Kerroksista korkeimmalla | Severus/Remus, angst, K-11

[Verinen Paronitar]

Kerroksista korkeimmalla
paritus: Severus/Remus
ikäraja: K-11
genre: geneeristä angstausta

yhteenveto: Kerros kerrokselta pimeys kasvaa, valtaa alaa, ottaa omansa. Nuorena nukkuneen Mustan huoneessa kokoontuvat muualta karkotetut syöpäläiset.

A/N: Jaaha, sorruin sit taas kerran wnb-taidehötön kiusalliseen maailmaan. Sisäinen kriitikkoni kiristelee hampaitaan, mutta mitään en tälle enää osaa tehdä. Viskatkaa kommentilla ja kertokaa, mikä kusahtaa. FF100, sanasta pimeys.





Valo suodattuu sameista ikkunoista kerraten lasin likaiset läiskät lattialle, lahoamistaan vartoville laudoille, paljastaen joukon vanhoja vaurioita, jo kaiken korjaamisen tuolle puolen kasvaneita. Silti täällä tomutetaan, putsataan ja puunataan, pyyhitään pois vuosien ja varjojen kaikkialle runnomaa rappiota, häädetään koit ja hiiret ja möröt ja muut. Pimeys yrittää muistuttaa olemassaolostaan, se kolistelee lipastojen lukituissa laatikoissa ja mulkoilee muinoin mestattujen kotitonttujen tyhjistä silmäkuopista, mutta siitä ei välitetä - sille värähdetään, ehkä, mutta sitten se sysätään syrjään, työnnetään takaisin kymmenien kynnysten pahemmalle puolelle, potkaistaan kauemmas aina tielle eksyvän sateenvarjotelineen mukana. Selkien käännyttyä keitetään kahvia sekä teetä, vihreää ja mustaa ja hunajaisen keltaista, aina sitä helvetin teetä sokereineen päivineen, se ei tunnu koskaan loppuvan ja Severus vihaa sitä.

Täällä haisee hiki ja elämä, vastaleivottu vehnäleipä marmeladipäällisineen (appelsiinia ja vadelmaa), teinilauman pyykkivuori, vanha viina ja liian pitkiksi venyneet kokoukset. Täällä feeniks-lintu syntyy uudelleen kohoten ilmaan omista tuhkistaan leiskuvan punaisena, täällä on toinen mahdollisuus.

Vaikka Severus on paikalla, yleensä myös läsnä, hän ei ole seurassa. Koskaan. Remus Lupin sen sijaan on, ainakin yrittää olla, ja Severus näkee, kuinka mies kuuntelee, unohtaa kuunnella, kittaa litratolkulla loputonta teetä odottaessaan sitä puheenvuoroa, jota hänelle ei koskaan suoda. Kukaan ei kysy, ketään ei kiinnosta, Remus Lupin rumassa neuletakissaan ei kiehdo mieliä. Hänen hiustensa hiekan sävyt taittuvat päivä päivältä vahvemmin kohti karkeaa soraa, kivikkoisia kuiluja, kuin kirous hänen kehossaan imisi kaiken elämän itseensä, söisi häntä sisältäpäin. Joskus Severuskin unohtaa kuunnella kuvitellessaan kasvavaa tyhjiötä, olematonta ahmimassa olevaista.

Kiikkeriä portaita kiivetessä pimeys kasvaa, valtaa alaa askel askeleelta, ja toisessa kerroksessa hämärtää aina, oli kellonaika mikä hyvänsä. Severus ei koskaan nuku Kalmanhanaukio kahdessatoista, välttää visusti tottumasta tai asettumasta, hänelle riittää Kehrääjänkuja - yksi talo rapistuvine rappauksineen ja leveinä liuskoina lohkeavine maaleineen - hän ei tarvitse, halua, kestä enää toista. Silti hän tuntee nämäkin käytävät kuteiksi kuluneine mattoineen, kulkee niitä pitkin, ovista sisään ja toisista ulos, selaa hajoavien hyllyjen ikivanhoja opuksia uudelleen ja uudelleen, käy kuiskaillen niitä keskusteluja, jotka eivät koko killan jakaman ensimmäisen kerroksen maailmaan sovi. Silloin puhutaan vajavaisin sanoin ja kesken loppuvin lausein toisista sodista, salaisemmista, sellaisista yhden miehen, tai suden, miten sen nyt haluaa nähdä, mihin kohden haluaa rajan vetää. Täällä valot välkkyvät omaan tahtiinsa ja sen pienen kylpyhuoneen peilikuva on julmin koskaan kohtaamasi, ja oli ulkona sää mikä hyvänsä, nurkissa ulisee ikuinen veto. Se leikkaa kiinni kintereisiin, nousee hyisenä nilkkoja pitkin, kiertyy köytenä polvien ympäri, saa askeleet huojumaan ja epävarmaksi suunnasta.

