Nimi: Äidinrakkaudesta
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Marvelin Thor
Tyylilaji: Ylenmääräistä dramatiikkaa. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Frigga/Odin
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jotenkin minulla on sellainen fiilis, että canonissa (elokuvissa kuin sarjakuvissakin) aina keskitytään Thorin ja Lokin suhteeseen Odinin kanssa, eikä ficeissäkään Frigga saa usein suunvuoroa. Kai minä sitten halusin kirjoittaa Friggan näkökulmasta.
Äidinrakkaudesta
Kun sota loppui tulivat vereen tahriutuneet ryökäleet takaisin kotikyliinsä ilkamoiden voittoa. Silloin sitä kutsuttiin voitoista mahtavimmaksi päällä näiden maailmojen, sillä suuret jäiset jättiläiset oli ajettu takaisin syvälle roudan kovertamiin koloihinsa Jotunheimin mustilla mailla. Asgard oli nyt suurin yhdeksästä valtapiiristä ja mahtava Odin Ylijumala sen voittamaton kuningas.
Miehet esittelivät sotasaaliitaan ylpeänä läpi öiden kestävissä pidoissa. Neidot ihastelivat ja kauhistelivat jättiläisten päitä, hampaita ja kynsiä, ja monta liittoa solmittiin tarinaniskennän hurmoksessa. Riemua ei voi kuolevaisin sanoin kuvata, sillä koko valtakunta juhli tuhannen tuhatta päivää ja yötä, eikä viininlähteiden annettu kuivua. Hikisen sankariteot kerrattiin yhä vain hurjemmiksi yltyvin ylisanoin ja nyyhkytarinat urheista kaatuneista itkettivät herkimpiä sieluja.
Sota ei ole tosiolemukseltaan kaunista, eikä taistelussa sitä ylpeyttä mistä miehet puhuivat, mutta kuningatar Frigga ei sanonut mitään. Hän odotti miestään päivän ja toisen, hän odotti vuoteessaan, mutta Odin ei tullut. Friggaa kiusasi epäilys.
Jos kerran armeija oli pysyvästi kotoutunut ja elämänmenon oli määrä palata uomiinsa, niin miksei Odin tervehtinyt häntä? Hautoikohan uusia kostoretkiä, vaikka oli luvannut kaikelle kansalle satoja vuosia rauhaa? Miksi muuten hän olisi piiloutunut juhlapöytien krumeluurien taakse, ellei olisi pelännyt Friggaa ja tämän läpitunkevaa katsetta?
Vasta kävelemään opettelevaa poikaansa Odin tapasi vain salaa lastenpaimenten helmoista kuiskutellen, salaillen. Vai on sellainen Asgardin suoraselkäinen ritari, pelkkä käpälämäkeen luimima kollinketale! Friggaa suututti tosissaan. Mikä se sellainen kuningas on, joka ei voi tunnustaa kasvokkain rikoksiaan?
Frigga ehätti miehensä lastenkamarista iltamyöhään. Hän oli tullut juhlimasta, koska hän haisi mesiviinalle ja rypäleille, muttei lapsensa unta häirinnyt sanallakaan. Pieni Thor nukkui hiljaa isänsä käsi suloista poskea silittäen.
”Onko sinulla toinen nainen? Siksikö olet niin kummallinen”, haastoi Frigga ennen kuin Odin ehti kääntyä pois seimen suulta. Hänen piirteensä olivat kiveä ja kylmää, joita katsoessaan mahtavista mahtavin Odin vavahti.
”Tulin katsomaan poikaa”, hän sanoi, vaikeasti. ”Onko hän terve? Vahva?”
Friggaa suututti koko kysymys ja tuo inhottava anteeksipyytelevä hymyntapainen. Että on miehellä otsaa riekkua kaiket yöt kinkereissä, tiedä keiden neitsyeiden povella ja tulla takaisin häntä koipien välissä puhumaan lapsista tai perheestä.
”Terve kuin pukki ja yhtä itsepäinen kuin isänsä. Huutaa lisää maitoa heti kun rinnalta saa irti”, Frigga sanoi kitkerästi, mutta sitten kai pieni Thor havahtui tutun aikuisen ääneen herätäkseen. Hän jokelsi iloisena, vaikkei poikaraukka varmaan tunnistanut omaa isäänsä. Kuka lie suurin henki siunannut heitä noin reippaalla lapsella? Odin nosti hänet syliinsä ja miten sitä vihata miestä, jota edes lapsi ei osannut pelätä?
