Ikäraja: K11 (parituksen ikäeron takia)
Genre: angst, romance
One-shot, lievä AU
Osallistuu vaatehaasteeseen (silkkihuivi), kulttuuripalettiin (tabu) ja vielä Snarmione-haasteeseen.
A/N: VIHAAN tätä paritusta! Ei tämä voi toimia millään, eihän? No, haaste käski kirjoittaa tästä ja niinpä kirjoitin, ja vaikka tämä oli haastavaa, pidin tämän kirjoittamisesta hurjan paljon. Lievä AU tulee lähinnä ainevalinnoista ja tapahtumista, joita ei ollut kirjassa (mutta ei mitään maailmaa mullistavaa). Hahmot pyrin pitämään mahdollisimman IC:nä.
Kullanpunaista silkkiä
Koulupäivä alkoi taikajuomatunnilla, mikä ei ollut erityisen mukavaa muttei myöskään mainittavan inhottavaa. Astuessaan viileään tyrmään Hermione siirsi kaulassaan olevaa silkkihuivia, jotta se lämmittäisi hieman paremmin. Eihän silkki tietenkään ollut lämmitystä varten vaan koristeena, mutta ainakin Hermionesta tuntui, ettei koleus pureutunut häneen niin kovasti sen läpi.
Huivi oli liukuvärjätty punaisesta kullanväriseksi, joten Hermione käytti sitä usein koulussa. Hän oli todellisuudessa saanut sen jo kymmenvuotiaana, eli ennen kuin oli tiennyt päätyvänsä joskus Rohkelikkoon. Hän oli ollut vanhempiensa kanssa Italiassa matkalla ja nähnyt paikallisen kauppiaan myyvän kauniita silkkihuiveja – ja jotenkin hän oli onnistunut puhumaan vanhempansa ympäri ostamaan hänelle sellaisen. Huivi oli luonnollisesti unohtunut laatikon pohjalle, sillä eivät lapset pukeudu silkkihuiveihin.
Nyt Hermione oli kuitenkin jo neljäntoista ja halusi pukeutua hienosti – ja lisäksi hänen äitinsä oli kesäloman loppupuolella ojentanut huivin hänelle. ”Minä siivosin laatikoitasi ja tämä sattui käsiin. Tuskin haluat tästä luopuakaan?”
Ei, tietenkään Hermione ei halunnut. Huivi muistutti häntä niistä monista viattomista hetkistä, jotka hän oli lapsena viettänyt perheensä kanssa joko ulkomailla tai kotona. Se oli aikaa ennen kuin hän sai tietää olevansa noita – ja aikaa ennen kuin hän sai tietää, mitä kaikkea pahuutta maailma kätkikään sisälleen. Toki hän oli aina tiennyt, ettei maailma ole pelkkiä ruusunlehtiä ja hyvyyttä, mutta pienenä se ei ollut ollut uhkakuva, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella.
Niinpä Hermione käytti huvia lämpimällä säällä kuvastamassa tupansa värejä sekä muistuttamassa siitä, mitä oli joskus ollut. Tosin laittaessaan noidankattilaansa valmiiksi hän mietti lähinnä seuraavan taikajuoman reseptiä sekä sitä, että huivi olisi saanut olla vähemmän liukas, sillä se yritti koko ajan pudota kattilaan. Puolen tunnin ähertämisen jälkeen hänen oli otettava se pois, jotta hän pystyi keskittymään sataprosenttisesti taikajuomaansa.
**
Severus oli tyytyväinen pitämäänsä tuntiin. Hän oli ottanut heti lukuvuoden alkamisen kunniaksi Rohkelikkotuvalta pois pisteitä niin paljon, että tupa oli miinuksella – ja Luihuinen johti taas huomattavasti.
Seuraavalle tunnille luokkaan saapuisi näsäviisaita korpinkynsiä ja aina yhtä toheloita puuskupuheja. Severuksen oli siivottava luokka ennen näiden tuloa, vaikka mieluummin hän olisi antanut kaikkien kärsiä omista virheistään. Toki monet puuskupuhit osasivat hoitaa työnsä, mutta keskimääräisesti tupa sisälsi aivan liikaa longbottomeja yhden opettajan sietokyvylle.
Kun Severus kuurasi lattioilta taikajuomaroiskeita – luonnollisesti vain sauvansa heilautuksella – hän huomasi jonkun unohtaneen luokkaan huivin. Se oli rohkelikkoväreissä, kuten arvata saattoi. Hän poimi huivin käsiinsä ja huomasi sen olevan silkkiä, eikä voinut mitään sille, että huivi tuntui hänestä ihanan pehmeältä. Hänen oli aivan pakko liu'uttaa sitä käsiensä välistä muutaman kerran huolimatta siitä, että huivi kuului jollekin inhottavalle rohkelikolle.