Seinät huokailevat hiljaa vanhojen aaveiden puolesta, kun selkä painetaan niitä vasten, ne ottavat osaa, kuiskivat vaimeita vaatimuksiaan - antaudu ja alistu, antaudu ja alista - mitä tahansa, kunhan vaivut varjoihin niiden viereen, ne ovat nälkäisiä ja yksin ja lempeä vailla, ja Severuksen jokainen solu janoaa kosketusta kuin kauan kitunut kasvi virvoittavana lankeavaa sadetta. Ikään kuin se kaikki voisi luvata jotain vielä huomisenkin varalle. Ikään kuin uudet yritykset voisivat todella tuottaa hedelmää siinä läpimädässä maassa.

Verhoista huokuu tuholaistorjujan pistävä katku eikä olohuoneessa sen vuoksi enää saata olla, niiden pinttyneiden tahrojen puhdistus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei niiden alla mitään ollutkaan. Koukeroiset kehykset reunustavat tyhjää, rajaavat raameina ei-mitään, mustan ja valkean taitekohdassa nihilismi muuttaa muotoaan saaden aistittavia ulottuvuuksia.

Tässä talossa pimeys on kuin loppukesän lämpö, se kohoaa ylöspäin, kerääntyy ylimmälle tasanteelle pakkautuen sankkana ja tukahduttava sinne, missä ikkunoita ei enää rohkene raottaa. Missä ikkunoita ei sovikaan raottaa. Kun Lupin painaa oven perässään kiinni ja kääntää lukkoa kolmesti, ottaa askeleen ja toisenkin, ollaan kerroksista kolmannella, kerroksista korkeimmalla. Nuorena nukkuneen Mustan huoneessa ei lampuissa ole öljyä, pelkkää paksua pölyä vain, ummehtunutta unohdusta, eikä täällä kukaan tomuta, ei koskaan tule tomuttamaankaan, täällä asuu edelleen vuosikymmeniä vanha pimeys, pitää hiljaista hoviaan, jossa ihmissusi ja kuolonsyöjä ovat kunniavieraita. Neuloin lävistetty kuoriaiskokoelma hehkuu seinällä himmeästi vastaavien vielä elävien rapistellessa nurkissa, täällä kokoontuvat muualta karkotetut syöpäläiset.

Joku puhuu kerrosta alempana, kehtaa jopa nauraakin, nauraa heidän jalkojensa alla kuin haudastaan henkivä vainaja, ja vaikka Severus onkin sen mullan paremmalla puolella, toistaiseksi ainakin, hän ei näe valoa, vain sammalta sietävät kivet ja kuolleiden kotiloiden mustaaman maan, niiden kanssa kilpailevan tumman taivaan. Lupinin silmät loistavat kultaa ja kadotusta. Severus löysi sen jo vuosia sitten salakäytävien sokkeloista, sammalta ja sieniä seiniltään puskevista, hirviö labyrintin toisessa päässä odotti häntä ja hän saapui. Kuten nytkin. Kuten aina. Hän tietää suden tuntevan hänen hajunsa, se tunnistaa kidastaan kerran riuhdotun saaliin, ja kun Lupin puree Severuksen niskaa, eläin murisee matalasti maistaessaan sen, minkä aikoinaan kadotti.

