Nimi: Rakkautta rajan takaa
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: Axis powers hetalia
Genre: Angst, fluffy
Ikäraja: K-11 (?)
Paritus/päähenkilöt: UsUk, hahmoina ainakin Alfred F. Jones (USA), Arthur Kirkland (Englanti), Francis Bonnefoy (Ranska) ja Honda Kiku (Japani)
Disclaimer: En omista hetaliaa enkä hahmoja!
A/N: ARGH en oo kirjoittanut pitkään aikaan mitään, varsinkaan suomeksi! Viimeksi pakolliseen äikänaineeseen, jota opettaja ei loppujenlopuksi koskaan kerinnyt palauttaa, muttei siitä mikään hirveän hyvä voinnut tulla, kun äikännumero ysinä pysyi. Kirjoitettu minä -kertojassa Amerikan näkökulmasta. Ja ihan näin ps. en jaksanut tarkistaa kirjoitusvirheitä joten antakaa niiden mennä tällä kertaa. Olen väsynyt ja itkuneeeeeen ;_;
Astelin rosoista tietä pitkin, katse laahaten massa. Vieressäni olevat kaksi henkilöä yrittivät pitää keskustelua yllä, mutta sanat kaikuivat vain merkityksettömänä mielessäni ja menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pidin käsiäni taskuissani piilossa tuulelta, ja saatoin haistaa kesäillan laskeutuvan kosteuden. Jokainen ympärillä oleva eläin, puu ja kasvi tuntui hiljentyneen katselemaan kulkuamme kohti aivan erityistä paikkaa. Paikkaa, jossa en itse ollut käynnyt ennen raukkamaisuuttani, paikkaa, jota en kuitenkaan ikinä voisi unohtaa. Hento tuulenvire puhalsi korvissani luoden vieläkin haikeamman olon. Lopulta kaksi muuta tajusivat hiljentyä, ja jatkoimme hiljaisuuden vallitessa matkaamme syvemmälle metsää. Metsän vehreys olisi tuntunut taianomaiselta joskus muulloin, mutta nyt se oli vain yksi harmaa silmissäni. Koko maailmani oli muuttunut harmaaksi sen päivän jälkeen, elämäni oli mennyt sivuraiteille sekä sydämestäni puuttui taivastakin suurempi pala, mitä ei täyttäisi mikään. Jos taivasta edes olisi, minun taivaani ja paratiisini olisi revitty käsistäni. Ei ole paratiisia, ei taivasta, ei helvettiä, taikka muutakaan loppua, vain kipua. Ja vaikka olemmekin valtioita, elämä ei ole elokuva tai satukirja, jossa voi tapahtua ihmeitä. Mikään ei toisi takaisin kerran menetettyä, mikään ei lievittäisi kipua lopullisesti. Ikuisuuden halki kulkeminen on raskasta yksin, ja jos kerran menettää henkilön, jonka kanssa oli tarkoitus se jakaa, pelkkä askel saattoi tuntua kuolemalta. Joka askel lähemmäs sitä paikkaa, tuntui vievän voimiani ennennäkemättömän paljon, ja tahdoin vain mennä nukkumaan sammalpeitteelle heräten uuteen aamuun hänen vieressään. En edes jaksanut uskoa enään jälleennäkemiseen, koska hänet oltiin viety jo kauas pois. Kauas minun saavuttamattomiin, ja vielä kehtasin kutsua itseäni sankariksi - en edes voinnut pelastaa rakkaimman henkeä. Syvennyin syvemmin mietteisiini, ja huomasin eksyneeni aikaan, jolloin maailma oli liian pieni ja rajoitettu, mutta myös liian iso pienelle ihmiselle.
"Englanti! Onko tämä se paikka?" katselin ympärilleni ihaillen, pidellen tiukasti kiinni veljeni kädestä. Hän katsoi minuun hymyillen.
"Kyllä. Eikö olekkin satumainen?" hän kysyi minulta, ja nyökkäsin. Irroitin otteeni ja lähdin juoksentelemaan kauniissa lehdossa, josta huokui erikoinen voima, jonka syliin voisi vaikka nukahtaa huoletta. Tuntui, kuin jokainen puu kuiskisi salaisuuksia, ja jokaisella kivelläkin olisi sielu ja elämä sisällään.