Severus laittoi huivin kaapunsa taskuun ja jatkoi siivoamista. Paikalla, josta hän oli huivin poiminut, ei näkynyt yhtäkään roisketta. Se oli yleensä merkki siitä, että siinä istui taitava juomankeittäjä – taikajuomien kuului enintään porista hieman, ei koskaan roiskua holtittomasti. Sitten Severus tajusi, kuka kyseisellä paikalla oli istunut.
Severus laittoi kätensä taskuun kokeillakseen jälleen huivia. Hän ei osannut päättää, mitä tekisi sille. Hän ei kokenut erityistä tarvetta olla Grangerin kanssa tekemisissä yhtään sen enempää kuin oli pakko. Ehkä hän vain heittäisi huivin keskelle käytävää ja jättäisi sen kohtalon muiden käsiin? Jostain syystä häntä kuitenkin inhotti se, miten niin sileä huivi tahraantuisi huolimattomien oppilaiden kävellessä sen päältä. Niinpä hän jätti päätöksenteon myöhempään ja antoi huivin lojua taskussaan.
**
Hermione ei huomannut huivin puuttumista ennen iltaa. Hän istui oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjä, kuten yleensä, ja laittoi käden poissaolevasti kaulalleen. Ensin hän ei edes tajunnut, mikä siinä tuntui omituiselta, mutta sitten hän muisti huivin, joka hänellä oli ollut vielä päivän alkaessa. Hän ei voinut kuollakseenkaan muistaa, milloin oli nähnyt sen viimeksi. Oliko hän laittanut sen aamulla ylleen?
Jostain syystä huivin katoaminen nosti palan Hermionen kurkkuun. Kyllä hän tiesi, että kyseessä oli vain yksi pieni italialainen silkkihuivi. Hän saisi uuden pöllöpostilla tilaamalla. Ei se olisi edes kallis. Mutta samalla Hermione kuitenkin tiesi tasan tarkkaan, mitä huivi hänelle edusti. Hän halusi löytää sen. Oleskeluhuoneessa hän tarkasti jokaisen keksimänsä piilon, ja makuukamarissa hän käänsi matka-arkkunsa ylösalaisin. Hän käytti kutsuloitsua ja jokaista muuta keksimäänsä loitsua, mutta mikään ei auttanut. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt, mitä oli saattanut käydä.
Hermione etsi ja etsi, mutta huivi oli kadonnut täysin. Seuraavana iltana Hermione yllätti itsensä itkemästä hiljaa vuoteessaan ennen nukahtamista. Hän yriti järjellä selittää itselleen, ettei huivin katoaminen voinut olla niin isoa asia, mutta siitä ei ollut apua.
**
Kahden päivän kuluessa Severus oli tehnyt päätöksensä. Kun neljäsluokkalaiset rohkelikot ja luihuiset pakkasivat tavaroitaan taikajuomatunnin päätteeksi, Severus sanoi ikuisen tasaisella äänellään:
”Granger, ole hyvä ja jää tänne hetkeksi.”
Kun sanat olivat pääseet ilmoille, Severus jäi ihmeissään kuuntelemaan niiden kaikua. Eihän niissä ollut ollut mitään erikoista? Miksi ne sitten kuulostivat niin kummallisilta? Aivan kuin hän olisi kutsunut Grangerin tekemään jotain muuta kuin vaihtamaan tiukasti kouluun liittyvän keskustelun.
Granger ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään omituista. Hän näytti hieman kauhistuneelta, muttei sen enempää kuin kukaan muukaan rohkelikko kuultuaan, ettei pääse pakenemaan saman tien kellon soitua.
Ei kulunut aikaakaan, kun kaikki muut oppilaat olivat poistuneet luokkahuoneesta. Severus vilkaisi puolihuolimattomasti Hermione Grangerin suuntaan, minkä jälkeen hänen oli kerta kaikkiaan pakko katsoa pois. Hän mietti työhuoneessaan olevaa silkkihuivia – hän oli asettanut sen roikkumaan hyllylle, melkein kuin se kuuluisi siihen, vaikka tietenkään ei kuulunut. Sitä paitsi se oli aivan väärän värinen.
Hermione rykäisi hyvin kevyesti, oikeastaan ujosti. ”Te halusitte minun jäävän, professori.”
Severus nyökkäsi. Hän tiesi, että se oli oikeastaan kysymys, mutta äkkiä hän ei ollutkaan aivan varma, mitä sanoa. Granger oli aina niin kohtelias – huolimatta siitä, kuinka tökeröitä kavereita hänellä oli.
”Niin että, mitä asiaa teillä oli, professori?” Hermione kysyi hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen.
Severuksen teki mieli lyödä itseään kirjalla päähän – tai vielä parempaa, hakata päätään noidankattilaan. ”Minä vain halusin kertoa...” hän aloitti epäröiden ja kääntyi hitaasti katsomaan Grangeria. Voi hyvänen aika, se oli vain yksi huivi. Ei yhden huivin antaminen pois voinut olla näin vaikeaa.