”Oh-hoh-hoh-hoo Thor! Isän oma poika, oletpas sinä jo iso!” nauroi Odin sylissään rutistaen pellavapäätä ihan kokonaan. Thor nauroi ja taputti käsiään. Friggan mieli ei voinut olla hieman heltymättä.
”Sanovat, että käyt täällä vähän väliä Thoria katsomassa. Miksi se täytyy tehdä raukkamaisesti selkäni takana? Niinkö vähän hyvää sinä minusta uskot, että luulet minun kieltävän näkemästä omaa poikaasi jos paljastat mitä vastaan olet rikkonut”, Frigga kysyi sydämensä pohjasta, mutta Odin ei sanonut ensin mitään. Hän oli hiljaa, eikä mikään olisi voinut Friggaa enempää loukata, sillä näkihän hän jo miehensä kasvoilta, ettei kaikki ollut kunnossa. Näinkö vähän he tunsivat toisiaan?
Toisaalta, eihän Frigga voinut arvatakaan Odinin salaisuutta. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi ehkä ymmärtänyt miksi sen tunnustaminen oli niin vaikeaa tai miksei Odin ei tahtonut saada sitä ulos kurkustaan, vaikka olikin elävän maailman väkivahvin soturi.
Kukaan ei nimittäin palannut sodasta saaliitta. Kaiken sen verenvuodattamisen jälkeen mitättömimmätkin asiat tuntuivat oikeutuilta palkinnoilta vääryydestä, vaikka armoton aika näyttäisi pian ryöstösaaliin niissä häpeän väreissä joista ne oli tehty. Hyvä mies ei ryöstä ja raiskaa valtaamaansa, mutta sota ei ole hyvää. Se ei ole sitä koskaan.
Niin ei suuri Odinkaan ei ollut miestensä yläpuolella. Hänkin oli ottanut Jotunheimista jotain arvokasta itselleen. Hän oli varastanut aarteen, jota ei suljettu kammioon seitsemän lukon taa. Omin luvin hän oli nimittäin ottanut omakseen pienen lapsen, kalpeahipiäsen ja hiljaisen. Niin pienen, ettei Frigga tahtonut uskoa lasta eläväksi kun Odin kuin taikoi hänet esiin Thorin kehdon takaa paksuun lumiviittaan käärittynä.
”Kuka hän on? Mistä hän tuli?” kysyi Frigga, eikä kyennyt edes katsomaan nyyttiin tuntematta kivuliasta vihlaisua sydämessään. Vauva oli selvästi nuorempi kuin Friggan oma Thor, mikä kieli rakastajasta. Oliko Odin viehtynyt langennut retkillään valkyrian pauloihin, eikä häpeältään voinut olla tunnustamatta lasta omakseen?
”Hän on minun. Tai - meidän - rakas Frigga, jos vain tahdot”, vahvisti Odin Friggan suurimman pelon ja oli eleillään kehottavinaan vaimoaan katsomaan lasta lähemmin, muttei Frigga suinkaan pystynyt. Odin näytti ajattelevan naisten tuosta noin vain ihastuvan kehen tahansa tuntemattomiin lapsiin kuin taikaiskusta!
Tuon olennon ahdistunut itku ei ollenkaan sama kuin Thorin. Se oli vieras, inhottava.
”En saata uskoa tätä... et voi vain tuoda luokseni täysin ventovierasta lasta!” Frigga kivahti, eikä suin surminkaan suostunut ottamaan vauvaa syliinsä. Odin tarjosi pientä useamman kerran, mutta Frigga kieltäytyi kerta toisensa jälkeen paeten mieluummin leikkikaluja lattialla pureksivan esikoisensa viereen.
Friggalta pääsi itku Thoria halatessa.
Vieras pienokainen ei ollut hänen. Frigga ei ollut kantanut Odinin tunkemaa kummajaista, joka ei edes itkenyt tai huutanut, vaan tuijotti karvareunuksen varjosta suurilla epäluonnollisen sinisillä silmillään kuin toisen maailman olio. Thor taas oli jo pikkulapsena vaativa ja temperamenttinen poika. Häntä oli helppo rakastaa, koska Frigga oli tuntenut uuden elämän sen ensimmäisistä hetkistä lähtien, kun Odin taas ei ollut kenties kumpaakaan lasta nähnyt ohikiitäviä hetkiä enempää. Mitä hän muka rakkaudesta tietää, jos kerran noin kevyesti kuvittelee sen olevan tuosta noin vain helppoa jakaa. Miten, miten, miten hän voi ja kehtaa puhua äitiydestä kuin jostain järkipäätöksestä?
