Title: Lakastumisesta (syksy saapuu kuitenkin)
Author: Parisade
Genre: angst, romance
Rating: K-11
Pairing: Fleur/Bill
Disclaimer: hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille, enkä hyödy tämän kirjoittamisesta millään tavalla
Summary: Päivät lyhenevät ja öisin kuutamo on kalpea. Fleur katselee sitä odottaessaan ja lasten nauru käy vaimeammaksi.A/N: Havahduin yhtenä päivänä huomaamaan, että en ole aikoihin kirjoittanut mitään yksiosaista. Havainnon seurauksena kirjoitin tämän. Palautetta otan vastaan enemmän kuin mielelläni
Lakastumisesta (syksy saapuu kuitenkin)He ovat vastavihittyjä ja onnellisia. Niin onnellisia, että eivät tarvitse musiikkia tanssimiseen, niin onnellisia, että voivat potkia kengät pois jaloistaan, juosta aaltoihin ja rakastella rannalla. He ovat niin nuoria, että voivat istua Simpukkamökin pienellä kuistilla, unohtaa menneen ja katsoa eteenpäin. Heillä on aikaa ja heillä on tulevaisuus.
Heillä on unelma.
Se on yksinkertainen ja helppo, siinä on vain kolme kohtaa ja ne kohdat Fleur kuiskaa Billille joka ikinen ilta, kun he makaavat peittojen alla valmiina nukahtamaan.
Selvitään sodasta. Hankitaan lapsia. Ollaan yhdessä. Sota tulee ja menee ja Fleur saa Victoiren. Billillä on uusi työpaikka, josta tienaa paremmin,
koska minun tyttöni ansaitsevat kaiken ja enemmän. Bill suutelee Fleuria aina tullessaan kotiin, mutta hiljalleen, huomaamatta, se tapahtuu myöhempää illalla, kohta melkein yöllä ja joskus harvoin vasta Fleurin käytyä nukkumaan.
Unelma unohtuu.
Simpukkamökin olohuone on kaunis ja kodikas, takan reunalla on näkinkenkiä ja takassa valkoista ajopuuta, jonka suola värjää liekit haaleansinisiksi. Aamuisin Fleur ja lapset syövät aamiaista keittiön rapatun katon alla ja tyttöjen kikatus kaikuu seinistä, kun Louis sylkee kaiken hänelle syötetyn ruuan ruudulliselle pöytäliinalle. He ovat yhä onnellisia ja yhä perhe, perhe, perhe, vaikka isää ei näy kotona enää juuri koskaan.
Mutta päivät lyhenevät ja öisin kuutamo on kalpea. Fleur katselee sitä odottaessaan ja lasten nauru käy vaimeammaksi.
Olohuoneen lattia kuluu yksinäisistä askeleista.
*********
Tuhka tanssii liekeissä, kun Fleur kohentaa tulta. Hän ojentaa kätensä,
tule tähän, minun viereeni, mutta Billillä on töitä, Billillä on kiire, aina ja joka päivä. Fleur ehdottaa, että kiivettäisiin kukkuloille, mutta Bill vain kohauttaa olkiaan.
”Mukava ajatus. Ehkä jonain päivänä.”
Jokin päivä ei koskaan saavu. Toisinaan Fleur tuijottaa ikkunasta pihalle ja yrittää uskoa tulevaisuuteen, mutta sinisenkirjavissa liljoissa on huurretta ja ne kuihtuvat joka vuonna ennen talvea. Ei mikään, ei kukaan elä iälti, ei edes rakkaus, Bill tulee liian myöhää kotiin ja aina Fleur vain hymyilee.
Miksi, miksi, miksi meillä on iso talo ja kolme lasta, miksi sinä saat tulla ja mennä ja minä olen aina—
yksin.”Iltaa rakas. Päivällinen on jääkaapissa.”
Metsä on musta iltaisin ja joskus Louisia pelottaa. ”Äiti, mitä jos minun kaappiini muuttaa mörkö?”
Fleur haluaisi lohduttaa, kertoa että ei sellaista heille tapahdu, mutta hän ei voi, koska tietää paremmin. Oman elämän aina suunnittelee ongelmattomaksi, mutta totuus on toinen ja todellisempi, ei sellaista olekaan kuin onnellinen aviopari.