Hetkeksi Severus pysähtyi katsomaan Grangerin silmiä. Tällä oli tosiaan harvinaisen kauniit silmät, vaikka ne eivät tietenkään vetäneet vertoja Lilyn silmille. ”Minä halusin vain kertoa”, Severus jatkoi yrittäen epätoivoisesti tajuta, miksi hän käyttäytyi niin typerästi, ”että teet todella hyvää työtä. Viimeisin hajuaistiliemesi oli erittäin laadukas.”
Severus ei kerta kaikkiaan käsittänyt itseään. Hänkö kehui rohkelikkoa? Ja vielä Grangeria? Ja vain ja ainoastaan yhden pahaisen ja ruman silkkihuivin takia?
Hermione punastui tyytyväisyydestä. ”Kiitos, professori! Minä itse asiassa testasin hajuaistilientäni, ja pystyin toden totta haistamaan aivan kaiken kymmenen metrin säteellä.” Hän nyrpisti nenäänsä hieman. ”Se ei ollut erityisen miellyttävää, mutta ainakin liemi toimi.”
Severus nyökkäsi. ”Ainoa, mitä olisit voinut tehdä toisin, olisi ollut lisätä ripaus piparminttua. Se olisi tehnyt hajuista hieman miellyttävämmät, ja lientä voisi todellisuudessa jopa käyttää pyörtymättä vartin päästä.”
”Mutta eihän ainelistassa ollut piparminttua”, Hermione sanoi. ”Olen siitä aivan varma.”
Severus katsoi Hermionea jokseenkin pahasti. ”Vai niin”, hän sanoi kylmästi. Hän nautti hieman katsellessaan, kuinka Granger selkeästi kävi sisäistä taistelua opettajan ja kirjan auktoriteetin välillä. Severus uskoi tietävänsä, kumman tämä valitsisi: hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä kirjaviisasta ihmistä.
”Piparminttu olisi tosiaan varmasti tehhnyt liemestä käyttökelpoista”, Hermione sanoi hetken kuluttua. Severus yllättyi niin pahasti, että erehtyi katsomaan oppilastaan hieman liian pitkään ja hieman liian avoimesti. Muutaman sekunnin kuluttua hän päätti visusti hillitä itsensä ja kaikki ne täysin kummalliset tunteet, joita pieni yllättyminen hänessä herätti. Melkein kuin hän olisi keskustellut Lilyn kanssa niin kauan sitten.
”Sinulla on varmasti kiire tunnille”, Severus sanoi niin kylmällä äänensävyllä kuin vain osasi. Kun Hermione oli jo sanaakaan sanomatta poistunut ja Severus siisti tapansa mukaan luokkahuonetta, hän huomasi ajattelevansa, että oli ollut liian ilkeä. Ehkä hän oli jopa loukannut Grangeria? Sitten hän taas ravisteli itseään henkisesti: sillä ei ollut mitään merkitystä, loukkasiko hän Grangeria vai ei. Hänhän nautti tämän loukkaamisesta.
Mutta vielä, kun Severus kolme tuntia myöhemmin käveli lounaalle, hän mietti asiaa. Kun hän pureskeli hyvin hitaasti perunaa ja pihviä, hänen oli pakko myöntää itselleen, että hän ei nauttinut Grangerin loukkaamisesta. Se suututti häntä.
**
Hermione ei osannut luovuttaa huivinsa etsintää. Hän oli kääntänyt ylösalaisin koko oleskeluhuoneen, oman makuusalinsa sekä poikien makuusalin. Hän oli kiertänyt luokkahuoneissa, joissa hänellä oli ollut tunteja ennen huivin katoamista. Lopulta hän alkoi kysellä ihmisiltä, olisivatko nämä sattuneet näkemään hänen huiviaan.
Luonnollisesti useimmat pyörittelivät päätään tai vastasivat kieltävästi. Lopulta, taikajuomatuntia seuraavana päivänä, Hermione kuuli kauan kaipaamansa vastauksen.
”Kuulostaa todella tutulta! Minä näin sellaisen jossain, aivan varmasti. Odotas, kun mietin... Ai niin! Se jäi mieleen, kun ihmettelin niin kovasti, että mitä se siellä teki.”
”No, missä se oli?” Hermione hoputti.
”Kalkaroksen työhuoneessa. Ei se tietysti välttämättä sama huivi ollut, mutta minusta oli niin omituista, että Luihuisen tuvanjohtajalla oli rohkelikkoväreissä oleva huivi.”
Hermione ehti vain kiittää ennen kuin lähti marssimaan kohti tyrmiä. Hän oli todella kiukkuinen ja aivan vakuuttunut siitä, että kyseessä oli juuri hänen huivinsa – se selittäisi, minkä takia huivi ei tullut, vaikka hän käytti kutsuloitsua. Luonnollisesti opettajien huoneissa oli oltava vahvat suojaukset. Mutta Hermionea suututti erityisen paljon se, että Severuksen oli tiedettävä huivin kuuluvan hänelle. Miksi muuten Severus olisi pyytänyt häntä jäämään tunnin jälkeen? Mutta suurempi kysymys kuului, miksei Severus ollut antanut hänelle huivia?
