Nimi: Posliiniastioita
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Draco/Ron
Genre: Angst, drama, slash
Varoitukset: Puhutaan toisinaan kuolemasta ja vilahtelee kirosanoja.
Vastuuvapaus: Minä en ole Rowling, ja HP-sarja kuuluu Rowlingille. Kaiken minkä muistatte ja tunnistatte hänelle kuuluvaksi, kuuluu hänelle, enkä omista tästä ficistä kuin mielikuvitukseni ja kirjoitukseni.
A/N: Tää on lojunut kansion syövereissä semmosen melekeen päälle vuoden ja nyt kun löysin tän, niin korjailin sieltä täältä, mutta täytyy sanoa, että ite tykkään tästä kyllä. Betattu ei ole, joten jos kirjotusvirheitä löytyy, niin hihkailkaa toki. Lievästi pelottaa, mutta olkaa helliä, rakkaani. Areena on teidän.
Posliiniastioita
Kun kuudestoista lautanen (antiikkiposliini – Dracon perimää vanhempiensa kuoltua) osuu seinään, Ron ei tunne enää mitään – ei halua estää miesystäväänsä rikkomasta perintöään, ei halua poistua huoneesta. Ei mitään. Vajonnut ajatuksiinsa, jossa ei ole mitään ajateltavaa. Draco jatkaa posliinin heittelemistä seinään ivallisen vihainen ilme kasvoillaan, eikä Ron sano mitään. Ei hänen pidä, eikä hän uskaltaisi, vaikka hän olisi kuinka ollut rohkelikko koulussa. Dracosta huokuva tunnekohu ei näy kasvoilla, mutta Ron tietää sen olevan pinnan alla.
(lautaset loppuvat, ja pellavapää siirtyy kahvikuppeihin)
– Hän luulee, että haluan nämä.
– Sinä haluat ne, Draco.
– Ei, en minä halua! Se kusipää yrittää vain osoittaa haudan takaa, että olen edelleen sama hemmoteltu lapsi, joka haluaa pelkästään parasta itselleen.
Ron pudistaa päätään, muttei sano kielen päälle nousseita sanoja (kitkeriä sellaisia). Turhaahan se olisi. Dracon äänessä säröjä, joista tihkuu vihaa surua taistelunhalua. Eihän herra ja rouva Malfoyn kuolemasta ole kuin kolme päivää, ja molemmat on onnistuttu jo saattamaan haudan lepoon. Ja se olisi Dracon kaikki. Kartano, sen maat, ja ne varat, mitkä Irvetan holvissa odottaisivat.
– Hän pilkkaa minua,
meitä, jättämällä nämä minulle.
– Hän ei ole täällä nauramassa.
– Hän sanoi jättävänsä minut perinnöttömäksi!
– Draco, luuletko sinä oikeasti, että Lucius antaisi kaiken varallisuuden, jonka hän peri ja hankki, valua ministeriön käsiin, josta se jaettaisiin puoliveristen, verenpettureiden ja jästisyntyisien ongelmien hoitamiseen? Sinä tunsit isäsi. Vaikka hän petti Pimeyden lordin viime hetkellä, se ei tarkoita, että hän olisi mielipiteitään muuttanut. Eihän hän hyväksynyt minua.
(viimeinen kuppi jää heittämättä seinään, jonka maitokahvinvaaleaan tapettiin on onnistunut muodostumaan repeämiä ja hankaumia särkyneistä posliinipaloista)
– Isä ei hyväksynyt
meitä. Ei kyse ollut pelkästään sinusta, Ron. Hän ei kyennyt hyväksymään sitä, että hänen ainoa poikansa ei aio jatkaa sukua vaan on väärän muotoisen perseen perään.
Ron kohauttaa olkiaan ja katsoo vastapäiselle seinälle ripustettua muotokuvaa (naisella on joutsenkaula). Kyllä siinä oli ollut suurimmaksi osaksi kyse hänestä. Lucius oli sen itse sanonut päin naamaa, kun Draco ei ollut kuulemassa. Melkein kenet tahansa muun miehen Lucius olisi pystynyt sulattamaan helpommin, muttei häntä. Weasley; verenpetturi, köyhä, pojan-joka-elää-yhä paras ystävä. Lisäksi mies, piirre, joka olisi tullut jokaisen miehen kohdalla vastaan.
Väärää sukupuolta. Dracon kuului jatkaa sukua.
Ei Lucius edes käsittänyt, miksi Draco häntä rakasti, ja toisinaan Ron mietti sitä itsekin. Miksi?
