Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014

[Alise-Mary]

Ihan aluksi, tykkään tarinasta edelleen ja niin pois päin. Ihmettelen suuresti sitä miten ajatusmaailmasi riittää tähän.
Mutta.. tarinan pituus alkaa olla vähän puuduttava. Oletko harkinnut, ette poikkaisisit jossain vaiheessa ja jatkaisit ns uudessa jatko-osassa? Oma pääni alkaa vähän.. kyllästyä tähän. Koko ajan uusia käänteitä kun edellinen on selätetty. Älä ymmärrä väärin. Tarina on ihana! On todella.

[Bling]

Apua, tää on aivan mielettömän hyvä! Luin tän tänään kerralla (ja meni kyllä muutama tunti...) ja rakastuin täysin 

Hahmot on just sellasia kuin oon niiden olettanutkin olevan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mielestäni Rose on vähän hassu, tai siis jotenkin en vaan osaa kuvitella sitä tollaseks kiihkoilijaks Ja Shawn taas... Se on ihana, mutta samaan aikaan kumminkin raivostuttaa mua jotenkin, enkä ymmärrä miten Lily ei oo kauheen mustis    James on ihanan ylihuolehtivainen isoveli ja samalla niin raukka eikä valmis isukki Ja Aqualine taas... Niin raivostuttava että huhhuh! Jamesin ja Avan vaan kuuluu saada se vauva... Jacob ja Jasper on kanssa todella mielenkiintoisia.

Ja täytyy kyllä sanoa, että todellakin olen aivan tämän tarinan lumoissa! Kirjoitat todella hyvin ja nämä sun itse keksimät hahmotkin on tosi  hyvin "tehty" (jos niin vaan voi sanoa). Toivon todellakin nopeasti jatkoa tähän sillä tää on niin upea!

[jacoblove]

Bling, voi kiitos paljon! Ihana kuulla että tykkäät ja hahmot ovat mielenkiintoisia

Alise Mary, harmi, että tarina on alkanut kyllästyttämään, minulla on päässäni koukeroita ficin kevääseen saakka ja aikomus on kyllä kirjoittaa loppuun sellaisena kuin olen suunnitellutkin ilman jatko-osia.. kiitos kommentistasi!

Helouuu Olen saanut palautetta, että ficin pituus on alkanut tuntua puuduttavalta ja tapahtumat kyllästyttävät... haluaisin tietää, tuntuuko muistakin samalta? Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä lueskelin tätä eilen illalla ja tajusin tarinan junnaavan paljon paikallaan ja menevän eteenpäin melko hitaasti, vaikka tapahtumia ja hahmoja onkin paljon... tosin seuraavissa luvuissa on tapahtumassa aika isoja muutoksia, ehkä tarina saa sitten siitä taas vähän puhtia ja vauhtia

Tämä luku on aika Rox/Jake painotteinen, aina kun alan kirjoittamaan niistä en oikein osaa lopettaa ja tähänkin osaan kirjoitin vielä viisi ylimääräistä sivua heidän dialogiaan (päätin jättää joskus myöhemmin julkaistavaksi )

38. Yöhiippailijat
Torstai 17.12.2023

”McGarmiwa on ilkein olento ikinä”, Fred mutisi happamasti kääntäessään uuden sivun muodonmuutoskirjastaan luettavakseen. ”Vain McGarmiwa viitsii olla näin ilkeä! Pistää nyt koe viimeiselle päivälle ennen lomaa!”
   ”Mitä muuta odotit McGarmiwalta?” Lily kysäisi suloisesti. ”Hän otti elämäntehtäväkseen kiusata meitä sillä hetkellä, kun astuimme ensimmäistä kertaa Suuren Salin ovista sisään.”
   ”Tai sitten hän vain haluaa meidän oppivan”, Hugo ehdotti tyynesti.
   Lily ja Fred mulkaisivat poikaa. He istuivat kirjaston likaisenruskeilla sohvilla, Fred ja Lily jakoivat isoimman sohvista ja nojasivat sen päätyihin ja Hugo oli vallannut yksinään kokonaisen sohvan. He olivat levittäneet lukuisat muodonmuutoskiemuroita sisältävät pergamenttinsa pöydälle väliinsä. Kirjastossa oli hiljaista, mutta matami Prilli mulkoili heitä silti tiskinsä takaa aivan kuin he olisivat häirinneet hänen pyhän hiljaista kirjataivastaan opiskelevilla olemuksillaan.
   Lily vilkuili toiveikkaana ympärilleen kuullessaan lähestyviä askeleita. Hän kuitenkin lysähti syvemmälle sohvansa nurkkaan nähdessään Gabriellan tulevan heidän luokseen kantaen omaa muodonmuutoskirjaansa sylissään. Tyttö heilautti vaaleanruskean, paksun hiuspalmikkonsa olkansa ylitse viskatessaan painavannäköisen laukkunsa pöydälle ja istahtaessaan Hugon viereen. Lily virnisti nähdessään Hugon nielaisevan ja räpyttelevän silmiään kiivaasti Gabriellan jalan hipaistessa tämän polvea.
   ”En käsitä, miksi McGarmiwa haluaa opettaa meitä näinkin ilkeällä tavalla viimeisenä koulupäivänä!” Gabriella huudahti näyttäen ahdistuneelta. ”Tämä koealue on koko syksyn ajalta, ihan uskomatonta, koe tulee olemaan tosi vaikea – inhottavaa – ”
   ”Hyvin sinä pärjäät”, Hugo lohdutti. Gabriella loi poikaan kiitollisen katseen.
   ”Toivottavasti, en ole lukenut melkein lainkaan!”
   ”Sinä olet niin fiksu, ettei sinun tarvitse paljon näitä kirjoja edes kahlata”, Hugo kannusti. ”Hyvin se menee.”
   Fred ja Lily vilkaisivat toisiaan vahingoniloisesti. Samassa Lilyn silmiin osui Gabriellan kaulassa himmeänä orastava violetti jälki. Hän kohotteli kulmiaan.
   ”Gaby, missäs sitä on oikein oltu?”
   Gabriella räpytteli ruskeita silmiään kohdatessaan Lilyn keskittyneen katseen ja tytön poskille kohosi hämmentynyt puna. ”Rohkelikkotornissa, kuinka niin?”
   ”Mitä tekemässä? Kuka sinun kaulaasi on haukkaillut?”
   Puna kasvoilla syveni entisestään. Hugo katseli Gabriellaa hämillään ja Fred virnisteli kuin joulu olisi tullut etuajoissa.
   ”Kunhan lueskelin, yksinäni”, Gabriella mutisi ja näytti painuvan kasaan Lilyn haastavan katseen alla.
   ”Sinäkin tapailet jotakin salaperäistä lieroa!” Lily huudahti. Gabriella hätkähti.
   ”Enpäs!”
   ”Älä valehtele minulle! Tuo punastelu kertoo kaiken! Kuka se on?”
   Gabriella näytti kiusaantuneen kiukkuiselta. ”Se ei varmaankaan ole sinun asiasi?”
   ”On sitten, kun kerrot minulle. Miksi kaikki salailevat kaulailukaverinsa minulta? En minäkään salaile!”
   ”Sinä seurusteletkin kaulailukaverisi kanssa”, Fred muistutti sopuisasti. Hugo oli tutkivinaan muodonmuutoskirjaansa sen näköisenä kuin ei olisi kuunnellut keskustelua lainkaan, mutta pojan korvat punoittivat ja tämän hartiat olivat jäykät.
   ”Mitä kaikki muut sitten tekevät?”
   ”Irstailevat”, Hugo mutisi.
   ”Synnillisesti”, Fred lisäsi.
   Gabriella nauroi. ”Antakaa olla, ei se ole mitään vakavaa!”
   Lily tuhahti ja risti kätensä puuskaan. ”Tämä on niin epäreilua. En käsitä, mikä kaikkia tuntemiani naikkosia vaivaa! Joko he puhuvat kuolleille, syövät salaisesti lierojen naamoja tai sitten he höpöttävät jästien sekopäisyydestä!”
   Fred värähti. ”Naiset ovat sekopäitä.”
   Hugo ynähti kuin olisi yhtynyt parhaan ystävänsä mielipiteeseen. Gabriella oli tutkivinaan tarkasti muodonmuutoskirjansa sivua ja kysyi kuin ohimennen: ”Missä Rox on?”
   ”Missä luulisit?” Lily tuhahti ärtyen. ”Vipeltää jossakin sen oman lieronsa kanssa.”
   ”Eikö hän meinaa lukea tähän kokeeseen ollenkaan? Hänen jos kenen pitäisi opiskella.”
   ”Roxylla on omat tapansa päästä kokeista läpi”, Fred kertoi näyttäen huvittuneelta.
”Ehkä Rox on palannut yhteen Espanjan Iilimatokuninkaan kanssa”, Hugo ehdotti. ”Siksi hän ei halua kertoa meille ketä tapailee, pelkää meidän nauravan hänelle.”
”Ihan kuin se hölmöläinen olisi koskaan kenenkään nauruista välittänyt!” Fred huudahti. ”Ei, kyllä tässä on kyse jostakin ihan muusta. Eikä hän siihen surkeaan limanuljaskaan enää alentuisi koskemaan.”
”Ei Richardo nyt niin surkea valinta olisi”, Gabriella pisti väliin näyttäen jostakin syystä närkästyneeltä. ”Hän on hyvin komea ja kohtelias!”
Lily tuijotti tyttöä. ”Eih, älä vain sano - ”
”Et voi olla tosissasi”, Hugo sanoi ja katsoi Gabriellaa melkein inhoavasti.
”Sinä tapailet Richardoa!” Lily huudahti tietämättä olisiko häntä pitänyt naurattaa vai ällöttää.
Fredin suusta karkasi mahtava, röhkivä nauru. ”O-ou, Gaby!”
   Gabriella mulkoili heitä vihamielisesti. Ilme ei sopinut tytön sydämenmuotoisiin, ystävällisiin kasvoihin. ”Luulkaa mitä tahdotte!”
He katselivat toisiaan. Hugo näytti ärtyneen pahoinvoivalta, Fred huvittuneelta ja Lily tunsi olonsa hämmentyneeksi. Hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan pystyisi koskettamaan Richardo-iilimatoa ilman pitkää keppiä, saatikka sitten tunkemaan kieltä tämän kurkkuun. Kuinka häiritsevää.   
”Menettekö te Kotikoloon jouluksi?” Gabriella kysäisi.
Lily, Fred ja Hugo nyökkäilivät kaikki samaan aikaan. ”Tietysti.”
Koko suuri Potter-Weasley suku oli viettänyt kaikki joulut Kotikolossa. Molly-mummo oli aina sanonut joulun olevan perhejuhla ja siksi he olivat juhlistaneet sitä aina koko suvun voimin. Lily oli iloinen lähestyvästä joululomasta. Suurin syy oli se, että hän pääsisi viettämään aikaa Roxannen kanssa – Kotikolosta tyttö ei kehtaisi lähteä noin vain karkuteille salaisen lieronsa kanssa ja Lily voisi yrittää puhua tämän kanssa. Toinen syy Lilyn riemuun oli se, että Shawn oli tulossa heidän kanssaan joulua viettämään - jouluksi kotikoloon ja loppulomaksi Codrickin notkoon, pojalla kun ei ollut muuta perhettä kuin Irlannissa asuva entinen naapurinsa Marge. Kokonaiset kaksi viikkoa Lily saisi olla aamusta iltaan Shawnin kanssa – hän ei keksinyt mitään, mikä olisi ollut ihanammalla tavalla parempaa. Hölmö hymy kohosi Lilyn huulille, kun hän ajatteli Shawnia. Poika teki hänet hassun onnelliseksi, eikä Lily tiennyt, miten olisi selvinnyt parhaan ystävänsä välinpitämättömästä ja etäisestä käytöksestä, jos Shawn ei olisi ollut hänen tukenaan.
Roxanne oli alkanut vältellä melkein liioitellun selkeästi Lilyä. Tyttö puhui hänelle tuskin mitään ja katosi aina mahdollisuuden tullen jonnekin salaisen poikaystävänsä kanssa. Lily oli yrittänyt hienovaraisesti puhua Roxannelle ja urkkia tämän tekemisiä, mutta Roxanne oli omalla hölmöllä tyylillään torjunut kaikki hänen keskusteluyrityksensä. Lilyllä oli kammottava tunne siitä, että hänen ja Roxannen välit olivat muuttumassa kokonaan joksikin täysin erilaiseksi kuin mitä ne olivat olleet siitä saakka, kun he olivat olleet vaipoissa.
Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä, muttei hän tiennyt mitä olisi voinut tehdä kaiken korjaamiseksi. Roxanne ei tuntunut haluavan enää puhua hänen kanssaan – hittolainen, Roxanne ei halunnut edes viettää aikaa hänen kanssaan!
Lilyä alkoi ärsyttää, kun hän mietti parasta ystäväänsä. Roxanne oli mahdottoman epäreilu, kun noin vain yhtäkkiä päätti olla jakamatta ajatuksiaan hänen kanssaan ja viiletti ties missä ja ties kenen kanssa vaivautumatta kertomaan menemisistään ja tekemisistään. Ei sillä, eihän Roxanne tietenkään ollut mitenkään tilivelvollinen Lilylle – silti, olisi tyttö voinut seitsemäntoista vuoden pituisen ystävyyden nimissä edes puhua hänelle!
No, joululomalla heillä olisi varmasti oivia tilaisuuksia keskustella, Lily muistutti itseään. Heidän perheensä viettivät aina joululomat melko tiiviisti yhdessä. Kaikki olisi pian varmasti ihan niin kuin ennenkin, Lily vakuutteli itselleen. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin nakersi hänen sydäntään.

