Styksin hiljaiset virrat | K11, Harry/Draco (+ Malfoyn perhe, Andromeda)

[Kuurankukka]

Nimi: Styksin hiljaiset virrat
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Paritus: Harry/Draco (+ Malfoyn perhe, Andromeda)
Tyylilaji: Synkkyys, kuolemankaipuu
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, vain juoni on oma keksintöni
A/N: Vihdoin sain tämän valmiiksi! Ficci on siis vastaus Renneton haastavaan haasteeseen (kiitos hurjasti <3): tehtävänä oli kirjoittaa Malfoyn perheestä sodan jälkeen, ja tästä meinasi ihan oikeasti tulla todellinen ikuisuusprojekti. En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään näin synkkää, viime aikaiset ficit ovat olleet lähinnä kevyitä, konkreettisia tunnekuvauksia, ja tämä taitaa silti olla sitä, mitä tykkään kaikista eniten kirjoittaa. Silti tässä on taas sumua ja vettä, hmm... Ficci sisältää pääparituksen lisäksi myös toisen, jos niin haluaa, ja on myös osittain AU. Vesiteema tuli kun kuuntelin Opethia, kaikki lähti lähinnä liikkeelle biisin nimestä, synkkyys taas itse kappaleesta. Itse ainakin tykkään tästä kovasti, toivottavasti tekin c:


Styksin hiljaiset virrat


Tumman puupenkin karkeus raatelee ja pistelee kuluneita kämmenpoimuja kun hän antaa käsiensä vajota alas sen synkkää suonta pitkin. Puun syyt eivät ole hänelle tuttuja, eivät sen kolot tai railot. Kaide penkin takana on korkea ja vaikka aamurauhallinen järvi on niin täynnä repeilevää sumua, ettei vettä näe, hän ei epäile sen syvyyttä ollenkaan. Hän ei kokeile, kuinka kylmää se on, tai miten pitkälle jaksaa sukeltaa – tuleeko pohja milloinkaan vastaan? Sumu löytää veden lisäksi hänet, sillä nyt se vyöryy jo laiturille asti, koskettaa paljaita nilkkoja, hän voi melkein kokonaan unohtaa itsensä sen pisaraketjuihin. Rannassa mustien puiden rungot ovat vääntyneet ja napsuneet poikki hirmumyrskyn raivoaaltoihin jäätyään: joka kerta katsoessaan kuolevia juurakkoja hän näkee itsensä niiden tilalla. Tahtoen olla kuten ne.

Mitä pidemmälle hän kulki, sitä enemmän ohuet jäälautat varoittivat häntä tulemasta lähelle, joutuen silti kannattelemaan häntä. Vesi, joka löi laineen laineensa perään vasten avannon reunaa, oli mustempaa kuin mikään minkä hän tiesi – edes haalistunut Pimeyden piirto ei kukistanut sen synkkää hohtoa.

Lucius oli viime tammikuussa lakannut vastustamasta sitä, kirjaimellisesti luisunut kaiken yli laittamatta enää vastaan millekään, koska mitään ei enää ollut. Malfoyn tomumajoiksi sortunut ylpeys ja kunniantunto, kartano mahonkikaiteineen, nimi joka painoi hyvinä päivinä puolen valtakunnan tavoin: kaiken sen joku oli saanut katoamaan. Hänellä ei enää Voldemortin kuoltua ollut kasvoja, joihin sylkeä verinen kipunsa, sillä Luciuskin oli aivan loppujen lopuksi vain yrittänyt pelastaa kaiken.

Hän ei pelännyt kuolemaa laskeutuessaan aivan sen rajapintaan, hänen oli pakko kokea se, tietää kuinka rautainen kylmän veden polte osasi olla. Hän ei tahtonut kuolla, tai olla edes sen aisankantaja, muttei hän myöskään voinut unohtaa sitä, tai edes vastustaa.

Hänellä oli ollut jonkinlaiset juhlat menossa, ei mitään yltiömäistä, mutta kuitenkin huomattavaa ja arvolle sopivaa. Hän oli hakemassa juotavaa sen illan seuralaiselle ja itselleen, kun koko maailmaa kerran kannatellut käsi laskeutui ilman ennakkoaavistusta hänen olkapäälleen ja johdatti suoraan pimeyteen. Tietenkin hän oli säikähtänyt, hämmästynyt ja suuttunut, mutta seurannut kuitenkin. Kaulaan jänteet kiristyivät, eivätkä silmät tienneet ilosta tai säälistä mitään päästäessään viimeisenkin myrskytuulen vapaaksi.
”Isäsi on kuollut, Draco. Olen hyvin, hyvin pahoillani.” Hän oli äänettömästä kehotuksesta ottanut ojennetun kirjekuoren vastaan ja lukenut sen hidastellen läpi.
”Hukkunut?”
”Niin. Vastaanpanematta.”