"Olehan varovainen, ettet kompastu! Äläkä mene liian kauas!" mies huudahti perääni, mutta olin jo aivan paikan lumoissa. Juoksin syvempään lehdon syleilyyn tuntien kostean sammaleen paljaiden jalkojeni alla.
Se oli ensimmäinen kerta, kun näin enkelin.
Kaunis enkeli seisoi edessäni, valkoinen tooga yllään sekä lempeä ilme kasvoillaan. Se kumartui puoleeni, katsellen minua silmiin omilla, sädehtivillä ja suurilla smaragdinvihreillä silmillään.
"Kehoitan, ettet mene tästä enään kaummekasi. Se voisi olla vaarallista." Enkeli sanoi ja siveli poskeani pehmeästi.
"Miten niin muka? Ja olen sankari, ei sinun tarvitse minusta huolehtia!" naurahdin ja kokeilin pikkuisillä käsilläni enkelin kättä. Se oli lämmin ja silkinpehmeä, ja se hehkui mystisesti valoa. Enään hämärä lehto ei tuntunut niin hämärältä, vaan pikemminkin, valoa tuli jokaisesta suunnasta, ja se ympäröi minut kokonaan.
"Usko minua, syvemmällä metsässä piilee ties mitä salaisuuksia, joita sinun ei tarvitse selvittää. Ne ovat salaisuuksia, joiden on tarkoitus pysyä salaisuutena, turvassa luonnon helmassa." enkeli hymyili edelleen, mutta irroitti kätensä poskeltani ja kohottautui.
"Haluan tietää! Opasta minua, pyydän!" vinguin ja yritin tarttua enkelin käteen, mutta se oli tavoittamattomissani. Outoa, enkeli näytti etäisesti tutulta, mutta vaikka miten yritin muistella, mieleeni ei tullut ketään.
Enkeli huokaisi, "Tämän takia et pysty näkemään maailmaa laajemmin. Kaiken pitää olla näkyvää ja kaikkeen pitää pystyä koskea. Pyydän, ettet mene syvemmälle metsään," enkeli sanoi, ja tuntui pikkuhiljaa katoavan.
"Älä mene! Älä mene pois, pyydän!" taivaansiniset silmäni täyttyivät nopeasti kyyneleistä, ja yritin tarttua nyt enkelin toogaan, mutta käteni meni läpi siitä.
"Voi, en ikinä ole pois luotasi. Suojelen sinua aina kaikelta pahalta, vaikka olisinkin näkymätön." enkeli naurahti pehmeästi, ja pian olikin kadonnut, jättäen vain yhden ainoan, valkoisen ja suuren sulan jälkeensä. Nostin sen varovasti ja kokeilin sitä sormenpäälläni.
"Hoi, Amerikka! Missä olet?" kuulin huutoa kauempaa, ja käännyin sen suuntaan.
"Täällä! Odota, tulen sinne!" huudahdin pyyhkien kyyneleeni ja loihtien kasvoilleni sädehtivän hymyn. Jos vain Englanti oli kanssani, minulla oli jo yksi enkeli luonani. Ja jonain päivänä minä voin olla hänen suojelusenkelinsä. Piilotin sulan varmaan talteen ja juoksin nopeasti hänen avonaiseen syliinsä.
Se oli viimeinen kerta, kun näin enkelin.
Huomasin matkakumppaneitteni pysähtyneen. Pysähdyin heidän keskellensä ja katselin paikkaa, mihin päädyimme.
"Onko tämä se paikka?" kysyin hieman tyhjällä äänellä. Ääneni kaikui metsässä paljastaen kaiullaan, miten väsyneeltä ja turtalta oikeasti kuulostin. Pelästyin sitä hieman itsekkin - minne aina aurinkoinen ja positiivinen minä olin kadonnut? Hän oli varmasti ottanut sen mukanaan, kai hän nyt jotain minusta muistoksi halusi, jos minua oikeasti rakasti. Mutta miksen minä ollut saannut mitään vastalahjaksi? Ainoa, mikä oli pysynyt, oli muistot, mutta en tahtonut avata muistojeni päiväkirjaa kovinkaan usein, sillä ne aiheuttivat niin paljon tuskaa ja kysymyksiä, joihin en ikinä tule saamaan vastausta.
