Kirjoittaja: Onkonälkä
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Huumeiden vieroitusoireita, murhan ja huumeiden kuvailua.
Tyylilaji: Crossover, Angst, Hurtcomfort
Paritus/Päähenkilöt: Sirius/Sid Vicious
A/N: Osallistuu haasteeseen Kaksi kertaa samat kasvot, eli Gary Oldmanin näyttelemät Sirius ja Sid.
Azkaban on yksinäinen paikka, kovin iloton, raaka ja vaikka tapaan muitakin, olen niin kamalan yksinäinen. Minä olen hyvä mies, syyttömänä tuomittu, ja varmasti paikan ainoa laatuaan.
Naapuriselleissä molemmin puolin on oikeita sarjamurhaajia ja minun sellitoverini kuoli jo kuukausia sitten. Iloton hän oli ollut koko minun aikani, tappanut koko perheensä seitsemäntoistakesäisenä ja nyt oli jo reilusti yli minun ikäiseni, koko aikuisikä vankilassa, se raastaa miestä.
"Minä en tehnyt sitä, en tehnyt! Mitä tapahtuu?!" Käytävältä kuului raastavaa huutoa. Nuori miesääni, hieman tupakan kähentämä.Käytävän kaarteen takaa raahattiin pian ankeuttajakulkueessa nahkatakkiin ja tiukkoihin farkkuihin verhoutunut mies, jonka housujen ketjut laahasivat kylmää kivilattiaa ja joka tärisi, mutta se ei ollut samanlaista tärinää, kuin pelätessä.
He avasivat minun sellini oven ja heittivät pojan sisään. Parikymppinen, kalpea ja luuta ja nahkaa. Aivan kuin olisi ollut täällä jo koko ikänsä. Hän paiskautui koko heikolla ruumiillaan kaltereita vasten ja jäi huutamaan vartijoiden sekä ankeuttajien perään. Vartijoiden, joita täällä kävi vain, kun joku tuotiin sisään tai vietiin ulos, sekä kerran viikossa tarkistamassa.
"He ovat jo menneet." Sanoin pojalle, joka huomasi minut vasta puhuessani. Ojensin tälle käteni auttaakseni hänet pystyyn.
"Sirius." Esittelin itseni ja ojensin käteni, tällä kertaa kätelläkseni. Poika katsoi minua epäilevästi mutta tarttui käteeni.
"Sid."
No, mikä on tarinasi? Kysyin pojalta hänen toisena iltanaan. Emme olleet jutelleet paljoa, hän itki ja vapisi, hoki nimeä "Nancy."
"Minä en tehnyt sitä!" Poika lähes huusi minulle.
"Mitä sinä et tehnyt?" Kysyin rauhallisesti ja istuin sille, mikä minulle oli sängyksi osoitettu.
"En tappanut häntä!"
"Josko minä puhuisin ensin. Minulla oli nuorena ystäviä, paras ystäväni, James, ja sitten Peter ja Remus. James nai yhden typyistä Tylypahkasta, ja he saivat lapsen. Minun kummipoikani. Perhe kuitenkin joutui vaaraan ja piiloutui. Minä autoin heitä ja pakenin. Peter kuitenkin ilmiantoi heidän olinpaikkansa Voldemortille, joka tappoi heidät, poikaa lukuunottamatta. Sitten Peter lavasti kuolemansa, ja minut murhaajaksi. Nyt olen täällä."
Poika katsoi minua ymmällään.
"Onko sinulla heroiinia?"
Se selitti paljon. Tiesin heroiinin olevan jästihuume, yksi vahvimmista.
"Ei, valitettavasti ei minulla ole."
"Ai. Päästätkö minut vapaaksi? Tahdon Nancyn luo."
"Kunpa voisinkin." Huokaisin ja käänsin kehoni makaamaan sängylleni.
"Hän oli minun tyttöystäväni." Sid sanoi yllättäen, tuntien hiljaisuuden jälkeen.
"Hän oli tyttöystäväni, ja me vedettiin kamaa yhdessä. Nancy sai sitä aina ystäviltään."
Päätin olla hiljaa ja kuunnella.
"Minulla oli bändi. Me soitettiin Lontoon kovinta rockia. Nancy oli aina meidän keikoilla ja sitten me naimme ja vedimme kamaa."
Nousin istumaan ja katsomaan Sidia kohti. Hän vapisi, oli vetänyt polvensa syliinsä ja kietonut kätensä niiden ympärille.
"Me oltiin hotellissa, me oltiin ihan kännissä ja Nancy pyysi minua tappamaan hänet. Hän oli ostanut ison veitsen."
Sid piti hetken taukoa ja hengitti raskaasti.
