Kirjoittaja Aihe: NCIS - Poissa (K11, songfic, oneshot)  (Luettu 1669 kertaa)

Varja

  • ***
  • Viestejä: 247
NCIS - Poissa (K11, songfic, oneshot)
« : 24.07.2013 23:08:09 »
Title: Poissa
Author: Varja
Fandom: NCIS
Pairing: Tiva
Rating: K11
Genre: Songfic
Warnings: kuolema, alkoholi, kiroilu, angst, suru, tukehtuminen
Summary: Ziva on poissa, Tony on surullinen ja toivoo hänen palaavan.
A/N: Tota noin. Moni lienee kuullut jo, että Cote on jättämässä NCIS'in. Siitä siis inspiraatiota tähän. Samoin isona osana on ollut biisit tyhjä huone & syntymähäjy. Tämä on Tonyn näkökulmasta kokonaan.

Kaikkialla on hiiren hiljaista, edes sähkölaitteet eivät hurise. Ohiajavien autojen ääni ei kuulu sisätiloihin. Muistan vielä elävästi sen päivän niin selvästi. Se oli päivä, jota en tule unohtamaan kovin helposti. Tällöin tapasimme salaa muilta, samalla uskoin ihmeisiin. Tunsin jotain paljon suurempaa, tartuin kiinni hetkeen antaen sen viedä mennessään. Niin hassulta kun se kuulostaakin, ei mennyt päivä salatapaamisestamme, kun jo tunnustin tarvitsevani sinua enemmän kuin mitään muuta. Tajusin hetkessä löytäneeni viereltäni elämäni rakkauden, rakkauden, josta en halunnut päästää enää irti. Tunsin olevan onneni kukkuloilla, kunnes tutustuin heikkouden haavoihin. Haavoihin, jotka ovat vieläkin kivuliaampia, vaikka niihin olisi kaatanut suolaa suoraan purkista. Tiesin olevani aivan liian vainoharhainen, epäilin mielessäni kaikkea maan ja taivaan väliltä. Isoja ja pieniä, muutaman kerran kysyitkin, että mikä minua vaivaa. En kuitenkaan myöntänyt mitään, sanoin miettiväni jotain isääni liittyvää tai työasiat vaivasivat. Katsoit minua aina samalla tavalla, hieman epäröiden skaalasit katseellasi, kunnes annoit asian olla. Ainakin päällisin puolin, tiedän sen vaivanneen etkä uskonut selityksiäni. Olin kiitollinen, että et udellut enempää. Pelkäsin kaiken kariutuvan itseni vuoksi.

Kuljen pitkää, valoisaa käytävää pitkin eteenpäin, kunnes pysähdyn sen päässä olevan vaalean oven eteen. Ojennan vuorotellen molemmat kämmeneni vasten sen viileää pintaa. Painan otsani kiinni siihen ja käytän kaiken uskoni, mitä minulla on jäljellä. Toivon kaiken olevan hyvin, vaikka se ei olisikaan mahdollista. Avaan valkean oven tönäisemällä kevyesti samalla, kun painan hopeista kahvaa. Tuijotan oven liikkumista ja valokeilan suurenemista lattialla, kunnes liike pysähtyy. Kaikki on siistiä, mikään ei ole sotkussa. Huoneessa ei ole enää jäljellä mitään muuta, kuin sänky ja tyhjä hyllykkö, jota pöly yrittää parhaillaan kaikin keinoin peittää. Pienen pieni kerros on jo kertynyt hyllyn pintaan. Pyyhkäisen sormellani puista pintaa, sormi jättää siihen pölyttömän viivan. Pyyhin pölyn housuihini. Näen silmissäni vuotavan yksinäisen kyyneleen. Kyynel jatkaa matkaansa nenänpielestä poskelle ja siitä suupieliin. Ohitettuaan huulet, se pysähtyy hetkeksi leuan luo, kunnes putoaa äänettömästi maahan. Tyhjään huoneeseen, jossa asuin ennen. Me asuimme. Lähtösi jälkeen muutin pois sieltä, olen nukkunut olohuoneessa kaikki nämä päivät. En tiedä enää mikä päivä tänään on, sillä ei ole enää mitään väliä. Työkaverini ovat käyneet ovella miljoonia kertoja, mutten ole päästänyt heitä sisään. Kerran olin unohtanut oven auki, kun Gibbs tuli. Hän käveli sisään ja yritti saada elämääni takaisin raiteilleen. Hän huusi ja yritti puhua aikuisten tavoin. Kuitenkin tuloksetta, en suostunut ottamaan apua vastaan, en edes noteerannut häntä mitenkään. Huomasin hänen turhautumisensa. Edes läimäytys takaraivoon ei saanut mitään reaktiota aikaan. On hyvin vaikea tajuta, että mikään ei palaa enää ennalleen. Kaikki muuttui kertaheitolla, pysyvästi. Menneeseen ei olisi paluuta enää millää, kaikki oli hajonnut. Hajonnut niin pieniksi palasiksi, ettei edes pikaliima voisi niitä korjata yhdessä jesarin kanssa.

