Nimi:Tahdon ne lapset ja ehkä sen puutarhankin
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word
Genre: Slice of life & jonkin sortin angstiakin…
Paritus:Nella/Kim
Ikäraja: K-11
Summary: Olisiko hän itsekäs öisin minun laillani?
Varoitus: Jonkun verran kirosanoja…
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun. En kuitenkaan omista D’Arcya (ikävä kyllä), ja Syytävä sormikin on Agatha Christien ja sitä rataa.
A/N: Uh. Pitkästä aikaa tulee lisättyä tännekin uutta tarinaa – ja vieläpä originaalin muodossa. Viimeisemmästä on jo yli puoli vuotta aikaa. Heh!
No kuitenkin. Päätin kokeilla kirjoittaa minäkertojaa imperfektin muodossa - mutta mukana on tarkoituksellisesti muutama preesensissä oleva kohta siellä täällä (kun ei oteta huomioon dialogia).
Niin ja tarinan nimi on hieman muokattu versio PMMP:n Henkilökohtaisesti-biisin eräästä kohdasta.
Lue ja kommentoi, jos haluat ja jaksat.
_________________________________________________________________________________________________
Tahdon ne lapset ja ehkä sen puutarhankin
2002
Aurinko helotti lämpimänä vaikka syksy oli jo melkein puolessa välissä. Eipä niin, että se minua mitenkään haittaisi. Kunhan totesin.
Istuin yksinäni puiston vihertävällä penkillä ja odotin. En tiedä mitä odotin, mutta odotinpahan vain. Ehkä odotin vain odottamisen ilosta. Jos siitä nyt voi edes iloita.
Kännykkä värisi (äänettömällä) taskussa reittäni vasten, mutta päätin jättää sen huomiotta. Äiti siellä vain kaipaisi. Tai ehkä sittenkin Lissu. Oli kumpi oli, en kuitenkaan halunnut sillä hetkellä jutella kumpaisenkaan kanssa. Halusin vain istua paikoillani ja odottaa. Jospa sitä tapahtuisi jotain mielenkiintoista, kun odottaisin tarpeeksi kauan.
Vaikka eipä minun tuurilla mitään kuitenkaan tapahtuisi. Ei ainakaan mitään elämää mullistavaa. Vai kuinka todennäköistä olisi se, että kuumaakin kuumempi James D'Arcy paukahtaisi paikalle ja minut nähdessään saisi pakottavan mielihalun tunnustaa palavan rakkautensa minua kohtaan? Ai kun niin kävisikin, olisin sulaa vahaa hänen käsissään...
No niin. Unelmointi oli parempi jättää sikseen (vaikka kuka muka voisi olla unelmoimatta, kun kyseessä oli D'Arcy?). Se ihme menisi kuitenkin ohi, jos jatkaisin unelmointia. Ja sittenpähän minua vituttaisi suurella kädellä. Varsinkin, jos se ihme nyt sattuisi olemaan D'Arcy...
Penkin lähettyville laskeutui tilitantti (talitinttihän se oikeasti oli, mutta minä olen kutsunut niitä pienestä pitäen tilitanteiksi, joten...). Se tepasteli lintumaiseen tapaansa epämääräisesti ennen kuin alkoi pyöriä ympyrää nokka maahan työnnettynä. Mieleeni tupsahti väkisinkin ajatus, että sillä tilitantilla ei ollut ihan kaikki murot kulhossa. Ja sen ajatuksen myötä suuni levisi hymyyn. Jouduin puremaan huuleeni, jotten alkaisi nauraa hohottamaan ääneen kuin mielipuoli. Sitten minä olisin ollut se, jolla ei olisi ollut kaikki murot kulhossa.
Jostain syystä katseeni pysyi liimautuneena hulluna ympyrää pyörivässä linnussa. Aivan kuin en olisi koskaan mitään mielenkiintoisempaa nähnytkään.
Tiedä häntä kuinka monta minuuttia siinä kului tilitanttia tuijotellessa, mutta yhtäkkiä penkin luo paukahti joku siihen malliin, että lintu otti ja lennähti säikähtäneenä tiehensä. Tunsin itseni pikkaisen ärtyneeksi, kun joku tuntematon tallaaja kehtasi säikäyttää minun tilitanttini pois. Sitten tajusin ajatukseni absurdisuuden ja läimäytin itseäni henkisesti poskelle täysillä. En minä nyt sitä lintua omistanut. Hitto kun sitä joskus osasi olla niin tyhmä.
No joo, oli miten oli. Se tilitantin säikäyttänyt tyyppi istahti pienoiseksi yllätyksekseni penkille kanssa. Ei tietenkään viereen vaan toiseen reunaan, niin että väliimme jäi kivan kokoinen paikka vapaaksi, jos joku olisi siihen halunnut istuutua.
Koska minulla oli kunnon käytöstavat, niin minä vain tyydyin vilkuilemaan minkä näköinen tyyppi minulle seuraa teki - jos niin voi edes sanoa. Tyypillä oli huutavan tummanruskeat hiukset ja... No, en minä nyt hänen silmien väriään oikein pystynyt näkemään, koska sivuprofiili, mutta hänellä oli hyvin pitkät ja tummat ripset - mikä oli ihan epäreilua, koska ne löivät minun ripseni mennen tullen ja minä olen sentään tyttö toisin kuin hän! Hänen nenänsä oli täydellisen suora ja ehkä jopa teräväkin ja - ooh! Sehän oli täysin samanlainen kuin D'arcyllakin (jollain vaikuttaisi olevan pakkomielle...)! Uskomatonta. Sellaisia neniä ei paljoa näy (tai ainakaan minä en ole onnistunut aikaisemmin näkemään kellään sellaista nenää).
