Uneton DevonissaKirjoittaja: Chiropter
Beta: humourass
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Sisältää itsemurhan!Osallistuu haasteisiin:
F-diagnoosihaaste ja
Kerää kaikki hahmot***
Kaikki oli valmista. Olin suunnitellut tätä iltaa jo kuukausia. Miltei joka yö olin lähtenyt makuuhuoneesta Ksenofiliuksen nukahdettua ja vetäytynyt työhuoneeseeni kirjoittamaan. Jättämään perintöä kauniille tyttärelleni, jonka nyt joutuisin hylkäämään.
Käänsin äkkiä ajatukseni pois Lunasta kyynelten kihotessa silmiini. Tiesin tietenkin, että näin oli paras. Lunalle oli parempi elää ilman äitiä kuin katsellen minun masennustani ja itsetuhoisuuttani. Olin käyttänyt pitkähihaisia kaapuja siitä asti kun Luna syntyi, yhdeksän vuotta, mutta kyllähän hän tiesi arpien olevan siellä. Olihan hän ne nähnyt, monta kertaa. Vaakasuoraan kulkevat, ohuet ja pitkät viillot. Kyynärpäätä kohden ne muuttuivat paksummiksi, epätoivoisemmiksi, itseinhoisemmiksi. Ja kyynärvarren sisäpuolella se arpi, joita häpesin kaikista eniten. Valtimoa pitkin ylöspäin kulkeva pystysuora viiva, pitkä ja paksu, mahdoton peitellä. Viiva, jota olin saanut Lunan kiinni katselemasta useammin kuin kerran sen paljastuessa hihani alta. Joka kerralla olin nopeasti vetänyt hihat kämmeniini ja puristanut, peittänyt nuo rumat epäonnistumisen merkit. Merkit siitä, että minun kuuluisi olla kuollut. Mutta sydämeni sykki edelleen, veri, jota olin niin monesti vuodattanut, virtasi edelleen suonissani.
Ikinä Luna ei ollut kysynyt. Kaikkea muuta hän kysyi, kaikesta muusta hän huomautti, mutta ei arvistani.
"Äiti, katso miten kirkas kuu on tänään."
"Äiti, kuuntele miten kauniisti tuo lintu laulaa."
"Äiti, miksi pilvet ovat valkoisia? Mikseivät vaikka keltaisia?"
"Äiti, miksi en saa tänä aamuna muroja?"
"Äiti, miksi isä itkee?"
Arpeni nähdessään hän ei sanonut mitään. Hän vain katsoi minua suoraan silmiin hetken, sydäntä raastavan hetken, ja jatkoi sitten aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli juuri laskemassa ja keittiöstä kuului iltapalan ääniä. Ksenofilius jutteli Lunalle, kertoi elämän ihmeistä, ja samalla teki voileipiä. Näin sieluni silmin hänet heilauttelemassa huolettomasti taikasauvaansa ja pinoamassa leipiä lautaselle, jotka sitten leijutti pöydälle. Lunan miltei kirkuvasta naurusta päätellen Ksenofilius oli myös tehnyt vakiotemppunsa ja laittanut voileivän tanssimaan pöydän halki Lunan eteen. Luna ei ikinä tuntunut kyllästyvän siihen.
Tiesin, että minun kuuluisi olla siellä heidän kanssaan, istumassa saman pöydän ääressä ja nauramassa samoille asioille. Varsinkin, kun se olisi viimeinen tilaisuuteni ikinä. En vain kyennyt nousemaan tuolistani ja kävelemään keittiöön. En voinut pilata taas yhtä iloista iltaa sillä mustuudella, joka minusta loputtomasti huokui, vaikka yritin olla iloinen. En kestänyt enää kertaakaan nähdä tyttäreni hymyn häipyvän hänen nähdessään minun kasvoni, naurun katoavan huoneesta minun astuessani sisään, heidän vakavoituvan kuin ilo olisi voinut vahingoittaa minua. Ei, tänään lähtisin tästä maailmasta levittämästä epätoivoa. Tämän illan jälkeen he saisivat jatkaa nauramista ja hymyilemistä varomatta, pelkäämättä. Tänään se kaikki loppuisi ja heidän elämästään tulisi parempaa.