*

”Eikö olisi noin viisikymmentä kertaa hyödyllisempää, jos sinä oikeasti vain opiskelisit kokeeseesi?” Jacob kysyi sarkastisesti Roxannen kurkistellessa nurkan taakse varmistuakseen käytävän heidän edessään todella olevan niin tyhjä kuin pitikin.
   Roxanne käänsi päätään taaksepäin ja vilkaisi poikaa kulmiensa alta. Jacobin kasvot olivat ivallisen huvittuneet näkymättömyysviitan alla. ”Mitä hauskaa siinä sitten olisi?”
   ”Olen kuullut muiden opiskelijoiden tekevän niin”, Jacob kertoi asialliseen sävyyn.
   ”Minä en ole koskaan osannut olla niin kuin muut”, Roxanne kertoi hymyillen ovelasti ja kääntyi taas katsomaan käytävälle.
   Jacob kurkisti hänen olkansa yli käytävälle ja tuhisi tahallaan hänen vasempaan korvaansa. Lämmin hengitys korvassa ja kaulalla sai kylmät väreet kiitämään pitkin Roxannen vartaloa ja hän kiemurteli kauemmaksi ilmehtien varoittavasti Jacobille. Poika virnisti ja vilkuili sitten hämillisen tarkoilla silmillään käytävää pitkin kaikkiin suuntiin. ”Joo, joo, tyhjää on. Mennään.”
   Jacob sujahti käytävälle ja tarttui Roxannea kädestä vetäen hänet mukaansa. Harryn näkymättömyysviitta peitti heidät kokonaan silkinpehmeään suojaansa. Tyhjän käytävän soihdut maalasivat kivisille seinille tanssivia varjoja. Käytävä haarautui kolmeen eri suuntaan ja niistä jokainen kaikui hiljaista tyhjyyttä – kaikki olivat sulkeutuneet linnan torneihin valmistautumaan huomenna alkavaan joululomaan.
Jacob marssi reipasta tahtia kohti Minerva McGarmiwan huonetta. Pojan vaaleiden, repsottavien farkkujen verhoama takamus sai Roxannen puremaan huultaan. Jacob vilkaisi häntä viitan alla kysyvästi ja Roxanne vastasi katseeseen viekkaasti virnistäen. Jacob pyöritti päätään huvittuneena.
He pysähtyivät McGarmiwan huoneen kohdalla ja katsoivat toisiaan. Roxannea hermostutti ja hänen sydämensä tykytti epämukavan vauhdikkaasti hänen rintansa alla. Jacob ei vaikuttanut lainkaan hermostuneelta ja tutki työhuoneen oven lukkoa hassun tosissaan.
”Eiköhän alohomora tepsi”, poika mutisi ja kaivoi taikasauvan hihastaan. Roxanne tarttui pojan käsivarteen ja katsoi tätä tiukasti.
”Alohomora Minnie McKarmiwan työhuoneen oveen? Älä ole pönttö!”
Jacob katsoi häntä hämmentyneenä. ”Miksi ei?”
”No – koska - Minerva McGarmiwa! Väistä.” Roxanne tyrkki Jacobia sivummalle ja kaivoi taskustaan linkkuveitsen, jonka oli joskus kähminyt Weasleyn Welhowitsien varastosta. ”Tämä avaa minkä tahansa lukon.”
Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin ja näykkäisi häntä niskasta hampaillaan. ”Et kai sinä pelkää tätä Minerva McGarmiwaa? Puhut hänestä kuin Voldemortin vaimosta.”
”Minnie on ainoa olento tämän maan päällä, ketä todella pelkään”, Roxanne sanoi hyvin vakavasti. ”Kohtaisin Voldun vaimon ja kymmenen ankeuttajaa Kielletyssä Metsässä tuhat kertaa mieluummin kuin jäisin McGarmiwalle kiinni kokeen varastamisesta.”
Jacob tirskahti, mutta vakavoitui nähdessään Roxannen ilmeettömät kasvot. ”Meidän on parasta olla sitten ovelia kuin ninjat.”
Roxanne nyökkäsi tomerasti työntäessään veitsen lukkoon. ”Oikeassa olet.”
Hetken kuluttua lukko naksahti lupaavasti. Jacob työnsi oven auki ja astui sisälle työhuoneeseen. Roxanne seurasi poikaa ja paheellinen hymy kohosi hänen kasvoilleen. McGarmiwan työhuoneen pöydällä oli pergamentteja ja sulkakyniä asiallisissa, suoraviivaisissa pinoissa ja muutama muotokuva hätkähti käytävän soihduista huoneeseen hohkaavaa valoa. Jacob oli nostamassa näkymättömyysviittaa pois heidän päältään, mutta Roxanne tarttui viittaan ja piti siitä tiukasti kiinni.
”Oletko hullu? Nuo muotokuvat kantelevat meistä, jos näyttäydymme!” Roxanne sihahti. Jacob pyöräytti silmiään kertoen sanoitta, ettei häntä olisi vähempää voinut kiinnostaa mahdollinen kiinnijääminen, mutta laski kuitenkin kätensä. He menivät McGarmiwan työpöydän luokse. Jacob räpläsi välinpitämättömästi pöydällä olevia pergamentteja ja Roxanne tutki laatikoita, muttei löytänyt muuta kuin purkillisen keksejä, hiuspinnejä, pari vanhaa valokuvaa, suuren tummakivisen sormuksen ja jonkinlaisia tylsiä papereita.
Jacob nykäisi häntä kädestä ja Roxanne oli kompastua jalkoihinsa. Jacob tarttui häneen, piteli häntä hetken pystyssä huvittuneesti hymyillen ja talutti hänet sitten nurkassa olevan lipaston luokse. He vilkaisivat toisiaan ja yrittivät avata lipaston laatikoita, mutta ne olivat lukossa. Jacob osoitti laatikoita taikasauvallaan ja ne napsahtivat hiljaa auki paljastaen ystävällisesti kätkönsä. Liiankin ystävällisesti, Roxanne huomasi ajattelevansa, mutta työnsi mietteen mielessään taka-alalle. Hänen suustaan karkasi ilahtunut hihkaisu, kun hän näki pergamenttien olevan järjestetty luokkien mukaan – koepapereita.
Jacob katseli hiljaa, kun Roxanne näpräsi paperit läpi ja löysi lopulta oman luokkansa muodonmuutoskokeet. Hän sulloi tärkeät pergamentit taskuunsa ja kolautti sitten lipaston laatikon kiinni. Hän nyökkäsi Jacobille, joka virnisti vastaukseksi ja he lähtivät huoneesta varautuneiden muotokuvien pälyilevien katseiden alla.
Roxanne jähmettyi paikoilleen astuessaan työhuoneesta jälleen käytävälle ja tajutessaan tuijottavansa suoraan vahtimestari Voron ryppyisiin kasvoihin, joita hallitsivat melkein mustat, kiukkuiset silmät ja tummat silmäpussit. Jacob tömähti Roxannen selkää vasten ja äännähti hämmästyneenä.
Voro irvisti ja kouraisi ilmaa edessään määrätietoisesti. Käsi hipaisi Roxannen leukaa ja hän ja Jacob astahtivat taaksepäin ilmaa harovan vahtimestarin tavoittamattomiin. Voro mulkoili ilmaa edessään epäluuloisesti.
”Ette voi piiloutua minulta!” Voro huudahti hinkuvalla äänellään. Kyyryselkäisen vanhuksen takaa astahti esiin ruskean pörröinen kissa Norriska, joka tuijotti heitä tiiviisti silmiin keltaisilla silmillään. ”Minä ja Norriska tiedämme teidän olevan täällä! Näkymättömyytenne ei hämää meitä!”
Roxanne ja Jacob vilkaisivat toisiaan. Roxanne tukahdutti hihityksen, Jacob virnisteli, kietoi hitaasti kätensä hänen ympärilleen ja ohjasi hänet sitten seinän vierelle kauas Voron huitovista käsistä.
   Voron tummana kiiluvat silmät tähyilivät käytävää nälkäisesti. ”Kyllä minä teidät kiinni saan!”
   Jacob tönäisi Roxannen vauhtiin, he sujahtivat Voron ohitse ja lähtivät juoksemaan tyhjää käytävää eteenpäin. Voro rääkäisi tuohtuneena heidän takanaan ja Roxanne kikatti ja Jacob nauroi heidän rynnistäessään vahtimestaria karkuun. Voro jäi kauas heidän taakseen, mutta Norriska viiletti vetreästi heidän perässään aikomuksenaan selkeästikin pitää heitä silmällä niin kauan, että tämän isäntä saisi heidät kiinni.
   He rymistivät nauraen toisen kerroksen kierreportaat ylös kolmanteen kerrokseen. Norriska jäi portaissa heistä jälkeen ja maukaisi kovaa ja korkealta kiukkuisen kuuloisena.
   He juoksivat vielä muutaman käytävänvälin. Jacob lykkäsi yhden käytävän kymmenistä ovista auki ja työnsi Roxannen edellään sisälle. Ovi naksahti kiinni heidän takanaan Jacobin osoittaessa sitä taikasauvallaan ja he heittivät näkymättömyysviitan pois päältään edelleen hykerrellen.
   ”Näitkö sen papparaisen ilmeen?” Jacob hohotti etukumarassa. ”Jos se naama ja vanha peruna asetettaisiin rinnatusten olisi hankalaa sanoa kumpi on kumpi.”
   Roxanne nauroi. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että Voro muistuttaa etäisesti vauvaikäistä alruunaa. Norriska kyllä löytää meidät alta aikayksikön, sano minun sanoneen. Sillä katilla on pelottavan sulavat vakoilutaidot.”
   Jacob katsoi häntä ovelasti. ”Ei kai sinua pelota?”
   Roxanne pyöräytti silmiään aivan kuin Jacob olisi tahallaan ollut tyhmä. ”Ei tietenkään, se ryppyinen vanha surkki-peruna nyt ei osaa muuta kuin yskiä ja Norriskan voi potkaista vaivihkaa kaaressa ikkunasta alas.”
   ”Eihän meillä sitten mitään hätää ole”, Jacob totesi virnistäen ja istahti tyhjän pulpetin päälle rennosti. ”Näytähän sitten sitä koetta.”
   Roxanne kaivoi taskustaan kasan vohkittuja pergamentteja ja ojensi ne Jacobille. Poika vilkaisi paria ensimmäistä sivua ja tuhahti huvittuneena. ”Ja näiden takiako me uhmasimme sitä tuhat vuotta vanhaa ukkelia ja ninjakissaa? Naurettavan helppoja kysymyksiä.”
   Roxanne nykäisi pergamentit takaisin itselleen ja mulkaisi Jacobia. ”Sinusta ehkä. Minun muodonmuutokseni päättyvät yleensä siihen, että Lilleron nenänpään tilalla on paistinpannu.”
   Jacoc vilkaisi häntä huvittuneesti kulmiensa alta. ”Et sinä niin surkea voi olla.”
   Roxanne katsoi vilpittömän avoimesti takaisin. ”Kyllä vain voin, ja vieläkin surkeampi. Kysy vaikka veljeltäsi.”
   Jacob naurahti. ”Jasper kyllä mainitsi jotakin pienimuotoisesta tulipalosta eilen illalla. Et kai sinä oikeasti sytyttänyt tukkaasi liekkeihin?”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Jasper säikäytti minut ja keskittymiskykyni herpaantui hetkeksi.”
   ”Hän sanoi sinun yrittäneen vain yksinkertaista tuliloitsua.”
   ”Onko sinulla jokin pointti?” Roxanne kysäisi suloisesti ja heilutti merkitsevästi pergamentteja kädessään. ”Minulla ei ole kauhean kauaa aikaa opetella näitä kysymyksiä.”
   ”Ehkä sinun kannattaisi itse asiassa opetella vastaukset niihin kysymyksiin, niin tästä etukäteen lunttaamisesta olisi jotakin hyötyäkin”, Jacob kiusoitteli ja Roxanne yritti sohaista poikaa pulpetilla lojuvalla rikkinäisellä sulkakynällä. Jacob väisti nauraen.
   ”Eikö sinulla ole mitään vakoiltavaa?” Roxanne kysyi melkein alistuneesti ja istuutui sen pulpetin tuolille, missä Jacob istuskeli.
   Jacob nojasi taaksepäin ja heilutteli jalkojaan ilmassa. Pojan huulilla karehti pieni hymy ja silmät tuikkivat katsoessaan tutkivasti Roxannea. ”Eipä näytä olevan.”
   Roxanne hymähti ja selasi koekysymyksiä läpi hivenen hermostuneena. Jos hän ei pääsisi McGarmiwan koetta läpi, olisi hyvin mahdollista, ettei hän saisi osallistua muodonmuutoksien S.U.P.E.R.-tenttiin keväällä. Hän oli yrittänyt koko viikon opiskella (no, ainakin hän oli muutaman kerran yrittänyt lukea muutamaa sivua enemmän) muodonmuutoskirjastaan luvattoman vaikeita koukeroita ja oli lopulta tajunnut, ettei hänen älykkyysosamääräänsä oltu yksinkertaisesti luotu niin vaativien muodonmuutosteorioiden hallitsemiseen. Lunttaaminen oli ainoa keino päästä kokeesta läpi.
   Tai sitten sinun pitäisi vain opiskella, sanoi jokin pieni, ilkikurinen ääni Roxannen mielessä. Ääni kuulosti erehdyttävän ärsyttävästi Lilyn ääneltä.
Lily… Lils olisi ollut niin vihainen, jos olisi tiennyt, mitä hän piteli käsissään ja kenen kanssa hän oli… Paniikki pyörähti Roxannen sisällä kuin pieni, tuhoisa pyörremyrsky.
Lily ei koskaan ymmärtäisi häntä, tämä ei osaisi nähdä häntä syiden ja mahdollisten seurauksien ja asioiden ja vakaiden periaatteidensa lävitse. Lily ei pystyisi kokemaan myötätuntoa ja empatiaa häntä kohtaan, hyväksymään häntä epätäydellisyyksineen kaikkineen. Tuhma Roxanne, tuhma, miksi et käyttäydy niin kuin minä haluan sinun käyttäytyvän?
Tyhmä Lily.
”Mietitkö taas punapäätä?” Jacobin ääni sai Roxannen hätkähtämään ja hän kohotti katseensa vihreisiin, tutkiviin silmiin. ”Eikös sinun pitänyt luntata?”   
Roxanne huokaisi. ”Ei tästä tule mitään. Olisi pitänyt varastaa kysymykset jo paljon aikaisemmin ja tivata Jasperilta vastaukset.”
”Eikö minun apuni kelpaa vai?” Jacob kysäisi kulmiaan kohottaen.
Roxanne myhäili. ”Jasper on melkoinen opettaja.”
”Luuletko etten minä voisi olla vieläkin mahtavampi?” Jacob kysyi haastavasti hymyillen.
”Kiitos, muttei kiitos. Sohin taikasauvallani paljon mieluummin Jasperia sieraimiin kuin sinua.”
Jacob katseli häntä taas sillä hämmentävän etsivällä, tarkkaavaisella katseellaan. ”Kuulostaa siltä kuin nauttisit Jasperin sierainten sohimisesta.”
Roxanne virnisti paheellisesti. ”Ehkä nautinkin.”
”Mitä tuo nyt sitten on tarkoittavinaan?” Jacob vaikutti melkein tuohtuneelta, mutta Roxannesta tuntui syyn tuohtumiseen olevan jotakin syvempää kuin mustasukkaisuutta Roxannen ja Jasperin välisestä suhteesta ja kyseenalaisesta nenäntökkimistoiminnasta. Ei, Jacob vaikutti tuohtuneelta… itseensä. Kuinka mielenkiintoista.
”No, minulla on hassu tapa nauttia kuumien ja ihanien miesten seurasta”, Roxanne kertoi hymyillen iloisesti. ”En minä mitään sen kummoisempaa tarkoittanut.”