Öh. Mihin minä jäinkään? Ai niin.
Hän näytti hontelolta kuin kukkakeppi ja vaikutti olevan pitkä kuin mikä mitä nyt siitä pystyi päättelemään, kun hän istui. No, ilmiselvästi hän oli minua pidempi reilulla kädellä, mutta en tiedä oliko hän pidempi kuin isoveljeni, joka huiteli 187 senttimetrin pakeilla.
Kun tyyppi siirsi kuulokkeet kaulalleen, minä avasin jostain käsittämättömästä syystä suuni. >> Mitä sä kuuntelet? >>
Tyyppi käänsi katseensa (vihreät silmät, todella vihreät - en ollut tiennytkään, että silmät voivat olla niin vihreät) minuun. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä siitä tosiasiasta, että joku tuntematon alkoi yhtäkkiä puhua hänelle. Ehkä hänestä oli ihan normaalia, että tuntemattomatkin puhuttelevat häntä puistonpenkeillä.
Tyypin suu kääntyi leveään virneeseen. >> En mitään. >>
Kohotin kulmaani tuntien ärsytystä. Olipa hän olevinaan hauska. Minua nauratti niin, että hyvä kun en tipahtanut penkiltä.
>> Hah ha, ei kun oikeasti >>, tokaisin.
>> Beatleseja >>, tyyppi vastasi.
>> Ai >>, sanoin vähän pettyneenä. >> Mä en tykkää niistä. >>
>> Et tykkää Beatleseista? Miten sellainen on edes mahdollista? >> tyyppi ihmetteli jokseenkin järkyttyneeltä näyttäen.
>> Musta ne ei vaan osaa laulaa >>, totesin.
>> Sä et ymmärrä sitten hyvän päälle >>, tyyppi totesi.
>> Ja kuka niin väittää? >> kysyin tuntien jälleen ärsyyntymistä.
>> Mä väitän >>, tyyppi sanoi.
>> Ja kuka sä sitten olet, joka et tajua hyvän päälle? >> lipsautin.
>> Kim >>, tyyppi vastasi - ihan kuin häntä ei olisi haitannut lainkaan kertoa nimeään tuntemattomalle. >> Entä sä? >>
Harkitsin hetken aikaa, että levittelisinkö nimeäni tuntemattomille. Lopulta kuitenkin päädyin, että kai minä nyt sen kerran, kun se tyyppikin. Reilu peli, niin sen piti olla.
>> Nella, joka todellakin tajuaa hyvän päälle, toisin kuin sä >>, sanoin.
>> Kiva tavata >>, tyyppi - tai siis Kim - sanoi ja ojensi kättään.
Katselin kummastuneena ojennettua kättään. Ei kai teini-ikäiset nyt käsiään ojentele? Mutta olisi varmaan törkeää olla tarttumatta siihen - vaikka pikaisesti vain.
Epäröiden tartuin Kimin käteen, joka oli suurempi kuin omani. >> Jos sä niin sanot. >>
2005
Maisemat olisivat kai olleet ihan lumoavan kauniit, jos niitä olisi ehtinyt ihailla. Mutta vauhti oli sen verran nopea, että lumiset puut ja muut (oh, tahatonta riimittelyä täällä hei!) vilahtivat ohitse, ettei ollut mitään järkeä edes koettaa katsoa niitä.
Puristin käteni lujemmin Kimin vyötärön ympärille ja odotin malttamattomasti, että matka olisi kohta pian ohitse. Vaikka Kim piti kovasti - ehkä vähän liiankin kovasti toisinaan - mönkijästään, niin se ei tarkoita sitä, että minä siitä pitäisin.
Mutta Kim halusi välttämättä minun tulevan kyytiin, enkä minä jaksanut kovin kauaa vastustella. Varsinkin kun huomasin, että Kim ei antaisi periksi. Koska antaisikaan? Ilman hänen periksi antamattomuuttaan emme luultavastikaan olisi päätyneet yhteen (iloisesti tässä on tullut seurusteltua parisen vuotta).
Muutaman kiduttavan pitkältä tuntuneen minuutin jälkeen vauhti alkoi viimein hidastua ja kohta olimmekin jo pysähtyneet kokonaan. Mikä oli ihan hyvä, sillä minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että olisin saattanut laatata.
Nousin pois mönkijän kyydistä ja venyttelin käsiäni tuijotellen ympärilleni. Olimme pysähtyneet metsäiselle kalliolle, johon oli rakennuttu noin vuosikymmen sitten laavu pysähdyspaikaksi patikoijille, hiihtäjille ja vastaaville. Laavun takaa aukeni kohtalaisen upea näköala jäiselle järvelle, joka kesäisin oli täynnä ihmisiä, sillä se oli paikkakuntamme ainoa uimarannaksi soveltuva.
Kim tarttui käteeni annettuaan minun ensin ihastella - vihdoin ja viimein - maisemia. Hän kuljetti minut laavun sisälle, jossa odotti jonkun sinne unohtama eväskori. Kauankohan se oli ollut siellä?
Istutettuaan minut kylmälle puiselle penkille Kim suunnisti korin luokse. Ei kai hän mennyt tutkimaan sitä? Siisus hei, se oli kuitenkin toisten omaisuutta.
