Author: Scaramouche
Rating: sallittu
Pairing: Lily/James (yllättyikö joku?)
Summary: James ei edes vilkaissut Lilyä, mutta hänestä tuntui kuin koko hänen olemuksensa hehkuisi, ja kaikki värit näkyivät heti satoja kertoja kirkkaampina. Hänen sydämensä löi tuplanopeudella, vaikka hän kuinka käski sen rauhoittua.Disclaimer: En omista käytännössä mitään.
A/N: Tajusin tuossa omaa listaustani selatessani etten ole julkaisuut mitään uutta sen jälkeen kun aloin julkaista Pitkää tietä paratiisiin. Eli siis en koko vuonna. Ja se on järkyttävää. Joten lähdin penkomaan tiedostojani ja viimeistelin teille luettavaksi jälleen yhden Lily/James -oneshotin, mistä kukaan ei varmasti ole ainakaan kamalan yllättynyt.
Kyseinen yksilö ei lukeudu ihan omiin suosikkeihini, mutta se on oma persoonansa siinä mielessä, että karsastan ajatusta Jamesista johtajapoikana. Se kuitenkin sopi tämän ficin miljööseen, joten annan asian olla.
En jaksanut myöskään ruveta leikkimään haasteilla, koska olen tällä hetkellä ihan pihalla siitä mihin kaikkiin haasteisiin olen osallistunut ja mitkä niistä on vielä pystyssä. Joten annan mennä omalla painollaan, toivottavasti tämän kuitenkin joku eksyy lukemaan ja kommentoimaan.
James istui miellyttävässä hiljaisuudessa johtajaoppilaiden oleskeluhuoneen parhaassa nojatuolissa takan ääressä ja tuijotti tulta. Häntä vastapäätä istui Lily, pitkävartiset raidalliset villasukat jalassa ja polvet rintaa vasten vedettynä, käsissään muodonmuutoskirja ja vieressään sohvalla iso kasa pergamenteille kirjoitettuja muistiinpanoja. Oli vasta lokakuun loppu, mutta Lily tavoilleen ominaisesti oli aloittanut S.U.P.E.R.-kokeisiin valmistautumisen hyvissä ajoin. Alun perin Jamesin olisi pitänyt sinä iltana olla huispausharjoituksissa, mutta koska hänen molemmat lyöjänsä makasivat tajuttomina sairaalasiivessä edellisten harjoitusten jäljiltä (pitkä tarina) ja puolet muusta joukkueesta sairasti makuusaleissa syysflunssaa, hän oli kapteenina suosiolla perunut harjoitukset.
Jamesin mielestä oli itse asiassa vieläkin aika hämmentävää, että he kykenivät Lilyn kanssa vain istumaan siinä hiljaa ja kiusaantumatta ilman, että kumpikaan mulkoili toista tai sanoi jotain sopimatonta tai yritti kirota jonkun. Sen sijaan James huomasi välillä sivusilmällään, kuinka Lily vilkaisi häntä ja hymyili lähes huomaamattomasti. Toki heitä olisi melkein voinut kutsua jopa ystäviksi ihan syyskuusta saakka, ja oli totta että he olivat käyttäytyneet suhteellisen ystävällisesti toisiaan kohtaan koko edellisen vuoden, mutta tilanne sai Jamesin silti aika hämilleen. Ja jos se oli mahdollista, hän rakastui Lilyyn joka päivä uudelleen ja uudelleen.
Se oli aluksi jopa pelottavaa. James saattoi vain katsoa Lilyä hetken ja se iski hänen tajuntaansa kuin ryhmy. Joskus jopa pelkästään Lilyn ääni sai hänen sisuskalunsa solmuun. Ja kaikkein pahinta koko tilanteessa oli se ettei hän voinut näyttää sitä enää mitenkään ulospäin. Heillä oli Lilyn kanssa sanomaton sopimus, ettei Jamesin onnettomasta rakkaudesta puhuttu, ja James oli (huonolla menestyksellä) vakuuttanut Siriukselle, Remukselle ja Peterille, että oli päässyt yli Lilystä.
Ei hän ollut yli päässyt, ei sinne päinkään. Hän ei koskaan pääsisi Lilystä yli. Siksi hän katsoi takkatulta eikä johtajatyttöä.
”James.” Lilyn ääni rikkoi lähes täydellisen hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta kuin tulen rätinä ja satunnainen sivujen kahina, ja siinä se taas oli. James ei edes vilkaissut Lilyä, mutta hänestä tuntui kuin koko hänen olemuksensa hehkuisi, ja kaikki värit näkyivät heti satoja kertoja kirkkaampina. Hänen sydämensä löi tuplanopeudella, vaikka hän kuinka käski sen rauhoittua.
”Niin?”
Silmäkulmastaan James näki Lilyn pistävän kirjan kiinni mutta jättävän vasemman kätensä etusormen väliin merkiksi. ”Milloin sinä tajusit että olet rakastunut minuun?”
James kääntyi yllättyneenä katsomaan Lilyä, joka puri alahuultaan ja katsoi takaisin vihreillä silmillään. Tytön hartiat olivat jostain syystä jännittyneet ja hän puristi kirjaa rystyset valkoisina, eikä James voinut olla miettimättä miksi. Toisen silmän alla oli musta piste, mutta ei siitä hämärässä tulenvalossa osannut sanoa oliko se maskaraa vai mustetta (luultavasti mustetta). Paksusta punaisesta letistä oli karannut muutama suortuva ja Lily oli laittanut ne korvansa taakse, ja Jamesin mielestä tyttö ei ollut koskaan ollut kauniimpi.