Jacob vaikutti jostakin syystä tyytymättömältä hänen vastaukseensa. ”Hmm.”
Roxanne otti mukavan asennon tuolilla ja nosti jalkansa pulpetille. Jacob kävi makaamaan samaiselle pulpetille, risti kätensä niskansa taakse ja katseli luokkahuoneen ikkunasta näkyvää tummansinistä tähtitaivasta hiljaa.
 Roxanne yritti pitää katseensa pergamentissaan, mutta se oli hurjan vaikeaa kun Jacob oli niin lähellä. Jacob näytti tähtien säteilevässä valossa melkein enkelimäisen rauhalliselta. Vihreät silmät hohkasivat aavemaisesti syvää levollisuutta ja ihmettelevää tietämystä.
Jacob käänsi päätään, eikä hymyillyt huomatessaan Roxannen katselevan häntä. Jacobin silmät tutkivat häntä, ikuistivat häntä katseellaan, näkivät jonnekin paljon silmiä syvemmälle. Roxannen sydämessä läikähti jokin polttava, melkein kuin tuli. Hänen hengityksensä salpautui.
”Tule tänne”, Jacob mumisi ja ojensi kättään kutsuvasti. Roxanne laski pergamenttinsa käsistään ja tarttui Jacobin paljon suurempaan, lämpimään käteen.
Jacob tuskin liikahti nostaessaan hänet kevyesti ilmaan. Roxanne nauroi hieman hengästyneenä Jacobin pitäessä häntä hassusti ilmassa käsiensä varassa. Sitten Jacob hymyili ja laski häntä hitaasti alemmaksi. Roxanne saattoi tuntea Jacobin hengityksen kasvoillaan, saattoi haistaa tämän uhkaavan tuoksun. Jo ennen kuin heidän huulensa koskettivat toisiaan, Roxanne maistoi Jacobin huulillaan. He painautuivat toisiaan vasten kuin olisivat olleet erossa aivan liian kauan, he maistelivat toisiaan kuin eivät koskaan voisi saada tarpeekseen. Roxanne kiusoitteli Jacobia vartalollaan ja kohtasi tämän palavan katseen vakavan ovelasti hymyillen. Jacob hengähti ja nousi istumaan pitäen Roxannea sylissään ja suudellen hänen huuliaan. Pojan etsivät kädet sujahtivat hänen mustan kouluhameensa alle ja Roxannen vartalo taipui pehmeänä Jacobin käsivarsilla. Jacob maisteli huulillaan hänen kaulaansa ja repäisi sitten hänen valkoisen kauluspaitansa auki maistellakseen hänen ihoaan. Roxanne riuhtoi Jacobin paidan pois tämän päältä haluten hurjasti vain tuntea jäntevät lihakset käsiensä alla. Heidän huokauksensa sekoittuivat toisiinsa. Jacob painoi Roxannen hitaasti alleen kovalle pulpetille ja vangitsi hänet käsiensä väliin.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa haastavina heidän vartaloidensa ottaessa toisensa aivan yhtä haastavasti.
Myöhemmin he hiippailivat naureskellen ja vain vähän Norriskaa arastellen näkymättömyysviitan suojissa pimeän linnan lävitse tarvehuoneeseen nukkumaan. Jacob nukahti melkein heti kaatuessaan pehmeän punaisiin petivaatteisiin muhkealle sängylle. Roxanne kävi makaamaan pojan viereen kallisarvoisten muodonmuutoskoepergamenttiensa kanssa. Hän yritti keskittyä muodonmuutoskiemuroihin, mutta Jacobin rauhalliset kasvot olivat aivan liian mielenkiintoiset niihin verrattuina. Roxanne tajusi, ettei ollut nähnyt ikinä mitään niin suloista kuin nukkuva Jacob.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan vain makasi siinä katsellen pojan kasvoja, mutta lopulta hän tajusi, ettei opiskelusta mitään tulisi. Hän huokaisi ja sammutti taikasauvansa valon. Hän käpertyi Jacobin kainaloon ja painoi nenänsä tämän ihanalta tuoksuvaa paljasta rintaa vasten pojan puristaessa hänet syliinsä. Jacob hautasi kasvonsa hänen kaulaansa ja hengitti syvään unissaan.
Juuri, kun Roxanne oli nukahtamassa, hän oli kuulevinaan tutun kuuloisen kuiskauksen pimeydessä. ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Roxy.”
Äidin varjo välähti Roxannen mielessä ennen kuin hän painui uneen Jacobin rintaa vasten.
Vain sekuntien kuluttua nukahtamisesta – siltä se ainakin tuntui - Roxanne heräsi Jacobin liikahdellessa levottomasti. Ärtyneenä hän nosti päänsä jostakin vällyjen välistä katsoakseen poikaa. Jacob nukkui, mutta tämän kurkusta kuului rauhatonta ääntelyä ja tämä piehtaroi peittoonsa kietoutuneena kuin olisi unissaan taistellut sen kanssa.
”Jacob!” Roxanne huudahti ja nosti kätensä Jacobin rinnalle. Pojan iho oli hiestä märkä. ”Jake!”
Jacob hätkähti hereille ja haukkoi henkeään kauhuissaan. Pojan silmät tuijottivat pimeyteen melkein lapsenomaisen pelokkaasti.
Roxanne kohottautui polvilleen ja nosti kätensä Jacobin kasvoille. ”Jake? Se oli vain unta.”
Jacobin pelokkaat, etsivät silmät pysähtyivät hetkeksi hänen silmiinsä. Poika hengitti edelleen raskaasti ja tärisi kuin horkassa. Sitten tämä laski päänsä huohottaen Roxannen rinnan päälle ja puristi häntä heikosti. He huojuivat hiljaa paikallaan, Roxanne nojasi päätään Jacobin päähän ja silitti ihmeissään tämän hiuksia. ”Shhh. Kaikki on hyvin.”
Jacob ei sanonut mitään, kaatui vain takaisin sängylle makaamaan ja veti Roxannen mukanaan, puoliksi päälleen makaamaan. Jacob nukahti hänen syliinsä ja Roxanne tajusi hiljaisten kyyneleiden valuvan hänen silmistään pojan hiuksiin hänen sydämensä täyttyessä jostakin, mikä kosketti häntä syvemmältä kuin mikään oli ikinä koskettanut.
Aamulla Roxanne heräsi ikävältä tuntuvaan tönimiseen. ”Herää pöljä, sinä myöhästyt kokeestasi!”
”Herää itse”, Roxanne mutisi tuohtuneesti. Miksi kaikki halusivat hänen aina heräävän? Hän ei mitään muuta inhonnut niin kovasti kuin heräämistä. Vain ikävät ihmiset halusivat herätä, niin hän oli aina ajatellut.
”Minnie Karmiva vai mikä nyt olikaan ei varmaan tykkää hyvää, jos myöhästyt hänen kokeestaan…”
Miksi Jacob kuulosti niin huvittuneelta? Mitä tämä yritti oikein sanoa? Roxanne tiesi sanojen tarkoittavan jotakin, muttei ollut täysin varma jaksoiko välittää ottaa selvää niiden tarkoituksesta.
”Roxanne…”
”Nukutaan.”
Vahvat kädet kaivautuivat Roxannen alle ja nostivat hänet puolittain istumaan. Roxanne siristeli silmiään, pakkashuuruisen ikkunan takaa paistoi aurinko sokaisevasti hänen silmiinsä. Jacob katseli hänen kasvojaan huvittuneena pidellessään häntä sylissään. ”Sinä et todella taida olla aamuihmisiä.”
”Kuka hullu on aamuihminen?” Roxanne raakkui ja katsoi Jacobia varoittavasti. ”Et kai sinä ole?”
”Tänä aamuna onneksesi olen. Muodonmuutoskokeesi alkaa kymmenen minuutin kuluttua.”
Sanat saivat Roxannen sydämen melkein pysähtymään. ”Minä en osaa mitään. En pääse kokeesta läpi. En voi osallistua keväällä S.U.P.E.R.-kokeeseen. Minerva syö minut ja Lily ivailee tietäneensä, ettei minusta ole mihinkään.”
Jacob pyöräytti silmiään. ”Punapää voisi opetella olemaan lojaali ystävälleen”, poika totesi kuulostaen hieman ärsyyntyneeltä. Hän nipisti Roxannea nenästä. ”Hyvin se menee.”
Roxanne tuijotti poikaa epäuskoisesti. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri sanoin?”
Jacob hymyili. ”Kaikki lutviutuu kyllä, usko minua.”
”Lutviutuu?” Roxanne toisti huvittuneena. Hän heitti tyynyllä Jacobia ja nousi sängystä kiskoakseen kouluhameensa ja kauluspaitansa päälleen. Jacob katseli häntä veikeästi hymyillen, silmät melkein vakavina nojatessaan suureen sängynpäätyyn. Roxanne vilkaisi poikaa melkein toruvasti napittaessaan paitaansa päälle.
”Sinä olet repinyt muutaman napin irti. Siveetön lurjus.”
Jacob virnisti. ”Et sinä kovasti vastaan kyllä taistellut.”
Roxanne hymähti. ”Hyvää vastaa taisteleminenhan nyt olisi kerta kaikkiaan mielipuolista. Minun pitää mennä nyt pilaamaan taikaurani.” Hän virnisti Jacobille. ”Toivota minulle onnea.”
Jacob hymyili. ”Onnea.”
Roxanne heitti poikaan vielä viimeisen alistuneen huvittuneen katseen ennen kuin poistui huoneesta. Hän tunsi olonsa nuhjuiseksi ja myös jollakin tavalla paheellisen likaiseksi. Mutta ennen kaikkea hän tunsi olevansa elossa, luvattoman elossa.
McGarmiwan luokkahuoneen ovi oli jo auki, kun Roxanne saapui toiseen kerrokseen. Hän huokaisi raskaasti mennessään luokkaan. Lilyn katse singahti eturivistä heti häneen ja siniset silmät pyyhkivät hänen nuhjuista olemustaan paljon puhuvan närkästyneinä ja moittivina. Fred virnisteli tytön vieressä huvittuneena ja Hugo piirteli hajamielisesti sulkakynällä pulpettinsa pintaan. Roxanne meni Hugon viereen istumaan ja vältteli luokan edessä seisovan professori McGarmiwan katsetta.
”Missä sinä olet ollut?” Lily sihahti Hugon ylitse Roxannelle. Roxanne virnisti ilkikurisesti takaisin.
”Lukemassa kokeeseen, tietysti.”
”Niin varmaan”, Fred sanoi yskähtäen epäuskoisesti.
Lily näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta McGarmiwa sulki luokkahuoneen oven taikasauvallaan ja ryki merkitsevästi.
”Joku murtautui viime yönä minun työhuoneeseeni”, McGarmiwa sanoi ensi sanoikseen vihreiden, haukkamaisten silmien pyyhkiessä rohkelikkoja toruvasti. Roxanne kuuli itsensä nielaisevan kovaäänisesti. ”Minun huoneessani on lipasto täynnä valekokeita ja muutama tämän luokan koe puuttui sieltä. Toivottavasti valekokeiden varastaja on oikein ylpeä itsestään ja toivon mukaan tämä henkilö ei keskittänyt kaikkia opiskelupanoksiaan valekokeiden vastauksiin.” McGarmiwan silmät tuikkivat Roxannen suuntaan melkein huvittuneina, vaikka suu olikin yhtä ankaraa viivaa. Hän tietää, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan. Nyt olisi entistäkin nolompaa, kun hän ei pääsisi kokeesta läpi. Lilyn pistävä katse porasi Roxanneen reikiä, mutta hän ei ollut huomaavinaan.
McGarmiwa jakoi heille tyhjät pergamentit ja sulki sitten hetkeksi silmänsä. Pian pergamentilla Roxannen edessä oli liuta koukeroita ja kysymyksiä. ”Koe on alkanut. Täydellinen hiljaisuus sitten.”
Kuului sulkakynän suhinaa. Roxanne tuijotti kysymyksiään epäuskoisesti. Hän tunnisti vain muutaman muodonmuutoskoukeron monista kymmenistä. Tässä se oli. Hänen koulu-uransa huippu.
Samassa sulkakynä Roxannen kädessä alkoi liikkua itsestään. Hän henkäisi hämmästyneenä ja pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Ole hiljaa, pönttö.” Tuttu, uhmakkaan vaarallinen tuoksu valtasi Roxannen sieraimet ja hän tunsi lämpimän vartalon aivan omansa vieressä.
Jacob piirsi Roxannen kättä puristaen pergamenttiin koukeroita ja vastauksia. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman normaalilta ja vilpittömältä. McGarmiwan pistävä katse käväisi hänessä muutamaan otteeseen ja Roxanne oli melkein varma vanhan professorin tietävän meneillään olevasta vilunkipelistä.
”Hölmöläinen”, Jacob kuiskasi kiusoittelevasti Roxannen korvaan. Pojan hengitys sai Roxannen värähtämään ja hän hymyili tälle salaa. Lily vilkaisi häntä hieman ihmeissään ja Roxanne hymyili leveästi takaisin.
Jacob täytteli Roxannen pergamentin täyteen. Roxanne ei olisi voinut olla kiitollisempi pojalle ja hän lupasi pyhän syvästi jonnekin taivaisiin opiskelevansa kevätlukukaudella niin ahkerasti kuin vain suinkin voisi niin, ettei hänen koskaan enää tarvitsi huijata kokeessa.
Kokeen jälkeen McGarmiwan toivottaessa heille hyvät joululomat jäntevä käsi puristi Roxannea takapuolesta. ”Nähdään, apina.”
Roxanne hymähti ja lähti Fredin, Hugon, Gabriellan ja Lilyn kanssa kohti rohkelikkotornia. Heillä ei ollut muita tunteja tänään ja Tylypahkan pikajuna veisi heidät kotiin jouluksi.
Fred kietaisi kätensä Roxannen ympärille. ”Mitenkäs koe meni, pikkusisko?”
Roxanne virnisti. ”Hyvin.”
”Murtauduitko sinä McGarmiwan työhuoneeseen?” Lily kysyi haastavalla äänellä.
”Miksi minä olisin murtautunut McGarmiwan työhuoneeseen?” Roxanne kysyi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta.
”Jotta pääsisit kokeesta läpi?” Hugo ehdotti hiljaa.
Roxanne vilkaisi poikaa. ”En kai minä nyt niin tekisi. Miksi sinä mökötät? Onko jotakin sattunut?”
Hugo käänsi happamana katseensa eteensä. ”Ei.”
Lily ja Fred hymähtivät ja Lily elehti merkitsevästi Gabriellaan päin. ”Gabylla on suhde Espanjan Iilimadon kanssa.”
Roxannen suu loksahti auki. ”Mitä? Oikeasti? Hyi!”
”Minulla ei ole suhdetta Espanjan Iilimadon kanssa”, Gabriella sanoi kärsivästi.
Lily pyöräytti silmiään. ”Eipä.”
”Hei, kaverit, me selvisimme ensimmäisestä lukuvuosipuolikkaasta!” Fred huudahti. ”Enää puoli vuotta tässä murjussa ja pääsemme lähtemään täältä iki ajoiksi!”
”Hurraa”, Lily mutisi.
Roxannen katse osui talviseen maisemaan ikkunan takana. Lumi peitti tiluksia valkoisen, kimaltelevan peiton lailla ja taivas oli kauniin vaaleansininen. Ilma kimalteli aivan kuin se olisi ollut täynnä lähestyvän joulun taikaa.