Loppuilta oli omituinen, juhlavalot eivät sopineet sen ivanäytelmän taustalle, jossa hänet oli saatu elämään jo yli kaksikymmentä vuotta. Johtavaksi auroriksi nouseva (muttei pyrkivä) Harry kävi saattamassa vieraat talosta lähtemättä kuitenkaan itse minnekään. Jälkeenpäin hän sai kuulla syyksi paniikin ja jonkinlaisen tiedottomuuden pisteen hänen silmissään, eikä Harry olisi kuulemma voinut ikinä antaa itselleen anteeksi, jos hänelle olisi niinä viikkoina tapahtunut jotain. Jo sitä ennen heidän välilleen oli rakennettu ystävyyttä pienistä siruista, joiden painavuutta Draco ei edes tiennyt. Kesken yöksi kiertyvän illan hänelle tuli tarve selittää isänsä tarkoitusperiä ja haluja, puolustaa itseään ja äitiäänkin siinä samalla. Harry kuunteli kyllä jonkin aikaa, mutta sulki vähitellen hänet itsensä ulkopuolelle – ehkä haavat yksinkertaisesti sykkivät vielä liian lähellä ihonpintaa. Niistäkin huolimatta hän hiipui rauhalliseen uneen hyvin lähelle Harrya, eikä nähnyt painajaisia.

Viime vuoden talvena kun Lucius oli kuollut, Harry oli seilannut Dracon ja Weasleyn perheen jäljessä kodittomuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunne kalvavana varjona viittansa poimuissa. Se oli hiipinyt häneen kiinni vähitellen adrenaliinin jälkimaun, onnen ja tyhjyyden jälkeen – paljastanut itsensä kunnolla kun joku oli koulutuksessa kysynyt arkeen kuuluvalla ohimenevyydellä, missä hän asui nykyään. Ei kokonaan Weasleyden luona, muttei myöskään Kalmanhanaukiolla. Dracon ilmestyminen yhdeksi mosaiikinpalaseksi mustaan alustaan ei auttanut tilannetta suuntaan tai kolmanteen, sillä nyt hän repi itseään yhä useampaan paikkaan.

Vasta parin rommituulahduksen jälkeen hän oli osannut puhua Dracosta tai todellisesta minästään Charlien (toisen kodittoman) kanssa – he aloittivat rakkaudesta ja päätyivät lopulta sen päätöspisteeseen, Dracoon. Charlien kohdalla sillä ei ollut alkua tai loppua, se oli aina ulkomaat lohikäärmeineen, ainakin vielä. Puoliksi väkivaltaiselle merelle ja verelle uhrattu nuoruus puski sarviaan esiin kun he alkoivat hivuttaa ajatuksiaan yhteen ja suunnitella pakomatkaansa. Sinä talvena myös tuuli enemmän kuin koskaan, mutta Kotikolon kulahtaneissa nurkissa oli vielä paljon lämpöä jäljellä, varsinkin kun Harry oli saanut Charliesta odottamattoman heimolaisensa. Matkakohteeksi kohtalo ojensi Australian ja päiväksi tammikuun viimeisen.

Paitsi että häntä luotsattiin jo toiseen suuntaan Sydneystä – ja toinen puolisko hänestä ohjasi itse laivaa. Ristiriitoja oli koko ajan enemmän ilmatilassa, mutta Luciuksen kuolema oli selvä tosiasia. Hänen ei tarvinnut selittää Charlielle mitään, kaunoja ei kannettu kummallekaan puolelle (sillä se ei kuulunut Voittajien tapoihin).

Vesi oli alati läsnä, se nousi kapealla laiturille kerta kerran perään, toimi Luciuksen ensimmäisenä hautapaikkana eikä suostunut jäämään aloilleen Harryn talon takana kulkevassa koskessa edes pimeänä tammikuuna. Draco kellui myötävirtaan, Harry haroi raajoillaan pyörteitä vastaan ja Narcissa oli rantakivet, joita vesi yritti turhaan ajan kanssa vuolla pois. Silti sen kulku saattaisi tyrehtyä kokonaan, ellei olisi varovainen. Siinä tulevaisuudessa Narcissa olisi ainoa, joka selviäisi hengissä, sillä rannan kivet eivät olleet missään vaiheessa riippuvaisia vedestä, toisin kuin siinä kahlaajat ja poissapyrkijät.