Siinä pimeydessä käyvät toteen kaikki hiestä nahkeat ja kosteat painajaiset.
Siinä pimeydessä Severus ei enää näe vaan muistaa kauan sitten kellastuneiden lehtileikkeiden otsikot, Verilöyly Brightonissa, Verilöyly Liverpoolissa, Komennutettu tappoi kahdeksan, lapset surmattu vuoteisiinsa ja vanhemmista ei tietoakaan, kauan sitten kadoksissa olleita sekä kasoittain, kasoittain kalmoja, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt kaivata. Hän muistaa, keistä ne kertoivat ja mitä ne kertoivat hänestä, kuinka pimeys piirtyi taivaalle hänenkin sauvansa kärjestä, kuinka kaikkein mustin magia sai virrata vapaasti hänenkin suonissaan.

Eivätkä siinä pimeydessä värit enää näy, niitä ei edes ole, mikään ei saa niitä muodostumaan. Pedon rikki repimien vatsojen verinen puna ja kuolettavan kirouksen kirkkaana välähtävä vihreä, liekkeinä loimuava himo ja kuolleiden yllä kohoaville kummuille kasvava uusi nurmi, hurmetta hyökyvä sota ja kitkerä kateus, kaikki samaa muodotonta moskaa. Kun vanhat rajat sekoittuvat, ne on helppo kieltää, eroja ei ehkä ikinä ollutkaan, ja vaikkei leijona kai koskaan käärmettä sietänyt, sudelle se kelpaa, sillä ne ovat sukulaissieluja, samaa kastia, pimeän paarioita ja kadotuksen korruptoimia.

Ja vaikka pimeyden olennot eivät välitä, ne sentään ymmärtävät toisiaan. Siihen ei sanoja tarvita, niitä ohjaavat toisenlaiset vietit.

Kun Severuksen sormet kulkevat yli arpien paksun verkon, hänen käsivarttaan kivistää, eikä sillä ole mitään tekemistä itsensä aateliksi ylentäneen miehen kanssa, silloin jokin aivan muu kutsuu häntä, vetää häntä puoleensa, käskee pysymään siinä pimeässä, jonka hän joskus omaksui. Eläin ihmisen nahoissa raastaa merkkinsä hänen kaulalleen, rinnalleen, vatsalleen ja selälleen, Severus on merkitty mies, täynnä jälkiä kaikkein syvimmistä varjoista. Siellä ei ole enää sijaa auringoille tai tähtien tuikkeelle, pelkälle kuun kelmeälle kajolle, hyvä jos kunnolla sillekään.

Niin kauan kuin on elämää, on myös epätoivoa.
Se, mikä ei tapa, jää ikuisesti vainoamaan.



Alakerran sameassa valossa Remus pyytää anteeksi. Kaikkea. Kuten aina.
Vaikka taso onkin siihen väärä, Severus toivoo silti, että toinen olisi vähemmän mies ja enemmän eläin.

[Röhkö]

Kommenttikampanjasta hyvää iltaa!

Ensimmäistä kertaa luin tällä parituksella ficin, mikä oli kivaa vaihtelua. Teksti ei ollut kovin helppolukuinen, mutta ei se mitään. Minun piti välillä miettiä, mitä mikäkin virke tarkoittaa. Vaikka tarina ei ollut suoraviivaisen selkeä, se oli täynnä syviä tasoja. Hyvä, ettei lukijaa päästetä liian helpolla.

Kuvailit hyvin sekä Severuksen mielen synkkyyttä että miljöön (Kalmanhanaukion) synkkyyttä. Odotin pelolla, että tämä olisi liian fluffy, mutta onneksi et lipsahtanut sinne puolelle ollenkaan. Yleensä inhoan pohjatonta angstausta, mutta Severuksen kohtalokkaalle hahmolle genre sopii erinomaisesti.

Eniten pidin ficin kiihkeästä lopetuksesta. Dialogia olisin kaivannut, koska se herättää hahmoja henkiin. Toisaalta tämä oli selkeä kokonaisuus näinkin. Virheitä en pongannut.