Lattiat kaikuivat, kun Hermione käveli vauhdilla eteenpäin. Hän pysyi juuri ja juuri pystyssä kääntyessään kulmasta kohti Severuksen työhuonetta. Silloin hän pysähtyi niille sijoilleen.
Hän oli odottanut näkevänsä oven suljettuna ja voivansa koputtaa siihen, minkä jälkeen hän olisi voinut vaatia vihaisena liemiopettajaltaan omaisuuttaan takaisin. Sen sijaan hän näkikin Severuksen saman tien, sillä työhuoneen ovi oli auki. Itse opettajan näkeminen ei toki pysäyttänyt häntä, vaan se, että Severus piteli huivia käsissään.
Hermione peruutti hiljaa pari askelta, jotta pääsisi pikaisesti kulman taakse piiloon tarvittaessa. Hän tuijotti ihmeissään, kuinka Severus liu'utti huivia käsiensä läpi ja nosti sen välillä kasvoilleen. Hermione ei ollut koskaan pitänyt Severusta mitenkään kireänä ihmisenä kuten esimerkiksi McGarmiwaa, mutta hän ei ollut toisaalta koskaan nähnyt miestä niin rentona kuin nyt.
Hermione uskalsi tuskin hengittää. Hänestä tuntui vahvasti siltä, että hän häiritsi jotakin hyvin yksityistä. Ja jollain kummallisella tasolla häntä ei lainkaan haitannut katsoa, kuinka hänen opettajansa piteli hänen huiviaan – eikä hän enää tuntenut aivan niin suurta tarvetta saada sitä takaisin. Hän katsoi hiljaa muutaman minuutin, kunnes lähti pois. Ja hän hymyili.
**
Hermione huomasi olevansa jännittynyt ennen seuraavaa taikajuomatuntia. Hän teki lientään lähes puolihuolimattomasti, ja aina silloin tällöin hän saattoi vilkaista kohti opettajanpöytää. Hän huomasi, että hän lähes punastui aina, jos Severus sattui katsomaan hänen suuntaansa.
Eihän siinä ollut mitään järkeä. Severuksella oli taatusti jokin järkevä syy siihen, miksi hän oli käsitellyt huivia niin hellästi ja – siltä se ainakin Hermionesta oli näyttänyt – intiimisti.
Hermione huokaisi ja käski itsensä keskittymään siipipapujen pilkkomiseen. Saman tien hänen ajatuksensa lähtivät harhailemaan pelkästään sen seikan takia, että hänen ylipäätään oli käskettävä itseään keskittymään. Mikä häntä oikein vaivasi?
Severus seisoi suurimman osan oppitunnista työpöytänsä takana. Normaalisti hän kierteli oppilaiden seassa paljon enemmän, mutta tällä kertaa hän ei yksinkertaisesti voinut päästää itseään oppilaiden sekaan. Hänestä tuntui siltä, että hänen olisi ollut pakko tällöin mennä Grangerin luo – ihan vain katsomaan, kuinka tämän työ edistyi. Ja se ei sopinut.
Kun kello soi ja oppilaat keräilivät tavaroitaan, Severus huokaisi. Hän oli päättänyt antaa huivin takaisin Grangerille, sillä hän ei pitänyt siitä, miten yksi pieni vaatekappale vaikutti häneen. Severus oli jopa nuuhkinut sitä melkein kuin odottaen Lilyn suloisen aromin leijalevan hänen nenäänsä, mutta sen sijaan huivi oli tuoksunut joltain aivan muulta. Grangerilta, niin sen oli oltava. Ja jostain syystä Severus oli huomannut toisenkinlaisen tuoksun olevan viehättävä, mutta sellaisia ajatuksia ei tietenkään saanut ajatella.
”Granger, voisitko jäädä hetkeksi”, Severus sanoi juuri ennen kuin Granger oli ehtinyt pois luokasta. Tavasta, jolla Granger lähes hypähti ja sen jälkeen kääntyi ympäri, Severus päätteli paljon. Granger näytti samaan aikaan innokkaalta ja pelokkaalta, mutta ei lainkaan sillä lailla yllättyneeltä kuin Severus olisi odottanut.
Hetken aikaa Granger vain seisoi oven lähistöllä ja katsoi Severusta. Muut oppilaat lähtivät yksi toisensa jälkeen ulos luokasta, minkä jälkeen Granger painoi pehmeästi luokanoven kiinni.
Severus kohotti yllättyneenä kulmakarvojaan. Granger nielaisi ja näytti sekä päättäväiseltä että hieman kauhistuneelta.
”Minä ajattelin kertoa - ” Severus sanoi, mutta Granger puhui hänen päälleen.