Andromeda oli rannan kaislat taipuessaan Narcissan tahtoon tai tahdottomuuteen, päivästä riippuen. Vastakarvainen kosketus ei onnistunut tuulen takia, koska kaislat olivat aina sitä heikompia ja alistuivat milloin länteen, milloin itään. Vaaran edessä Andromeda saattoi myös kadota, mutta Narcissa oli aina paikoillaan. Ylpeys harasi vastaan jokaisella hengenvedolla jonka hän jakoi ainoan elossa olevan sisarensa kanssa, aina ollessaan Andromedan luona hän tunsi kodikkuuden joka näköjään eli myös verenpettureissa – mutta liian väsyneenä anteekseen sille periksi. Dracosta ei kuulunut mitään, ei ainakaan sellaisia asioita joita hän olisi tahtonut: joten ainoaksi keinoksi jäi korvien ummistaminen. Paitsi ettei se enää toiminut siinä vaiheessa, kun Andromeda toimi itseoikeutetusti rauhanlähettiläänä ja toi Dracon ja Harryn hänen eteensä.

Hiljaisuus odotti, he kaikki odottivat, mitä tahansa, huutokin olisi ollut parempaa kuin se mykkä ilmeettömyys, jossa Narcissa riuhtoi. Hän tuijotti näkyvästi toisiinsa liitettyjä käsiä ja kävi samanlaista ylpeystaistelua kuin silloin kun joutui päästämään Andromedan monen vuoden jälkeen takaoven kautta takaisin elämäänsä. Paitsi että nyt koetus oli vielä ankarampi, varsinkin silloin kun hän kohtasi Dracon katseen ja näki niissä alastoman totuuden: minä rakastan häntä äiti, mutta rakastan myös sinua. Yksi universumin näkymättömistä voimista (rakkaus) räjähti silmien takana nestemäiseksi valoksi, se oli erilaista kuin vesi, sillä sitä ilman ei voinut elää. Draco oli saanut hyväksyntänsä ja myöhemmin hän saattoi puhua poikansa kanssa jo melkein avoimesti. He eivät puhuneet Harrystä, vaikka tämä oli ensimmäinen kumppani kenet Narcissa tapasi – eivät Luciuksesta, vaikka mies oli testamentannut heille molemmille jotain – eivätkä siitä, että Malfoyn kartano oli jo kuollut pystyyn.

Mutta hiljaisuus joka laskeutui kylkiluiden väliin oli kevyttä. Ensimmäistä kertaa sitten tammikuun, vain palatakseen entistä kalseampana takaisin.

Olet testamentannut meille kuoleman, muuta sinulla ei koskaan ollutkaan, kipunoi Narcissan ajatuksissa, yhtäkkinen totuus aviomiehestä kun hän luki testamenttia kerta toisensa jälkeen. Mitä muuta Lucius olisi heille voinut jättää kuin oman itsensä – hyödyttämien luiden muodossa.  Andromeda tiesi, Draco tiesi, Harrykin kai tiesi, mutta asia saatiin ohitetuksi. Ei se ollut pelkästään Luciuksen vika tai virhe, että hän oli jäänyt kahdestaan rannan kaisloihin Andromedan kanssa. Hän etsi Harrystä syyllistä niiden sumuisten kolmen viikon aikana, jotka he viettivät syrjäisessä kolossa Malfoyn kartanoakin kauempana, joka ikisenä päivänä. Mutta ei hän oikeasti tuntenut vihaa, pelkästään makeaa katkeruutta ja hiipuvan koleaa kaunaa, sitä joka huuhtoi hänen kapenevia nilkkojaan joka aamu laiturin reunan yli. Raivosta ei ollut mitään hyötyä, sitä oli raskasta kantaa, eikä hän tahtonut saada Dracosta vihollistaan. Eikä Andromedastakaan, ei enää sen jälkeen kun sisar erityisen kylmänä, kuulaana aamuna totesi:
”Ted lähti melkein heti sodan loputtua.”