Nousin tuolistani ja kävelin huoneen poikki varmistaen kaiken olevan kunnossa. Noidankattila oli asetettu pienelle korokkeelleen huoneen keskelle ja työpöydällä oli pergamentinpalanen, johon olin kirjoittanut kaiken ylös. Siinä oli alleviivauksia ja merkintöjä, parannuksia joihin olin päätynyt monien kokeideni jälkeen. Suunnitelma oli hiottu huippuunsa.
"Kulta?" kuului ääni työhuoneen ovelta. Käännähdin nopeasti, en ollut kuullut Ksenofiliuksen lähestyvän. Hän hymyili yhtä sydämellisesti ja hellästi kuin aina, mutta hänen silmissään näkyi jatkuvasti pieni huoli kun hän puhui minulle. Käänsin katseeni pois hänen silmistään.
"Menen kohta nukkumaan, laitan vain Lunan ensin sänkyyn. Tuletko sinä?"
Pudistin päätäni automaattisesti. Ksenofilius oli jo tottunut siihen, että jäin yleensä yömyöhään työhuoneeseeni tekemään kokeita, lukemaan tai vain istumaan ja tuijottamaan pimeyteen. Hän kuitenkin piti toivoa yllä ja pettyi joka kerta, kun kieltäydyin menemästä nukkumaan hänen kanssaan. Sitä pettymystäkään en enää ikinä halunnut nähdä. Halusin Ksenofiliuksen olevan oma itsensä, iloinen ja hullutteleva, ja minä olin ainoa asia, joka sen esti.
Urhea hymy huulillaan Ksenofilius kääntyi pois katseltuaan minua ensin pienen hetken. Hän käveli takaisin keittiöön ja jäin kuuntelemaan, kun hän vei Lunan huoneeseensa. Tiesin, että hän kantoi Lunan sänkyyn, vaikka nyt yhdeksänvuotiaana hän oli jo aika painava kannettavaksi. Tiesin myös sen, että Ksenofilius käytti loitsua, jottei joutunut ponnistelemaan Lunaa nostaessaan, mutta sitä hän ei kertonut tytölle.
Maisema ikkunan takana vaihtui oranssista hitaasti violettiin ja syvänsiniseen. Seisoin samassa paikassa minuutti toisensa jälkeen, odottaen… Kuuntelin, kuinka Ksenofilius luki Lunalle iltasatua ja vähitellen hänen äänensä alkoi käydä väsyneemmäksi. Sängyn jouset narahtivat, Ksenofilius kuiskasi "valois" ja hänen askeleensa suuntautuivat Lunan huoneesta kohti makuuhuonetta. Rukoilin mielessäni, ettei hän tulisi työhuoneeseeni, sillä en halunnut enää kohdata ketään. En halunnut enää syyllistää itseäni heidän hylkäämisestään yhtään kauempaa kuin oli tarvis, sillä olin kaikesta huolimatta päättänyt kohtaloni kauan sitten.
"Pimi", kuului makuuhuoneesta ja peitot kahisivat hetken. Sitten talon valtasi hiljaisuus ja pimeys. Hyvin varovaisesti hiipien menin Lunan huoneeseen ja kurkistin ovensuusta. Hän näytti niin pieneltä ja viattomalta siellä peiton alla ja pehmolelujen ympäröimänä. Kainalossaan hänellä oli lempilelunsa, jästi-Lontoosta ostettu nallekarhu. Muistin sen päivän kuin eilisen, sillä se oli yksi harvoista onnellisista päivistäni viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olimme olleet kaikki kolme matkalla Viistokujalle ostamaan minulle liemitarvikkeita ja Ksenofiliukselle uutta pöllöä, kun Luna oli huomannut kirkkaankeltaisen pehmokarhun jästiliikkeen näyteikkunassa. Hän oli pysähtynyt sen eteen ja pyytänyt meitäkin katsomaan.
"Eikö se olekin suloinen?" hän oli kysynyt haltioissaan. Olimme myöntäneet sen olevan ja ottaneet häntä taas käsistä kiinni jatkaaksemme matkaa, mutta hän ei suostunut.