”Minä tiedän, että sinä otit minun huivini”, hän sanoi. Severus ei voinut mitään sille, että antoi yllätyksensä näkyä hetken ajan. Hermione kuitenkin jatkoi: ”Minä näin sinut ja...” Hän ei osannut jatkaa. Severuskaan ei ilmeisesti kokenut tarvetta puhua. He katsoivat toisiaan hiljaisuudessa useamman minuutin, tai siltä se ainakin tuntui. Hiljaisuus oli hyvin painostava – niin painostava, ettei kumpikaan uskaltanut rikkoa sitä.
Severus katsoi Hermionea ja näki nuoren oppilaan, mutta samalla jotain aivan muuta. Hermione oli aina ollut niin kypsä ja viisas, joskin toisinaan erittäin näsäviisas, ettei Severus voinut olla arvostamatta tätä. Toinen syy siihen, miksi hän arvosti Hermionea, oli tämän rohkeus. Hermione seisoi siinä leuka pystyssä, selkä suorassa, ja kertoi, mitä oli nähnyt.
”Sinäkö tulet kertomaan tuon taikajuomien opettajallesi?” Severus sanoi hiljaa, tavoitellen piikikästä sävyä, joka yleensä tuli hänelle niin luonnostaan. Nyt hän kuitenkin pelkäsi epäonnistuneensa, mutta joka tapauksessa Hermione säpsähti hieman.
”En tarkoita sitä niin”, Hermione sanoi ja katsoi Severusta niin syvälle silmiin, että Severus tunsi rintaansa ahdistavan. Hermione tuntui hakevan hyväksyntää ja ymmärrystä niin epätoivoisesti, ettei Severus voinut estää itseään, vaan astui asekeleen lähemmäksi. ”Tarkoitin vain”, Hermione jatkoi, eikä tuntunut edes huomaavan Severuksen liikkumista, ”että tiedän, että se olit sinä. Ja ei siinä mitään pahaa ole – tai ollut, tai mitään, mutta halusin vain kertoa – ”
Severus laski kätensä Hermionen niskan taakse ja kiersi toisen tämän vyötärön ympärille. Hän teki sen ennen kuin pystyi vastustamaan itseään: Hermionen ääni oli ollut niin anova ja selittelevä, mutta samalla niin tuttu, että hetken Severus oli nähnyt Lilyn ja kaikki ne kadotetut vuodet. Kuitenkin samalla hetkellä, kun hän sai tuon pienen nuoren tytön syleilyynsä, mielikuva Lilystä haipui ja tilalle tuli entistä vahvemmin juuri Hermione. Hermione, jonka isä hän olisi voinut olla. Severus ehti juuri ja juuri miettiä, pitäisikö hänen käyttää unohdusloitsua vai jotain muuta, kun Hermione järkytti hänet täydellisesti kiskaisemalla hänen päänsä alaspäin ja painamalla huulensa hänen huulilleen.
Jo silloin, kun Severus antautui suudelmaan, hän tiesi olevansa pulassa.
**
Hermione ei osannut kunnolla keskittyä opintoihinsa koko seuraavalla viikolla. Hän saattoi harhautua kesken minkä tahansa tunnin ajattelemaan. Hän ei voinut uskoa, mitä oli mennyt tekemään.
Hän ei ollut koskaan kokenut viehättävinä koulun suosittuja poikia, ja kun hän pohti asiaa uudelleen ja uudelleen seuraavien päivien aikana, hän uskoi ymmärtävänsä syyn. Hänen ikäisensä pojat olivat niin epäkypsiä, kun taas hän piti terävistä aivoista enemmän kuin ulkomuodosta. Mutta silti, Kalkaros?
Hermione ei kerta kaikkiaan kyennyt järkeilemään sitä itselleen. Siitä huolimatta joka kerta, kun hän ajatteli liemiopettajaansa, hänen vatsanpohjallaan nipisteli jännitys. Eihän siinä ollut mitään järkeä, mutta hän ei malttanut odottaa, että näkisi tämän uudestaan.
**
Severuksen ulkomuoto ei antanut ymmärtää, kuinka paljon hänen mielessään kuohui. Hän käyttäytyi täysin normaalisti samalla, kun hän punnitsi yhä uudelleen ja uudelleen tapahtunutta sekä vaihtoehtojaan. Totta kai hän voisi vain unohtaa koko asian ja käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän voisi vaikka potkia Grangerin ulos kurssiltaan ja puhua rehtorille niin, että tämä uskoisi sen olleen välttämätöntä ja täysin henkilökohtaisista syistä riippumatonta. Hän voisi lähteä Tylypahkasta ja olla näkemättä Grangeria enää ikinä.
Kaikki ne vaihtoehdot kuulostivat kuitenkin erittäin vastenmielisiltä. Lopulta Severuksen oli myönnettävä, että häntä kiinnosti katsoa, mihin asiat saattaisivat johtaa. Yleensä hänellä oli aina selkeä suunnitelma siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja milloin, mutta juuri nyt häntä ei haitannut lainkaan, ettei sellaista ollut.