Ehkä hän oli tiennyt sen koko elämänsä ajan, se oli tiedostamaton ajatus joka lepäsi hiljaisessa, lasisessa suojassaan heti siitä asti kun hän näki Dracon ensimmäisen kerran. Että vain kuolema saattoi omistaa jotain niin kaunista – elämäkin hamusi tätä itselleen ja sai otteen, joka ei koskaan pitänyt tarpeeksi pitkään. Hän joi omaan elämäänsä sisältöä niin syvin kulauksin, ettei huomannut Dracon oman maljan hidasta tyhjentymistä, vaikka oli itse kokenut aivan samoin. Hän oli luullut tunteneensa kaikki valot ja varjot siniharmaiden silmien takana katseltuaan niitä monen vuoden ajan – karussa todellisuudessa hän ei ollut tavoittanut edes sen perusolemusta, voitolla olevaa kuolemaa. Hän ei osannut syyttää kuin itseään, ruotia jokaista Dracoa kohtaan tekemäänsä virhettä niin pitkään, että henkisen ihon veresliha muuttui lopulta syviksi, mätäneviksi haavoiksi. Silloin tällöin hän silitti syliinsä sädekehäksi levinneitä vaaleita hiuksia, kosketus vailla kunnollista voimaa.

Hän ei oikeasti tarkoittanut, että niin kävisi. Se vain veti häntä yhä enemmän puoleensa, houkutus oli syvä ja sairas, sama jota Lucius ja Narcissakin kantoivat. Halu löytää maanalainen koti, jossa olisi vain rauhallinen, kylmä virta. Hän ei pitänyt itseään itsetuhoisena, hän oli vain hämärtynyt. Hän ei silti halunnut sen tapahtuvat, ei ennen kuin lankesi – sen jälkeen teko tuntui ainoalta oikealta mahdolliselta. Kylmyys sai uuden merkityksen ottaessaan hänet vastaan, eikä hänen tarvinnut tuntea yhtään mitään enää. Sulkeutuneet silmät rävähtivät auki, kun hän tunsi turhautuneen, pelokkaan kiskaisun. Harry oli tullut hänen kanssaan, lopultakin.
   
Ilman pientä vainoharhaisuutta, uskoa siihen että jotain pahaa tapahtui juuri silloin hänelle tai läheisille, potkaisi hänet liikkeelle. Voldemort oli täysin tarkoituksettomasti istuttanut sen teoillaan häneen, ja ilman sitä asiat olisivat toisin. Vaikka olivathan ne silti aivan muuttuneet, kammottavan lyhyessä ajassa vaikka niiden eteneminen olikin vienyt paljon aikaa. Dracon viimeinen sukellus oli juonen huippukohta tarinassa, jossa hän ei edes tajunnut elävänsä. Niin saatanan naiivi, hän huusi mielessään kymmenet kerrat hiljentyen vasta silloin, kun pimeään huoneeseen tulvahti yllättävä valokolmio. Hän ei edes huomannut itkeneensä koko ajan, ennen kuin Andromeda tuli ja pyyhki kyyneleet varovasti pois – turhaan, sillä suolainen virta tyrehtyi vain hetkeksi. Dracon kylmyys oli tarttunut häneen, ei kadonnut minnekään vaikka Andromeda seisoi aivan vieressä. Narcissa saapuisi pian, kaikki muutkin ehkä, mutta Andromeda taipui vielä kerran itseään voimakkaamman tuulen edestä jättäen hänet yksin. Maailmassa ei olisi koskaan tarpeeksi aikaa siihen hetkeen, jonka sisällä hän vain piteli Dracoa tiukasti sylissään, kyyneleet yhtyneinä kuoleman omiin pisaroihin.

Vanha laituri notkahtaa hieman, kun se saa kannateltavakseen myös toisen naisen painon. Paljaat jalat osaavat kulkea hiljaa ja keveästi, mutta hän tuntee ne, eikä pakene enää. Matka on kestänyt kymmeneltä vuosisadalta tuntuneen ajan verran, hän on vähitellen saapumassa perille. Paikalla ei ole nimeä tai kunnollista muotoa, mutta muutosta ei voi ulkopuolenkaan olla huomaamatta – aina välillä hän jopa hymyilee, ja antaa sinä aamuna pään laskeutua omalle hartialleen. Hän katselee edelleen mustia, ruman alastomia runkoja, sumua joka takertuu molempien hoikkiin nilkkoihin saamatta pysyvää otetta, loputonta pilvien harmautta ja laiturin tummaa, pistelevää puuta. Ilma jota hän vetää keuhkoihinsa tuoksuu, maistuukin vain varovaiselta elämänhalulta, ehkä hän on todella kuten pieneen rantaan laonneet puut.

