Nimi: Eksyneenä ikuisuudessa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angst, rakkaus kuolemankin jälkeen
Ikäraja: S
Paritus: Dean/Castiel, Sam/Gabriel
Vastuunvapaus: Vain juoni on omani, enkä tienaa tällä mitään
A/N: Kasikausi katsottu vihdoin ja viimein, kai se nyt vähän purkamista vaatii, hah?
Ficci on myös aika vahvasti AU, sillä Gabriel ja Castiel ovat elossa mutta veljekset eivät; tämä ei myöskään sijoitu mihinkään tiettyyn kauteen tai sen jälkeiseen aikaan. Ideasta tykkäsin silti kovasti, toivottavasti joku muukin c:
Eksyneenä ikuisuudessaPimeyden keskellä oli huojuva ajan virtaus, se virtasi hänen lävitseen koskettamatta milloinkaan kunnolla. Yö tai ajattomuus ei ollut aivan ehdoton, oli hetkiä jolloin hän oli täysin tietoinen kellonajasta tai päivämäärästä, ja joskus pimeydestä tuli pelkkää ohutta hämäränverhoa. Hän oli suunnaton ja tarkoitukseton, täynnään keskenään risteäviä ristiriitoja, epäilyksiä ja lamauttavan pahaa oloa. Hän oli poikkeus kaltaistensa joukossa, yksinäinen maanpäällinen enkeli vailla turvaan johdatettavaa. Hän oli epäonnistunut tehtävässään, kaikista kalleimpien ihmisten suojelemisessa, eikä aikonut uhrata itseään enää seuraaville. Winchesterin suku oli elossa enää kauniissa tähtikuvioissa, jälkeläisiä ei milloinkaan tullut, ei edes sivupolkuja pitkin – koko metsästäjien pitkä ketju oli sammunut.
Elämä oli aina pyhä ja rakas enkeleille kaikissa muodoissaan, painavassa sydämessä eli jano siihen: varsinkaan heistä ei ollut koskaan lopettamaan omaa ikuisuuttaan, ainakaan omin voimin. Hänelle olisi sallittu ihmiseksi tuleminen, mutta sen hinta oli pelottavan kallis, aivan liian raskas hänen jo valmiiksi tulvillaan olevalle sydämelleen. Luopua kaikista muistoista, hiipua unohduksiin jokaisesta mielestä ja selviytyä yksin silmänräpäyksen kestävästä ihmiselämästä, hän ei voisi koskaan alistua sille. Hän hengittäisi muistojen kyllästämää ilmaa kunnes maailma loppuisi ja odottaisi omaa, luonnollista loppuaan. Hän oli tehnyt niin jo kuukausien, vuosienkin ajan kestäen sen kyllä viimeisenä yksityisenä ristiretkenään, hänen oli pakko - Deanin takia.
Winchesterin kaksikon osalta sota oli vihdoin ja viimein päättynyt, mutta muualla sodittiin ja sovittiin edelleen lakkaamatta, uudet nousevat enkelivaltiaat ja helvetin kuninkaat taistelivat voiton kruunusta saavuttamatta sitä koskaan kunnolla. Sam ja Dean olivat silti pysäyttäneet jotain ikiaikaista ja ennustettua, estäneet maailmanlopun, eikä vastaavaa ollut tulossa profeettojen mukaan satoihin vuosiin. Ihmiskunta söi hengiltä itsensä, ilman enkeleitä ja demoneitakin. He olivat nykyään heikompia kuin ennen, kaikki valon ja pimeyden olennot, melkein yhtä turvattomia ja toivottomia kuin hän, entinen enkelisoturi.
Loputon avaruus heijastui takaisin tyynestä, tummasta järvenpeilistä hiljaa yötuulessa kahisevien havupuiden kanssa, etäisyys muihin ihmisiin tai enkeleihin oli yhtä pitkä kuin valovuosi. Siniset silmät kartoittivat jokaisen tähdenlennon, tähden, satelliitin ja planeetan jonka enkelin katse vain saattoi tavoittaa, puoliakaan niistä ihmiset eivät kyenneet näkemään. Mustat siivet olivat jossain vaiheessa tulleet esiin, ne suojelivat haurasta kehoa ja kantoivat aina turvaan viistäessään ruohikkoista Pohjois-Euroopan rantaa. Täällä elämän humu oli hiljaista, vain puolet siitä mitä Amerikassa nykyään, se oli hänen pieni tuulenpesäsuojansa. Tänne hän tuli aina silloin, kun muistot nousivat pintaan ja loistivat erityisen kirkkaasti, valon terävät railot raatelivat häntä ja kuinka mielellään hän olisikaan unohtanut itsensä niihin kiinni.