"Kyllä." Japani vastasi ja tunsin ranskalaismiehen käden olkapäilläni, mutta pyristin nopeasti itseni vapaaksi sen otteesta. Ei minua tarvinnut lohduttaa, kuin mitäkin pikkulasta. Osaisin jo ihan itse käsitellä tunteitani ja suruani.
"Voisitteko jättää minut yksin?" kysyin hiljaa mumisten ja katselin heitä molempia silmiin yrittäen luoda niihin hieman eloa.
Lyhyempi mies nyökkäsi heti, mutta vaaleaverikkö tuumi vielä, "osaathan varmasti takaisin?" hän kysyi epäilevänä.
"Tottakai osaan takaisin. Miten minä muka voisin eksyä?" tiedustelin ja äänessäni saattoi kuulua entisen minun kaiku, mutta se oli silti vain peilikuva, ei mikään todellinen. Vain valekuva, heijastus menneisyydestä.
Kiku ja Francis huokaisivat, mutta lähtivät sitten poispäin. Odotin siihen asti siinä orvosti seisoen, kunnes en enää nähnyt heitä. Sitten käännyin siihen suuntaan, minne minun oli tarkoituskin mennä. Huomasin kauniin valkean kiven hehkuvan synkässä metsässä. Kävelin sen luokse ja katsoin siinä lukevaa tekstiä kivettyneenä.
"Tässä lepää Arthur Kirkland, Englanti" lisäksi näkyi tietenkin syntymäpäivä, sekä kuolinpäivä. Kuolinsyynä luki myös "Auto-onnettomuus". Muistan sen päivän liiankin kirkkaasti. Eihän siitä ole, kuin muutama kuukausi, mutta en todennäköisesti ikinä saisi sitä kuvaa pois mielestäni. Nytkin tapahtumat vilisivät päässäni, eivätkä ne todellakaan päättyneet häivitykseen onnellisen lopun merkiksi.
"Alfred, osaat olla idiootti!" Arthur tiuskaisi ja laittoi kätensä puuskaan, katsoen itsepäisesti muualle.
"Mutta..!" yritin tarttua häntä lantiolta, mutta hän riuhtaisi itsensä heti irti otteestani. Huokaisin ja kaappasin tämään niin tiukaaan halin, ettei tuo pääsisi mitenkään irti siitä.
"Arthur, tiedän kyllä, että tein väärin, mutta pyysin jo anteeksi." sanoin pehmeällä äänellä laittaen pääni tuon olkapäälle.
"Älä luulekkaan, että annan anteeksi noin helposti, idiootti!" hän huudahti ja jotenkin pääsi pois halistani. Hän käveli suoraan autotielle, ja vaikka käyttikin suojatietä, valo oli juuri hänen huomaamattaan vaihtanut väriään.
"Arthur! Älä ylitä tietä, valo vaihtui!" kerkesin huudahtaa, ennenkuin kuulin valtavan jymähdyksen ja lasin helinää. Näin ikäänkuin hidastetusti, elämän rakkauteni lennähtävän ja paiskautuvan maahan, luoden tuon alle yhä suurenevan verilammikon.
"Arthur!" kiljuin ja juoksin tielle välittämättä autoista. Ajaisivat päälleni, jos haluaisivat, en juuri nyt välittäisi siitä. Kunhan Arthur olisi kunnossa. Autot kuitenkin pysähtyivät kuin taikaiskusta, ja ihmisiä alkoi kerääntyä ympärilläni. Pitelin brittiä tiukasti sylissäni yrittäen tyrehdyttää tuon verenvuoroa. Jokin kuoressani ja ylpeydessäni oli rikkoontunut, koska annoin kyynelten valua poskiani pitkin, en edes yrittänyt estää niitä. Joku paikalla olleista näemmä soitti ambulanssin, sillä muutaman minuutin päästä Arthur jo revittiin sylistäni ja hänet kuljetettiin ambulanssiin, ja minut jätettiin kylmästi tielle verilammikon viereen. Kukaan ei edes kysynyt, miten minä pärjään, ja pikkuhiljaa ihmiset painuivat takaisin matkoihinsa. Vasta autojen tööttäyksistä tajusin poistua keskeltä tietä, ja tunsin itseni heikoksi, voimattomaksi. Muistelin, missä oli lähin sairaala, ja juoksin sinne aikaa vastaan taistellen, kyyneleet näkökenttääni sumentaen. En välittänyt, vaikka henkeni tuntui salpaantuvan, hiki valui otsaani pitkin ja jalkani lihakset tuntuivat pettävän alta joka sekunti. Halusin vain nopeasti rakkaani luokse.