Kuinka Friggalla edes olisi aikaa muille, kun Thor varasti hänen kaiken huomionsa? Oma lapsi ansaitsee aina äidiltään kaiken huomion ja hoivan. Odin on ehkä kaikkivaltias, mutta kaikkea ei hänkään voi käskeä. Frigga seisoi lujana hänen edessään. Ei sanonut mitään, mutta antoi ymmärtää, ettei murtuisi.
Odin huokaisi syvään ja käänsi raskaasti selkänsä pieni vieras pienokainen käsissään. Niin pieni, että hän olisi mahtunut lähes kokonaan yhdelle suurista kämmenistä. Odinin hartiat lysähtivät kuin maailman paino olisi romahtanut niitä vasten.
”Voin johtaa suurta armeijaa vain esimerkilläni, ajaa miehet voittoon tai suureen surmaan”, hän sanoi hiljaa, yhä selkä vaimoonsa päin. ”Mutta rakkautta en kuitenkaan voi komentaa, eikä se sanaani tottele. Harkitsisit rakkaimpani kuitenkin vielä. Tutustuisit tähän lapseen.”
Thorkin oli huoneessa aivan hiljaa, vaikkei aikuisten puheesta vielä mitään ymmärtänytkään. Ehkä hänkin tunsi maailmojen painon yläpuolellaan tai äitinsä sisäänpuristetun raivon aallokot.
”Jätät yksin oman perillisesi kanssa, sodit ties missä tappotantereilla ja tuot mukanasi rääpäleen ruokittavaksi - jonkun toisen äpärän tähän taloon kaitsettavaksi! Olet mahdoton”, Frigga sylki mitä ensimmäisenä suuhun pulppusi, eikä voinut olla varomasta kielensä terävyyttä tai sanoihinsa valehtua iljetystä.
”Suusi syytää syyttä myrkkyä. Lapsi on yhtä hyvin minun kuin Thor ja näin se on ja pysyy. En voi vaatia paikkaa kuninkaallisesta lastenkamarista tai sijaa sydämestäsi, mutta älä anna tunteidesi kylmetä periaatteesta. Tiedän, että olet sielukas nainen”, sanoi Odin ja otti varovaisen askeleen kääntyäkseen katsomaan vaimoaan silmiin. Hän teki sen varoen, välttäen käyttämästä auktoriteettiaan, sillä hän tiesi, ettei hän tässä tilanteessa voinut suinkaan painostaa, ei edes vaatia.
”Käytät hyväkseni heikkouttani”, Frigga huojui periksiantamattomuudessaan, koska ei loppuviimein voinut miestään vihata. He olivat avioituneet rakkaudesta ja synnyttäneet elämää vakaasta tahdosta. Odin oli hänen miehensä ja kaikesta huolimatta niin paljosta rakas.
”Jätän hänet luoksesi yöksi. Ellet aamullakaan häntä tahdo etsin äidin jostain toisaalta”, Odin totesi ja laski lapsukaisen Thorin seimeen paremman puutteessa. Thor katsoi sitä ihmeissään lattialta ja konttasi lähemmäksi. Frigga ei tiennyt mitä sanoa, niin moni asia kihisi hänen sisuksissaan, ettei hän saanut kuin puristettua huulensa yhteen kapeiksi viiruiksi.
Odin lähti, pienokainen jäi. Kaikki mitä sanottiin teki edelleen kovasti kipeää.
Mitä tavallinen kansalainen ajattelisi, jos heidän kuninkaansa paljastuisi siittäneensä pojan avioliiton ulkopuolella? Odin oli tehnyt selväksi naurettavan velvollisuudentunteensa lasta kohtaan, ja kautta taivaankannen, häntä ei saisi pyörtämään mieltänsä. Sellainen mies Odin oli.
Miksei lapsi voisi olla vain joku muista lapsista, Thorin tovereista? Miksi hänen täytyi roikkua kiinni kuninkaan jalassa kuin lyijyinen pallo? Frigga ei olut edes katsonut kääröä sen jälkeen kun Odin lähti ja silti hän jo vihasi sitä kaikesta sielustaan. Ylpeänä hän ei tunteitaan kantanut toki ei, koska Frigga suurin piirtein aavisti, että hänen olisi pitänyt jotenkin tuntea lasta kohtaan edes sääliä. Olihan tuo kuitenkin kai tässä maailmassa yksin. Mitä lie tapahtunut äidille, eihän hän ollut kysynyt.
Pikku Thor lattialta kuitenkin kiinnostui tulokkaasta silminnähden ja yritti nousta kovasti seisomaan seimeä vasten. Suuripäinen hupsu konttasi maton reunaa pitkin ja sai kuin saikin puskettua itsensä pystyyn tutiseville jaloilleen.