- Röh

[Kuurankukka]

Noniin c: Ensinnäkin, vielä kerran pahoittelut pahasti viivästyneestä kommentista, toivottavasti et loukkaantunut! Mutta niin, yritän nyt vihdoin ja viimein keksiä jotain järkevää sanottavaa.

Hassua, miten parissa ekassa kappaleessa tuntuu aina siltä, kuin tämä sijoittuisi jonnekin Siriuksen ja Regulukseen nuoruuteen, vaikkei niin olekaan. Alussa kaikki on lahoamis ja särkymispisteessä, mutta lopussa pimeys valtaa nekin - ihan kuin tässä olisi Severuksen ja Remuksen lisäksi kerrottu myös talon tarinaa. Muutenkin rakennus elää koko ajan taustalla, hengittää hitaasti niskaan - aivan loistava ja käyttökelpoinen idea. Miljööstä tuli näin jotenkin aivan erityinen, paikoillaan pysyvä, mutta hyvin elävä. Kuten miehetkin, myös talo kokee eräänlaisen muutoksen. Enkä ole koskaan edes lukenut näistä kahdesta ficciä, johon jokin ympäristön yksityiskohta vaikuttaisi yhtä voimakkaasti, eivärkä Snupin ficit kai edes kovin usein sijoitu Kalmanhanaukiolle. Ficissä oli paljon pimeyttä, hyvin konkreettista sellaista: se potkaistiin sateenvarjotelineen mukana pois, se pyöri nurkissa ja sen varjossa kaksikko lopulta kohtasi - vähän kuin nurkissa pyörivä, pieni pahahenki. Sekin siis eli omaa elämäänsä. Silti talo tarjosi myös uusia mahdollisuuksia c:

Severus vihaamassa sokerisia teenjuontihetkiä (ja kokouksia?) oli kyllä niin Severusta kuin olla jo voi - hänet on helppo sovittaa puolihämärään hetkeen tarkkailemaan Remusta. Kasvava tyhjiö kohta oli myös aika pysäyttävä, samoin sitä edeltävä kuvaus Remuksesta: se oli jotenkin niin pistävän todellinen, kerrankin häntä ei romantisoitu mitenkään yksinäiseksi kultasilmäiseksi kärsijäsankariksi. Oli myös kiehtovaa, kuinka hyvin Severus tuntee talon, vaikkei oikeastaan haluaisikaan, minusta se kertoo siitä, kuinka kauan miesten juttu on kestänyt ja ettei Severus osaa/voi/halua tehdä enää muutakaan. Kuiskaukset, jotka eivät sovi ensimmäisen kerroksen korviin, oli kans hieno; kuinka erilaisessa maailmassa yhtäkkiä oltiinkin ja millaiseksi se vielä tulisi muuttumaan.

Täällä valot välkkyvät omaan tahtiinsa ja sen pienen kylpyhuoneen peilikuva on julmin koskaan kohtaamasi, ja oli ulkona sää mikä hyvänsä, nurkissa ulisee ikuinen veto. Se leikkaa kiinni kintereisiin, nousee hyisenä nilkkoja pitkin, kiertyy köytenä polvien ympäri, saa askeleet huojumaan ja epävarmaksi suunnasta.

Tää pätkä oli kans ihan toisesta maailmasta kyllä. Se jäi valitettavasti ainakin minulle ihan erilaiseksi tarinakseen, kintereistä tuli heti mieleen Remuksen susi, mutten osannut yhdistää sitä tähän nimenomaiseen hetkeen. En kuitenkaan näe sitä välttämättä pahana asiana, koska se tavallaan sopi ficin (teko)taiteellisuuteen. Kylpyhuoneen julmin peilikuva oli vahva ja hätkähdyttävä mielikuva kaikesta huolimatta.

Seinät huokailevat hiljaa vanhojen aaveiden puolesta, kun selkä painetaan niitä vasten, ne ottavat osaa, kuiskivat vaimeita vaatimuksiaan - antaudu ja alistu, antaudu ja alista - mitä tahansa, kunhan vaivut varjoihin niiden viereen, ne ovat nälkäisiä ja yksin ja lempeä vailla, ja Severuksen jokainen solu janoaa kosketusta kuin kauan kitunut kasvi virvoittavana lankeavaa sadetta. Ikään kuin se kaikki voisi luvata jotain vielä huomisenkin varalle. Ikään kuin uudet yritykset voisivat todella tuottaa hedelmää siinä läpimädässä maassa.