[Verinen Paronitar]

Olipa kaunis ja tehokas ficci, tykkäsin. Tekstin nimi on aivan ihana, veti minua lukemaan heti sen nähtyäni, ja pidin veden jatkuvasta, voimakkaasta läsnäolosta - ehkä siihen kiinnitti erityisen paljo huomiota, kun asiasta jo alkutiedoissa mainitsit, mene ja tiedä, mutta tämä tuntui virtaavan eteenpäin omalla painollaan kuten se musta mukanaan vievä vesi, josta niin paljon puhuttiin.

Alku oli ihan erityisen hyvä, hiljainen, erityisesti mieleen jäivät mustat puut juurakkoineen, joiden toistuminen lopussa ilahdutti suuresti. Kuvaus Harryn sirpaileisesta elämästä ja mihinkään kuulumattomuudesta oli myös minun mielestäni tekstin parhaita hetkiä, etenkin nappasi mosaiikkivertaus, joka vaan yksinkertaisesti toimi ihan pirun hyvin.
Loppupuolella kaipasin kuitenkin jo jonkinlaista pysähtymistä - lukijan eteen vyörytettiin tasaiseen tahtiin syitä ja seurauksia, edelleen sillä virran varmalla otteella, mutta hetken hengähdys siitä olisi ollut ainakin minulle paikallaan. Tämän tekstin rytmi on ehdottomasti sen hienointa antia, mutta minulle se olisi toiminut vieläkin paremmin, jos soljuva meno olisikin hetkeksi pysähtynyt, olisi jääty johonkin tilanteeseen, eikä koko ajan kerrottu ja selitetty, miten ja mihin ollaan jatkuvasti matkalla. Mutta näin siis minun mielestäni, mikään kiistämätön fakta tämä ei tietenkään ole

Kun tekstin tyyli oli tällainen agstin virta, pelkäsin alkutiedoissa mainitun H/D:n iskevän tuolta silmään jotenkin irrallisena, mutta kauniisti kaikki nivoutui yhteen eikä mikään tuntunut ylimääräiseltä. Kivasti myös olit onnistunut toteuttamaan tällaisen maailmanhylkäämän angstin kuolemankaipuineen kaikkineen ilman, että homma olisi lipsahtanut korniksi, ja yksittäisiä sanavalintoja myöten tämä oli oikein miellyttävä lukukokemus.

[Zarroc]

Kommenttikampanjasta hyvää iltapäivää.

Tiedätkö kun tämä teksti jätti minut oikeasti todella tyhjäksi. Tässä ei ollut oikein päätä eikä häntää, ei päähenkilöitä eikä sivuhenkilöitä koska kaikki olivat niitä samanaikaisesti, mutteivat  sitten olleetkaan. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaimpia tekstejä mitä olen ikinä Pottereista lukenut. Tätä ei voinut verrata mihinkään ja tämä oli vain... oma, kaunis kokonaisuutensa.
Vaikka teksti oli raskasta, se oli sujuvaa ja meni koko ajan eteenpäin. Jotkut kohdat jouduin aloittamaan monta kertaa uudestaan, kun en vain jaksanut lukea enkä edes ymmärtänyt kunnolla mitä siinä sanottiin.

Pidin tästä todella paljon, vaikka tässä oli hirveästi tekstiä ja minun silmiäni ja rannettani väsyttää muutenkin. Tekstiä lukiessani löysin monta hienoa kohtaa, jotka välttämättä haluaisin lainata tähän ja ruotia vähän enemmänkin, mutta niitä oli kyllä oikeasti ihan liikaa. En tiedä missä olet minulta piilotellut, mutta tämän perusteella on pakko lukea enemmänkin tuotantoasi!
Sanaleikkisi ja -muotosi olivat upeita, samoin adjektiivinkäyttösi. Yhdistit monta korusanaa samaan lauseeseen, ilman että siitä tuli liian sakeaa.

Mutta ei hän oikeasti tuntenut vihaa, pelkästään makeaa katkeruutta ja hiipuvan koleaa kaunaa, sitä joka huuhtoi hänen kapenevia nilkkojaan joka aamu laiturin reunan yli.