"Olen hyvin pahoillani, mutta menetimme hänet. Hän kuoli pian sairaalan tuonnin jälkeen." kuulin musertavat uutiset lääkäriltä, ja tunsin silloin sydämeni särkyvän pieniksi paloiksi, joita ei ikinä voisi korjata. Kaikki muu maailma katosi ympäriltäni, ja kielloista huolimatta löysin tieni huoneeseen, minne lääkärit olivat hänet vienneet. Hänet oli jo puettu valkoiseen kaapuun, ja hän näytti yhtä kauniilta, kuten aina ennenkin. Verta ei näkynyt missään, ilmeisesti hänet oli puhdistettu hyvin. Romahdin maahan polvilleni hänen ruumiinsa eteen ja itkin vieläkin vuolaammin. Pitelin kättäni hänen viileässä kädessään ja toivoin enemmän kuin mitään muuta, että hän nousisikin siitä ja halaisi minua tiukasti, kertoen, että tämä olisi vain pahaa unta.. Että heräisin sängystäni hänen vierestään, ja menisimme yhdessä syömään aamupalaa. Vaikka se aamupala olisikin Arthurin tekemää, ja vaikka Arthur olisi hänelle edelleen vihainen. Siitä mieleeni muistui se, että Arthur oli ollut minulle hyvin vihainen ennen kuolemaansa. Olin nolannut hänet kokouksessa, vaikka minulle se oli vain ollut leikkiä. Olin pyytänyt anteeksi, kuten miehen kuuluukin, mutta hän ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Varmasti Arthur vihaisi minua aina, kuolleenakin. Ehkei Arthur rakastanutkaan minua enää. Mitä jos hän oli ollut hetken aikaa tajuissaan ambulanssissa, ja tajunnut, etten ollutkaan hänen luonaan, kuten minun olisi kuulunut? Hän kuoli aivan yksin, ilman minua, hän ei varmasti antaisi sitä ikinä anteeksi. Painoin pääni Arthurin rintakehään, ja tuntui lohduttomalta tajuta, ettei se kohoillut, enkä kuullut hänen sydämensä turvallista sykettä. Pienenä saatoin jopa nukahtaa hänen sydämensä sykkeeseen, mutta nyt hiljaisuus tuntui repivän minut riekaleiksi.
Asetin haudan eteen ruusun, ja tunsin jalkani pettävän altani. Lysähdin jälleen hänen eteensä, heikkona ja haavoittuvaisena, vaikken tällä kertaa voinutkaan painaa päätäni hänen rintakehäänsä, vaan allani oli pelkkää maata.
"Anna anteeksi, Arthur.. En voinutkaan pelastaa sinua.. En ollut sankari.. En ollut luonasi silloin.. Olet varmaan raivona minulle! Arthur, rakastan sinua, ja tulen aina rakastamaan!" itkin käsiini vuolaasti. Tämän takia en ollut halunnut tulla hänen haudalleen aikaisemmin. Tiesin, etten kestäisi sitä. Luulin, että olisin ollut tarpeeksi vahva nyt, mutta olin ilmeisesti väärässä. Minulle aina kerrottiin, että aika parantaa, mutta tätä kipua ei parantaisi mikään.
"Olit oikeassa! Olen idiootti! Olen aina ollut enkä voi muuttua, vaikka haluaisin! Halusin elää ikuisuuden sinun kanssasi, vain ja ainoastaan sinun, mutta tein liikaa virheitä. En välitä, vaikket rakastaisi minua enään, mutta minä en ikinä unohda, vannon etten ikinä unohda sin--" kuulin puhelimen taskussani, ja tajusin siihen saapuneen viestin.
