Nimi: Tähän ihmiseen sattuu
Kirjoittaja: Ripple
Ikäraja: S
Genre: Het, Angst, Drama
Yhteenveto: Nukuin oman kultani vieressä, mutta näin unia sinusta.
Haasteet: Genrehaaste, Biisihaaste
A/N: Ei muuta sanottavaa, kuin että ei mitään sanottavaa. Tämä biisi kertoo kaiken:
http://www.youtube.com/watch?v=LvbmyHvEObQ***
Mistä aloittaa? Katseesta? Sydämentykytyksestä? Perhosista vatsanpohjassa? Vaiko huonosta olosta? Surusta? Kätketystä halusta?
Ennen kaikki oli hyvin. Sitten tulit sinä. Ensimmäinen vuosi oli melko ihanaa katseiden varastelua. En vielä silloin tiennyt sinun olevan varattu myöskin, vastasit katseisiini. Pitkiin sellaisiin. Kumpikaan ei tehnyt enempää. Ei suurempaa siirtoa tai etenemistä. Olimmehan työkavereita. Katseet kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa. Jokainen työvuoro kanssasi tuntui tuskaiselta ja piinaavalta, mutta samalla niin sanoinkuvaamattoman ihanalta. Täytit ajatuksena töissä, töiden jälkeen ja öisin. Nukuin oman kultani vieressä, mutta näin unia sinusta. Kuinka tunsinkaan huonoa omatuntoa.
Tiesinhänhän minä, että kaikki oli väärin. Ettei se etenisi mihinkään. Ja se tietohan vasta minuun sattuikin.
Se kesä loppui. Lähdit omaan kotikaupunkiisi enkä tiennyt näenkö sinua enää koskaan. Jokin murtui sisälläni sinä alkusyksynä. Muistan hyvin sen viimeisen kerran kun näimme. Tiesin se olevan sinulle viimeinen työpäivä, totta kai tiesin. Viimeiset kaksi viikkoa olin laskenut päiviä sinun lähtemiseesi. Juuri silloin pidin raporttia muille työkavereilleni, kello alkoi olemaan kaksi. Ovi avautui, ja ennen kuin näinkään, tiesin että se olit sinä. Tulit kertomaan, että olit nyt lähdössä. Vilkaisin silmiisi, jotka katsoivat minuun, mutta käänsin katseeni heti pois. Muut työkaverit hyvästelivät sinut, mutta itse en pystynyt katsomaan. Olin keskittyvinäni papereihin edessäni ja työhöni. Toki huikkasin sinulle pienet hyvästit, enhän nyt halunnut näyttää epäkohteliaalta. Kun ovi sulkeutui perässäsi, laskeutui eräänlainen sumuverho päälleni.
Syksy meni, enkä unohtanut. Se suloinen katkeruus velloi sisälläni. Syksyn edetessä luonto kuihtui ja valo ympäriltämme kuoli pois, se kuvasti paremmin kuin mikään omaa olotilaani. Mietin, olitkohan sinä tuntenut mitään. Ajattelitko minua koskaan. Saattoi olla, että kuvittelin vain tuntemusten olevan kaksipuolisia. Ehkä erehdyin.
Tuli joulu. Saapui ne ihanat kaksi viikkoa, joiden aikana näin sinut taas. En tiennyt, että tulet meille jouluksi töihin. Aamuvuoro alkoi tavalliseen tapaan, kunnes astuin kansliasta ulos ja sinä seisoit edessäni. En tiedä valahdinko täysin valkoiseksi vaiko punaiseksi, mutta jokin suuri aalto minun päältäni kuitenkin pyyhkäisi. Silmämme porautuivat yhteen. Sanoin hei, kun ohitin sinut. Menin nurkan taakse hengittämään. En voinut uskoa omia tunteitani. Ja kaiken tämän tunnemyräkän aikana tiesin seurustelevani toisen kanssa, olemme menossa naimisiin. Tuona kyseisenä päivänä kuulin myös, että sinä olit kihloissa. Menisit naimisiin jo seuraavana kesänä, ennen minua. Kasa pieniä kiviä tippui vatsanpohjalleni, pysyvästi.
Kaksi viikkoa, kaksi ihanaa kaunista viikkoa, sain taas katsella sinua. Sitten meni toisen puoli vuotta ennen kuin näimme taas. Tiesin, että tämä olisi viimeinen kesä kun näkisin sinut. Siirtyisit kesän jälkeen työskentelemään omalle paikkakunnallesi. Ja minä jäisin tänne. Katseita oli edelleen. Sinullakin oli pakko olla tunteita minua kohtaan, et muuten olisi katsonut minua niin. Vai olisitko? Huomasin, että flirttailit herkästi muillekin tytöille. Sait minut kateudesta sekaisin niillä pienillä hymyilläsi ja kiusoitteluillasi. Kun ne taas kohdistuivat minuun, olin taivaissa. En voi uskoa kuinka helposti sait minut pauloihisi. Kuinka paljon sinussa oli puutteita ja vikoja, enkä minä kuitenkaan niitä nähnyt. Näin vain hymysi, vangitsevan katseesi ja luonteesi. Tiesin kulkevani kohti jyrkännettä ja että pudotus tulisi olemaan kesän lopulla äärettömän korkea, mutta en voinut kieltää itseäni kietoutumasta sinuun entistä tiukemmin. Ajatukseni olivat kaiken aikaa sinussa, vedit minua puoleesi kuin magneetti.
Tämä sanoinkuvaamatonta typeryyttä jatkui koko tämä toinenkin kesä. Tiesin, että hääpäiväsi lähestyy, mutta en pystynyt hillitsemään tunteitani. En toivonut mitään, en tehnyt mitään, mutta minun oli pakko katsoa ja unelmoida. Sitten sinulle tuli se kahden viikon loma. Kurkkuani kuristi sen kaiken aikaa, kirjaimellisesti. Kun palasit töihin, onnittelin sinua väkinäinen hymy kasvoillani. Silmäni hakeutui nimettömääsi. Se oli tyhjä, mutta tiesin siinä olevan paikka sormukselle, et vain saanut pitää sitä töissä. Olisin voinut huutaa. Ja sinä jatkoit katseidesi lähettämistä minulle. Olit kuin jokin piru, joka ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Niin helvetin ihana piru. Saatana.
Tässä vaiheessa minun oli pakko rakentaa muuri ympärilleni. Välttelin sinua jatkuvasti. Tiesin sinun huomaavan muutoksen, mutten välittänyt.
Kesän loppumisesta on nyt pari viikkoa. Pari viikkoa olen ollut näkemättä sinua. Ja tällä kertaa tiedän, ettet enää palaa. Se ehkä auttaa, se tieto. Ajattelen halujani sinua kohtaan edelleen, mutta en anna sen ottaa minusta yliotetta. Rakennan uudelleen tunteita omaa miestäni kohtaan ja suuntaan katseeni ensi kesänä tuleviin häihini.
Olen sinulle niin vihainen. Olen itselleni niin vihainen. Mietin, mahdoitko sinä tuntea mitään samankaltaista kuin minä? En saa varmasti koskaan tietää. Miten helvetin heikko, typerä ja itsekäs ihminen voikaan olla?
Väsyttää.
Sinä olet niin kaunis en henkeä saa,
hetket unta on vain haistuvaa.
Sinä hymyilet kauniimmin kuin aiemmin,
sulta hetkeksi rauhaa en saa.
Jos menet pois, mitä minulle jää?
Jos menet pois, kesä tää häviää.***