”Ensimmäisen kerran? Kaksi vuotta sitten”, James sanoi hiljaa irrottamatta katsettaan vihreistä silmistä, vaikkei ymmärtänytkään miksi Lily sen tahtoi tietää. ”Melko tarkalleen, itse asiassa. Aamulla kurpitsajuhlan jälkeen. Minun päätäni särki kamalasti kun tulin alas oleskeluhuoneeseen, ja sinä istuit takan vieressä kirjoittamassa jotain. Hiuksesi verhosivat kasvojasi, ne muodostivat ikään kuin seinän enkä nähnyt sinua kunnolla. Mutta sinä hymyilit, ehkä jopa tahattomasti, ja muistan ajatelleeni että oli laitonta olla iloinen niin aikaisin aamulla.” Lily naurahti kevyesti ja Jameskin huomasi hymyilevänsä muistolle. ”Portaisiin vievä ovi oli auki ja näin sinut oven raosta. Olit niin onnellisen näköinen istuessasi siinä nojatuolissa, etten viitsinyt pilata sitä tulemalla paikalle, vaan käännyin ja menin takaisin makuusaliin.”
Lily katsoi häntä silmiin, ja James olisi antanut mitä tahansa tietääkseen mitä tyttö ajatteli pienen hymynsä takana. Hän oli ihan varma että hänen tunteensa olivat liian selvästi näkyvillä, että häntä saattoi sillä hetkellä lukea kuin avointa kirjaa, mutta Lily ei näyttänyt tuntevan oloaan epämukavaksi. Jos James olisi rikkonut katsekontaktin, hän olisi ehkä huomannut että sormien ote kirjasta oli hellittänyt hieman ja ett sirot hartiat olivat aavistuksen rennommat. Mutta hän näki vain ne silmät.
”Silloinko?” Lily kuiskasi rohtuneiden huultensa välistä, ja ellei Jamesin jokainen aisti olisi ollut niin virittynyt kaikkeen mitä Lily sanoi tai teki, hän ei olisi millään kuullut.
”Silloin.” James ei voinut liikahtaakaan, hän pelkäsi että särkisi jonkinlaisen lumouksen jos liikkuisi, jos edes hänen lihaksensa värähtäisi. Hän ei voinut eikä halunnut muuta kuin olla siinä ja katsoa Lilyn silmiä niin kauan kuin voisi, niitä silmiä jotka tuijottivat kauniina vihreinä jalokivinä takaisin. ”Miksi kysyit?”
Hetken Lily näytti käyvän sisäistä kamppailua. Kertoako vai ei? James seurasi taistelua ääneti, näki väläyksiä siitä Lilyn kasvoilla, kun kasvolihakset jäykistyivät ja rentoutuivat vuoron perään. Kerran Lily avasi jo suunsa puhuakseen, mutta sulki sen ennen kuin sanat ehtivät karata. James odotti ja näki jokaisen muutoksen kauniilla kasvoilla ennen kuin huulet pitkän hiljaisuuden jälkeen raottuivat uudestaan.
”Koska minä tajusin kymmenen minuuttia sitten että olen rakastunut sinuun.”
Hiljaisuus tuntui kestävän vielä pitempään kuin edellinen, kokonaisen ikuisuuden, ja sinä aikana James tunsi kasvojensa muodostavan niin leveän hymyn että se sattui poskiin. Lily vastasi hänen hymyynsä, ja he katsoivat toisiaan puisen sohvapöydän yli antaen kerrankin molemmat tunteilleen vallan hallita. He eivät vieläkään liikkuneet, vaikka Jamesin tekikin kovasti mieli nousta ja siirtyä istumaan Lilyn viereen, kietoa kätensä tytön ympärille ja suudella kauniiseen hymyyn kaartuneita huulia. Ja toisaalta taas hän olisi halunnut nauraa, ottaa Lilyä kiinni vyötäisiltä ja pyörittää punahiuksista johtajatyttöä ympäri kunnes he kaatuisivat oleskeluhuoneen pehmeälle matolle. Mutta hän ei liikahtanutkaan.
”Minä rakastan sinua, James”, Lily sanoi sitten, ei enää kuiskaten vaan kauniilla kirkkaalla äänellään, joka oli kuitenkin edelleen lempeän hiljainen ja suorastaan varovainen. Hymy hänen kasvoillaan oli lämmin ja kokeileva, aivan kuin hän pelkäisi että James torjuisi hänet nyt kun hän viimein vastasi pojan tunteisiin.
Jamesin teki mieli sanoa paljon, tehdä paljon, kertoa kaikki. Mutta hänellä ei ollut sanoja, koko maailmasta ei löytyisi koskaan tarpeeksi sanoja kertomaan kaikkea, sanomaan kaikkea sitä mitä Jamesilla oli sanottavanaan. Eikä hänen rajallinen kehonsa voisi koskaan tehdä kaikkea sitä mitä hän halusi, ei kertoa omalla kielellään tarpeeksi, ei nyt eikä sadan vuoden päästä. Mutta James hymyili kuten siihenkin asti, toivoi että se riitti, ja tiivisti sanomisensa kolmeen sanaan, jotka eivät kertoneet kaikkea mutta kaiken mikä sillä hetkellä oli tarpeen.
”Minäkin rakastan sinua.”