Lähettäjä: Arthur Kirkland
Aihe: Anteeksi
Anteeksi etten lähettänyt tätä aiemmin.
Olin itse idiootti, mutten kehtaa myöntää sitä.
Tarvitsen vain hetken omaa rauhaa.
Rakastan sinua, Alfred, vaikka olisit kuinka idiootti.
Olet minun oma idioottini.
Ja minä sinun idioottisi.
Menet hetkeksi teelle, palaa kotiin.
Tulen pian takaisin, ja sitten voimme sopia tämän asian paremmin.
Olihan se ihan söpöä, mitä teit kokouksessa,
mutta älä tee sitä uudestaan, okei?
Nähdään pian!
Silloin muistin, että Arthurillahan oli puhelin kädessä, kun hän lähti ylittämään tietä. Mutta, eihän hän millään lyhyessä ajassa olisi kerinnyt kirjoittaa noin pitkää viestiä? Viesti sai kivun vain kasvamaan rinnassani, ja kun havahduin, tajusin, että oli jo pilkkopimeää.
"Missä vaiheessa tuli näin myöhä?" nousin ylös maasta pohtien ääneen ja katselin ympärilleni. En millään löytäisi tietäni takaisin. Kirosin ääneen tärisin hieman kylmyydestä. Mihin suuntaan mennä? Sitten huomasin eräässä suunnassa valoa. Ehkä Francis ja Kiku olisivat tulleet etsimään minua, kun minua ei meinannut kuulu? Lähdin kävelemään valon suuntaan mitään juuri nyt ajattelematta.
Edessäni seisoi tuttu henkilö. Henkilö hymyili lempeästi, valoa hehkuen, ja tämän valkoiset, suuret siivet näyttivät puhailta kuin ensilumi. Enkelin vihreät silmät löysivät omani, ja hän ojensi kättään minulle. Tartuin siihen epäröiden ja edelleen ihmetellen. Hän johdatti minut varovasti ulos metsän sydämestä, ja pikkuhiljaa seutu alkoi näyttää tutummalta.
"Missä olit kaikki nämä vuodet?" uskallauduin kysymään enkeliltä ja pysähdyin. Hän kääntyi minuun edelleen hymyillen.
"Lupasinhan olla aina kanssasi, ja suojella sinua kaikelta. Olin aina luonasi, vaikket nähnytkään minua." hän sanoi.
"Missä muka olit silloin, kun Arthur jäi auton alle?! Mikset suojellut häntä?! Miksi et pelastanut häntä?! Rakastin Arthuria koko sydämestäni, ja siitä lähtien, kun hän kuoli, en ole voinnut tuntea edes hetkellisesti iloa! Missä olit silloin?! Miksi..." tunsin vihan ja katkeruuden virtaavan kehoni läpi, ja puristin enkelin kättä kovemmin. Enkeli näytti hämmästyneeltä.
"Joidenkin asioiden on tarkoituskin tapahtua. Niitä ei voi muuttaa." enkeli sanoi ja irroittsutui yllättäen otteestani.
"Kylläpäs voi! Etkö tajua, mitä Arthur merkitsi minulle? Mikä tarkoitus on menettää rakkain henkilö maailmassa?! En voi ikinä rakastua kehenkään muuhun, en varmasti!" huusin ja tunsin taas uusien kyynelten pukkaavan ulos silmistäni. Juuri kun vanhat olivat kuivuneet.
"Unohda hänet. Varmasti löydät jonkun mukavan tytön, menette naimisiin ja saatte lapsia ja elätte elämänne onnellisesti loppuun asti." enkeli sanoi ja yllättäen käätyi minuun selin, kädet puuskassa.
"En varmasti! En ikinä! Tahdoin vain ikuisuuden Arthurin kanssa.. En kenenkään muun.. Hitto.." kirosin ja aloin katsella maahan. Nostin katseeni vasta, kun tajusin enkelin lähtevän pois päin. Silloin tajusin jotain tärkeää, mikä minun olisi pitänyt tajuta jo lapsena. Nuo silmät, nuo hiukset, nuo vartalonmuodot, sekä ennenkaikkea, nuo kulmakarvat - enkeli oli Arthur kokoajan.
