Nimi: Silkkiperhonen aortallani
Kirjoittaja: Xin
Ikäraja: K-11
Paritus/Henkilöt: Ei paritusta / halutessaan todella kevyt. Tulkinnallista.
Tyylilaji: Scifi (Mä itse lasken ötökkämäiset ihmishahmot enemmän scifiksi kuin fantasiaksi [vrt. Leena Krohnin Tainaron], mutta mielipidekysymys! Enkä nyt jaksa pohtia mitä scifin sivuhaaraa tää parhaiten edustaa) tai vaihtoehtoisesti fantasia.
Yhteenveto: En ole varma kuvittelinko vain hänen äänensä kaipuussa, vai sanoiko hän palaavansa aivan pian.
Varoitukset - Kuolema
A/N: Kuvailua voisi ehkä olla enemmän, toisaalta rakastan tätä ideaa niin paljon, että voisin kirjoittaa tästä pitkänkin tekstin. Loppujen lopuksi nyt tyydyin julkaisemaan tän tässä muodossa.
***
Silkkiperhonen aortallaniTapasimme joka perjantai iltapäivä silloin, kun aurinko oli vielä korkealla. Minä ihastelin hänen kauneuttaan ja häikäistyin hänen kalpeudestaan. Hän kertoi sen johtuvan puista ja ravintoaineista, jotka kiersivät hänen kehossaan.
Puutarhaa reunustivat valkomulperit, joiden hedelmät olivat lähes mustia ja tippumaisillaan painovoiman vaikutuksesta. Hedelmiä maukkaampia osia olivat lehdet, joita hän söikin lähes taukoamatta.
”Mustat vadelmat eivät saa minua kasvamaan. Lehdissä on oikeat ainesosat”, hän selitti ja kauhoi niitä lisää suuhunsa. Silloin kun hänen huulensa lakkasivat liikkumasta, ne olivat kuin kaksi viivaa piirrettynä rinnakkain, samaa sävyä hänen kasvojensa kanssa.
”Aluksi marjat ovat valkoisia, mutta ne kypsyvät kauniin punaisiksi, joskus ihan mustiksi saakka - ihan niin kuin nyt.”
”Ethän sinä ole marja, hassu”, naurahdin ja katselin hänen tuulessa lentäviä valkoisia hiuksiaan.
”Eivät marjat syö lehtiä. Ne imevät puusta ravintoa”, hän sanoi kurtistaen kulmiaan. Hänen katseessaan oli jotain hieman epäilevää. Hän oli hämillään, kun minä en ymmärtänyt. Olin iloinen huomatessani tunnistavani eri ilmeet hänen kasvoillaan. Emme me lopuksi niin kovin erilaisia olleet, vaikka hänellä olikin monta jalkaa ja pitkulainen vartalo.
”Miksi sinä sitten syöt lehtiä?” kysyin ja hengitin luonnon aromeja kunnes hajuaistini tuli sokeaksi.
”Se on kirjoitettu geeniperimääni.”
Me kävelimme rinnakkain ja hiekka narskui askeltemme alla. Hän oli niin kevyt, ettei jättänyt jälkiä hentoiseen pintaan. Minun jalanjälkeni kiemurtelivat yksin ja surullisina.
**
Hän istui mulperin alla ja kehräsi ympärilleen kokonkia. Valkoiset fibroiinisäikeet kiisivät hänen suustaan nopeammin kuin kehruulanka värttinässä.
”Sinähän jäät sinne sisään”, huusin kauhuissani ja huidoin käsilläni kohti hänen aukinaista suutaan.
”Minä kehityn, ei tässä mitään hätää ole”, hän sanoi ja hymyili kauniimmin kuin kukaan koskaan aiemmin.
Nyökäytin päätäni kauhun yhä ottaessa aurinkoa kasvoillani. Tahdoin kuitenkin luottaa häneen. Ei hän vaikuttanut itsetuhoiselta - niin kuin ne muut kokongit riippumassa oksilla päät alaspäin.
”Mitä sinusta sitten tulee?” kysyin ja yritin yhdistellä mielikuvia toisiinsa.
”Vapaa.”
Hänestä näkyi enää silmät ja pala rypistynyttä otsaa. Hänen katseessaan oli riemua, joka leijaili ilman välityksellä minuunkin. Laukkaava sydämeni rauhoittui hänen energiakentässään. En kuitenkaan voinut istua hiljaa, kun viimeiset rippeet hänestä piiloutuivat valkoiseen koteloon.
”Älä jätä minua”, itkin eikä hän sanonut sanaakaan kadotessaan. Tahdoin poimia kokongin käteeni ja viedä sen turvaan, kunnes hän heräisi muodonmuutoksensa jälkeisestä unesta.
En ole varma kuvittelinko vain hänen äänensä kaipuussa, vai sanoiko hän palaavansa aivan pian.
**
Kokonki oli poissa, ja ahdistus nauroi sisälläni hyväuskoisuudelleni. Etsin häntä jokaiselta oksalta aloittaen kierroksen aina alusta. Löysin ainoastaan yhden rikkoutuneen kokongin maasta, mutta se ei ollut hänen valkoinen sielunsa kehto, vaan keltainen ja paljon suurempi.
Ikävä piteli käsiään aorttani suulla ja esti uutta verta puhdistamasta sisintäni. Käteni vapisivat ja tuntematon muodonmuutosarkku murskaantui puristuksessani pölyksi.
Keltainen perhonen laskeutui vierelleni ja liikautti tuntosarviaan. Hänen silmissään oli pahoittelevan kirpeä sävy, ja pystyin kuulemaan hänen ohuet ajatuksensa ilmassa saamatta niistä kuitenkaan selvää. Lopulta hän kuitenkin puhui:
”Hän oli hyvin epäonnekas. Joutui raukka koriin.”
Tunsin kosketuksen olkapäälläni, mutta kehoni kieltäytyi vastaanottamasta myötätunnon aaltoa. Minusta tuntui kuin aurinko olisi vaihtunut kuuhun, kesä kuollut talveksi ja lämpö hautautunut mustaan vadelmasateeseen. Painovoima ei enää pidellyt niitä, mutta se ei onnistunut vetämään minua mukanaan maan keskipisteeseen.
Hän oli kuollut, huusi koko maailma - lehdet oksilla, vastasyntyneet perhoset ilman kosketuksessa ja kyyneleet kasvoillani. Minä putosin mielikuvaan, jossa surutta poimin hänet oksista punottuun koriin ja pudotin tulikuumaan kylpyyn. Hän nukkui hymyissä suin odottaen vapauttaan valkoisten siipien alla.
Hänestä tuli silkkiä.
