Nimi: Agitato
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: Mikael/Niklas mainintana
Genre: Drama
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: Hahmot ja juoni ovat minun.
Summary: ”Et kai sinä ole ajautunut mihinkään huumeporukoihin”, äiti kauhistelee ja isä myötäilee. Mikael tuhahtaa ja viittoo vanhempiaan tulemaan sisälle.
”Minä soitan ja sävellän”, hän ilmoittaa ja katoaa keittiöön, laittaa kahvinkeittimen tiputtamaan. ”Musiikki on minun huumeeni.”
A/N: Istuin varmaan puoli tuntia Word auki ja kuuntelin Youtubesta Animenzzz:in pianocovereita eri animekappaleista ja yritin keksiä, mitä kirjoittaa. Lopuksi älysin että hei, miksen kirjoittais pianoholistisuudesta mistä itsekin kärsin (istun hyvällä tuurilla 5h päivässä pianon edessä). Niinpä tämä sitten syntyi ja pakko tunnustaa, että tykkään tästä aika paljon.:>
Agitato muuten on musiikkisanastoa ja tarkoittaa kiihkeästi, kiihtyneesti. Kävin teoriakirjani kaikki musiikkisanat lävitse ja totesin tuo kuvaavan tätä oikeastaan parhaiten, yrittäkää tulkita jos jaksatte.
Okei, lopetan selittämisen. Kommentoikaa toki.
AGITATO
”Pojat eivät soita pianoa”, isä yrittää, kun 12-vuotias Mikael istahtaa pianon ääreen ja kirkas, soljuva sointi leviää huoneeseen.
”Minä voisin ilmoittaa sinut jääkiekkojoukkueeseen”, äitikin koettaa, kun isän sanoilla ei ole merkitystä. Mikael ei sano sanaakaan, hän antaa sormiensa juosta pianon koskettimilla, keskittyy ja sulkee ympäriltään äidin ja isän huokailut siitä, että ei tuosta pojasta tule koskaan mitään tätä menoa.
Rippilahjaksi saamansa rahat Mikael käyttää massiiviseen, mahonginruskeaan flyygeliin, jolle äidin ja isän on pakko raivata tilaa olohuoneesta. Ei sitä kellariinkaan voi sulkea, ja jos sen myisi, poika ei enää koskaan puhuisi heille. Olohuonetta koristanut perintöpiano kannetaan Mikaelin omaan huoneeseen, koska olohuoneessa ei nyt ole enää tilaa sille.
”Eikö sinulla ole ystäviä?” äiti kysyy huolestuneena, sillä Mikael ei ole juuri viettänyt aikaa kodin ulkopuolella muuten kuin koulussa käydäkseen sitten seitsemännen luokan alkamisen jälkeen.
”On minulla”, Mikael sanoo ja hymy leviää hänen huulilleen. Sormet sivelevät flyygelin kovaa, sileää pintaa. ”Mozart, Beethoven, Debussy, Haydn, Wagner, Tšaikovski ja niin edelleen. Minä vietän heidän kanssaan aikaa päivittäin.”
Äiti huokaisee turhautuneena ja Mikael selailee miettivästi yhtä kymmenistä nuottivihoistaan.
Lukion käytyään Mikael muuttaa omaan asuntoonsa. Se on vain kaksio, mutta hän haluaa silti sekä pianon että flyygelin mukaansa.
”Ei pianoa”, isä sanoo jyrkästi. ”Se on isomummon perintöä. Flyygelin saat viedä, mutta pianoon ei kosketa.”
Mikael katsoo isää anovasti, väittää sillä olevan tunnearvoa. Isä ei taivu.
”Anna pojan viedä piano, jos se hänelle merkitsee niin paljon”, äiti lopulta heltyy. Mikael tietää voittaneensa, asettaa silmälasit paremmin nenälleen ja hymyilee itsekseen.
Isä ja äiti menettävät kaiken toivonsa Mikaelin tulevaisuuden suhteen heidän vieraillessaan poikansa asunnossa kolmen kuukauden kuluttua.
Mikael tulee ovelle violetit varjot silmiensä alla, kalpeana, laihtuneena.
”Et kai sinä ole ajautunut mihinkään huumeporukoihin”, äiti kauhistelee ja isä myötäilee. Mikael tuhahtaa ja viittoo vanhempiaan tulemaan sisälle.
”Minä soitan ja sävellän”, hän ilmoittaa ja katoaa keittiöön, laittaa kahvinkeittimen tiputtamaan. ”Musiikki on minun huumeeni.”
Asunnossa vallitsee miltei kaaos, pöytä tulvii likaisia astioita, nuotteja ja nuottipaperia on joka puolella.
Mikaelin alkaessa seurustella itseään paria vuotta vanhemman miehen kanssa, isä kieltää poikansa olemassaolon. Äiti yrittää sopeutua tilanteeseen ja ymmärtää lastaan, koettaa olla onnellinen hänen puolestaan.
”Sille pianonpimputtelulle olisi pitänyt laittaa piste jo nuorena”, isä jyrisee ja Mikael katsoo häntä mitäänsanomattomasti, tyynenä, kuitenkin kiehuen sisällä. ”Olisi pitänyt arvata mitä siitä seuraa, luonnotonta.”
Mikael ei ole jatkanut opiskelujaan lukion jälkeen.
”Minusta tulee säveltäjä ja kuuluisa konserttipianisti”, hän huomauttaa äidin yrittäessä saada häntä innostumaan opettajakoulutuksesta. ”Minä pystyn siihen itsekseni. Niklas on järjestänyt minulle muutaman keikan jo nyt, hän tuntee oikeita henkilöitä.”
Äiti katsoo poikaansa epätoivoisesti.
”Hakisit sitten edes Sibelius-akatemiaan”, hän yrittää vielä. Mikael ei myönny vaan painottaa pärjäävänsä itse.
Viiden vuoden kuluttua äiti kuuntelee levyltä poikansa Mikael Mannisen, tämän hetken kuuluisimman suomalaisen nuoren pianistin soittoa.
Flyygeli ei ole enää olohuoneen nurkassa, mutta hän pystyy kuvittelemaan Mikaelin soittimen ääreen kasvoilla intohimoinen ilme, sormet höyhenenkevyinä liitämässä koskettimilla ja sisimmässään voitokkaana unelmansa toteutumisesta.
-----