>> Kim! >> älähdin kauhistuneena, kun Kim todellakin avasi eväskorin kannen kurkatakseen sinne. >> Et sä voi toisten ihmisten koreja tutkia! >>
Paitsi jos Kim yrittikin ottaa selvää, että kenelle kori kuului. Mutta ei kai se siellä sisällä lukisi? Eikös sellainen lappunen ole yleensä ulkopuolella?
>> En mä mitään toisten koreja tutkikaan, tämä on meidän >>, Kim sanoi äänessään ehkä hivenen kummastuneisuutta.
>> Ai? Miten se on mahdollista? >> ihmettelin tyhmänä.
>> Höh, Elisabet toi sen pyynnöstäni tänne >>, Kim kertoi.
No siinä oli järkeä. Sillä Elisabet, Kimin sisko, piipahti meillä aamulla pikaisesti. Mikä oli kummallista, sillä yleensä Elisabet ei piipahda. Hän ei vain ole sitä tyyppiä.
>> Mitä siellä sitten on? >> kysyin.
>> Ei mitään ihmeellistä >>, Kim vastasi.
No sepä oli kiva kuulla. Ei mitään ihmeellistä, kunhan laitoit siskosi huvinvuoksi kantamaan eväskorin tänne asti. Se oli huvittava juttu, aivan varmasti. Mutta minua ei naurata, jos minut raahattiin vain tyhjän korin takia laavulle, jossa persekin jäätyy, kun ei mukaan sattunut tulemaan niitä alusia vai miksi niitä kutsutaan. Niin ja koko matkakin piti taittaa sillä hiton mönkijällä.
Mieleni teki kovasti sanoa tuo kaikki ääneen ja olin jo melkein sanomassakin, kunnes Kim kääntyi ja alkoi purkaa korin sisältöä laavun pöytää esittävälle tekeleelle. Termospullo, kaksi emalimukia ja... no, en tiedä mitä loput olivat, koska ne oli kääritty tiukasti folioon.
>> Mitä niissä on? >> kysyin.
>> Näet sitten >>, Kim sanoi, mikä oli tosi ärsyttävää, sillä minä halusin tietää heti.
>> Ei siellä korissa sattuisi olemaan alustaa? Tämä penkki on hiton kylmä >>, tokaisin.
>> Oh, ei ole, mun moka >>, Kim vastasi irvistäen hiukan. >> Pahoitteluni. >>
>> Hienoa >>, mumisin.
>> Nouse >>, Kim sanoi välittämättä muminoistani - törkeää kenties?
Tein kuitenkin työtä käskettyä ja nousin seisomaan. Kim riisui hansikkaat kädestään ja lättäsi ne penkille.
>> No toivottavasti nyt on parempi >>, hän sanoi sitten.
Istahdin hanskojen päälle, jotka Kim oli laittanut toimittamaan alustan virkaa. >> Vähän ainakin. >>
>> Hyvä >>, Kim tokaisi, mutta virnisti kuitenkin pienesti ennen kuin kääntyi takaisin pöydän puoleen.
Jotain hän siinä pöydän ääressä alkoi hyöriä melkein samaan tapaan kuin äitini jouluna keittiössä. Luultavasti hän oli kaatamassa termospullosta jotain (kaakaota, olisipa se kaakaota) mukeihin ja avaamassa foliopaketteja. Tai siis, mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Vaihtoehtoja kun ei ollut paljoa.
Nojasin kättäni poskeen ja samaisen käden kyynärpäätä polveen ja tuijottelin tyytyväisenä komean (minun silmissäni nyt ainakin komean, mistä minä muista ihmistä tietäisin - mutta hyvän päälle he eivät ymmärtäneet sitten, jos heistä Kim ei ollut komea) poikaystäväni kiinteää peppua. Koska minua ei siunattu pituudella (158cm pituista ihmistä ei voi vaan väittää pitkäksi), niin siinä penkillä istuessani Kimin peppu oli kivasti silmieni korkeudella. No, ainakin suunnilleen.
Tuijotteluni keskeytyi kuitenkin lyhyeen, kun Kim käännähti äkisti ympäri (mikä ei toisaalta haitannut yhtään, sillä nyt pystyin keskittämään katseeni hänen kasvoihinsa ja niihin ihmeellisen värisiin silmiin, jotka lumoaisivat kenet tahansa). Hän katsoi minua vakavasti, kun ryhdistyin istumaan selkä suorana taas vaihteeksi.
>> Nella >>, Kim sanoi ääni käheänä.
>> Niin? >> kysyin, kun Kim ei ottanut jatkaakseen.
>> Mä olin suunnitellut mitä kaikkea sanoisin sulle nyt, mutta en mä muista, hitto soikoon. >> Kim naurahti hermostuneesti. >> Joten on pakko tehdä tämä yksinkertaisesti, pahoitteluni. >>
Ja siinä samassa hän laskeutui toisen polven varaansa eteeni. Silmäni levisivät ällistyksestä. Ei hitto. Aikoiko Kim tehdä mitä luulen vai tiputtiko hän jotain huomaamattani?
>> Nella Granlund, menisitkö naimisiin kanssani? >> Kim kysyi - hän ei siis tiputtanutkaan mitään.
>> Oletko sä tosissasi? >> kysyin.
>> Tietenkin olen, en kai mä nyt huvikseni kosiskele >>, Kim vastasi ja hänen äänestään kuulsi huoli.
>> Sä haluat mun kanssa naimisiin? >> kysyin ihan tyhmänä.
Hitto soikoon! Siis totta kai Kim halusi. Ei kai hän olisi muuten kosinutkaan. Hienoa, Nella, annoit itsestäsi todella upean kuvan... Eipä niin, ettei Kim olisi jo tiennyt millainen osasin aina välillä olla.