Tämä oli minusta yksi ficin parhaimmista kohdista; tässä oli taas se omaa elämäänsä elävä talo, jonka seinät huokaielvat vanhojen aaveiden puolesta, voin oikein kuvitella niiden vastahakoisuuden Tässä tuli ohimennen näkyviin samanlainen puhuttelu kuin peililauseessa kunnes vastaan vierähti hyvin inhimillinen, varjojen lailla lempeä vailla oleva Severus. Puhuttelu oli muuten ihan kiva, mutta se jäi tavallaan jalkoihin, eikä erottunut ehkä niin hyvin, kuin olisi voinut. Mutta tämäkin on vain oma mielipiteeni, ei missään nimessä ehdoton totuus.

Sitten päästäänkin kolmanteen kerrokseen, jossa tapahtumat saavuttavat huippukohtansa. Aika karua, että herrat päätyivät juuri Reguluksen huoneeseen, mutta miksipä ei? Miettiköhän kumpikaan, kenen makuuhuoneessa oli? Muualta karkoitetut syöpäläiset kohta toimi hyvin, sitähän kaikki tosiaan olivat - niin pimeys, Severus, Remus kuin kuoriaisetkin. Varmaan se olikin yksi niistä asioista, joka yhdisti tässä ficissä miehiä, ja sai heidät hakeutumaan toistensa luokse, aina(?) kolmannessa kerroksessa. Ficin susimaisuus pysyi hienossa piilossa tähän hetkeen asti, multainen tunneli oli kuin tyhjiö, jota Severus alussa mietti ja Remuskin antoi sudelleen vallan. Minusta tämä oli varsin toimiva ratkaisu; masokistisesta Severuksesta ja Remuksen jo kauan nälkäisenä olleen suden teho olisi varmasti himmentynyt, jos niistä olisi kerrottu selkestä heti alussa. Severus painajaiskohta oli mielenkiintoinen, hän mietti omia murhatekojaan suden/Remuksen roikkuessa niskassa kiinni. Tavallaan se toi tekstiin hieman objektivisuutta, mutta jäi lyhyytensä takia pelkäksi välähdykseksi; toimi se toisaalta ihan hyvin juuri sellaisenaan.

Pedon rikki repimien vatsojen verinen puna ja kuolettavan kirouksen kirkkaana välähtävä vihreä, liekkeinä loimuava himo ja kuolleiden yllä kohoaville kummuille kasvava uusi nurmi, hurmetta hyökyvä sota ja kitkerä kateus, kaikki samaa muodotonta moskaa.

Pidin siitä, kuinka Remuksen ja Severuksen maailmat tavallaan kohtasivat tässä, ihmissuden ja kuolonsyöjän uhrit, vain värit olivat erit. Oikein kivasti toimiva yksityiskohta muutenkin c: Tosin tuota kitkerää kateutta en aivan ymmärtänyt, kuka oli kateellinen ja mistä? Mutta olihan siellä vanha kunnon Snupin kliseekin <3

Oikeastaan vasta lopussa ficistä tuli mielestäni synkkää luettavaa, ja se oli ehdottomasti ficin parasta antia. Kuten Röhkökin tuossa alempana totesi, tässä oli tosiaan monenlaisia tasoja ja kerroksia, mutta minusta tässä ei suinkaan noustu, vaan pikemminkin laskeuduttiin, kunnes lopulta oltiinkin perillä asioiden ytimessä. Pimeys joka pyytää jäämään ja susi/Remus joka kutsuu jäivät mieleen pitkäksi aikaa, ja latasivat loppuun tietynlaisen tunnelman.

Niin kauan kuin on elämää, on myös epätoivoa.
Se, mikä ei tapa, jää ikuisesti vainoamaan.