Kevyt, tuttu kahahdus kuului aivan korvan juuresta, arkkienkelin varjo sulautui hänen omaansa kiinni samalla kun sinihohtoinen enkeliterä siirtyi pois näkyvistä. Gabriel oli aina hetken taisteluvalmiudessa kun saapui hänen luokseen, sillä häntä jahdattiin – maailmankuiluista nousi edelleen demoneja jotka halusivat kostaa hänelle jotain mitä hän tai Winchesterit olivat tehneet. Mutta hän osasi paeta, pysytellä poissa mustien silmien tieltä, varsinkin täällä pohjoisessa, jossa niitä oli paljon vähemmän. Pohjolassa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä muualta ei löytynyt: ylhäisiä viikinkejä haudoissaan, vain omiensa kanssa kulkevia jumalia, luonnon hengettäriä, syviä rotkoja ja luolia tuntureiden kyljissä, hiljaisuutta. Hän olisi tahtonut tulla tänne Deanin kanssa, ilman mitään suunnitelmia kenenkään tappamisesta tai jahtaamisesta, mutta koskaan ei tullut oikeaa tilaisuutta kysyä.
”Luulen, että hän odottaa sinua edelleen ylhäällä”, Gabriel totesi vakavaan sävyyn, joka väritti yhä useammin heidän harvoja kohtaamisiaan. Arkkienkelillä oli oma tarkoituksensa maassa ja taivaassa, lukuisia tehtäviä, suojeltavia, liittolaisia, vihollisia, toiveita ja pelkoja, mutta silti tämäkin oli menettänyt pienen, vain hyvin syvältä sydämestä löytyvän tasaiseksi hioutuneen palasen Winchesterien mukana. Se ei olisi ensimmäinen, tai viimeinen kerta, kun veli kiintyisi ihmiseen: nuorimmainen oli vain vienyt ja antanut enemmän kuin muut. Gabriel saattoi vierailla Samin taivaassa lyhyen hetken aina tahtoessaan, mutta hänet oli kahlittu kiinni maankamaraan rangaistukseksi ja opetukseksi kaikista virheistään. Kuinka monesti hän olikaan yrittänyt päästä helmiäisharmaiden ja merenvaahdon värisistä porteista sisään. Gabriel oli kerran käynyt myös Deanin luona, ja kertonut vastahakoisesti, kuinka tyhjältä siellä oli tuntunut, eikä jaksanut tai tahtonut vääntää kunnon vitsejä aiheesta. Taivaasta veli kuitenkin puhui paljon, tajuamatta kuinka paljon hän sinne kaipasikaan – tai kyllähän Gabriel ajatustenlukijana tiesi kaiken hänestä, jokaisen salatun tunteenkin. Joskus veli imitoi jompaakumpaa veljestä tai kertoi huomaamattaan erityisen hauskan jutun uudelleen: aina sen jälkeen nauru, sanat ja katseet kuristuivat hengiltä.
Sam ja Dean olivat molemmat kuolleet yhdessä ajan suurimmista taisteluista, he olivat koko ikänsä valmistautuneet siihen kuten kaikki muutkin metsästäjät, Deankin oli ennen sitä rukoillut hiljaa mielessään anteeksiannon ylemmiltään kuin aavistaen jotain. He eivät kärsineet enää toistensa menettämisen pelosta ja tuskasta tai riidelleet siitä, kuka tänään uhrautuisikaan. Veljekset olivat aina puoliksi tiedostamattaan tienneet kuolevansa verisesti ja väkivaltaisesti, ennemmin tai myöhemmin: heidän kaltaisensa harvoin tiesivät lempeästä lopusta mitään. Hän itse oli kulkenut perässä vain puoliksi aukinaisin silmin, ja uskonut siihen, että eläisi Deanin suojelijana ja suojeltavana monia vuosia – hän oli luottanut Isänsä armoon ja anteeksiantoon aivan liian paljon.