– Isä kuvitteli aina olevansa oikeassa, jokaisessa asiassa, jonka hän suustaan päästi. Hän maalasi minun tulevaisuuteni valmiiksi, ja kun poikkesin hänen asettamaltaan polulta –!
– Miksi?
– … Mitä miksi?
Äänessä äkeyttä, jota Ron oli kuullut usein. Nyt siinä oli vain hiuksen hienoja eroja, joista yksikään ei tuntunut kuuluvan sinne.
– Miksi sinä poikkesit polulta? Miksi sinä rakastuit minuun? Mikä sai sinut valitsemaan minut sen Greengrassin tytön sijasta?
Kysymyksissä kai epätoivoa, mutta Ron haluaa tietää. Hänellä on oikeus (onhan?). Mutta Draco ei osaa kuin seistä paikoilleen jämähtäneenä. Ehkä kysymykset tulivat puun takaa? Tai ehkä niihin ei ole vastauksia? Mitä jos niihin ei tosissaan ole vastausta ja hän oli vain välikappale kapinointiin liian vanhoja uria vastaan, jolla oli Malfoyden suku liian monta vuosisataa kulkenut?
– Koska minä en ole isäni, minä en halua olla isäni.
Hetken hiljaisuus, joka tuntui vuosi sadalta liian suuressa, tummaksi sisustetussa huoneessa.
– Se oli vastaus vasta ensimmäiseen kysymykseen.
Toteamus. Pinnan alla kuplivaa jännitystä, pakokauhua, joka haluaa nousta pintaan, koska pelkää vastauksia.
Vaikka sen tietää jo valmiiksi.
– Minä olen kertonut kyllä.
– Niin olet, mutta minä haluan tietää uudestaan.
– Ei siihen ole tiettyä hetkeä, kun rakastuin sinuun. Se oli pitkä prosessi, joka kärsi ne jokaiset riidat.
– Sinä aloitit suurimman osan.
– Mitä sitten?
– Se oli omaa vikaasi.
– Ja silti minä rakastan sinua. Niin kuin olet tiennyt varsin hyvin aina kuudennesta vuodesta lähtien.
Sanat tippuivat ohuilta huulilta järkähtämättä ja Ron ei tiedä, miksi edes yrittää kapinoida vastaan. Miksi hän kyseenalaistaa sitä, minkä kuuluisi olla hänelle itsestään selvyyttä nykyään? Vaikkei rakkaus ole koskaan itsestään selvää – varsinkaan heidän kohdallaan. Sitä joutui kyseenalaistamaan jatkuvasti, mutta silti se oli vielä siellä, vaikka Lucius oli monta kertaa koettanut sen hajottaa tuhkaksi. Koettanut saada heidät eroamaan, Dracon väkisin naimisiin naisen, tai pikemminkin tytön, kanssa, johon Draco ei tuntenut pienintäkään intressiä.
(viimeinen posliinikuppi lensi seinään ja palaset lentelivät pitkin tummaa kivilattiaa)
Ron tuijotti tapettiin tullutta jälkeä. Se olisi helppo korjata, mutta hän tiesi, että Draco ei haluaisi sitä. Julkisivu oli ehkä tärkeä pellavapäälle, mutta rajojen rikkominen oli tärkeämpää. Draco oli vihannut isäänsä liian pitkään tämän virheistä ja kylmyydestä, että rikotun tapetin jättäminen paikoilleen oli vain pelkkä vitsi siitä kaikesta.
– Joko olet tyytyväinen? Ron kysyi voipuneena ja pyöritteli vasemmassa nimettömässä lepäävää ohutta, hopea sormusta.
– En. Seuraavaksi tuhoahan isän maalauskokoelman ja sen jälkeen me juomme vuosikymmeniä kypsyneet viskit! Draco totesi irvistäen ja hävisi huoneesta kiukkuisilla askelilla.
Ron ei edes huomioinut, että vain hetki sen jälkeen, kun Draco oli poistunut, ilmestyin viisi kotitonttua siivoamaan herransa jälkiä. Hitaasti punapää päästi keuhkoistaan kaiken ilman ja kuunteli seuraavasta kerroksesta kuuluvaa kolinaa. Hän tiesi, ettei nuorempi tuhoaisi koko kartanoa maan tasalla, joten ei jaksanut välittää, jos Dracolla riitti vihasta kasvanutta energiaa riehua. Hän pyysi (tai ehkä käski – Dracon tavat olivat tarttuneet häneenkin) kotitonttua tuomaan itselleen tuliviskiä, eikä kulunut kuin sekunteja, kun alkoholimyrkky oli hänen nenänsä edessä.
Hän tiesi, että he pääsisivät vielä tästäkin suosta ylös, kuten kaikista muistakin he olivat päässeet.