>> No joo, mutta kyllä mä jo tajun että sä et halua mun kanssa >>, Kim sanoi ja aikoi nousta.
>> Älä nyt nouse! En mä ole sanonut vielä juuta tai jaata! >> kiljahdin.
Kim jähmettyi paikalleen. Hän tuijotti minua hetken ennen kuin avasi suunsa.
>> Kyllähän sä sanoit vaikka mitä ja teit asian selväksi. >>
>> Enkä tehnyt! Sähän luulet, etten mä halua >>, tiuskaisin.
Kim kohotti toista kulmaansa. >> Haluatko sä sitten? >>
>> Tietenkin haluan! >> huudahdin. >> Kyllä, Joakim, mä menen sun kanssasi naimisiin. >>
Kim ampaisi pystyyn ja vetäisi minut penkiltä ylös syleilyyn. Kiedoin tiukasti käteni poikaystäväni - ei, kihlattuni - ympärille ja olin pakahtua onnesta. Niin ja Kim halasi minua todella, todella tiukasti. Mutta enimmäkseen kuitenkin siitä onnesta.
>> Kai sulla on sormus? Ja upea sellainen >> kysyin.
>> Ai juu, on mulla. Se vähän unohtui >>, Kim naurahti.
Sen sanottuaan Kim irtautui minusta sen verran, että sai kaivettua takkinsa taskusta tulitikkuaskin. Hän työnsi askin auki ja pudotti sen sisältä kämmenelleen kaksi sormusta. Molemmat olivat hopeisia, mutta toinen oli ohuempi kuin toinen.
>> Oikein kaksi? >> kysyin vähän huvittuneena.
>> Joo, toinen sulle ja toinen mulle >>, Kim sanoi ja tarttui vasempaan käteeni.
Varovaisesti hän pujotti ohuemman sormuksen nimettömääni. Kun sormus oli sormessani kunnolla, nostin käteni ylös ihaillakseni sitä. Sormusta siis. Kauniin yksinkertainen.
Mutta. Nyt minun oli soitettava ja leuhkittava kaikille, että olen kihloissa. Tai siis tarkoitan, että minun oli kerrottava. Ei leuhkittava.
2008 - kevät
Kimin veljen vaimo oli synnyttänyt pienen tytön. Ihan suloinen pikku vauva, kun kävimme häntä tunti sitten katsomassa. Pieni nöpönenä, pyöreähköt kasvot ja pari punaista kiharaa hiusta niin kuin äidillään. Sillä erotuksella tietenkin, että hänen äidillään oli enemmän hiuksia kuin vain pari.
Kotimatkalla nojasin otsaani viilentävää ikkunaa vasteen. Vain pari päivää vanhan olevan pikku nyytin näkeminen onnistui herättämään minussa vauvakuumeen. Kyllähän minä aina olin ajatellut, että haluan oman lapsen. Tosin vasta joskus kolmenkympin hujakoilla kuin vasta 23.vuotiaana.
Mutta jotenkin nyt, kun näin Kimin veljentyttären minusta alkoi tuntua, että voisin olla jo valmis hankkimaan lapsen. Kunhan Kimkin olisi. En tiedä miten ottaisin asian esille. Ja mitä jos Kim olisi sitä mieltä, että vielä ei ole aika hankkia lasta? Kun olemme olleet naimissa vain vajaan vuoden? Vaikkakin, olemme olleet jo kuusi vuotta yhdessä... Hmm.
>> Nella >>, Kim sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Riistin otsani ikkunasta ja käännyin katsomaan miestäni. >> Mitä? >>
Kim puristi tiukasti molemmilla käsillään rattia ja tuijotti suoraan eteenpäin. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen samaten. Toistettuaan saman muutamaan otteeseen hän lopulta ryki kurkkuaan.
>> Musta olisi kivaa, jos... >> Kim aloitti, mutta keskeytti sitten. >> Tai siis. Mitä mieltä sä olisit, jos koettaisiin saada oma vauva? >>
>> Älä? >> suustani pääsi livahtamaan. >> Oletko sä oikeasti sitä mieltä? >>
>> Joo. Mä olen miettinyt sitä jo jonkin aikaa ja nyt kun mä näin Jaakkiman ja Miljan tytön, niin mä ajattelin, että miksi ei >>, Kim selitti. >> Mitä mieltä sä olet? >>
Ei voinut olla totta. Kimkin oli sitä mieltä, että me voitaisiin hankkia vauva.
>> Ihan hullua - mä mietin just ihan samaa. Siis, että ehkä me voitaisiin kasvattaa meidän perhettä yhdellä >>, vastasin hymyillen leveästi.
>> Niinkö? >> Kim varmisti.
Nyökkäsin tarmokkaasti.
>> No sitten >>, Kim sanoi ja alkoi hymyillä hellittäessään samalla vähän otettaan ratista, >> me koetetaan saada oma vauva. >>
Sillä hetkellä minusta tuntui, etten ollut koskaan kuullut sen kauniimpaa lausetta. Paitsi ehkä silloin, kun Kim sanoi ensimmäisen kerran rakastavansa minua.
2008 - syksy
Päästyäni töistä suuntasin malttamattomin askelein apteekkiin. Vatsassa kutkutti, kun aikalailla ryntäsin sen hyllykön luo, jossa oli suuri
valikoima raskaustestejä. Hetken etsimisen jälkeen löysin sen testin, jonka halusin. Nappasin sen mukaani ja astelin kassalle, jossa minun ärsytyksekseni oli muutama muu ennen minua. Hitto, olisin halunnut päästä niin nopeasti kuin mahdollista kotiin tekemään testin.