Kommentteja? Ärsyttävät rivivälit kun ei toimi -.-

[LaraLura]

Heips

Luku 37

Jästit eivät tajua, että samalla, kun he yrittävät pitää itsensä tyytyväisinä onnistumatta koskaan siinä – he tuhlaavat aikansa ostamalla uusia vaatteita, ostamalla uusia huonekaluja, ostamalla uutta elektroniikkaa, ostamalla uusia autoja, ostamalla, ostamalla ja ostamalla lisää tavaraa, joihin he lopulta kyllästyvät ja heittävät sitten luontoon ja ilmaan maailmaa saastuttamaan – he tuhoavat tämän planeetan, jossa mekin asumme!

Tota, tuo lause on iha älyttömän pitkä, mut se olis selkeempi jos vaihtaisit nuo viivat pisteen niin lukemine olis paaaaljo mielyttävämpää. Ja tuosa seuraavassa pätkässä voisit laittaa viivojen tilalle pilkut selvä sivulause.


Shawn & Lily the lutuiset :3 Miks Jamesin pitää olla tollane typerys? Ärrinmurrin.. Olisin mieki häippässy pois, jos joku miulle tollast aukais laukoo. Mut sit muitten kiusatessa Jamesia, mie vaa virnuilen.

Luku 38
Miusta luvut ovat tarpeeksi pitkiä, eikä tarinan etenemis vauhti oo miusta liia hidas. Eikä tuokaan haittaa, vaikka teksti onkin yhtenä pötköna, sillä ole käyttäny tuota sisennystä tietyissä kohtia (y)

HAAAAA!

pääsemme lähtemään täältä iki ajoiksi

yhteen! ikiajoiksi

Muit virheit en huomannu. Hyi Roxy, ei noin saa tehä. :p Jotenki arvasin, et Minnie arvasi kuka kävi häneen huoneessaan yöllä. Minua jotenkin häiritsi tuo näkymättömyysviitan alla liikkumine, koska kirjojen mukaan sen kanssa liikkuminen ei ollut noin helppoa.

Lissää jatkoa odotan.
♥: Lara

[Alise-Mary]

Tykkäsin luvusta. Tämäkin pari voisi piakkoin hypätä kaapista ulos..

vielä kerran pakko sanoo, et rakastan sun dialogejas. Puheet on luontevia ja sujuvia. Sanailut on ihan huippua.

[Enkelintekijä]

Tätä oli hauska lukea. (Et missään nimessä saa jättää tapahtumia tähän kohtaan!)

Hahmot toimivat hyvin keskenään, vaikka kolmas sukupolvi onkin minulle vähän oudompi alue... Albus ehdoton suosikki, samoin Teddy. James muistuttaa Siriusta (Anturajalkaa) ja on itseasiassa myös yksi suosikeistani. Lucifer Halo oli mukava, Scorpius on ihana! Hyvin siellä on mukana niitä omiakin hahmoja. Jasper, muuten, on myös ehdoton suosikki. Jacob ei niinkään kiinnosta. Ainoa, mikä häiritsee minua, on se, että ajattelen Jamesin ja Lilyn koko ajan pariskunnaksi, Fredin ja Georgen veljiksi etc., koska minulla on samaan aikaan HP-kirjat lukemisen alla ja luen myös yhtä Kelmi-ficciä... Mutta kunhan siihen tottuu, niin hyvin ne soljuu oikeisiin muotoihinsa.

Dialogi ja kerronta kulkevat hienosti käsi kädessä eikä teksti töksähtele. Saatoin kyllä vähän unohtaa Rosen puheenvuorot, koska hyvät jumalat sillä naisella on sanottavaa! Siis aika pitkiä puheenvuoroja, väsyneen silmät ei jaksanu pysyä mukana (luin tämän viimeiset 10 lukua eilen yöllä), mutta se taisi olla ainoa vika.

Kirjoitusvirheitä taisi olla muutamia, mutta ei ne nyt päin näköä hyppinyt, joten ei haitannut. Käsittelet tekstiä jotenkin niin arkisesti. Se on hyvää vaihtelua, kun yleensä luen kaunopuheisia tekstejä. Tämä ei kuitenkaan ollut kritiikkiä, vaan kohteliaisuus, koska se on taidokasta että osaa käsitellä tekstiä näinkin... yksinkertaisesti.

Nimitys "wannabe-kuolonsyöjä" huvittaa suunnattomasti. Kiinnostaa vähän, kuka heitä johtaa... Huispausareenan tapahtumat oli hyvin kirjoitettu, vähän draamaa ja toimintaa mukaan. Kaiken kaikkiaan kaikki tapahtumat on hyvin kirjoitettuja. Varsinkin aivan siellä alussa, kun James tuli kotiin ja metsinkäinen kävi sen kimppuun. Ihastuin Albukseen sillä sekunnilla! Eli siis, hieno ficci, tätä sai lukea parikin päivää kun ei viitsinyt koko hommaa lukea yhdeltä istumalta. Toivottavasti jatkuu pian!

[Isobella]

Okei, pakko tehdä tällainen pikakommentointi, vaikka menen vasta tuolla jossain aivan alkupäässä. En ole vielä edes puolessa välissä tätä lukuoperaatiota. Mutta aivan ihana tarina! Olen aivan myyty ja voin vannoa, että luen loppuun asti!
Kun saan vain operaation päätökseen ja kahlattua luvut läpi, annan syväluotaavamman kommentoinnin. Tämä oli vain tällainen pikahehkutus. Olet loistava kirjoittaja. Kiitos jo näin etukäteen loistavasta lukuelämyksestä.

Ihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihana!!

[jacoblove]

Isobella, voi kiitos paljon mukavaa että tykkäilet.

Enkelintekijä, kiitos sinullekin paljon kommentistasi! Kiva että tykkäät hahmoista, joskus on vaikea pysyä hahmojen perässä kun niitä on niin paljon, mutta kiva että oot löytäny lemppareita hahmopaljoudesta hmm ajuan mitä tarkoitat tekstin yksinkertaisuudella, taidan keskittyä enimmäkseen hahmoihin ja siihen miten he näkevät maailman tai jotain sellasta ehkä ? kivaa että olet jaksanut lukea tekstipläjäyksen ja kiitos inspiroivasta kommentistasi!

Alise-Mary, voi kiitos paljon

Lara Lura, haha, kiitos paljon kommentista taas (ja virhelistasta myös...) pitää korjailla.. ehkä Rox ja Jake ei niin välittäny siellä näkymättömyysviitan alla näkyykö niitten jalat...



Kommentit on tosi ihania ja inspiroivia vink Tämän osan kirjoittaminen oli tosi uuvuttavan hidasta jostakin syystä...