Loistavan intensiivinen, synkkä ja ehdottomasti myös vainoava kohta. Ficin olisi kenties voinut lopettaa myös tähän, kun tilanne oli tavallaan jo ohi, ja karu hetki oli tarttunut lukijaan. Viimeisen kappaleen Remus oli vaan niin Remus kuin olla ja voi, jo selkeästi ihmiseksi palanneena - ja kyllä sen, että Severus kai halusi sutta enemmän kuin itse Remusta, tajusi minusta jo aikaisemmin, vaikkei sitä(kään) suoraan sanottu. Kuitenkin tässä kohdassa tulee kivasti esille se, kuinka kaikki tapahtuu aina vain yhdessä ainoassa paikassa tiettynä aikana, eikä heitä ehkä ole missään muualla. Remus kai myös taisi vähän hävetä tapahtunutta?

Otsikko sopi ficciin tapahtumia ja kokonaisuutta ajatellen hyvin, vaikka luinkin sen joka kerta että "Kerroksista korkeimmalle." Ficci oli tosiaan angstinen alusta loppuun, eikä tässä ollutkaan sitä romanttista pilkettä, jota tavallaan koko ajan odotin. Mutta hyvä niin; tämä oli hyvä ja pysäyttävää luettavaa muutenkin juuri tällaisena. Mitään ei jäänyt puuttumaan, ja oikeastaan tällainen suhde Remuksen ja Severuksen välille tuntuu aika realistiselta, vaikka siitä romanttisesta näkymästä tykkäänkin ehkä vielä hieman enemmän. Toivottomuus ei silti tuntunut hirveän raskaalta, minkä näen ehdottomasti hyvänä asiana. Ja hei, wnb-taidehöttö on just parasta, sait sen toimimaan upeasti myös tällä parilla. Kiitos siis ihan hurjasti ficistäsi. Tykkäsin valtavasti <3

[Ansa]

Luin tämän suunnilleen silloin kun tämä ilmestyi, koska alkutiedoissa mainitsemasi "taidehöttö" sai mut kiittämään luojaa. Tai no niin no, yleisesti ottaen pidän paljonkin sellaisesta ylihienosti kuvaillusta ja sanoilla koreillusta taideteksteistä, eikä tämä pettänyt odotuksiani ollenkaan, vaikka inhoama paritukseni hieman arvellutti. Mutta sait senkin toimimaan tosi uskottavalla ja realistisella tavalla, meinaan jos Severus olisi ollut tarinassa joku umpirakastunut hölmö ja Remus se vahvempi osapuoli, olisin luultavasti heittänyt läppärin parvekkeelta alas. Ensin kylläkin olisin jättänyt jonkun säälittävän lapsellisen haukkukommentin! :,D

Ei sillä, että Remus olisi tässä se vahvempi, tai Severus se heikompi... Molemmat olivat niin samalla tavalla rikkinäisiä ja tyhjiä, että oikein sääliksi käy.

Valo suodattuu sameista ikkunoista kerraten lasin likaiset läiskät lattialle, lahoamistaan vartoville laudoille, paljastaen joukon vanhoja vaurioita, jo kaiken korjaamisen tuolle puolen kasvaneita. Silti täällä tomutetaan, putsataan ja puunataan, pyyhitään pois vuosien ja varjojen kaikkialle runnomaa rappiota, häädetään koit ja hiiret ja möröt ja muut. Pimeys yrittää muistuttaa olemassaolostaan, se kolistelee lipastojen lukituissa laatikoissa ja mulkoilee muinoin mestattujen kotitonttujen tyhjistä silmäkuopista, mutta siitä ei välitetä - sille värähdetään, ehkä, mutta sitten se sysätään syrjään, työnnetään takaisin kymmenien kynnysten pahemmalle puolelle, potkaistaan kauemmas aina tielle eksyvän sateenvarjotelineen mukana. Selkien käännyttyä keitetään kahvia sekä teetä, vihreää ja mustaa ja hunajaisen keltaista, aina sitä helvetin teetä sokereineen päivineen, se ei tunnu koskaan loppuvan ja Severus vihaa sitä.