Jotakuinkin viiden minuutin kuluttua pääsin vihdoin lähtemään kohti kotia. Juoksin koko matkan ja yritin olla törmäämättä muihin jalkakäytävällä kuleksijoihin.
Onneksi meidän asuntomme ei sijainnut kovinkaan kaukana apteekista, joten matka oli suhteellisen lyhyt. En jaksanut jäädä odottamaan hissiä vaan harpoin rappuset ylös pari askelmaa kerrallaan.
Asuntoon päästyäni potkaisin kengät jaloistani, pudotin farkkutakin lattialle ja säntäsin käsilaukkua tiukasti puristaen vessaan. Laskin laukun lavuaarin reunalle ja kaivoin sieltä esiin raskaustestipakkauksen. Kädet vapisten avasin pakkauksen ja vedin testin esille ohjeen kera.
Silmäiltyäni ohjeen pikaisesti läpi minä... No, se oli aikalailla vähän yksityistä mitä tein, enkä todellakaan haluaisi jakaa sitä kaikkien kanssa, joten ei siitä sen enempää. Voimme hypätä sen kohdan ylitse seuraavaan.
Testiä hellästi kantaen menin olohuoneeseen. Laskin testin kirjahyllylle ja säädin munakellon soimaan kymmenen minuutin kuluttua.
Sitten pitikin vain keksiä jotain tekemistä niiksi minuuteiksi. Jotain mikä ehkä veisi ajatukset hetkeksi pois raskaustestistä. Koska muuten kymmenestä minuutista tulisi turhan pitkä aika.
Kymmenen minuuttia kului kätevästi Christien Syyttävää sormea (suurimmaksi osaksi siksi, koska D'Arcy) katsellessa. Munakellon alkaessa soida olin vähän hämilläni enkä tajunnut ensi alkuun, että miksi se soi. Sitten muistin. Raskaustesti.
Painettuani paussia ponkaisin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllyn luokse. Ojensin käteni ottaakseni testin, mutta jähmetyin kesken liikkeen. Yhtäkkiä tunsin oloni hyvin epävarmaksi enkä tiennyt halusinko sittenkään nähdä tulosta. Ainakaan siihen hätään. Mitä jos tulos olisikin aivan muuta kuin haluaisin?
Hitaasti laskin käteni ja käännähdin palatakseni sohvalle aikeenani odottaa niin kauan kunnes Kim tulisi kotiin. Katseeni osui kuitenkin televisioruutuun, jossa komeili pysähtyneenä kuvana D'Arcyn (kattoa tuijottavat) kasvot. Jotenkin siinä D'Arcyn kasvoja hetken tuijottaessani sain sen verran rohkeutta, että päätin katsoa tuloksen saman tien. Näytti se sitten mitä näytti.
Käännyin takaisin kirjahyllyn puoleen ja tartuin tärisevin käsin hyllyllä makaavaan testiin. Suljin silmäni hetkeksi ennen kuin uskaltauduin katsomaan testin pikkuruista näyttöä.
Miinus, ei plussaa. En ollut vieläkään raskaana.
Tämä oli kahdeksas testi sen jälkeen, kun päätimme hankkia oman lapsen. Ja sekin näytti muiden tapaan, että vielä ei ollut onnistanut.
Vatsaani kouraisi pienesti pettymyksestä. Suuntasin keittiöön ja heitin testin roskiin ennen kuin palasin television ääreen jatkamaan elokuvan katsomista.
Mutta oikeasti en pystynyt enää kunnolla keskittymään elokuvan tapahtumiin mielen myllertäessä.
2009 - talvi
Ei raskaana, ilmoitti raskaustesti jonka tein yhtenä tammikuisena aamuna. Pettymyksen lisäksi mielen alkoi täyttää jälleen huoli. Miksi me emme onnistuneet? Missä oli vika?
>> No? >> Kim kysyi, kun olin vain hiljaa tuijottanut testiä kyynelsilmin. >> Kasvetaanko me yhdellä?
Hän kysyi silti vaikka tiesikin vastauksen. Mutta ei vain halunnut uskoa sitä vaan halusi toivoa, että olin hiljainen iloisuuden ja onnellisuuden aiheuttamasta sanattomuudesta.
>> Ei. Pelkkä miinus. Plussasta ei tietoakaan >>, kuiskasin ja nielin kyyneleitä.
>> Voi kulta >>, Kim sanoi ja tuli luokseni vetäen minut syleilyyn.
>> Miksei me onnistuta? >> kysyin suostumatta siihen, että yksikään kyynel pääsisi valumaan alas poskiani.
>> En mä tiedä >>, Kim vastasi. >> Mutta kyllä me varmasti onnistutaan. >>
>> Lupaatko? >> kysyin.
Kim ei luvannut.
2009 - syksy
Kim oli epäillyt, että hänen iällänsä saattaisi olla jotain tekemistä siinä, ettemme onnistuneet lainkaan - olihan hän jo 29. Vika ei ollut siinä. Vika oli toisaalla.
Tutkimukset osoittivat, että vikaa oli molemmissa, ei vain toisessa. Lääkäri oli selittänyt, että Kimillä oli huomattavan vähän siittiöitä, jotka sen lisäksi liikkuivat hitaasti. Minun munasoluissa oli kehityshäiriöitä. Ja sen lisäksi kilpirauhaseni vajaatoimintakin oli yksi tekijä.
