Kirjoittaja: Onkonälkä
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Luna/Lee
Genre: Angst ja ehkä romance tai jokin määrittelemätön
Haasteet: Rare10 ja Sana/Kuva/Lause10 sanalla Aika
Epäsuora prologi:
Me, joilla ei ole kiire, S
_________________________________________________
Minä rakastin Lunaa, minä todella tunsin niin. Minä nain hänet vain vuoden sodan jälkeen, tunteilla, joita silloin hän ei voinut myöntää. Minä tiesin sen, mutta elättelin toivoa.
Vuosien saatossa hänkin rakastui, ehkä tyhjästi, ehkä se oli vain vale, mutta hän rakastui, ja meillä oli onnemme. Meillä oli toisemme ja lapsemme, Milah ja Mint. Hänen nimeämänsä kaksostytöt.
Tunteeni Lunaa kohtaan olivat tulikärpänen, hehkuvat ja niin kauniit, en uskonut nuorempana siihen pystyväni. Paperinohuet yhden yön irtosuhteet, jotka sain huumorilla ja Weasleyn kaksosten suosiollisella avulla, eivät loppujen lopuksi tyydyttäneetkään, ja tarvitsin sen aidon naiseuden, unenomaisuuden ja Lunalta se löytyi.
Luna tutki asioita, joista minä en ollut edes kuullut. Rikkokirit, lirppuvat loistoveikot, narksut ja monet hassut eläimet, joista hän ei näyttänyt kuvia. Välillä hän rakasti niitä yli minun arvoni.
Hän makasi sängyllä levollisena ja silitin hänen hiuksiaan. Samaa sävyä kuin lapsillamme, mikä oli erikoista, sillä piirteeni olivat tummat. Mutta Luna oli vahva, ja vahvuus oli sydämessä, veressä, luonteessa ja uskossa.
"Luna." Kuiskasin ja tiesin aikani tulleen. Rakkauteni oli yhä palavaa, mutta millaista elämää on rakkaus tyhjään kuoreen, kiviseen muuriin, jonka varjossa oma valoni kuihtuu. Se oli väärin, vihasin itseäni päätökseni vuoksi, mutta kymmenen vuotta tyhjien sanojen sumussa tappoi minut hiljalleen.
Olin hiljaa ja pakkasin tavaroitani.
"Iti? Mitä tinä teet?"
"Milah, kulta. Isin täytyy mennä työmatkalle." Kuiskasin tyttärelleni itku kurkussa. Se sattui. Se sattui enemmän, kuin olisin koskaan sen uskonut sattuvan.
"Kello ei ole vielä paljoa. Mene äidin sänkyyn nukkumaan ja pidä hänestä huoli."
Halasin lastani ja poskeltani vierähti huomaamaton kyynel kun tämä taapersi pois.
Kirjoitin kirjeen ja laskin sen piirongin päälle perheemme valokuvan vierelle.
Rakas Luna,
Minä rakastan sinua, minä todella rakastan, mutten voi tappaa itseäni tyhjän kuoren raunioissa. Pidä huoli lapsista, rakasta heitä aidosti, vaikket minua kohtaan siihen kyennyt.
En haluaisi tehdä tätä,
Lee.Kiersin talomme ympäri, katselin kymmenen vuoden aikaisia muistoja, lastemme ensiaskelia, niin monia helliä suudelmia ja valoisia kevätaamuja. Ja palatasseni alakertaan näin Lunan nojatuolissa vaaleanharmaassa aamutakissaan. Hän itki.
"Älä lähde." Hän kuiskasi, enkä voinut sanoa rakkaani itkulle ei. Kiersin pöydän ja halasin vaimoani. Mitä minä kuvittelin.
"Minä rakastan sinua, Luna, ja haluan vain kuulla saman sinulta."
"Minä.. En tahdo menettää sinua!"
"Pyydän kolmea sanaa sydämestäsi.."
"En minä.. Minä.."
Hän sortui kyyneliin ja kietoi kätensä ympärilleni.
"Minä rakastan sinua niin paljon" Luna kuiskasi, nyyhkytti rintaani vasten, ja tiesin etten voisi, etten haluaisi lähteä.