Jos alkutiedoissa ei olisi mainittu Severus/Remusta, olisin alun perusteella (ja oikeastaan keskivaiheillakin) kuvitellut tämän Sirius/Remukseksi (mitä minähän en toki shippaa, ehen.) Ihan vain siksi, että Severuksella on niitä samoja pimeitä ja synkkiä ajatuksia Mustien talosta kuin Siriuksella. Ensimmäisissä lauseissa sain jo vahvan assosisaation feeniksin kiltaan, mihin aikaan tarina loppupeleissä näköjään sijoittuukin, koska vuosien ja varjojen runtelema rappio ja mörköjen ja muiden häätö, sateenvarjotelinettä unohtamatta.

Siinä pimeydessä käyvät toteen kaikki hiestä nahkeat ja kosteat painajaiset.
Siinä pimeydessä Severus ei enää näe vaan muistaa kauan sitten kellastuneiden lehtileikkeiden otsikot, Verilöyly Brightonissa, Verilöyly Liverpoolissa, Komennutettu tappoi kahdeksan, lapset surmattu vuoteisiinsa ja vanhemmista ei tietoakaan, kauan sitten kadoksissa olleita sekä kasoittain, kasoittain kalmoja, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt kaivata. Hän muistaa, keistä ne kertoivat ja mitä ne kertoivat hänestä, kuinka pimeys piirtyi taivaalle hänenkin sauvansa kärjestä, kuinka kaikkein mustin magia sai virrata vapaasti hänenkin suonissaan.

Eivätkä siinä pimeydessä värit enää näy, niitä ei edes ole, mikään ei saa niitä muodostumaan. Pedon rikki repimien vatsojen verinen puna ja kuolettavan kirouksen kirkkaana välähtävä vihreä, liekkeinä loimuava himo ja kuolleiden yllä kohoaville kummuille kasvava uusi nurmi, hurmetta hyökyvä sota ja kitkerä kateus, kaikki samaa muodotonta moskaa. Kun vanhat rajat sekoittuvat, ne on helppo kieltää, eroja ei ehkä ikinä ollutkaan, ja vaikkei leijona kai koskaan käärmettä sietänyt, sudelle se kelpaa, sillä ne ovat sukulaissieluja, samaa kastia, pimeän paarioita ja kadotuksen korruptoimia.

Ai kauhea kun on pitkä lainaus, mutta oli pakko kun siinä tulee niin hyvin esille miesten samanlaisuus. Tai ei, ei samanlaisuus, vaan se, että heillä molemmilla on oma synkkä historiansa, mikä on ollut täynnä menetystä, ja jättänyt nykypäivään jäljelle vain tyhjät kuoret, joita molemmat yrittävät toisissaan epätoivoisesti paikkailla, vaikka tietävätkin että se on jo alusta asti tuhoon tuomittua ja hyödytöntä. Ehkä viimeisen lauseen lainaaminen olisi ajanut saman asian, mutta halusin lainata kokonaan. Tuotiin kummankin miehen näkökulmaa ja historiaa esille. Remuksella kadotus on tietenkin susi itsessään, erottuneisuus ja yhteiskunnan hylkiönä oleminen, plus tietenkin ystävien menetys. Severuksella Lily ja kaksoisagenttina oleminen, kuolonsyöjyys ja elämä jossa ei ole syytä elää. Niin minä sen näen.

Rakastan sitä, miten tarina synkkeni synkentymistään edetessä eteenpäin, niin kuin otsikkokin lupaili; tarinassa on niin monta synkkyyden tasoa, ja ihanasti olit saanut sen tuohon taloonkin sovitettua.

Alakerran sameassa valossa Remus pyytää anteeksi. Kaikkea. Kuten aina.
Vaikka taso onkin siihen väärä, Severus toivoo silti, että toinen olisi vähemmän mies ja enemmän eläin.

Ihana loppu, eräänlainen yhteenveto tekstistä; Toivoa, vaikka sitä ei ole, koska kaikki on niin katkeraa ja synkkää ja mustaa.

Kiitos lukunautinnosta! <3 *pus*


-Ansa!