Ne tulokset romahduttivat maailmani yhdessä vilauksessa. Unelmani Kimin kanssa saada vauva mureni sormen napsautuksesta. Elämältäni tuntui lähteneen pohja.
Lääkäri selitti kai hoidoista ja muista mahdollisuuksista, mutta minulta ne menivät ohitse. En ollut pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen tosiasiaan, että me emme tulisi Kimin kanssa saamaan lasta. Pieni mahdollisuus kai oli olemassa, mutta vain pieni. Hyvin pieni. Eikä sellainen mahdollisuus onnistunut tuomaan lohtua.
Tuloksista oli jo kolme päivää. Ja ne päivät olin viettänyt sängyssä sikiöasennossa maaten itseäni säälien. Mieleeni ei tullut edes ajatella, että asia koski Kimiä yhtä lailla kuin minuakin. Että olimme samassa veneessä. Että Kiminkin maailma oli romahtanut vaikka hän esitti vahvaa minun vuokseni.
Olin niin itsekäs, etten valvoessani yöllä sanonut mitään lohduttavaa vaikka kuulin mieheni itkevän tukahtuneesti - leikin vain nukkuvani. Toisena yönä olin vain katkerasti ajatellut, että kaikki oli Kimin syytä. Ei hänellä ollut oikeutta itkeä. Katumus iski välittömästi ja silloin mieleni oli tehnyt sanoa jotain lohduttavaa. Mutta en saanut mitään ulos. Sanat juuttuivat kurkkuun.
Syyttiköhän Kim minua? Vajosiko hän epätoivon hetkellä niin lapselliselle tasolle, että unohtaisi vian olevan molemmissa? Olisiko hän itsekäs öisin minun laillani?
Jotenkin minun oli vaikea uskoa niin. Kyllähän minä Kimini tunsin. Hän ei ollut sellainen. Hän ajatteli hyvin usein ensin muita ja vasta sitten itseään. Nytkin hän oli koko ajan huolehtinut minusta. Katsonut, että söisin edes vähän. Laittanut peiton tai huovan paremmin ylleni. Koettanut saada minua tuloksettomasti puhumaan asiasta kanssaan. Hän oli pitänyt äidin, Lissun ja muut pois luotani, sillä en halunnut nähdä ketään enkä kuulla kenenkään säälistä täyttyneitä sanoja. En halunnut, että he väittäisivät tietävänsä miltä minusta tuntui, sillä eivät he kuitenkaan tienneet.
Tänä aamuna lähtiessään käymään töissä Kim oli laittanut jälleen radion päälle. Ehkä hän kuvitteli, että musiikki saisi ajatukseni toisaalle. Ajatukseni, jotka pyörivät sitä yhtä ja samaa rataa.
Minusta ei tuskin koskaan tulisi äitiä. En koskaan saisi liimata ultraäänikuvaa valokuva- albumiin. En koskaan tulisi tuntemaan vauvan potkuja.
En tulisi koskaan tietämään sitä, että miltä minun ja Kimin yhteiset lapset olisivat näyttäneet. Olisivatko ne perineet minun mustat hiukseni vai sittenkin Kimin huutavan tummanruskeat hiukset. Olisivatko he katselleet maailmaa samanlaisilla ruskeilla silmillä kuin minäkin? Vai olisivatko heidän silmänsä yhtä vihreät kuin Kimillä? Ja olisiko heidän nenänsä hyppyrimäinen kuin minulla vai olisiko heidän nenänsä sellainen kuin Kimillä? Nenä, jota minä ihailin. Entä olisimmeko saaneet pelkästään tyttöjä, pelkästään poikia tai sittenkin molempia?
En koskaan saisi kuulla itseäni kutsuttavan äidiksi. En koskaan saisi kömpelösti (ainakin ensi alkuun) tehtyjä äitienpäiväkortteja ja -lahjoja. Jääkapin ovea ei tulisi koskaan koristamaan lapsen tekemä piirustus meidän perheestä.
Tulisin jäämään paitsi niin monesta vanhemmuuden mukana tulevista asioista. En pääsisi kertomaan ylitsevuotavana äidilleni vauvan ensimmäisiä sanoja saatikka ensimmäisistä askeleista. En koskaan saisi hoitaa kipeää lastani. En koskaan saisi lohduttaa lastani
samalla tavalla kuin omat vanhempani lohduttivat minua.
Enkä koskaan saisi tuntea sitä pakahduttavaa rakkautta, joita vanhemmat lastaan kohtaan tunsivat. Sitä molemmin puolista pyyteetöntä rakkautta.
Äkkiä tajuntaani iskeytyi radiossa soiva kappale. Jokin siinä sai minut irtautumaan hetkeksi raastavista ajatuksista.
Hetkellisen mietinnän jälkeen tunnistin kappaleen. Se oli PMMP:n Henkilökohtaisesti, jota oli tullut kuultua monesti.
Puristin tyynyä ja kuuntelin korvat höröllä, mikä oli sinänsä outoa. Viime päivien aikana oikein mikään ei ollut onnistunut saamaan huomiotani. Ja nyt yllättäen tämä kappale onnistui vangitsemaan huomioni.
Sitten tuli se kohta, jota en koskaan tahtonut muistaa, kun joskus yritin laulaa kappaleen mukana. "Heti haluaisit taas ne lapset ja sen puutarhan".
Samassa kun sanat upposivat tajuntaani, ponkaisin istumaan ja nousin sängyltä. Harppasin parilla askeleella radion luokse ja sammutin sen vihaisena.