"Mutta minä kieltäydyin. En olisi voinut tappaa häntä. Hän oli vaikea, ja alkoi itkeä. Hän sanoi etten rakasta häntä jos en tapa, mutta en tappanut. En minä olisi pystynyt."
Itku peitti viimeiset sanat hänen puheestaan.
"Mutta aamulla hän oli kuollut. Lavuaarin alla! Kuollut! Lakanat olivat ihan veressä, ja joka paikassa oli verta. Ja se iso veitsi oli hänen mahassaan."
Huokaisin ja siirryin nuorukaisen viereen istumaan.
"Mutta minä en tehnyt sitä.” Poika huokaisi ja oli hetken hiljaa.
”Mikä se Tylypahka on? Onko se jokin uusi klubi? Entä Voldemort? Onko se sitten jokin huume?"
Sid ei selvästi ollut velho. Hän oli kovia kokenut nuori, joka oli ikävässä huumekoukussa.
"Puhutaan siitä myöhemmin. Miten päädyit tänne?" Pojan tarina tosiaan oli mielenkiintoinen.
"Minä sammuin kujalle Lontoossa ja heräsin tummassa rakennuksessa, missä oli hieno suihkulähde. Minä puhuin hassusti pukeutuneelle miehelle ja.. sitten en oikein muista.. Mutta sitten olin täällä."
En tiennyt mitä sanoa. Kuinka typeriä ministeriössä osattiinkaan olla. Laittaa nyt jästi Azkabaniin, syystä, joka.. en edes halunnut tietää.
"Pidä minua lähellä." Sid sanoi arasti taas hetken tauon jälkeen, ja koska poika säälitti minua niin, minä kiersin käteni tämän ympärille. Hän painoi päänsä olkaani vasten ja tuntui lämpimältä, ja siihen hän nukahti. Ja nukkuessaan näytti viattomalta, rumasti puetulta pikkupojalta, joka oli kiskaistu maailmaan aivan liian terävässä kulmassa.
Minä lohdutin sitä poikaa monena iltana, ja eräänä kylmänä, kuutamoisena yönä tunsin säälin seassa jopa lämpöä häntä kohtaan. Hän päätyisi siihen nimettömään joukkohautaan, kuten liian moni muukin, mutta hetken voisin pitää hänet turvassa.
Painoin hellän suudelman tämän ohimolle ja hän värähti. Avasi silmänsä aivan raolleen, mutta oli yhä unessa. Sinä yönä halusin valvoa. Valvoin pojan unta ja katselin täysikuuta, sillä istuin juuri siinä kohtaa, josta näki käytävällä olevan ikkunan. Remus juoksi tuolla jossakin suden muodossaan ja Harry, Harry luultavasti nukkui jo turvassa Tylypahkan mailla. Ja Peter, se saasta, nautti vapaudestaan.
Poika alkoi täristä sylissäni eri tavalla kuin aiempina öinä. Vieroitusoireet alkoivat selvästi ottaa valtaa, kumman kauan siinä kesti. Silmät aukesivat levälleen ja hän alkoi paniikissa anomaan apua. Hän kyynelehti ja tärisi syleilyssäni.
"Auta!" Hän huusi. "Ole niin kiltti."
Ja hän kuulosti niin kärsivältä. En tiennyt lainkaan, mitä tehdä, joten tein ensimmäisen asian, joka mieleeni kävi. Minä suutelin tuota vapisevaa raukkaa, poikaa, jota olin hoivannut jo päiviä. Enkä tuntenut katumusta.
Hetken kuluttua hän rauhoittui ja yllätyksekseni vastasi suudelmaan. Hänen suudelmansa oli nuori ja kiihkeä, janon vuoksi kuiva, mutta erittäin nautinnollinen. Hetken olin jopa tuntevinani onnea, mikä oli ollut vaikeaa jo kolmetoista vuotta.
Suudelman lakattua laskin pojan pään tyynyttömälle, ohuelle likaiselle patjalle, mikä pojan aiemmin kertoman mukaan oli oikein hyvä verrattuna niin moniin öihin kadulla, ja hän nukahti saman tien. Ja levollisena hän jäi siihen, kun minä koin tilaisuuteni tulleen. Tuon hetken pieni, häivähtävä onnellisuus oli jotakin, jonka avulla tiesin pääseväni ankeuttajien ohi.
Kalterit eivät olleet ongelma, olin laihtunut jo niin, että mahduin ryömimään niiden alitse. Loin viimeisen silmäyksen nukkuvaan nuorukaiseen.
"Hyvästi, Sid, ja anteeksi. Anteeksi kamalasti."
Ja säälin sijaan tunsin tuota poikaa kohtaan eräänlaista rakkautta, halua suojella ja pitää huolta, sekä suudella onnellisia suudelmia.