Tämä on juuri yksi niistä äsken viittaamistani hienoista kohdista, joka ei ole liian sakea. Muutenkin kuvailusi olivat todella hienoja ja oivaltavia, jokaisesta hahmosta sai jonkinlaisen otteen, vaikka välillä tuntuikin että ne jäivät hieman sivuhahmomaiseksi, mutta se taisi olla tämän juonen idea.

Kuten Verinen Paronitar sanoikin, vaikka tämä olikin pitkälti angstinen ja kuolemaa käsittelevä teksti, tämä pysyi oikein loistavasti hyvän maun rajoissa ja kaikki tarvittava oli tässä, eikä missään syvemmissä vesissä.
Kiitokset tästä mahtavuudesta.

~ Zarroc

[Kuurankukka]

Verinen Paronitar: Ensinnäkin, ihan huippujuttu, että pidit ficin nimestä. Otsikointi tuottaa todella usein ongelmia, ja päädyn sitten vain valitsemaan jonkun (hetken tämä kulki nimellä "Hiljaiset virrat", kunnes keksin lisätä Manalan Styksvirran mukaan - sinnehän ainakin Draco ja Lucius halusivat, ja ehkä asiaan vaikutti sekin, että luin juuri näihin aikoihin romaanin kreikkalaisesta mytologiasta). Mietin myös pitkään, paljastanko pääparitusta ollenkaan alkutiedoissa, sillä ihmisillä on varmaan melko voimakas kuva HooDeestä, sen maineesta tms, mutta näin siinä nyt vaan kävi. Enkä ihan tosiaan edes miettinyt tuota hidastamista, kenties se olisi tehnyt ficistä vielä paremman. Ehkä ensi kerralla Ja ihan mainiota, ettei meno mennyt korniksi asti - sitäkin ehkä hieman pelkäsin. Loistava juttu, että jaksoit kommentin rakentaa, ihanaa että kaikenlisäksi vielä pidit lukemastasi. Kiitos kovin <3

Zarroc: Huh! Huh! En muista, milloin viimeksi olen saanut tuollaisen kommentin, enkä osaa kuin punastella hämmästyneesti. Se, että ficci tekee olon hetkeksi tyhjäksi, on aivan mainio tunne, ja olen kyllä valtavan iloinen siitä, että juuri tämä, meikäläisen ficci sai sellaisen aikaan :'o Eikä tässä tosiaan ollut päähenkilöä, tai jos oli, niin itse näin Narcissan sellaiseksi. Sivuhenkilöt olivat tässä kaikki samanarvoisia ja tasavahvoja, ehkä Charlie jäi hitusen etäiseksi, mutta ilmeisesti se ei haitannut. Ja joo, tämä on raskas ficci, ja pohdinkin, onko se jopa liian raskas - mutta kuten A/N:ssä jo mainitsin, pidän itse kaikista eniten juuri tällaisen tekstin kirjoittamisesta, enkä siis edes halunnut vastustaa kiusausta. Angstailin lopussa, että onko loppu nyt liian kevyt ja toiveikas; siinä ideana oli, että Narcissa alkaa niiden puiden tavoin parantua pikkuhiljaa, ja oli siksi omalla tavallaan tarinan keskushahmo. Kiitos miljoonasti itsellesi, kommenttisi merkitsi hurjan paljon

Renneto: Kinkkinen haaste aivan ehdottomasti, mutta hyvä niin, aivan ehdottomasti c: Olen kyllä varsin otettu kehuistasi ja mielipiteistäsi, mutta varsinkin tuo, että sain H/D:n toimimaan tässä hyvin, ilahduttaa ehkä kaikista eniten. Vaikka Narcissa omalla tavllaan olikin se ydin, toisaalta niin oli Harry ja Dracokin - hassua sinällään, etten muista koskaan kirjoittaneeni yhtä moniulotteista ficciä. Vähän on jo paineita seuravan ficin suhteen, mutta pidetään se salaisuutena :> Ja olihan ficci pitkä; siitäkin on oikeasti jo aikaa, kun oon kirjoittanut yli 1000 sanan ficin. Mutta en vaan osannut jättää kesken, kun sain tietyt kohdat ohitettua. Tuo Harryn ja Dracon kohtalo mietitytti oikeasti hirveän pitkään. Mahtavaa, että jaksoit kommentoida tätä kiireidenkin keskellä, kiitos muru taas kerran kaikesta <3