Minä todella tahdoin ne lapset. Ja ehkä sen puutarhankin. Tai ehkä en sittenkään sitä puutarhaa, mutta ne lapset kuitenkin. Mutta en halunnut muistutusta siitä, että en voinut saada kuin sen puutarhan. Sen typerän puutarhan, jolla ei ollut mitään väliä.
Seisoin hetken paikoillani ja tuijotin vihaisesti radiota. Mieleni teki ottaa ja heittää se päin seinää. Rikkoa se, koska se oli ilkeästi muistuttanut minua viastani.
En kuitenkaan tarttunut radioon ja rikkonut sitä vaan nojasin seinään. Valuin sitä vasten istumaan lattialle. Tuijotin sinipunaraidallisia villasukkiani.
Typerä säkeistö kaikui yhä korvissani. Kuin tehden kiusaa.
Muutaman päivän pidätellyt kyyneleet (itkin tulokset kuultuani, mutta sen jälkeen en ollut kyennyt itkemään) onnistuivat viimein murtamaan muurit ja valumaan ylitse äyräiden. Koskaan aiemmin en ollut elämäni aikana itkenyt niin kuin nyt itkin. En edes ukkini kuoltua, joka oli minulle äärimmäisen rakas. En tiennyt, että oli mahdollista itkeä sillä tavalla. Aivan kuin sieluni olisi huutanut tuskasta ja kaipuusta, joka ei tulisikaan koskaan täyttymään.
En osaa sanoa kuinka kauan itkin siinä lattialla lohduttamaakin lohduttamattomasti. Mutta itkin vielä silloinkin, kun Kim tuli töistä kotiin, sillä lattialta itkemästä hän minut löysi.
Kim pudottautui polvilleen viereeni ja kaappasi minut syliinsä. >> Kulta pieni, ei ole mitään hätää. >>
Kiedoin käteni mieheni ympärille ja pidin kiinni hänestä kuin henkeni hädässä. >> Mä tahdoin niin kovasti lapsen! >>
>> Mä tiedän, kulta, mä tiedän >>, Kim sanoi hiljaa silittäen selkääni.
>> Mä inhoan itseäni. Mä inhoan sitä, etten mä koskaan voi tulla raskaaksi >>, nyyhkisin. >> Mitä pahaa mä olen tehnyt, kun mua rangaistaan näin pahasti? Mitä? >>
Kim oli hiljaa. Hän vain tiukensi otettaan nieleskellen kyyneliään samalla. Aivan kuin hän ei olisi voinut antaa itsensä itkeä edessäni. Ja se pahensi omaa oloani vain lisää.
Lopulta Kim kuitenkin ei enää pystynyt pidättelemään. Jotenkin hänen itkunsa oli lohduttavinta ikinä sillä hetkellä.
>> Nella rakas, mä olen niin pahoilla. Niin pahoillani >>, Kim niiskautti. >> Mutta me selvitään tästä. Jotenkin. >>
>> Lupaatko sä? >> kysyin ääni tukkoisena.
Sillä kertaa Kim lupasi.
Vuosi 2010
Istuin puistonpenkillä yksinäni ja odotin. Kimin piti tulla ihan kohta.
Siinä odotellessa katselin suurta seuruetta, jotka olivat piknikillä. Suurin osa seurueen lapsista pelasi keskenään jalkapalloa ja mukana oli muutama vanhempikin. Loput lapsista oli jakautunut kuka minnekin. Neljä oli vallannut keinun, kaksi poikaa ja yksi tyttö olivat linnoittaneet liukumäen ja yksi parivaljakko näytti keräävän kiviä.
Mahtoikohan kyseessä olla jonkin sortin sukukokous? Vai oliko siinä rykelmä ystävyksiä ja heidän omia lapsiaan?
Huokaisin pienesti. Kaipaus viilsi sydäntä. Olisin antanut melkein mitä vain, jotta minullakin olisi oma suloinen lapsukainen.
Jos kaikki olisi mennyt hyvin, niin minulla voisi nyt olla kaksi lasta. Mutta kaikki ei ollut mennyt hyvin. Eikä ollut mitään järkeä jäädä jossittelemaan. Se oli asia, jolle ei voinut mitään.
Pahin suru oli jo hellittänyt. Olin jollain tasolla sisäistänyt ja hyväksynyt sen tosiasian, etten voisi koskaan tulla raskaaksi. Kiitos siitä kuului ajalle ja terapeutille, jolla Kimin kanssa kävimme. Me olimme selvinneet siitä pahimmasta tuskasta, kuten Kim oli luvannut.
Joillakin sukulaisillamme oli yhä vaikeuksia suhtautua tilanteeseemme. Äiti oli aina varovainen puhuessaan tuttavien - tai miksei tuntemattomienkin - lapsista. Hän harkitsi aina mitä sanoisi vai sanoisiko sittenkään mitään. Ei auttanut vaikka kuinka Kimin kanssa sanoimme, että kyllä niistä lapsista voi normaalisti puhua meidän kuullen.
Kimin äiti oli samoilla linjoilla äitini kanssa. Hänkin varoi mitä sanoi ja kauhistui aina, jos Kimin isä päästi suustaan ulos jotain, mikä vaikutti hänestä harkitsemattomalta.
Isoveljeni Nuutti oli yhtä tahditon kuten aina (varoi hän kyllä ensi alkuun sanomisiaan), mikä kauhistuttaa hänen morsiantaan. Elisabet ei uskaltanut kertoa olevansa raskaana, sillä hän pelkäsi sen meistä tuntuvan puukoniskulta selkään. Hänen miehensä sai lopulta salailusta tarpeekseen ja julisti asian meille suureen ääneen äitienpäivänä. Elisabetin ilme oli silloin todella hulvaton.