**
Seuraavan taikajuomatunnin jälkeen Severus ei voinut heti kääntyä katsomaan Hermionen suuntaan vaan keskittyi liitutauluun. Hän pyyhki sitä puhtaaksi taulusienellä, vaikka olisi voinut taikoa sen tyhjäksi sekunnissa.
Kun luokan ovi kolahti kiinni, Severus henkäisi syvään – hän ei ollut edes tajunnut, että oli pidätellyt henkeään kellon soimisesta saakka.
”Severus”, kuului hiljainen ääni.
Oli hyvin lähellä, ettei Severus olisi hypännyt säikähdyksestä ilmaan. Häntä lähes pyörrytti, sillä tuon äänen kuuleminen oli täyttänyt hänet ilolla ja helpotuksella, eikä hän käsittänyt, minkä takia.
Hermione tutkaili kaikkia Severuksen reaktioita ja häntä hymyilytti. Hänestä tuntui huumaavalta, että hänellä oli valta saada tuo tutkimaton mies tuntemaan niin vahvasti, että tämän aina yhtä ilmeetön maski katosi.
**
Viikot kuluivat, ja jokaisen taikaliemitunnin jälkeen Hermione jäi kahdestaan luokkaan Severuksen kanssa. He puhuivat jonkin verran, mutta välttelivät eksymästä millään tasolla ikäeroonsa. Molemmat tiesivät, että se oli aihe, joka ei johtaisi mihinkään muuhun kuin vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. Niinpä he eivät kertoilleet lapsuudestaan tai nuoruudestaan, eivätkä myöskään puhuneet tulevaisuudestaan. He eivät myöskään keskustelleet tunteistaan, vaikka Hermione yritti aloittaa aiheen pariin kertaan.
Severus ei ollut vieläkään valmis myöntämään itselleen, että Hermione oli hänelle tärkeämpi kuin joku muu oppilas. Hän kieltäytyi ajattelemasta asiaa, vaikka hänen elämänsä rakentui niiden välitunnin mittaisten hetkien ympärille, kun Hermione ja hän olivat kahdestaan.
Elämä oli jännittävää. Hermione nautti tästä jännityksestä, sillä se kihelmöi vatsanpohjassa eikä tuntunut ahdistavana kurkussa. Hän käytti ison osan oppitunneista suunnitellessaan, miten selittäisi taas sen, että hän jäisi luokkaan taikajuomatunnin jälkeen. Hän oli kehittänyt jo useita erilaisia tarinoita, eikä kukaan epäillyt mitään.
Severuksen ja Hermionen tapaamisista tuli rutiini. Lukukausi vieri eteenpäin, eikä kumpikaan enää osannut ajatella toisenlaista tapaa käyttää liemituntien jälkeiset välitunnit. Severus alkoi tuntea itselleen hyvin vierasta tunnetta, luottamusta. Vaikka hän näki Hermionea vain vähän aikaa, hän pystyi luottamaan siihen, että tämä tulisi.
Hermione tunsi muuttuneensa. Hänen päällimmäinen ajatuksensa ei ollut koulussa pärjääminen, vaan hän viipyili yhteisissä hetkissään Severuksen kanssa ja odotti tulevia. Hermione ei nähnyt heillä yhteistä tulevaisuutta, ainakaan vielä, mutta hän tiesi, ettei haluaisi lopettaa tapaamisia.
Viikko ennen lukukauden loppua Hermione pyysi silkkihuiviaan takaisin.
Severus katsoi häntä lempeästi. He istuivat pehmeällä opettajantuolilla sylikkäin, ja Severus silitti lempeästi Hermionen käsivartta.
”Minkä takia?” Severus kysyi. Hän ei halunnut luopua huivista, sillä se muistutti häntä Hermionesta silloin, kun he eivät olleet yhteydessä.
”Se huivi on minulle tärkeä”, Hermione sanoi. ”Haluaisin käyttää sitä.”
Severus oli hetken hiljaa ennen kuin nyökkäsi. Huivi oli luonnollisesti Hermionen eikä hänen. Hänen olisi keksittävä jotain muuta, mikä muistuttaisi Hermionesta.
”Haetaan se muutaman minuutin päästä”, hän sanoi. ”Aiotko mennä lomalla kotiin?”
Hermione nyökkäsi.
Sen jälkeen he olivat taas hiljaa lähekkäin ennen kuin tuli aika hakea silkkihuivi Severuksen työhuoneesta. Severus ojensi sen Hermionelle näyttämättä lainkaan vastentahtoisuuttaan.
Seuraavana päivänä Severus näki sattumalta Hermionen muodonmuutoskäytävällä. Tällä oli punakeltainen silkkihuivi kaulassaan, ja Severus hymyili vaivihkaa. Hermionea hän ei tietenkään tervehtinyt, sillä kukaan ei saanut tietää heistä.