"Isi, äiti, minä haluan tuon nallen mukaani", Luna oli sanonut lujasti katse edelleen nallen pikimustissa silmissä. Ksenofilius ja minä olimme katsoneet toisiamme hämillämme ja alkaneet nauraa. Emme olleet voineet muuta kuin marssia putiikkiin ja sieltä ulos tullessamme oli Lunalla ollut kainalossaan se nimenomainen keltainen nalle, jota hän oli siitä asti pitänyt mukanaan kaikkalla.
Huokasin haikeana ja pyyhkäisin Lunan vaaleita, pitkiä hiuksia pois hänen kasvoiltaan. Hän kurtisti hieman kulmiaan unissaan, mutta ei herännyt. Katselin häntä pimeässä vielä tovin ja menin sitten makuuhuoneeseen. Ksenofiliuskin oli jo nukahtanut, ja hänen toinen kätensä roikkui sängystä miltei lattialle asti. Olisin halunnut nostaa sen hänen syliinsä, mutta pelkäsin herättäväni hänet, joten annoin asian vain olla. Katsoin nukkuvaa miestäni muutaman minuutin aivan hiljaa, miltei hengitystäni pidättäen. Hänen suunsa oli raollaan ja välillä hän kuorsasi vähän. En voinut olla hymyilemättä sen kaiken tuskan keskeltä.
Menin takaisin työhuoneeseeni, sillä en halunnut tulla katuman päälle. Tiesin päättäneeni jo kauan sitten oikein, ja mieltä ei nyt sopinut muuttaa. Tartuin pöydällä olevaan pergamentinpalaseen ja aloin lukea sitä, vaikka osasin sen jo ulkoa. Heittelin aineksia noidankattilan pohjalle tarkassa, harjaantuneessa järjestyksessä. Sytytin tulen sen alle ja jäin odottamaan. Ulkona oli pilkkopimeää, ja näin liekkien valossa oman kuvajaiseni ikkunasta. En ollut katsonut peiliin pitkään aikaan, ja nyt näytin kalpealta ja riutuneelta. Hiukseni olivat takussa, vaikka olin jo pari kuukautta sitten nirhaissut ne huolimattomalla loitsulla lyhyeksi. Näytin aivan aaveelta. Sellaista minusta ei ainakaan ikinä tulisi.
Tuttu tuoksu kantautui padasta pyörteilevästä höyrystä, ja tiesin seuraavan vaiheen olevan käsillä. Tässä oli se vaihe, johon en ollut ikinä päässyt. Tuntematon, testaamaton. Se, joka päättäisi minun elämäni ja kärsimykseni.
Hämmennä lientä viisi kertaa vastapäivään ja lisää sen jälkeen jauhettuja ruusun piikkejä. Anna kiehua yksi minuutti.Heitin jauheen liemen sekaan ja jäin odottamaan katsellen samalla tiimalasia, jossa hiekka valui rahisten alemmas. Liemen pinta syttyi yhtäkkiä violetteihin liekkeihin, joiden valossa kuvajaiseni näytti vielä sairaammalta. Mieliteon vallassa kurotin koskettamaan liekkejä sormenpäilläni. Ne tuntuivat jääkylmiltä nuollessaan sormiani. Käteni oli vahingoittumaton, kun liekit tukahtuivat ja viimeiset hiekanjyvät putosivat tiimalasin pohjalle.
Hämmennä kerran myötäpäivään ja lisää kaksi tippaa kissan verta. Kasta oma sormesi liemeen ja odota kolmekymmentäkaksi sekuntia.Liemi kirveli sormessa kissan veren jälkeen ja kolmenkymmenenkahden sekunnin jälkeen ihoni siitä kohdasta oli käpristynyttä ja vihertävää. Väliäkö tuolla, ajattelin.
Lisää pöllön höyhen.Kuului sihahdus ja höyhen katosi kokonaan. Liemi alkoi kutistua ja kohta sitä oli enää pari pikarillista noidankattilan pohjalla. Ohjeessa oli enää yksi kohta, jonka olin kirjoittanut itse vitsinä loppuun.
