitä tuntui olevan liikaa tai jotenkin huolettomasti.

Lopun rakenne on mielestäni toimiva. Pidin ylipäätään siitä, miten paljon käytät enteriä.
Leijat vetivät mukavan kaaren osan nimeen, muutenhan se olisi jäänyt hyvinkin irralliseksi. Jäi ehkä nytkin vähän, mutta se tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Näine hyvineni jään odottelemaan jatkoa ja varmasti tulen sitä lukemaan, koska näen tässä paljon mielenkiintoisia suuntia.
Kiitos.