39. Tulkoon joulu
Sunnuntai 20.12.2023

James istui Shawnin kanssa lapsuudenkotinsa keittiössä sunnuntaiaamupäivänä. Pullantuoksuinen höyry oli saanut suuren ikkunan huurteiseksi ja pirteä, aurinkoinen pakkasilma ulkona melkein huusi Jamesia nousemaan luudanvarrelleen ja liitelemään Godrickin notkon ylle. Lily oli kuuleman mukaan lähtenyt hurjalla vauhdilla luudanvarrellaan liitelemään kuin mikäkin noita-akka jo ennen kuin James oli ehtinyt unissaan harkitakaan silmien avaamista uuteen päivään.
   Shawn oli harvinaisen iloisella tuulella ja myhäili Jamesille häpeilemättömän vahingoniloisesti. James mulkaisi poikaa kyllästyneesti.
   ”Tungen tämän korvapuustin jonnekin hyvin ahtaaseen paikkaan ruumiissasi, jos et lopeta virnuiluasi”, hän varoitti synkästi.
   Shawn irvisti. ”Älä viitsi, isukki. Tänään on yksi elämäsi suurimmista päivistä! Tyttöystäväsi tapaa vanhempasi ensimmäistä kertaa ja pääsette vielä ilahduttamaan tulevaa mummo ja pappa Potteria tiedolla seuraavan sukupolven edustajan lähestyvästä syntymästä! Tätä pitäisi juhlia!”
   James sulloi yhdellä nopealla ja sulavalla liikkeellä korvapuustin syvälle Shawnin ivailevaan suuhun. Tämä alkoi kakoa ja yskiä, leveät hartiat nytkähtelivät kouristuksenomaisesti ja kyyneleet alkoivat valua yhtäkkiä hyvin punaisia poskia pitkin alas. James katsoi tyynesti, kuinka Shawn väänteli suutaan kummallisiin asentoihin köhimisensä lomassa saadakseen valtavan pullan möyhennettyä ja nielaistua.
   Ginny tuli keittiön ulko-ovelle kantaen valtavaa koria, josta pursusi jonkinlaisia vihreitä rehuja. Äidin ruskeat silmät pyyhkivät keittiötä ikkunan lävitse ja kohtasivat Jamesin vakavan katseen. Hetken aikaa James oli varma äidin näkevän hänen kasvoillaan jotakin, mikä sai tämän huolestuneeksi.
   Ginny astui sisälle ja tämän kantamasta korista hyökyi Jamesin sieraimiin merkillinen tuoksahdus erilaisten yrttien sekoitusta. Ginny katsoi Shawnin tuskaisaa yskintää ihmeissään laskiessaan korinsa pöydälle ja antoi viittansa hupun valahtaa päänsä päältä vapauttaen näin punaiset hiukset pitkälle selkään.
   ”Mikä hätänä?”
   Shawn osoitteli kurkkuaan yskien edelleen hurjasti. Poika oli alkanut muistuttaa tomaattia. Ginny vilkaisi Jamesia, joka vain kohautti olkiaan. Äiti vetäisi sulavalla liikkeellä taikasauvan hihastaan ja osoitti sillä Shawnia ja sinisen, hentoisen valon välähdyksessä pojan kurkusta lennähti mönjäinen kasa pullaa keskelle pöytää ja tämä haukkoi henkeään kuin olisi juuri noussut pintaan pitkän sukellusmatkan jälkeen.
   ”Ei kannattaisi ahmia voimössöä tuohon malliin, voit vielä tukehtua”, James totesi ystävällisesti Shawnille. ”Näetkö, ihan itkukin sinulta pääsi.”
   ”Katsotaan, kuka täällä vielä itkee”, Shawn mutisi ärtyneesti kurkkuaan hieroskellen ja katsoi sitten Ginnyä. ”Kiitos. Pelastit henkeni, mikä olikin ihan suotuisaa ottaen huomioon ääliömäisen poikasi yrittäneen tappaa minut. Korvapuustilla.”
   ”James.” Ginny vilkaisi Jamesia nuhtelevasti ruvetessaan nostelemaan erilaisia yrttejä koristaan.
   ”Tiedän, tiedän, korvapuustin tunkeminen ystävän nielurisoihin on rumaa ja hyvin epäkohteliasta”, James mumisi. ”Puolustukseni voisin mainita Shawnin ärsyttäneen minua. Tahallaan.”
   ”Mitä sinä teit?” Ginny kysyi kiinnostuneena.
”Ivailin lähestyvästä tyttöystävän saapumisesta.”
Ginny naurahti ja osoitti sitten Shawnin kasvoja valtavalla, vihreällä yrttipuskalla. Shawn nuuhkaisi puskaa tunnollisesti ja katsoi sitten Ginnyä ilahtuneena.
”Korianteria?”
   Ginny näytti melkein otetulta siitä, että Shawn tiesi mitä hölmöä rehua piteli käsissään ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minulla on oma pieni kasvihuone, jossa kasvatan kaikennäköistä. James, niistä nenäsi.” Äiti vei rehunsa keittiön työtasolle ja pisti taikasauvansa pilkkomaan niitä.
   James pyyhkäisi nenäänsä kärsivästi. ”Minulla on flunssa, minkäs minä tälle voin.”
   ”Minä keitän sinulle mummon mustaherukkamehua, kunhan pidät huolta siitä, ettei räkäsi kosketa pöytääni.”
   ”Voin minä ainakin yrittää.”
   Ginny vilkaisi Jamesia merkitsevästi kantaessaan yrttinsä keittiön työtasolle. ”Monelta Ava tulee?”
   James kohautti olkiaan. ”Hän sanoi tulevansa puolen päivän aikoihin, eli varmaan kohtapuolin. Avan mummo on ollut muutaman päivän Lontoossa ja he ovat kirmanneet pitkin baareja yhdessä. Mummo on kuulemma kova ottamaan.”
   ”Herttaista”, tuumasi Ginny pistäessään taikasauvallaan veitsen leikkelemään yrttejä.
   ”Todella suloista”, Shawn lisäsi ja James tähtäsi poikaan potkun pöydän alla juuri, kun hänen isänsä astui keittiöön hermostuneen oloisena.
   ”Huomenta James, Shawn. Ginny, mihin sinä olet pistänyt minun mustan viittani?” Harry kuulosti ahdistuneelta.
   Ginny kääntyi katsomaan miestään. ”Minä pesin sen juuri. Mihin sinä sitä tarvitset?”
   ”Kahlesalpa pyysi minut mukaansa tapaamiseen jästien hallituksen kanssa”, Harry kertoi näyttäen alistuneen tuskaiselta. Hän katsoi Jamesia suoraan silmiin vihreät silmät kaikesta sisällään hyökyvästä huolesta palaen. ”Kuolonsyöjät aikovat hyökätä Taikaministeriöön uuden vuoden aattona.”
”MITÄ?” James ja Shawn karjaisivat yhteen ääneen.
Harry nyökkäsi vakavana ja vaihtoi Ginnyn kanssa merkityksellisen silmäyksen. ”Älkää olko huolissanne, eivät he pääse meidän lävitsemme.”
James tuijotti isäänsä. ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?”
Shawn toljotti niin ikään Harrya katseessaan syvää palvontaa. ”Sinä todella olet poika, joka elää.”
Harry ja Ginny purskahtivat nauruun. James vilkaisi ystäväänsä vinosti. ”Ja sinä olet hönöistä korvapuusteista hömelöin.”
Shawn tuijotti Jamesia pysähtyneen hetken aikaa ilmeettömästi ja kääntyi sitten katsomaan Harrya päätään hieman pyöritellen kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. ”Miksi te menette puhumaan jästien hallitukselle?”
Harryn kasvoille palasi ahdistunut ilme ja James ei voinut olla virnistämättä. Hänen isänsä saattoi olla auroriosaston ylipäällikko, kuuluisa elävä poika, joka peittosi itse Voldemortin, mutta tämä oli aina ollut vaivaantunut joutuessaan huomion keskipisteeksi ja jästien hallitukselle puhuminen ei ilmeisesti ollut aivan mieleistä sunnuntai tekemistä. Harry huokaisi. ”Meidän on annettava ohjeet jästien hallitukselle, jos kuolonsyöjät pääsevätkin meidän lävitsemme… vaikka eivät he pääse. Kaiken varalta kuitenkin.”
James raapi leukaansa. ”On niillä wannabe-luihuilla kyllä pokkaa, se myönnettäköön.”
Keittiön ulko-ovea vasten tömähti jokin, mikä näytti Jamesista vain punaiselta välähdykseltä, mutta joka tarkemmin tihrustettuna osoittautuikin hänen pikkusisarekseen. Lily asetti Tulisalamansa keittiön ikkunaa vasten nojaamaan ja tuli sitten sisälle kasvot punoittaen ja nenänpää oudon valkoisena hohkaten. Tytön siniset silmät säkenöivät niin kuin aina, kun tämä pääsi lentämään kotikylänsä ylle.
Lily tuskin vilkaisi keittiössä oleskelevia, meni suoraan keittiön kaapille ja nappasi itselleen mukin ja teepussin, mutta huomasi sitten pannulla porisevan mustaherukkamehun, vaihtoi suuntaa ja kauhoi mehua mukiinsa. ”Täälläpäs on kireä ilmapiiri. Ei kai Jamie paljastanut jo suurta salaisuuttaan?”
Jamesin teki mieli kuristaa Lily siltä istumalta ja hän sai vain vaivoin pidäteltyä mielihalunsa. Harryn ja Ginnyn katseet käännähtivät Jamesiin päin etsivät uteliaina. ”Mikä suuri salaisuus?”
James napitti viattoman välttelevästi vanhempiensa odottavia kasvoja. ”Ei sitten niin yhtään mikään.”
Ginny siristi silmiään. ”Oletko sinä taas muuttanut jonkun kasvot muistuttamaan takamusta?”
”Oletko sinä vaikeuksissa?” Harry halusi tietää.
James mulkaisi Lilyä, joka vain virnisteli iloisesti takaisin. ”Kyllä, minä olen vaikeuksissa, mutten mieluusti jakaisi huoliani kanssanne juuri tällä hetkellä, jos se vain mitenkään sopii.”
”Ei tietenkään sovi”, Ginny sanoi samaan aikaan, kun Harry kysyi: ”Missä vaikeuksissa?”
”Ai, kappas! Kaunis tyttöystäväni näyttää saapuneen!” James huudahti ja osoitti lumen kaunistamaa pihamaata.
Avan kinuskinväriset hiukset oli solmittu somasti kahdelle letille kehystämään tytön siroja kasvoja, jotka olivat viimeisen kuukauden aikana hieman pyöristyneet – James ei yhtään ihmetellyt miksi, tyttö oli yhtäkkiä alkanut syömään kuin mikäkin yksisarvinen. Minihirviön kasvaminen mahassa vaati veronsa tytön ruokailutottumuksista. Jamesia karmi, ahdisti ja kauhistutti niin kuin aina, kun hän tuli ajatelleeksi minihirviötä ja hän käänsi keskittyneen katseensa pois tyttöystävästään ja katsoi sen sijaan tämän vieressä käveleviä kaksospoikia.
Vaikka Jasper ja Jacob olivatkin identtiset ja näyttivät vihreitä silmiä, vaaleaa pystytukkaa ja jäntevää ruumiinrakennetta myöten toistensa kopioilta, Jasperin tunnisti heti rentoutta huokuvasta, toisia kauemmaksi työntävästä olemuksesta ja hieman sulkeutuneen surullisesta hymystä, joka leikitteli pojan suupielessä. Jacobin askeleet taas olivat röyhkeän kevytmieliset ja tämän terävä katse pyyhki maisemaa kuin analysoiden sitä jatkuvasti, kuin haastaen kaiken leikkisästi ympärillään pelkällä olemassaolollaan.
”Mitä tuo täällä tekee?” Lily sylkäisi vihaisesti istuessaan Shawnin viereen. Shawn puristi Lilyä ohimennen lohduttavasti – tai hillitsevästi - kädestä.
”Ava tulee jouluksi tänne tutustumaan perheeseesi”, Shawn kertoi totisena. Lily vilkaisi poikaa tuskastuneena.
”No, ihanko totta? Tarkoitin tuota murhaajaa, pönttö!”
Harry meni tulijoita vastaan ovelle Ginny vanavedessään. James otti mukavamman asennon tuolillaan ja katseli, kuinka hänen tyttöystävänsä tapasi ensimmäistä kertaa hänen vanhempansa.
Ava näytti hieman ujolta ja ojensi Ginnylle valtavan, pyöreän mustikkapiirakan. ”Hei. Minä olen Ava.”
”Tervetuloa, Ava”, Ginny sanoi lämpimästi ja tutki Avan kasvoja kiihkeästi mustikkapiirakan ylitse. Harry puristi Avan kättä hymyillen.
”Hauska tutustua.”
Avan katse livahti Jamesiin, joka virnisti iloisesti takaisin. Ava hymyili ja katsoi sitten taas Harrya ja Ginnyä. ”Kiitos, että sain tulla viettämään joulua kotiinne. Minulla ei ole muuta perhettä kuin mummoni, ja hänkin asuu Australiassa, josta olemme kotoisin.”
”Aa, siksi sinulla siis on tuollainen ääni!” Shawn huudahti aivan kuin olisi vasta ymmärtänyt jotakin hyvin tärkeää. Lily vilkaisi huvittuneena poikaystäväänsä ja kohdisti sitten taas siristelevän katseensa kaksosiin, jotka seisoivat ulkona terassilla Avan takana.
”Hyvää joulua, Harry, Ginny”, Jasper tervehti ja kätteli Jamesin vanhempia kuin ohimennen tullessaan keittiöön. ”Limamies. Lohikäärmerakastaja. Lils.”
”Terve, Jasper.”
”Tulitko haistelemaan äitini jumalaisia jouluruokia?” James kysäisi.
”Toivoin itse asiassa saavani jopa maistaa.”
”Entä mitä sinä täällä teet?” Lily kivahti kovalla äänellä katse kohdistettuna Jacobiin, joka astui juuri sisälle keittiöön kasvot ilmeettöminä. Poika vilkaisi Lilyä melkein inhoavasti.
”Minulla on asiaa”, Jacob tokaisi kädet syvällä taskuissaan.
”Miksi meidän pitäisi kuunnella mitään, mitä sinulla on sanottavaa?” Lily kivahti tuohtuen silminnähden ja katsoi vanhempiaan epäuskoisesti kuin tukea hakien. ”Tuo saasta murhasi Georgiannan!”
”Lily.” Harry katsoi Lilyä tavalla, joka kehotti tyttöä pitämään suunsa kiinni. Lily vain ei ollut koskaan ollut kovin hyvä tottelemaan kehotuksia.
”Hän on murhaaja! Miksi sinä et sulje häntä Azkabaniin, sinne hän kuuluu!”
Jacob vilkaisi Lilyä alentavasti. ”Kuulehan nyt, Punapää. Ensiksikin ankeuttajat ovat hylänneet Azkabanin ja toisekseen minä olen täällä pelastamassa sinunkin itsepäisen, tiukkapipoisen pikku pääsi.”
”Arvostaisin, jos et puhuisi tyttärelleni tuolla tavalla”, Harry sanoi rauhallisen vakavasti ja katsoi Jacobia suoraan silmiin. Sitten Harry katsoi Lilyä. ”Minulla ja Jacobilla on sopimus, joka on kaikille hyväksi paljon enemmän kuin kenenkään sulkeminen kaltereiden taakse. Georgiannan kuolema oli valitettava vahinko, josta Jacob on ottanut täyden vastuun.”
”Voiko vahingoksi kutsua sitä, että tyyppi osoittaa naista taikasauvallaan ja kylmästi avada kedavrattaa hänet?” Lily tivasi haastavasti.
Jacob irvisti. ”Muistaakseni et ollut paikalla, neiti Kaikkitietävä.”
Lily näytti pullistuvan raivosta. ”Ihan tarpeeksi moni sukulaisistani oli! Ja he sanoivat sinun tappaneen Georgiannan armotta vain silmänräpäyksessä!”
”Se blondi tykitti jokaiseen ilmansuuntaan tappokirouksia ja yksi osui melkein nenääni”, Jacob sanoi kuulostaen laiskan kärsivältä. ”Kuka vain olisi reagoinut valitettavan samankaltaisesti minun tennareissani.”
”Sinä olet murhaaja”, Lily tuomitsi sihahtaen ja katseli Jacobia avoimen vihamielisesti. Jacob pyöräytti silmiään ja katsoi Lilyä aivan yhtä inhoavasti takaisin.
Jasper rykäisi. ”Jacob on myöntänyt toimineensa epäviisaasti ja sovittaa syntejään vakoilemalla vastapuolta meidän hyödyksemme.”
Jacob näytti hämmentyneeltä ja katsoi veljeään yllättyneenä. James kohotti kulmiaan.
”Miten me olemme hyötyneet Jacobin vastapuolen vakoilusta?” hän halusi tietää.
”Taikaministeriön valtaamisyritys nyt ainakin olisi tullut melko yllättäen puun takaa”, Shawn pohti ääneen.
Ginny raapi nenäänsä. ”Rosella oli myös osansa asiassa.”
”Rosella?” Lily hämmästyi. ”Mikä osa Rosella tässä on?”
”Ilmeisesti hän on ollut tekemisissä Scorpius Malfoyn kanssa”, Ginny kertoi. ”Malfoy oli kertonut taikaministeriön valtaamisesta Roselle ja pyytänyt häntä olemaan kertomatta meille mitään.”
James vaihtoi Jasperin kanssa inhoavan katseen. Scorpius Malfoy oli limaisista lieroista limaisin. Lily näytti närkästyneeltä. ”Minkä takia kautta Grindewaldin pöksyjen Rose olisi ollut Scorpius Malfoyn kanssa tekemisissä?”
”Sitä Ronkin on tässä päivitellyt kovaan ääneen muutaman päivän ajan”, Ginny kertoi ja vaihtoi Harryn kanssa huvittuneen katseen.
Jacob liikahti vaivaantuneena ja rykäisi merkitsevästi niin, että kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Itse asiassa tulin tänne tänään kertomaan vielä vähemmän mukavia uutisia… Thomas alistuvine kätyreineen on hyökkäämässä teidän Kotikoloonne jouluaattona.”
Harry kulmakarvat pongahtivat ylös. Jamesin sydän muljahti hänen rinnassaan, Lily näytti ryhmynuijalla päähän lyödyltä, Ava inahti säikähtäneenä ja Jasper ja Shawn vaihtoivat keskenään hämmentyneen ja järkytyksen sekaisen katseen.
Jacob nyökkäili. ”He puhuivat siitä ensimmäistä kertaa minun kuulteni vasta eilen. He olettavat Thomaksen elukoiden ajavan teidät pois suojataikakuplastanne ja hyökkäävät sitten kimppuunne.”
”Eikös Thomas olekin se hyypiö, jonka perässä kulkee kolme vauhkosti sylkevää rumaa susiotusta?” James kysyi.
Jacob nyökkäsi. ”Hän pystyy hallitsemaan eläimiä. Se on häiritsevää hyvin monella eri tavalla.”
”Isi?” Lily inahti. Harry ja Ginny katsoivat toisiaan tiiviisti aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua silmillään.
”Älä pelkää”, Harry sanoi ja laski kätensä Lilyn olkapäälle. ”Eivät he pääse satuttamaan ketään.”
Lily vilkaisi Jamesia. Yhtäkkiä joululoma oli muuttunut paljon jännittävämmäksi kuin kukaan oli alun perin toivonut.