"Arthur!" Huusin ja kirin välimatkamme nopeasti. Halasin häntä tiukasti takaapäin, vaikka siivet olivatkin hieman tiellä. Nauroin ensimmäistä kertaa sen päivän jälkeen, kun Arthur oli jättänyt minut yksin. Kuulin enkelin itkevän hiljaisesti.
"Nytkö vasta tajusit, idiootti.." toinen mumisi itkien ja antoi minun halata itseään.
"Anteeksi, olen hieman hidas," naurahdin ja halasin tiukemmin, "Älä lähde pois, pyydän! Olet viimeinen toivoni!"
"Valitettavasti se ei ole mahdollista. Mutta kuten olen sinulle jo kaksi kertaa sanonut, kuljen aina kanssasi, vaikka en olisikaan aineellinen." enkeli huokaisi ja kääntyi minuun.
"Arthur, kaipaan sinua niin paljon! Mikset voisi tulla takaisin? .. Ja anteeksi, että olin niin typerä.. Anteeksi kaikesta.." halasin tuota tiukasti, ja tunsin pienen häilyvän palan onnea palautuvan luokseni, kun tunsin toisen käsivarret ympärilläni.
"Etkö muka saannut viestiäni? En vihaa sinua, olin vain liian ylpeä sanomaan sitä suoraan.." Enkeli-Arthur sanoi halaten minua tiukasti, painutuen minua vasten.
"Rakastatko siis minua vielä?" kysyin toiveekkaasti ja katsoin tuota silmiin edelleen itkuisesti.
"Totta kai rakastan. Ja tulen aina rakastamaan. Miten muka tunteet voisivat kadota kuolemankin jälkeen?" tuo naurahti itkuisesti.
"Minäkin rakastan sinua, Arthur!" halusin vain tuntea toisen itseäni vasten, enkä päästää irti ikinä. Mutta tunsin pian aineellisuuden katoavan toisesta, ja katsoessani tuohon, huomasin tuon katoavan.
"Älä mene! Älä mene pois, pyydän!" huomasin huutavani samat sanat kuin lapsena tässä tilanteessa ja yritin pidellä toista tiukemmin.
"Anteeksi, Alfred.." tuo mumisi, "minulla on vain rajoitettu aika." tunsin tuon huulet huuliani vasten, mutten voinnut vastata suudelmaan, vaikka miten olisin halunut. Se silti tuntui lohdullisen lämpimältä ja sain sen kautta lisää voimaa jatkaa.
"Tapaammeko vielä?" kysyin, kun hän lopetti suudelmansa. Hän oli jo aivan läpinäkyvä ja häilyvä.
"Kyllä, rakas." tuo sanoi hymyillen, kyyneleet valuen tuon pehmeitä poskia pitkin. Jo pelkän 'rakas' sanan kuuleminen sai sydämeni hakkaamaan kiivaasti uudestaan, pitkään aikaan. Katselimme toisia silmiin, kunnes toinen katosi. Toisinkuin hymyni.
"Hoi, Alfred, oleko täällä?!" kuulin tuttujen äänien kutsuvan minua nimeltä.
"Kyllä!" sanoin ja juoksin valoa kohti edelleen hymyillen. Kyyneleeni olivat jo kerinneet kadota poskiltani.
"Mikä sinua nyt noin hymyilyttää?" ranskalainen ihmetteli, kun olin päässyt heidän luokseen.
"En ole yksin ikuisuutta." sanoin vain hymyillen leveämmin, ja poistuimme yhdessä metsästä, ja tällä kertaa minä pidin keskustelua yllä entiseen, pirteään tapaani. Olin saannut rakkaani takaisin, aivan kuten olin toivoinut.
Illalla löysin taskustani enkelinsulan.
Kun yhdistin sen lapsena saamani sulan kanssa,
niistä muodostui sydän.
Saatoin tuntea jonkun läsnäolon vieressäni,
ja uskallauduin nukahtaa kerrankin ilman painajaisia siitä päivästä.
Ja uskoin jälleennäkemiseen vahvemmin, kuin koskaan.