**
He ehtivät nähdä enää vain kerran ennen joululomaa. Kun loma alkoi, Severus katsoi ikkunasta Hermionen lähtöä. He eivät voineet kunnolla hyvästellä, mutta puolivälissä linnan tiluksia Hermione katsoi olkansa yli suoraan Severusta. Vaikka oli jo niin kylmä, että Hermione olisi tarvinnut paksun kaulahuivin, hänen kaulassaan liehui silkkihuivi.
Severuksen mielestä linna tuntui hyvin kolkolta ja kylmältä, kun Hermione ei ollut siellä. Jouluaattonakin Severus ajatteli Hermionea, hänen pehmeää ihoaan ja kirkkaita silmiään. Severus olisi niin mielellään ottanut Hermionen viereensä istumaan, silittänyt tämän pehmeitä hiuksia ja avannut kolme joululahjaansa yhdessä tämän kanssa.
Oppilaat palasivat lomilta hieman ennen uuden lukukauden alkua. Severus vietti ison osan aikaansa taikajuomaluokassa odottaen, että Hermione ilmestyisi sinne, mutta hän odotti turhaan. Kun Severus käveli suureen saliin aamiaiselle, hän kulki tarkoituksella rohkelikkopöydän vierestä kuten jo muutaman kuukauden ajan.
”Luuletko, että Hermione lämpenee hänelle?” joku tyttö kysyi toiselta.
Severus pysähtyi kuin seinään. Sitten hän tajusi, miten epäilyttävältä se näytti, ja alkoi penkoa kaapunsa taskuja muka etsiäkseen jotakin. Hän otti pienen askeleen sivulle kuullakseen tarkemmin, mitä rohkelikkotytöt puhuivat.
”En tiedä yhtään”, toinen tyttö sanoi. ”Minulle ainakin kelpaisi, mutta Hermione on aina ollut vähän outo. En ota yhtään selvää hänen miesmaustaan.”
Severusta hymyilytti taas. Hän jatkoi matkaa opettajanpöytään ja yritti katsoa, näkyisikö Hermionea jossain, mutta tämä oli ilmeisesti vielä nukkumassa.
Seuraavana päivänä Severus sattui Hermionen kanssa yhtä aikaa suuren saliin. He eivät tietenkään puhuneet toisilleen, mutta Severus seurasi tarkasti, mitä tapahtui. Hermione ei istunut tavanomaisten ystäviensä seurassa, vaan hänen vieressään oli poika, jonka kanssa Hermione jutteli vilkkaasti. Severus ei kääntänyt katsettaan pois hetkeksikään, joten hän näki, kuinka poika asetti kätensä hetkeksi Hermionen selälle ja pyyhkäisi tämän hiuksia pois kasvojen edestä. Severuksen kurkkua kuristi. Hän ei pitänyt pojasta lainkaan. Tällä oli aivan liian leveä hymy ja teennäiset ilmeet. Hermione ei kuitenkaan hätistänyt poikaa pois, ja Severus tunsi pienen hätäännyksen heräävän sisällään.
**
Severus tiesi paremmin kuin hyvin, että Hermionen piti valita kevätlukukaudeksi uudestaan aineet, joita hän jatkaisi. He olivat puhuneet asiasta ja Hermione oli vakuuttanut, että vaikka Severus ei olisi ollut opettajana, hän olisi valinnut taikajuomat. Niinpä, kun Hermionea ei näkynyt ensimmäisellä oppitunnilla, Severus oli varma, että hän oli vain myöhässä. Vielä, kun kello soi tunnin päätteeksi, Severus uskoi Hermionen olevan vain jostain syystä poissa.
Seuraavallakaan tunnilla Hermionea ei näkynyt. Severus alkoi toden teolla hätääntyä. Hän oli nähnyt Hermionen kävelevän sen pojan kanssa käytävällä, mutta Hermione ei ollut näyttänyt erityisen luontevalta eikä rentoutuneelta, joten Severus ei ollut osannut huolestua siitä. Taikajuomatunnin jälkeisen välitunnin ajan Severus vain istui pöytänsä ääressä ja tuijotti ovelle. Ehkä hän saisi tahdonvoimalla Hermionen palaamaan?
Kolmaskin tunti kului ilman Hermionea. Severuksen hätäännys oli vaihtunut epätoivoon. Hän odotti taas koko välitunnin, mutta Hermione ei tullut. Sen jälkeen hän marssi suoraan rehtorin luokse kysymään, mitä aineita Granger oli valinnut.
”Valitettavasti Granger ei halunnut jatkaa taikajuomia”, Dumbledore sanoi ja tarkasteli Severusta läpitunkevasti. ”Minä olin ollut siinä uskossa, että sinä et erityisesti pitänyt hänestä?”
Oli hyvin lähellä, ettei Severus päästänyt kaikkia tunteitaan näkymään. Hän sai viime hetkellä hillittyä itsensä mutta pelkäsi, että Dumbledore oli huomannut jotain. Kuinka pahalta tuntuikaan, kun joku vain päästi tuollaista suustaan tietämättä mistään mitään.