Lapset katsoivat toisiaan. Hiljaa. Aivan vaitonaisina. Thorin kannalta omituista, sillä hän ei ollut luonteeltaan hiljainen tai harkitsevainen lapsi.
”Ei Thor, älä. Vedät kohta alas peitteen, Frigga komensi ja otti vasta nyt tietoisesti askeleita kohti tunkeutujaa perheessään. Hän nosti Thorin syliinsä, pois kaatamasta seimeä, mutta Thor ei lakannut kiemurtelemasta.
”Vaa! Vaa!” Thor sanoi oikein kaikella nuoruutensa itsepäisyydellä osoitellen pikkulasta pullealla kädellään. Silloin Friggan oli pakko katsoa itsekin alas ja todettava, että lapsihan se tosiaan oli. Ei paha hirviö tai kummallinen muotopuoli. Hänellä oli pienet sormet ja pikkuiset posket ja korvat ja varpaat ja mitä erikoisin tutkisteleva katse. Frigga ei ollut koskaan nähnyt niin älykästä katsetta sylivauvalla. Ihan kuin hän olisi jotenkin tiennyt olevansa epätoivottu ja kiusallinen.
Frigga laski Thorin seimeen ja jonkun aikaa mietittyään veti talviviitan sivuun vieraan päältä. Alla hän oli alaston ja Friggan mieleen juolahti, ettei Odin varmasti yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi etsiä lapselle mitään muita vaatteita. Miten lienee pitänyt poloisen hengissä, työntelemällä imettäjältä toiselle kenties.
Orpo raukka.
Frigga nosti lapsen harkiten käsivarsilleen. Paljas iho tuntui välkehtivät pehmeän valkoisesta tummansinisiin sävyihin. Äkkiä Frigga tiesi - tämä ei ollut valkyrian lapsi sen paremmin kuin Odininkaan. Frigga ei kyennyt käsittämään miksi Odin oli tuonut jotunin heidän kotiinsa, mutta jotun tämä lapsi oli. Jääjättiläinen. Muttei niin ollenkaan uhkaava, ei hirvittävä, pelkkä lapsi vain ja alaston. Haavoittuva.
Frigga ei tiennyt, mutta arveli, ettei olisi itsekään sotatantereella osannut kääntää selkäänsä yksinäiselle pienokaiselle lumihangessa, veren tahraaman maan povessa. Ehkä hänkin olisi tuonut lapsen kotiinsa, vaikka se olisi ollut julmaakin, sillä millainen tulevaisuus voi jotunilla olla Asgardissa?
Toisaalta tämä pienokainen oli erityinen. Sylissä syvä sini pakeni hänen kasvoiltaan ja kylmä muuttui lämpimäksi. Hetken päästä Friggan teki mieli tarjota rintaa, koska se tuntui ainoalta järkevältä teolta, vaikkei hänen esikoisensa enää edes elänyt vain hänen povestaan, eikä Frigga ollut edes varma muistiko hänen ruumiinsa tehdä maitoa. Myös vauva näytti hämmentyneeltä, mikäli vauva voi hämmentyneeltä näyttää, eikä tuntunut heti ymmärtävän mitä olisi pitänyt tehdä. Liekö sitten luonto vai vaisto joka heitä silloin johdatti, mutta rohkaistuaan lapsi söi ahnaasti. Millä sitä ylläpitää vihaa, jos lapsi noin kovasti tarvitsee itselleen äitiä? Frigga ei tosiaan ollut sisimmässään kiveä.
”Kuinka lienet sydämeni jo vienyt lapsonen?” Frigga kysyi lapselta ja puoleksi odotti hänen vastaavan. Todellakin, niin kumman rauhallinen lapsi! Kuuntelevainen, mikä sydäntenmurskaaja kierolainen. Frigga istui jakkaralle seimen edessä, silitti lapsen pikimustia hiuksia imettäessään.
”Sinähän oikeastaan näytät minun isäni isältä, jos totta puhutaan. Loki olkoon siis nimesi hänen mukaansa. Ollos tervehditty nuori prinssi!” Frigga sanoi ja jostain kumman syystä hänestä tuntui kuin viiltävän torjuvien tunteiden tilalle olisi tullut toiset siteet, entistä vahvemmat, samanlaiset kuin ne köydet, jotka sitoivat häntä Thoriin enemmän kuin muihin.
Ehkä Loki voisi olla hänen omansa rakastaa.
FIN