Seisoessani huoneen ovella viikkoja takaperin, tunsin kaiken muuttuvan. Olin hyvin hämmentynyt, mutta samalla niin surullinen. Kaikki tavarasi olivat jo poissa, ihan niin kuin sinäkin nyt. Olit valmistellut kaiken, kertomatta siitä sanaakaan kenellekään. Sen jälkeen vain hävisit. Sängyn päällä oli siisti valkoinen kirjekuori, jonka sisällä paperi. Olit kirjoittanut siihen viimeiset sanasi, sanat, jotka pyysivät anteeksi ja kielsivät etsimästä. Uskoin edelleen valheisiisi, jotka kuka tahansa muu olisi tajunnut valheiksi. Tahdoin olla niin sinisilmäinen, en uskaltanut edes kyseenalaistaa. En kuitenkaan suostunut tajuamaan sitä, ennen kuin vasta lukiessani paperilla olevia sanoja. Tunsin pohjan katoavan jalkojeni alta, kuin olisin leijunut ilmassa etsien jalansijaa tai käsilläni tarttumiskohtaa. Sain kokea kaiken vääryyden, hauraan ihmisen sisällä, joka oli haurastunut nopeammin, kuin tuli polttaisi puun tuhkaksi. Vaikka tunsin itseni väärinkohdelluksi, mietin hiljaa yksin ikävöiden. Miksi silti ajattelen vain sinua. En saanut sinua pois ajatuksistani, vaikka kuinka yritin. Yritin löytää syytä lähtöösi itsestäni, muista, sinusta, ihan kaikesta.

Astun askeleen jos toisenkin eteenpäin huoneessa. Toivon näkeväni sinut, katselen ympärilleni toiveikkaasti. Tiedostan näyttäväni peuralta ajovaloissa. Tunsin uuden kyyneleen karkaavan, en yrittänyt estellä sitä. Minulla ei ollut voimia siihen. Yhä uusia kyyneliä lähti liikkeelle, pudoten pisaroina tyhjään huoneeseeni, muodostaen pienen lammikon kuluneelle puulattialle. Vaikka tiesin totuuden, silti jossain minussa eli vielä toivonkipinä. Kipinä, joka ei halunnut sammua millään. Muistan Gibbsin sanoneen, että kaikki järjestyy vielä. Tällä kertaa hän todellakin oli väärässä. Niin väärässä, ettei sitä melkein voi edes uskoa. Mikään ei tulisi enää koskaan palaamaan ennalleen. Tämä oli vaikuttanut meihin kaikkiin enemmän ja vähemmän, mutta uskon sen vaikuttaneen eniten minuun.

Näen kolkot, tyhjät seinät ympärilläni, jotka tuntuivat tuijottavan pilkkaavasti takaisin. Hitaasti kohotin oikeaa kättäni, näyttäen niille lyhyesti keskisormea. Käännyn huokaisten ympäri ja astun takaisin käytävään huoneesta, sulkien oven visusti kiinni perässäni, yrittäen jättää kaikki kipeät muistot sinne. Yritän jatkaa elämää yksinäni, toivoen, että jonain päivänä kaunis kuvasi haihtuu ikuisesti mielestäni. On eri asia, pystynkö jatkaa elämääni.