*

Harry ja Ginny ottivat Avan kotiinsa yhtä avoimesti kuin Shawninkin (ja Amelienkin aikoinaan). Jamesista oli melkein hassua, kuinka luontevaa oli olla kotona Avan kanssa, joka näytti viihtyvän heidän luonaan melkein luvattoman hyvin. Tyttö hääräsi Ginnyn kanssa keittiössä kuin olisi ollut omassa kodissaan ja avusteli tätä sademetsän tuoksuisessa kasvihuoneessa monia tunteja päivässä. James oli kehunut tyttöystävänsä joulupipareiden olevan parhaimpia mitä hän oli eläissään maistanut – valitettavasti Ginny oli kuullut hänen sanansa ja väittänyt mukamas loukkaantuneena poistavansa hänet testamentistaan. Äiti oli tahallaan pitänyt pitkään pintansa ja Jamesin oli täytynyt kehua ja lirkutella tälle ikuisuus, ennen kuin oli lopulta saanut tältä anteeksiantavan hymyn ja hellän nenännykäisyn. Kieroa touhua, sillä eihän äiti oikeasti ollut edes ollut loukkaantunut, oli vain halunnut Jamesilta huomiota.
Lilyä tuskin näki ja Jamesia nauratti Shawnin valitus. ”Ihan kuin se tyttö pitäisi enemmän typerästä luudanvarrestaan kuin minusta.”
”Mitä muuta odotit huispausrinsessa Lily Potterilta?” James oli kysynyt epäuskoisesti. Shawn oli ainoastaan mulkaissut häntä vastaukseksi.
Avan hormonit hyrräsivät siihen malliin, että James oli alkanut miettiä, jakoiko hän vuoteensa tavallisen velhotytön vai vain sievään valeasuun naamioituneen demonihaiskun kanssa. Ava saattoi olla kikattelevan onnellinen ja seuraavassa tuokiossa jo itkeä tihrustaa kuin ei voisi koskaan enää hymyillä. Jouluaattona heidän herättyään tyttö laittoi paitansa napit vääriin aukkoihin ja purskahti sydäntä särkevän surulliseen itkuun.
”Ei mitään hätää”, James lohdutti ymmällään, kun tyttö käpertyi häneen syliinsä henkeään haukkoen ja itkusta täristen, paita vain puoliksi päällään. Jamesin huone oli pimeä aivan kuin olisi ollut vielä yö, vaikka aamu oli ehtinyt jo pitkälle.
”Kaikki on hätänä!” Ava nyyhkäisi märän kuuloisesti vasten Jamesin rintaa. ”Aivan kaikki!”
”Hei, hei, rauhoitu!” James mumisi. ”Nyt on jouluaatto, ei meidän pitäisi itkeä! Tämä on iloinen rauhan päivä!”
”Minä olen raskaana!” Ava parahti ja tytön kurkusta pääsi inahtava korahdus. ”Olen raskaana hyypiölle, joka ei kykene katsomaan keksiä noitumatta sitä tanssimaan ympäri huonetta!”
”Minä luulin että se oli sinusta hauskaa”, James jupisi melkein loukkaantuen.
”Voisimmeko hetken keskustella vakavasti?” Ava sihahti. ”Me saamme vauvan!”
James irvisti. ”Siihen nyt on vielä monta kuukautta.”
”Sinä et suostu ikinä puhumaan tästä!” Ava huudahti turhautuneena. ”Tämä ei ole mikään vitsi, James, tämä on totta!”
”Tiedän sen”, James myönsi vastahakoisesti.
”Voisimmeko puhua tästä niin kuin aikuiset?”
James tuijotti Avan kasvoja epäuskoisesti ja halu lähteä juoksemaan pirteään pakkasilmaan oli ottaa vallan. Hän huokaisi, työnsi Avan kauemmaksi ja ryhtyi kiertämään huoneensa pyöreää, vihreää karvamattoa ympäri. ”Minä en kykene keskusteluun, joka vaatii aikuisuutta missään muodossa. Minä olen ikuisesti vanhenematon pikku poika! Kuin Peter Pan, mutta huomattavasti komeampi! Luulisi sinun tuntevan minut tarpeeksi hyvin tietääksesi sen.”
”Vauvamme syntymään on puoli vuotta”, Ava sanoi ja nappasi tyynyn syliinsä ja puristi sitä kuin voimaa hakien. ”Me emme ole käyneet edes parantajan luona tarkistamassa, että kaikki on hyvin.”
Jamesin sydäntä kouraisi. ”Onko meidän sitten mentävä?”
”Totta kai on! Mitä jos sillä on liikavarpaita tai ylimääräisiä päitä?”
James jähmettyi paikoilleen. ”Onko se mahdollista?”
Ava näytti näkevän hänen kasvoillaan väkevän pakenemistarpeen, sillä tyttö nosti kätensä ilmaan kuin antautuen. ”Varmasti sillä on kaikki kunnossa! Silti, onhan meidän mentävä, ihan vain varmuuden vuoksi! Olemme vältelleet sitä jo liian pitkän aikaa.”
James hieroi sydänalaansa. ”Niin kai sitten.”
Ava mulkaisi häntä kulmiensa alta. ”Voisit edes esittää olevasi kiinnostunut tästä.”
James tuijotti tyttöä. ”Mutta kun en ole.”
Avan kinuskisiin silmiin tulvahtivat jälleen kyyneleet. James huokaisi raskaasti, vaipui polvilleen sänkynsä eteen ja laski kätensä Avan reisille. ”Anteeksi! Mitä sinä haluat minun sanovan?”
”Haluan sinun sanovan, että kaikki tulee päättymään vielä hyvin! Että me saamme tämän vauvan ja pidämme siitä huolta yhdessä ja olemme onnellisia! Haluan sinun välittävän meidän vauvastamme!”
”Kaikki tulee päättymään vielä hyvin”, James toisti uskollisesti. ”Me saamme tämän…” mutta sanan vauva ääneen lausuminen oli yksinkertaisesti liikaa. Se oli aivan liian todellista. James yritti puhua, mutta sanat tuntuivat jumittuvan hänen kurkkuunsa.
Ava äännähti kuin raivostunut sarvikuono. ”James Sirius Potter, sinä olet pelkuri!” Niine hyvineen Ava pongahti ylös sängyltä ja marssi Jamesin ohitse ulos huoneesta.
”Niin olen!” James huusi tytön perään. Kuinka epäreilu Ava olikaan! Minkä James mahtoi sille, että minihirviön olemassaolo oli hänestä melkein kohtalon ivaa ja melkein jokaisella mahdollisella tavalla häiritsevän epämiellyttävää? James tiesi vallan mainiosti, ettei hänestä olisi isäksi, ei nyt eikä ehkä koskaan! Hän ei ollut valinnut minihirviötä muuttamaan hänen koko elämäänsä joksikin sisintä särkevän tylsäksi ja vaatimustentäytteiseksi. Vanhempana oleminen tarkoitti Jamesin silmistä vastuullisuutta ja James tiesi, että vastuun ottamisessa hän oli surullisen surkea.
James työnsi jälleen kerran minihirviön kauas mielensä perukoille ja lähti huoneestaan Avan perässä. Portaissa tuoksui lupaavasti joulupipari ja keittiöstä kuului etäistä, rentoa naurua.
Loikatessaan viimeisen portaan ylitse James tömähti suoraan päin pikkuruista vaaleahiuksista tyttöä, joka riisui päällysviittaa päältään. Tyttö kiljaisi ja oli kaatua törmäyksen voimasta maahan ja James nappasi tyttöä vyötäisiltä estäen juuri ja juuri päätä ja lattiaa kolhimasta toisiaan. Hän pyöräytti tyttöä nauraen sylissään.
”Ja hyvää joulua!” hän huudahti. Amelie nauroi ihanalla, korkealla äänellään ja suikkasi suukon hänen poskelleen.
”Hyvää joulua sinullekin, Jamie!”
Albus tönäisi hyväntuulisesti Jamesia olkapäähän ja sujautti kätensä Amelien ja Jamesin väliin niin, että saattoi nykäistä tyttöystävänsä kylkeensä kiinni. ”Hyvää joulua, isukki.”
James mulkaisi veljeään. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle, veli hyvä.”
”Haistan joulupiparin”, Albus sanoi nuuhkien tuoksuvaa ilmaa sisäänsä ja veti Amelien perässään keittiöön. James seurasi heitä.
Harry, Shawn, Lily ja Ava istuivat keittiön pöydän ääressä edessään valtava tarjotin täynnä erivärisiä joulupipareita. Ginny istui pöydän päässä ja kaatoi valtavasta pannusta Avalle glögiä.
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat melkein yhteen ääneen. James meni tyttöystävänsä viereen ja suikkasi suukon tämän korvaan. Ava vilkaisi häntä melkein kylmästi ja tarttui sitten hymyillen Amelien ja Albuksen käsiin.
”Sinä olet siis Ava”, Amelie totesi kuulostaen innostuneelta ja tutki vaaleansinisillä silmillään Avan kasvoja kiihkeästi. ”Ihanaa vihdoinkin tavata sinut.”
”James on kertonut meille paljon sinusta”, Albus lisäsi iskien silmäänsä. James pyöräytti silmiään.
”Kaksi aurorikokelasta rakastuu ja heidän rakkaudestaan syntyy kaunis hedelmä”, Amelie runoili ja sulki silmänsä kuin olisi nähnyt jotakin hyvin kaunista ja halunnut nauttia näystään kaikessa rauhassa.
Shawn ja Lily tirskahtivat kahvimukeihinsa. Harry ja Ginny näyttivät hämmentyneiltä, kun taas Ava näytti riemastuneelta.
”Niin, kyllä”, tyttö sanoi ja silitti mahaansa melkein haikeasti. ”Täällä meidän rakkautemme hedelmä kasvaa.”
Jamesin sydän valahti jonnekin hänen varpaidensa tasolle. Ginnyn silmät pullistuivat päästä ja Harry veti glögiä väärään kurkkuun. Lily ja Shawn näyttivät siltä kuin olisivat saaneet maailman parhaimman joululahjan, Albuksen hartiat hytkyivät pidätellystä naurusta ja Amelie näytti kerta kaikkiaan liikuttuneelta.
”James ei varmaankaan ole kertonut teille vielä tästä”, Ava sanoi asiallisella sävyllä Harrylle ja Ginnylle, jotka tuijottivat Jamesia melkein tismalleen samanlaiset, kivettyneen järkyttyneet ilmeet kasvoillaan. ”Me saamme vauvan kesäkuussa.”
Vihreät ja ruskeat silmät porautuivat Jamesin kasvoihin latautuneemmin kuin James oli joutunut ikinä vanhempiensa katseet kohtaamaan. Hän nielaisi ja ääni kuulosti yhtäkkiä kovin hiljaisessa keittiössä kuin taikasauvan räjähdykseltä.
”Tuleeko sinusta isä?” Harry kähähti epäuskoisesti samaan aikaan kun Ginny kuiskasi tärisevällä äänellä: ”Tuleeko minusta mummo?”
James huokaisi alistuneesti. ”Kyllä ja kyllä.”
”En voi uskoa tätä”, Harry sanoi ja hänen katseensa siirtyi Lilyyn, Albukseen ja Ginnyyn ennen kuin ne kääntyivät taas Jamesiin.
”Koska ajatus Jamesista isänä todella on uskomaton”, Lily sanoi nyökäten asiallisen ymmärtäväisesti.
”Melkoinen joululahja”, Ginny sanoi käheällä äänellä ja Jamesin kauhuksi äidin silmät täyttyivät kyynelistä. ”Voi, Jamie…”
”Minä olen varma, että teistä tulee mahtavia vanhempia”, Amelie sanoi hymyillen rohkaisevasti ja katsoi heitä kasvot iloa hehkuen. ”Odottakaa vain. Kun ensi kertaa näette hänet – onko se muuten tyttö vai poika?”
Kaikkien katseet porautuivat yhtäkkiä Avaan. Tyttö liikahti vaivaantuneena. James kietoi kätensä tämän ympärille. ”Emme tiedä vielä.”
”Oletteko käyneet parantajan luona?” Ginny kysyi silmät edelleen liikutuksen kyyneleitä täynnä.
”Emme vielä”, Ava mutisi. ”Menemme heti joulun jälkeen.”
James nielaisi. ”Joo. Niin me sitten kai teemme.”
Harry katseli Jamesia ja alkoi hitaasti hymyillä. ”Tästä tulee vielä mielenkiintoista.”
Albus ja Lily virnistivät toisilleen. ”Älä muuta sano!” Albus huudahti.
”En malta odottaa”, Lily sanoi innoissaan. Shawn nauroi.
Yhtäkkiä eteisestä kuului avautuvan oven ääni ja iloinen ääni huikkasi: ”Hyvää joulua!”
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat ja Roxanne astui eteisestä keittiöön iloisesti hymyillen punainen tonttuhattu päässään ja valtavat, valkoiset, karvaiset ja pörröiset bootsit jaloissaan. Tytöllä oli kädessään valtava puska jonkinlaisia vihreitä oksia.
”Mitä nuo ovat?” James kysyi epäluuloisesti.
”Misteleitä!” Roxanne huudahti ja riisui turkoosin kaulahuivinsa. ”Laitetaan niitä joka puolelle Kotikoloa niin saadaan paljon pusuja joululahjaksi!”
”Miksi sinä haluat pussailla sukulaisiasi?” Lily kysyi huvittuneena.