”Älähän nyt isäukkoa moiti, tällä kaikella on suurempi tarkoitus kuin arvaatkaan”, Gabriel kuiskasi aivan hänen korvaansa lepuuttaen samalla päätään vasten vaalean trenssin peittämää olkapäätä. Veli puhui melkein aina siitä, suuresta tarkoituksesta ja kohtalosta, mutta hän ei koskaan vaatinut lisäselityksiä. Gabriel tiesi enemmän kuin hän, se oli selvää, mutta kaikki koittaisi kuulemma aikanaan: eikä hänellä muuta ollutkaan, kuin aikaa. Karkkipaperit rapisivat lähellä istuvan Gabrielin kädessä, mansikanmakuinen tikkari ei sinäkään iltana kelvannut hänelle, samaan aikaan aamuruskon sävyt alkoivat vähitellen erottua jo tuhkanharmaaksi muuttuneelta taivaalta.
Gabrielin siivet lepäsivät vasten hänen omiaan kun he jäivät katselemaan auringon nousemista järven selkämyksen yli, yleensä arkkienkeli lähti aina aamun ja yön taitekohdassa, mutta oli sillä kertaa jäänyt. Gabriel kanssaan hän kulki sysiyön poikki kohti vaaleampaa hämärää ja ankkuroi itseensä toivon katkeilevia säteitä. Hän oli hylätty ja yksinäinen kaikkien muiden paitsi Gabrielin kanssa, raajarikkona ikuisuuden suosilmäkkeisiin vajonnut – vain Dean olisi voinut johdattaa hänet kotiin suon yli. Sen olisi pitänyt olla toisin päin, hän toivoi, mutta pian Gabriel käänsi häntä varoen toiseen suuntaan ja sai unohtamaan.
Hän oli ollut vankina petturienkelin takia juuri, kun Sam ja Dean olivat kohdanneet loppunsa, hän oli taistellut heidän luokseen aivan liian myöhään – kilometrien päähän kuulunut huuto ja epätoivoiset rukoukset eivät pelastaneet mitään. Hän muisti syleilleensä särkynyttä ruumista hyvin pitkään, silittäneensä hiuksia kerta toisensa jälkeen ja juoksuttaneensa sormiaan pitkin kehon tuttuja kaaria. He olivat yhdessä Gabrielin kanssa huolehtineet sielujen vapauttamisesta roviolla ja toimittaneet viestin eteenpäin kaikille mahdollisille henkilöille, mutta koston hetket olivat olleet yksin hänen.
Pohjoisen aurinko oli jo ehtinyt nousta, kun Gabriel liikahti ja nosti heidät molemmat seisomaan.
”Oletko varma, ettet halua tulla mukaan? Sinä saisit kyllä”, veli yritti vaikka tiesi vastauksen jo kauan ennen kuin hän sanoi sen ääneen. Hetken mielijohteesta, ehkä siksi koska oli tavallista enemmän huolissaan, Gabriel suuteli kevyesti hänen otsaansa ja lennähti sitten pois. Vielä hetken hän kuuli veljensä ilkikurisen, sointuvan naurun ja näki kultaiset silmät edessään.
Linnut eivät uskaltaneet vielä laulaa, ne tunsivat hänen läsnäolonsa ja mielialansa, ainoastaan yksinäinen kurki rohkeni virittää kutsuhuutonsa läheiseltä suolta. Linnun ääni muistutti häntä kosteista syysilloista, jolloin Sam oli aina paennut motellien kolkkoutta, tapetteihin pinttynyttä likaa tai pahantuulista Deania paikkoihin, joissa oli paljon ihmisiä. Yhtenä ainoana kertana Dean oli yrittänyt puhua tunteistaan häntä kohtaan, kuinka lähellä itsensä täydellistä paljastamista hän olikaan ollut – pieni tahaton kurkistus mielen olemattomien puolustusten läpi sai niin paljon aikaan. Yksi ainoa suudelma riitti todistamaan hänelle, että maanpäällinen paratiisi olikin ehkä olemassa. Pari viikkoa sen jälkeen Dean veti viimeisen pettyneen henkäyksen enkelinsä nimi huulillaan, hautarovion savu sai silmät kirvelemään sekoittuen kyynelten suolaan. Mustia siipisulkia oli varissut maahan, eikä niiden kohdalla kasvanut enää koskaan mitään: veljesten hauta oli siellä missä he olivat kuolleet ja vaikka paikka oli vaarallinen, hän ei osannut pysyä poissa kovin pitkään. Alue olisi hänelle pyhä ikuisuuden loppuun asti, siellä hänkin lopulta lepäisi.