*
Seuraavalla viikolla raahauduin väkipakolla töihin, kokeilemaan onko minusta elämään yksin. Tiedostin näyttäväni ihan kamalalta, kuin en olisi nukkunut viikkokausiin. Muiden osaston työntekijät olivat katsoneet hieman oudoksuen, havaitsin heidän katseissaan sääliä. Sääliä, jota en todellakaan kaivannut. Se kyllä piti paikkansa, hassuja tunteja silloin tällöin. Univelkaa oli kertynyt hirveästi, silmissä oli tummat pussit kertomassa pitkästä valvomisesta, joka oli jatkunut jo aivan liian kauan. Tuttuun tapaani erehdyin vilkaisemaan vastapäistä pöytää. Totuus iski tajuntaani kuin isku vasten kasvoja. Yhteinen aikamme oli ohi, sitä ei saisi enää lisää. Nousin äkisti ylös ja jätin ihmettelevän McGeen taakseni tuijottamaan. En katsonut taakseni.

Kun pääsin vihdoin autolleni, ajoin sillä holtittomasti kaahaillen, aiheuttaen melkein kolarin. Palasin takaisin kotiin ja kävelin suoraan viinakaapille, ottaen sieltä vanhan pullon, jota olin säästellyt vaikka miten kauan. Otin pari huikkaa, irvistellen inhosta. Siitä inhoamisen ilosta oli vain pakko ottaa useampi huikka. Tunsin olevani jo humalassa, hoipertelin ympäri taloani pullo kädessä.  Potkaisin lattialla olevaa kitaraa, joka hajosi voimakkaan potkun myötä. Kielet olivat vääntyneet, puusilppua oli niiden vieressä.  Kaula oli katkennut, sen elämä oli päättynyt. Tuijotin sitä, kuin hypnoosissa. Aivan, kuin olisin itse ollut kitaran tilalla.
"Mä oon kuin kirkon seinästä revitty perkeleeee!" raikasin mahdollisimman äänekkäästi ympäri kämppää ölisten mielipuolisesti. Kuulin alakerran mummon hakkaavan kävelykepillään lattiaani. Mellastin yksin, kukaan ei nauranut. Kukaan ei myöskään itkenyt. Kaikki oli niin tosikkoa sakkia taas. Aika tuntui pysähtyneen, kuin myös oma elämäni jo pari viikkoa sitten. En tulisi toipumaan tästä koskaan.

Join vain entistä enemmän, kunnes sammuin sohvan reunalle. Keikuttuani siinä aikani, valahdin kovalle lattialle. Jokin sain ajan kuluessa oksennusrefleksini päälle, joten tyhjensin vatsani sisältöä lattialle, pysyen yhä omalla paikallani. Olin yltä päältä omassa oksennuksessani. Maattuani siinä aikani, huomasin laulelevan virsiä enkelteni kanssa. Silti yhä ikävöiden, ikävä ei loppuisi koskaan.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 16:12:02 kirjoittanut Beyond »
It's not what you said,
It's the way you say it
It's not what you did,
It's the way you do it

Uusi Tokio Hotel Routine-foorumi

Tutitutie

  • Vieras
Vs: NCIS - Poissa (K13, songfic, oneshot)
« Vastaus #1 : 27.09.2013 13:59:57 »
Moi taas!
Luin ja päätin kommentoida. Oon kyllä lukenut ton aikaisemmin, mutta aika nopeesti.
Siis oliko Ziva kuollut vai lähtenyt ja kuoliko Tony tossa lopussa??? :'( :'( :'(
Aika surullinen ficci jos saan sanoa ja MIKS ZIVA TEKI TUON TONYLLE!?
Sydämetöntä menoa Zivalta paitsi jos sitä ajo takaa joukko murhaajia ja se johti ne pois Tonyn luota. (Sekin voisi olla mahdollista.)

-Tutitutie

Varja

  • ***
  • Viestejä: 247
Vs: NCIS - Poissa (K13, songfic, oneshot)
« Vastaus #2 : 28.09.2013 20:08:22 »
Tutitutie Se on oikeastaan lukijan päätettävissä, kuoliko vaiko vain lähtenyt. Mä en osannut päättää, joten jätin sen vähän auki. Periaatteessa poissa-sanaa käytetään usein viittaamaan tuohon, että olisi kuollut. Kyllä, Tony kuoli lopussa.
It's not what you said,
It's the way you say it
It's not what you did,
It's the way you do it

Uusi Tokio Hotel Routine-foorumi