”Hänen hajuaistiliemensä oli täysin moitteetonta”, Severus sai sanottua.
”Niin, hän on erinomainen oppilas. Mutta hän loistaa muissakin aineissa, ja ilmeisesti taikajuomat eivät olleet yhtä lähellä hänen sydäntään.”
Severus vain nyökkäsi ja kääntyi pois. Jos hän olisi jäänyt hetkeäkään pidemmäksi aikaa, Dumbledore olisi taatusti huomannut hänen tuskansa. Ilmeisesti Severus ei ollutkaan lähellä Hermionen sydäntä.
**
Severus ei voinut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti myöntänyt ottaneensa selville Hermionen lukujärjestystä, mutta hän ajoitti itsensä aina sinne, missä tämän oppitunti oli. Hän käveli huomaamattomasti ohi mutta todellisuudessa tarkkaili Hermionea. Hän huomasi, että Hermione vietti aikaa sen yli-innokkaan pojan kanssa. Samalla hän kuitenkin teki kummallisen havainnon: Hermione ei antanut pojan koskea lainkaan silkkihuiviaan.
Poika kosketteli Hermionea ohimennen, hieman liian luontevasti. Hipaisi hiuksia, poskea (niin sileää poskea) tai käsivartta (niin pehmeää ihoa). Kun pojan käsi ajautui Hermionen kaulalle, jossa lähes poikkeuksetta huivi liehui, Hermione tyrkkäsi käden pois. Severus mietti heidän viimeistä välituntiaan yhdessä, kun Hermionella oli ollut huivi kaulassa ja Severus oli sivellyt sen silkkistä pintaa.
Vaikka kyseessä oli vain pieni asia, luultavasti merkityksetön, Severus takertui siihen. Hermionen oli välitettävä hänestä vielä, Hermionen oli ikävöitävä heidän yhteisiä hetkiään.
**
Viikot kuluivat, mutta Severuksen olo ei helpottunut. Hän seuraili edelleen Hermionea ja sai tehdä kovasti töitä ollakseen huomaamaton. Hän huomasi, että Hermione oli aina vain rennompi ja luontevampi, lähestulkoon samanlainen kuin Severuksen kanssa ollessaan.
Lukukausi oli lopuillaan, oli enää pari viikkoa aikaa ennen kesälomaa. Severus tarkasteli tiimalaseja ja niissä olevia tupapisteitä, kun Hermionen tunti viereisessä luokassa loppui. Juuri oikealla hetkellä Severus kääntyi pois tiimalasien luota, jolloin hän käveli suoraan Hermionea vastaan.
Hermione oli tietysti taas sen pojan kanssa. He nauroivat jollekin yhteiselle asialle, ja poika laski kämmenensä Hermionen poskelle. Hermione hymyili, ja poika laski kätensä hitaasti alemmas, leuan alle ja siitä kaulaa pitkin hitaasti olkapäälle. Ja Hermione painoi oman kätensä pojan käden päälle pitääksen sen siinä. Silkkihuivi oli mytyssä heidän käsiensä alla.
Severus käänsi katseensa vastakkaiseen seinään ja käveli pois.
**
Hermione oli pakkaamassa tavaroitaan. Hän oli taas hankkinut hieman liikaa uusia kirjoja, ja tuntui mahdottomalta yrittää saada kaikki matka-arkkuun. Hän oli juuri survomassa kantta kiinni, kun makuusalin ovelta kuului koputus.
Hermione vilkaisi ympärilleen ja tajusi, että oli ainoana paikalla. Ihmeissään hän meni avaamaan oven, mutta siellä ei ollut ketään. Kun hän tähyili ympärilleen, hän huomasi lattialla pienen paketin. Paketti oli ehkä kämmenenkokoinen, ruskeaan paperiin kääritty ja solmittu hätäisen näköisesti paperinarulla. Hermione katseli vielä kerran ympärilleen, mutta ketään ei ollut näkyvissä. Niinpä hän poimi paketin ja palasi arkkunsa luo sulkien oven perässään.
Paketti oli kevyt ja pehmeä, kun Hermione punnitsi sitä kädessään. Hermione vetäisi paperinarusta, ja yksinkertainen rusetti aukesi heti. Paperia ei ollut teipattu, joten se putosi saman tien lattialle.
Paketista paljastui kangasta, hyvin pehmeää, epäilemättä silkkiä. Kun Hermione levitti sitä, hän tajusi, että kyseessä oli silkkihuivi. Siinä oli kuvioita, jotka eivät suoraan esittäneet mitään, ja huivin pääväri oli musta. Mustan seassa oli kirkkaanvihreää ja punaista, ja värit limittyivät toisiinsa kuvioksi, joka muistutti Hermionen mielestä jollakin lailla nestettä.
Pitkän aikaa Hermione vain tuijotti huivia. Lopulta hän taitteli sen siististi ja laittoi matka-arkkuunsa. Oli aika lähteä.