Tapa itsesi. Naurahdin katkerasti ja laskin pergamentin lattialle. Heilautin taikasauvaani ja liekit söivät nopeasti koko ohjeen, ainoan todisteen suunnitelmastani. Kaikki näyttäisi onnettomuudelta, kukaan ei saisi tietää. Luna ja Ksenofilius jatkaisivat elämäänsä onnellisena pikku perheenä. Ehkä Ksenofilius menisi uudelleen naimisiin ja saisi Lunalle sisaruksia. Kahden vuoden päästä Luna menisi Tylypahkaan… En saisi ajatella sitä. En saisi ajatella kaikkea, mitä menettäisin heti, kun joisin tuota juomaa. Kukaan ei millään taialla saisi tietää, että olin tappanut itseni tahallani. Juoma oli sukua unijuomalle, joten todennäköisintä olisi, että Ksenofilius ajattelisi minun väsyneenä tehneen virheen ja lisänneen väärän ainesosan tai hämmentäneen väärään suuntaan ja luoneen siten vahingossa tappavan liemen.
Upotin suuren pikarin juomaan ja se täyttyi mattamustasta nesteestä, joka näytti imevän kaiken valon itseensä. Katselin sen houkuttelevaa pintaa hetken ja asetin kylmän lasin huulilleni. Heitin pääni taaksepäin ja kulautin koko juoman kerralla kurkkuuni. Täytin pikarin äkkiä huolellisesti uudelleen ja join lopunkin liemen. Osoitin sauvallani noidankattilaan ja lausuin "kuuraannu". Vatsaani alkoi jo poltella ja tiesin liemen alkavan vaikuttaa. Polttelu levisi kurkkuuni ja suuhuni. Ihoni alkoi kuumottaa ja muuttua paikoin hieman violetin väriseksi. En pystynyt pidättelemään vaistomaista yskää ja hengenhaukkomista, kun ilma pakeni keuhkoistani ja kaikkialta alkoi kihelmöidä. Oloni oli aivan hirveä, mutta jollain kierolla tavalla nautin siitä. Tiesin, että elämä pakeni minusta kovaa vauhtia ja kohta pääsisin pois. Hymyilin ja katsoin kuvajaistani ikkunasta. Näin kuitenkin jotain muutakin kuin itseni.
"Äiti", Luna sanoi takaani hennolla äänellä. Vatsassani muljahti kovaa, eikä se liittynyt mitenkään taikajuoman vaikutukseen. Ei tässä näin pitänyt käydä.
"Luna, mene takaisin sänkyyn", sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. "Kello on jo paljon, sinun pitäisi olla nukkumassa."
"Minua pelottaa", Luna sanoi. "Näin painajaista. Voitko tulla lukemaan minulle sadun?"
Yritin keskittyä ja puristaa sanoja itsestäni ulos, saada Lunan millä keinolla hyvänsä poistumaan huoneesta, mutta päässäni alkoi surista enkä pystynyt ajattelemaan kunnolla. Näkökenttäni muuttui sumuiseksi ja polveni tutisivat. Tiesin, etten pystyisi enää pitkään pitämään itseäni pystyssä ja tajuissani.
"Äiti ei nyt -"
Romahdin polvilleni lattialle ja katseeni harhaili ympäri seiniä tottelematta ollenkaan käskyjäni.
"Luna, sinun täytyy -"
Näin tyttäreni kauniit, hätääntyneet kasvot, kun hän puristi kovasti keltaista nallea sylissään ja yritti käsittää, miksi en ollut oma itseni.
"Isi!" hän huusi. Kuulin vain piippausta korvissani ja lattia tuli nopeasti lähemmäs, kunnes se koski poskeani.
"Luna…" pihisin viimeisillä voimillani ja huidoin laimeasti kohti ovea, jotta hän häipyisi. Hatarasti näin, kuinka Luna juoksi viereeni ja polvistui. Näin hänen huultensa liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut. Lattia tärisi askelista ja tajusin Ksenofiliuksen heränneen. Tai ehkä tärisin vain itse. Tavoitin vielä hetkeksi Lunan kauhusta levinneiden silmien katseen ja kuulin viimeisen kerran hänen äänensä.
"Äiti!"