Kaikki muut kuitenkin haluavat teeskennellä ja siksi Fleurkin, hän leipoo Albuksen syntymäpäiville kermakakun, hymyilee säteilevästi kun ovi avataan. ”Onnea yksivuotiaan vanhemmille, onnea Albukselle, voi, teidän talonne näyttää niin idylliseltä.”
Ja teepöydässä lisää valehtelua pelkän tavan vuoksi: ”Kyllä, olen äskettäin innostunut koruompelusta”, ”kyllä, minäkin olen ajatellut kasvattaa leikkoruusuja” ja ”voi Bill, aina sinä lauot näitä kuluneita vitsejä”.
Todellisuudessa Bill ei vitsaile enää, ei, miehen huumorintaju on yhtä kateissa kuin hän itse lauantai-iltaisin, Fleur ei kiinnosta enää ja Fleur melkein toivoo, että se johtuisi niistä kolmesta kilosta, jotka ovat vuosien mittaan kertyneet hänen reisiinsä.
Fleur tottuu siihen, että sänky on tyhjä.
*********
Arki on niin harmaata, että sen läpi tuskin näkee. Fleur taittelee pyykkejä etupihan kuistilla, eikä käytä edes sauvaa, sillä miksi kiirehtiä, jollei enää odota mitään. Sokeakin näkisi mitä Fleur näkee ja sokeakin ymmärtäisi olla tyytymättä liian vähään. Kun Gabrielle tulee kylään, hän käskee pakenemaan, mutta Fleur ei voi. Ei vaikka hän tietää, että jossain odottaa parempi tulevaisuus; hän on yhä kaunis, yhä sirolanteinen ja silkkihiuksinen, yhä
nuori.
Mutta silti kylmennyt teekuppi lämmitetään yhä uudelleen aviomiestä varten ja Fleur suutelee Billiä tämän synkenneestä ilmeestä huolimatta.
”Muistatko?” hän kysyy usein valokuva-albumi sormissaan.
”Muistan”, Bill sanoo katkeroitumatta, muttei koskaan hymyile vanhalle musteelle.
14.6.2002 Bill, Fleur ja Victoire, Harryn ja Ginnyn häissä.Ennen pitkää Dominiquekin lakkaa leikkimästä rannalla. Fleur ja koira istuvat kahdestaan sohvalla, kun ilta-aurinko liukuu välähtäen horisonttiin, eikä kukaan sytytä valoja, vaikka varjot vaipuvat tummemmiksi. Tuhat kertaa
mitä järkeä ja silti,
minä teen sen vielä, tästä tulee parempaa, minun täytyy vain uskoa meihin.Louisin ensimmäisenä Tylypahkavuotena Fleur kirjoittaa kirjan siitä, miten uskominen ei auta kaikkeen. Hän niputtaa kansien sisään neuvot, joita ei itse kuuntele, ehdottelee ja kiristää, mutta Bill ei siltikään ehdi lukemaan kirjaa. Fleur haluaisi kirkua ääneen, että
kuuntele minua, mutta Bill ei välitä, taikka ymmärrä, että Fleur välittää.
”Ollaanko me sinun mielestäsi onnellisia, rakas?” Fleur kysäisee kerran kevyesti, kun letittää hiuksiaan yöksi.
Bill mumisee, että totta kai ja osa Fleurin rakkaudesta särkyy. Miten Bill voi haluta tätä, tyytyä tähän, edes elää näin? Jos Fleur olisi nähnyt elämänsä etukäteen, hän ei olisi ikinä hymyillyt häissään; hän olisi hypellyt avojaloin niitylle ja juossut pois. Horisontin alle ja paljon pidemmälle.
Fleur on yhä kaunis. Hän on yhä sirolanteinen ja silkkihiuksinen.
Vaan se nuoruus kuluu lopulta pois ja viimein on pakko myöntää, että tähän paikalleen Fleur aina loppuun asti jää, vaikka hän vihdoin lakkaakin lämmittämästä teetä kotiin palaavalle aviomiehelleen.
Rapatusta katosta lohkeaa pala irti.