Roxanne kohautti olkiaan. ”Jotkut serkut ovat aika söpöliinejä.”
”Niin kuin esimerkiksi minä”, James sanoi iskien silmää Roxannelle, joka hymyili aurinkoisesti ja iski silmää takaisin.
”No, etenkin sinä, Jamie.”
”Vai misteleitä”, sanoi Harry huvittuneena. ”Rox, tiesitkö sinä Jamesin ja Avan saavan vauvan?”
”Ai, te tiedätte?” Roxanne riemastui. ”Eikö olekin mahtavaa? Lohikäärmerakastaja vaihtamassa vaippoja ja irvistelemässä ruokaa roiskivalle pikku taaperolle – tuskin maltan odottaa!”
”Tehän voisitte hankkia talon jostakin tästä läheltä”, Ginny mutisi ja katsoi jonnekin kauas kuin olisi piirtänyt jonkinlaista tulevaisuudennäkymää mielessään. Jamesin kurkkua alkoi kuristaa. Ava vilkaisi häntä hieman kauhuissaan kuin olisi tiennyt, mitä hän ajatteli ja tunsi.
”Tämä on tullut melkoisena yllätyksenä Jamesille ja Avallekin”, Shawn loikkasi keskusteluun mukaan ja katsoi Harrya ja Ginnyä tyynnyttelevästi. ”Kaikenlaiset vihaiset lesbiaanit ovat olleet heidän rakkautensa tiellä.”
”Kaikki järjestyy kyllä”, Lily sanoi katsellen Jamesia melkein hellästi.
James pakottautui nyökkäämään. ”No niin, näin nyt on sattumoisin päässyt tapahtumaan ja palaamme asiaan, kun tiedämme enemmän. No niin, hyvää joulua kaikille!” Hän kohotti glögimukiaan ja kaikki kolauttelivat omiaan toistensa mukeihin. James hymyili Avalle, joka hymyili takaisin. James sipaisi tytön poskea peukalollaan ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Kaikki lutviutuu vielä, lupaan sen.”
Ava naurahti. ”Jos sanot niin.”
”Missä Fred ja George ovat, Rox?” Ginny kysyi Roxannelta, joka oli istuutunut Amelien viereen ja ryhtynyt voitelemaan itselleen sämpylää.
”Siellä missä ovat olleet koko joululoman ajan. Sohvalla.”
”Sohvalla?” Harry toisti.
”Jep. Viikon verran olen katsellut heidän lorvimistaan ja haistellut heidän sohvalla löyhkääviä olemuksiaan. He juovat tuliviskiä, jaarittelevat ikuisuuksia kaikenlaisesta tylsästä, naistensa menettämisen tuskasta – joo se on kyllä aika inhottavaa - murjottavat, nauravat, itkeä tihrustavat – mutta suurimman osan ajasta piereskelevät.” Roxanne huokaisi raskaasti. ”Eikä siinä vielä kaikki. Heidän välissään sohvalla nököttää jatkuvasti senior Fred Weasley kannustuksia hokien – harmi vain, että minä olen ainoa, joka kuulee hänen jatkuvan höpötyksensä! Äiti pörrää ympäriinsä ja höpöttää, että Georgen ja Fredin pitäisi antaa periksi surulleen ja vain surra – ja sitten jatkaa taas elämäänsä, entistä vahvempana ja tietoisempana siitä, mikä oikeasti on tärkeää tässä maailmassa. Äiti on kyllä ihan oikeassa”, Roxanne sanoi nyökkäillen kuin itsekseen. James katseli pienen hymyn kohoavan Roxannen suupieleen ja hänen kurkussaan tuntui omituista kylmää poltetta. Roxanne näytti hohkaavan jonkinlaista näkymätöntä kauneutta – tytöstä suorastaan hehkui onnellisuus, joka kosketti Jamesia jostakin läheltä rintaa ja sai hänen arpisten käsivarsiensa kaikki karvat nousemaan pystyyn.
”Kai George ja Fred tulevat Kotikoloon?” Ginny kysyi ja vilkaisi Harrya kulmiensa alta.
”He väittivät viettävänsä joulun sohvalla, mutta en usko että he uskaltavat uhmata Molly-mummoa”, Roxanne sanoi yhtäkkinen surun häivähdys äänessään. Tyttö kohensi asentoaan. ”Mikä tämä wannabe-kuolonsyöjien hyökkäys Kotikoloon ja Taikaministeriöön oikein on? Rose höpötti minulle jotakin käsittämätöntä Scorpius Malfoysta ja jästien pelastamisesta – ”
”Koska sinä olet Rosea nähnyt?” Lily tiukkasi.
Roxanne vilkaisi Lilyä ihmeissään. ”Hän tuli käymään eilen illalla.”
”Miksi et pyytänyt minua mukaan?”
”Miksi et itse tullut käymään?”
”Miksi et ole itse tullut käymään?”
”Olen hengaillut isäni, veljeni, kuolleen äitini ja kuolleen setäni kanssa.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja näytti kyllästyneeltä. Sitten tyttö näytti muistavan jotakin ja katsoi Harrya. ”Ai niin, Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo ja sievä punapäinen ja vihreäsilmäinen lady lähettävät terveisiä ja sanoivat, etteivät voisi olla sinusta ylpeämpiä, Harry-setä.”
Harry räpytteli silmiään sarvisankaisten silmälasiensa takana näyttäen liikuttuneelta. ”Kiitos, Roxanne.”
”Kiitä kelmejä. He ovat ihan mahtavia.”
”Sitä he todella ovat.”
”En voi uskoa, ettette sinä ja Rose pyytäneet minua mukaan”, Lily sanoi Roxannelle huomionhakuisesti. Jamesin teki mieli nipistää Lilyä nenästä.
”No, ei itselläsi varmaan seuran puutetta ole ollut”, Roxanne sanoi ja vilkaisi Shawnia merkitsevästi.
”Lily on lennellyt paljon”, Shawn pisti väliin. Lily mulkaisi poikaa kiukkuisesti.
Roxanne näytti iloiselta. ”On kyllä ollut nätti ilma.”
Shawn nyökkäili. ”Niin on. Lensimme yksi päivä Jamesin ja Jasperin kanssa vuorille ja sieltä vielä meren ylitse – säikäytimme pari kentauria ihan tolaltaan ja ne yrittivät keihästää meidät nuolillaan – ”
”No huh huh!” Roxanne huudahti innostuneena.”Osuivatko ne?”
”Minuun vain”, James huokaisi ja hieroi takapuoltaan. ”Se sattui.”
Harry ja Ginny nauroivat kuulostaen melkein alistuneilta, äiti vilkaisi Jamesia kulmiensa alta.
”Eiväthän wannabe-kuolonsyöjät pääse Kotikoloon?” Amelie kuiskasi kuulostaen hieman säikyltä. Albus puristi tytön kättä.
”Eivät he pääse suojataikojemme lävitse”, Harry lupasi rohkaisevalla ja luottamusta herättävällä äänellä.
”Miksi maailmassa on oltava ilkeitä ja inhottavia ihmisiä?” Amelie mutisi tuohtuneena, mikä oli sinänsä huvittavan näköistä tytön pikkuruisen ja enkelimäisen olemuksen takia.
Se oli kysymys, mihin kukaan ei osannut vastata.
He söivät joulupipareita ja joivat glögiä viivytellen. Kukaan heistä ei halunnut lähteä Kotikoloon liian aikaisin, Molly-mummo oli mahdoton touhottaja pyhien aikaan ja rauhoittui vasta iltaa myöten. Sitä paitsi kaikki veisivät ruokaa Kotikoloon niin paljon, etteivät he todennäköisesti liikkuisi ennen loppuvuotta, joten Mollyn touhotus oli rakastettavan hölmöllä tavalla turhaa.
Jasper saapui puolen päivän jälkeen tuoden heille joululahjaksi hienon ja valtavan velhoshakkilaudan ja haastoi kaikki pelaamaan. Peli jatkui tuntikausia. Albus oli ylivoimaisin, mutta Jasper oli melkein yhtä hyvä ja lukuisien otteluiden jälkeen oli jäljellä enää viimeisin ja kaikista tasavertaisin ottelu Jasperin ja Albuksen välillä.
James huomasi Lilyn vievän Roxannen olohuoneen puolelle Jasperin syödessä molemmat Albuksen ratsuista. Hän höristi korviaan kuullakseen pikkusisarensa ja lempiserkkunsa keskustelun tietämättä itsekään oikeastaan miksi häntä kiinnosti, mitä tytöt höpisivät.
”No, mitä kuuluu?” Lily kysyi omituisen patoutuneella äänensävyllä.
”Johan minä kerroin.” Roxanne kuulosti ivallisella tavalla hämmentyneeltä. ”Mitä sinulle kuuluu? Oletteko jo testanneet Shawnin kanssa jokaisen huoneen seksuaalisen värähtelytaajuuden?”
James oli tukehtua glögiinsä.
”No, ei oikeastaan. Talo on ihan täynnä väkeä koko ajan ja James ja Shawn ovat kuin paita ja peppu – isä pisti Shawnin Albuksen huoneeseen nukkumaan, mikä on mahdottoman epäreilua, kun Ava kerran saa nukkua Jamesin huoneessa – ”
Jamesia ällötti ja hän päätti lopettaa kuuntelemisen, mutta kuuli Lilyn seuraavan kysymyksen ja höristi korviaan.
”Oletko nähnyt salaista rakastajatartasi pyhien aikana?”
Kuka oli Roxannen salainen rakastaja?
”En.” Roxannen ääni kuulosti täysin neutraalilta.
”Oletteko te vielä yhdessä?”
”En minä tiedä mitä me olemme. Mennäänkö pipareiden luokse? Kohta lähdemme Kotikoloon ja siellä on Dominique ja sehän tarkoittaa sitä, ettemme näe yhtäkään piparia tai – ”
” – tai kuppikakkua ellemme ole vikkeliä kuin ryhmyt”, Lily täydensi ja Roxanne pärskähti.
”Aivan niin.”
Tytöt tulivat takaisin keittiöön Albuksen syödessä Jasperin kuninkaan. Albus pomppasi riemuissaan seisomaan ja teki jonkinlaisen aaltomaisen tuuletuksen saaden Amelien tirskahtamaan ja Jamesin luomaan pikkuveljeensä kärsivän katseen. Jasper tuijotti typertyneenä shakkilautaa kuin ei olisi voinut uskoa kukkakeppimäisen Albuksen peitonneen hänet hänen omassa lajissaan.
Harry taputti Albusta ylpeänä olalle ja Ginny nousi seisomaan. ”Alkaa olla jo aika myöhä. Mummo suuttuu, jos emme pian ilmesty joulun viettoon.”
Harry nyökkäili. ”Lähdetään.”
”Minä menen hormiverkon kautta ruokien kanssa”, Ginny organisoi. ”Te muut voitte ilmiintyä.”
”Minä voin auttaa sinua”, Roxanne sanoi Ginnylle, meni jääkaapin luokse ja ryhtyi tyhjentämään sitä.
”Kiitos, Roxanne.”
Kaikki lähtivät eteiseen noutamaan viittojaan ja siitä ulos terassille. Taivas oli synkän ja ankean harmaa ja ilma haisi jotenkin rautaisen kostealta. James kietoi kätensä Avan ympärille heidän astuessaan portaat alas pihamaalle. Lumi tuntui sohjoiselta ja märältä kenkien alla.
He antautuivat ilmiintymiselle ja sen tuomalle puristavalle tyhjyydelle. James mietti Kotikoloa, mummo ja pappa Weasleyn kummallista, pyöreää, korkeaa ja vinon pitkulaista taloa. Se oli aina tuntunut yhtä paljon kodilta kuin Godrickin notkonkin koti.
James tiesi heti jonkin olevan vialla kireän pakkasilman iskiessä hänen kasvoilleen. Joka puolelta kuului epämääräistä murinaa ja vain sydämenlyönnin pituisessa hetkessä James tajusi Kotikolon hämärän pihamaan olevan täynnä valtavia, tummia susia, joiden keltaiset silmät kiiluivat nälkäisinä ja tappavina ympäröiden heidät uhkaavina ja voimakkaina kaikkialta.
Ava äännähti kauhuissaan ja James puristi tytön syliinsä vaniljantuoksuisen lehähdyksen pyyhkäistessä hänet lohduttavaan syleilyynsä. Joka puolelta heidän ympäriltään kuului vaimeita poksahduksia Harryn, Lilyn, Shawnin, Jasperin, Albuksen ja Amelien ilmiintyessä heidän luokseen.
Taivaalla välähti vihreä välähdys ja valtava, vihreänä hohkaava pääkallo valaisi taivaan ja sen suusta kiemurteli ulos tappava käärme.
”Takaisin kotiin!” Harry karjaisi. ”Heti!”
”Ei käy!” James huudahti. Kotikolo kohosi kohti harmaata taivasta hänen takanaan ja sen keittiön ikkunasta hohkasi heikosti, mutta lohduttavasti valoa ja sieltä kuului etäistä puheensorinaa. Jostakin kauempaakin kuului suden ulvontaa.
Jamesin sydän hakkasi hulluna hänen rintaansa vasten. Nämä ihmiset hänen ympärillään olivat hänen ihmisiään ja ihmiset sisällä Kotikolossa olivat myös hänen ihmisiään. Eikä James Sirius Potter koskaan hylkäisi omia ihmisiään.
Sudet paljastivat kellertävinä hohkaavat hampaansa irvistellen ja ulvoivat kuin ilmoittaen olevansa valmiina taisteluun. James puristi taikasauvaansa ja irvisti.
”Hyvää joulua vaan.”