Jaakkima vaimonsa kanssa suhtautuivat kaikkein normaaleimmin. Varsinkin Jaakkima. He kohtelivat meitä samalla tavalla kuin ennenkin, mikä oli mukavaa. Vaikka kyllähän he ensi alkuun aina varmistivat, että meille oli okei nähdä Illusiaa (ihan oikeasti) ja Andreasta.
Pariin ensimmäiseen kuukauteen en välittänyt nähdä muiden lapsia, sillä se tuntui iskulta vasten kasvoja - se oli muistutus viastani. Sitten tajusin, että ei ollut mitään hyötyä vältellä muiden lapsia. Joutuisin kuitenkin enemmin tai myöhemmin olemaan tekemisissä lasten kanssa. Lapset kuuluivat arkipäivään, heihin törmäsi melkein kaikkialla. Ja minulla alkoi olla kamala ikävä Illusiaa (Andreas syntyi vasta tänä vuonna, joten...).
Aluksi Illusian ja muiden lasten näkeminen oli vaikeaa. Pala nousi kurkkuun ja halusin juosta pois. Mutta pikku hiljaa se kaikki helpottui, mistä olin kiitollinen. Salaa olin nimittäin pelännyt, ettei se helpottaisi koskaan. Etten pystyisi ikinä kohtaamaan muiden lapsia ilman muistutusta siitä, että en voinut tulla raskaaksi.
Silloin tällöin tunsin kuitenkin lapsia nähdessäni katkeruutta ja viiltävää kaipuuta, mutta se meni ohitse yleensä tunnissa tai päivässä. Se vähän riippui millainen olo minulla muuten oli koko päivänä. Huonoina päivinä kaipaus viilsi koko päivän ajan, hyvinä vain sen tunnin.
>> Hei kulta >>, Kim sanoi tullessaan paikalle.
>> Saitko sen? >> kysyin ja riistin katseeni leikkivistä lapsista.
>> Sain vaihdettua, nyt se on oikea >>, Kim vastasi ja suikkasi suukon päälaelleni.
>> Hyvä. Mennään sitten. Meillä on tunti aikaa valmistua ja sitten meidän pitää olla matkalla kirkkoon >>, sanoi ja nousin penkiltä ylös.
Kim tarttui käteeni ja sormemme lomittuivat yhteen. Ehdimme ottaa vain muutaman askeleen, kun matkamme keskeytti karkuun päässyt jalkapallo.
>> Oh, anteeksi! Ei kai se osunut? >> pikkuinen poika kysyi juostessaan meidän luokse.
>> Ei osunut >>, Kim vastasi ja potkaisi pallon pojalle.
>> Hyvä. Ja kiitos >>, poika sanoi ja lähti pallo kainalossaan takaisin suuren seurueen luokse.
Katsoin hetken ajan pojan perään. >> Luuletko, että meillä joskus voisi olla lapsi? >>
Kim kohautti olkiaan. >> Ehkä. Keinot ovat monet nykyään. >>
>> Niin >>, totesin. >> Ja kyllähän me pärjätään kaksinkin. >>
Kim puristi pienesti kättäni. >> Totta kai pärjätään. >>
Vuosi 2013
Nojasin uuden kotimme erään huoneen ovenkarmiin ja tuijotin sängyssä nukkuvaa pientä lasta. Sydämeni oli pakahtua onnesta ja rakkaudesta, jota en uskonut koskaan saavani tuntea.
Vain paria päivää aikaisemmin olimme vihdoin saaneet oman lapsen Kimin kanssa. Pikkuisella oli pellavaiset hiukset ja tummanruskeat nappisilmät. Hän oli suloinen ja ujo viisivuotias poika. Hänen nimensä oli Anthony Matthew Wyatt. Olimme Kimin kanssa miettineet, että luultavasti vaihtaisimme Tonyn sukunimen Salmiseksi. Tai ehkä yhdistämme sukunimemme hänen sukunimeensä. Sitä täytyi vielä katsoa.
Tony oli puoliksi englantilainen ja puoliksi suomalainen. Syntynyt hän oli Suomessa, joten adoptio ei ollut kansavälinen vaan kotimainen.
Niin. Olimme siis päätyneet Kimin kanssa adoptioon. Se oli melkoinen prosessi, mutta kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Sillä me saimme Tonyn, oman pienen lapsemme, joka oli meille tavattoman rakas. Mikään maailmassa ei ollut parempaa kuin meidän poikamme. Hän oli täydellinen juuri sellaisenaan kuin oli.
>> Nella, mitä sä teet? >> Kim kysyi hiljaa tullessaan luokseni.
>> Ihailen pientä lastamme ja varmistan, ettei hän katoa >>, vastasin.
>> Ei hän katoa. >> Kim naurahti ja kietoi kätensä ympärilleni.
>> Se on hyvä. Meidän pitäisi varmaan viedä huomenna Tony tapaamaan sukulaisiaan >>, sanoi.
>> Niin - ja tulevia kummejaan myös >>, Kim myönsi. >> Voi luoja, Nella. Me olemme niin onnekkaita. >>
>> Joo, niin ollaan. Kaikkien vaikeuksien jälkeen meillä on ikioma lapsi. >> Hymyilin.
Sillä sitä Tony oli. Meidän ikioma lapsi. Nyt ja aina.