   
      

....rivivälit -.-

[Enkelintekijä]

Hee, jatkoa!

Oikein sujuvaa kerrontaa ja dialogi soljuu sinne sekaan hyvin. Meinasin ruveta kikattamaan tuolla, kun Shawn totes, että James oli yrittänyt murhata sen korvapuustilla. Loistava repliikki! En osaa kommentoida kunnolla... No jaah, tämä on tosi kiva ficci ja pidit laatia yllä tässäkin luvussa. Kukkakeppi on kiva. Siis Albus, olen edelleenkin ihastunut siihen. Mutta mikä cliffhanger tämä loppu, ei tällaiseen kohtaan saa lopettaa!

Muuta en osaa sanoa... Paitsi että Rox kuolleineen on hulvaton. Jatka vain, lupaan yrittää kommentoida.

[Saphira]

Uusi lukija täällä näin! o/

Täytyy sanoa, että James on mahtava! Varsinkin siinä aurorikoulutuksen alussa puhui jostain napanöyhdästä ja hihittelin yöllä sille ja muille jutuille. James on kuin vanhempi James tai Sirius. Ehkä enemmänkin Sirius.
Shawn on kans ihan kiva hahmo Jasperin ja Jacobin juttu oli mielenkiintoinen ja kiva kun jacob ei ollutkaan mikään kuolonsyöjä. Ja wannabe-kuolonsyöjä (puhelimen automaattinen tekstinsyöttö ehdotti itekkin tuota sanaa, onkohan yleisessä käytössä? ) on joten huvittava varsinkin kun Harry tai Ginny puhuivat wannabe-kuolonsyöjistä :
Syy, miksi aloin lukea tätä ficciä, oli Rose/Scorpius. Ite aina ajattelin Rosen sellasena kauniina ja temperamenttisena ja hyvänä huispaajana, vähän samanlaisena kuin Lily on tässä sinun ficissäsi. Scorpiusta en taas uskonut pimeän puolelle, mutta kiva kun ei ole kuitenkaan paha ja ei oikeastaan haluaisi osallistua siihen (?). Ja ajattelin, että ne ei ois ollu aluksi noin huonoissa väleissä, mutta ihanaa jos pistät heidät yhteen. <3 Joten lisää Rosea ja Scorpiusta!!!

Äh, en muista kaikkea mitä piti sanoa, mutta tässä nyt jotain kommenttia. Miten pitkän ficin ajattelit tästä muuten tehdä? ja kirjoitat tosi hyvin ja keksit hyvin mielikuvituksellisia juonenkäänteitä tarinaasi  Eli tätä on todella mielenkiintoista lukea

[jacoblove]

Saphira, ihanaa, uusia lukijoita! kiva että hahmiot ovat mieleisiä, Rosea ja Scorpiusta on kyllä luvassa Tarinaa on päässäni ficin kevääseen asti, mutta voi olla että jossakin vaiheessa hyppään parin kuukauden yli... saas nähdä kiva että tarina on mielenkiintoinen, kiitos paljon kommentistasi!

Enkelintekijä, kiitos paljon sinullekin kommentistasi ja mukava kuulla, että tykkäilet hahmoista ja minulla on joku pakkomielle lopettaa luvut tosi inhottaviin kohtiin, en tiedä miksi, olen pahoillani


Tämän osan kirjoittaminen oli tosi haasteellista, on muuten ihan himputin hankalaa kirjoittaa tapahtumista, kun on parisen kymmentä hahmoa joista pitäisi kirjoittaa..... tämä osa on aika haikea, mutta kuvittelemani tarinan ja ficin tulevaisuuden kannalta välttämätön.. risut ja ruusut otetaan ilolla vastaan

40. Susimaisen surullista joulua
24.12.2023

Roxanne tömähti Kotikolon ruskein ja punaisin kuosein koristellun olohuoneen matolle. Vihreät ja punaiset jouluvalot vilkkuivat keittiöstä olohuoneeseen melkein irvokkaasti. Roxanne ehti tuskin äännähtää valittavasti, kun Molly-mummo jo nappasikin muffinssi- ja porkkanalaatikkovadit hänen käsistään ja nosti hänet pystyyn. Seuraavassa hetkessä Roxanne tajusi nenänsä litistyvän mummonsa uhkeaan rintavarustukseen tämän halatessa häntä lempeästi, mutta häiritsevän napakasti.
   ”Hyvää joulua, mummo!” Roxanne kähähti.
   ”Hyvää joulua, rakas Rox”, mummo toivotti lämpimästi ja sipaisi hänen poskeaan sormellaan. Sitten Molly pyöritti päätään melkein tuohtuneen oloisena. ”Minulla on kyllä ikävä sinun hiuksiasi.”
   Roxanne irvisti ja haroi lyhyitä, mustia hiuksiaan. ”Miksi? Niitä oli ihan liian paljon ja ne painoivat enemmän kuin pääni.”
   ”Niin ihanat kiharat.” Molly niiskahti melkein dramaattisesti.
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Söin niitä aina vahingossa unissani. Kuvittele se tunne herätessäsi, kun suusi on täynnä vieraita kiemuroita karvoja. Hyh. Miksi te ette ole vielä koristelleet joulukuusta?”
   Olohuoneen nurkassa nökötti kaljusti vihreä kuusi, jossa ei ollut lainkaan koristeita. Molly vilkaisi puolihuolimattomasti puuta.
   ”Ajattelimme koristella sen kaikki yhdessä. Isäsi ja veljesi ovat muiden miesten kanssa ulkona – he menivät lämmittämään saunaa.”
   ”Arvasin, etteivät he uskaltaisi olla niin pönttöjä, etteivät ilmestyisi paikalle”, Roxanne huokaisi helpottuneena. Keittiöstä kuului riitelemisen ääniä ja hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
   Molly huokaisi. ”Ronilla ja Rosella on hieman erimielisyyksiä”, mummo kertoi punaista essuaan oikoen.
   Roxanne virnisti. Rose oli kertonut hänelle edellisenä iltana kaiken Scorpiuksesta – salaista suudelmaa myöten. Ron oli raivoissaan, vaikkei edes tiennyt Rosen ja Scorpiuksen välillä olevan vipinää.
   ”Mitä himputtia se saastan jälkeläinen sinulle oikein teki Azkabanissa?” Ronin ääni pauhasi. ”Et sinä ennen – häntä - joutunut ikinä mihinkään vaikeuksiin!”
   ”Typerän  turhia ja tylsiä asiakirjoja plärätessä on vaikea joutua vaikeuksiin!” Rosen ääni kuulosti turhautuneelta. ”Scorpius ei tehnyt minulle mitään! Hän yrittää vain auttaa minua!”
   ”Auttaa sinua missä?” Ron parahti.
   ”Johan minä olen kertonut monta kertaa! Minä ja Scorpius yritämme pelastaa jästit!”
   ”Sinä – ja Scorpius Malfoy – haluatte pelastaa jästit?” Ronin ääni oli epäuskoisen ontto ja Roxanne saattoi nähdä sielunsa silmillä Ronin järkyttyneet kasvot. ”Miltä helkkarilta te haluatte jästit pelastaa?”
   ”Ja miten Taikaministeriön valtaaminen edesauttaa jästien pelastusta?” Hermione pisti väliin. Molly ja Roxanne vilkaisivat toisiaan.
   Rose huokaisi kärsivästi kuin olisi puhunut pikkulapsille. ”Taikaministeriön valtaaminen on sen inhottavan susimies Thomaksen suunnitelma, ei Scorpiuksen! Hän haluaa puhdistaa maapallon jästeistä, koska he pilaavat meidän planeettamme! Minä ja Scorpius haluamme auttaa jästejä tajuamaan maailmassaan vallitsevan kaaoksen, heidän maailmassaan on tapahtunut kauheita asioita viimeisten vuosien aikana! He antoivat kaikkien mehiläisten kuolla sukupuuttoon, mikä vaikeuttaa hedelmien, marjojen ja kasviksien saantia ja monissa maissa ihmiset ovat vaarassa kuolla nälkään, kun mehiläiset eivät enää pölytä mitään, mistä voisi kasvaa ruokaa! He ovat saastuttaneet meret niin, että kalakin on alkanut olla syömäkelvotonta ja myös ne kuolevat pian sukupuuttoon! He ovat tuhonneet metsiä niin, että kohta he joutuvat kävelemään ympäri maailman happinaamarit naamalla, kun ei ole tarpeeksi puita tuottamaan tarpeeksi happea! Heidän maailmassaan on järjenvastaisia sotia, joissa miljoonat ihmiset ovat kuolleet täysin turhaan – ja sodat vain jatkuvat! He tuhoavat kaiken ympärillään ja heidät on saatava tajuamaan se, ennen kuin on liian myöhäistä!”
   ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” Hermione kysyi kuulostaen pöyristyneeltä.
   ”Internetistä!”
   ”Mistä ihmeen ernetistä?” Ron pihahti kuulostaen siltä, että keskustelu oli siirtynyt aikoja sitten alueelle, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.
   Rose huokaisi kärsivästi. ”Minä ja Scorpius aiomme pelastaa jästit, ymmärsitte te sen tai ette.”
   ”Sinä et näe sitä kalpeaa luihua enää, kuuletko!” Ron huudahti närkästyneenä.
   ”Rose, hän piti sinua ja Amelieta sellissä kuukauden ajan”, Hermione muistutti lempeästi.
   ”Entä sitten, ei hänellä ollut vaihtoehtoja! Thomas on sekopää!”
   ”Sinä et ole sen Malfoyn limaisen jatkeen kanssa missään tekemisissä!” Ron pauhasi.
   ”Sinä et minua määrää!”
   ”Minä olen sinun isäsi, joten totta kai määrään!”
   ”No, anteeksi vain, isi, minä täytän pian kaksikymmentä vuotta, joten määräämisoikeutesi meni umpeen kauan sitten!”
   Kuului kiukkuinen oven pukahdus ja Roxanne arvasi Rosen karanneen ulos.
   Molly virnisti melkein ovelasti Roxannelle. ”Nuoren rakkauden pitääkin uhmata sääntöjä. Kapinaa. Siksi se juuri onkin niin kaunista.”
   ”Tosi somaa”, Roxanne mutisi ja Jacob välähti hänen mielessään. Missähän poika vietti jouluaan? Ei ainakaan Jasperin kanssa, kun Jasper kerran oli ollut Pottereilla koko jouluisen päivän ja oli parhaillaan ilmiintymässä Kotikoloon muiden kanssa. Roxannen olisi tehnyt kovasti mieli vain nähdä Jacob. Ehkä olla tämän kanssa tarpeeksi pitkäksi aikaa houkutellakseen tämän kasvoille leikittelevän hymyn. Hukuttautua vaikka ihan vain hetkeksi pojan uhkaavaan tuoksuun ja sen tuomaan paheelliseen, kaiken pois pyyhkivään onnentunteeseen.
   Ginny räsähti takasta matolle inhottavasti muksahtaen ja Molly kiirehti auttamaan tyttärensä pystyyn. Punaiset hiukset sekoittuivat toisiinsa heidän halatessaan toisiaan joulutervehdykseksi.
   ”Hyvä, et kaatanut puolukkahilloa, hieno suoritus”, Roxanne kehaisi. Ginny loi häneen huvittuneen katseen juuri, kun jostakin kuului hurjaa suden ulvontaa.
   Roxannen mielessä välähti heti huispauksen maailmanmestaruuskisat – Jasperin käsivarsi uppoamassa valtavan keltasilmäisen suden kitaan, joka puolella kauhusta kiljuvia ihmisiä ja vihreitä välähdyksiä ja tulen syömiä huispausstadionin palasia – äidin mustana ammottavat, kuolemaan tuijottavat silmät ja huutoon avautunut suu…
   ”Mikä se oli?” Ginny kysyi ruskeat silmät yhtäkkiä hyvin valppaina, selkä suorassa ja käsi hihassa kuin valmiina vetämään taikasauvan esiin. Roxanne, Molly ja Ginny menivät keittiöön, jossa Ron ja Hermione seisoivat näyttäen molemmat yhtäkkiä hyvin säikähtäneiltä. He tuijottivat Kotikolon pihamaalle jäykistyneinä.
   Kauhukseen Roxanne tajusi, mitä he tuijottivat. Piha oli kauttaaltaan täynnä valtavia susia, jotka olivat ympäröineet pienen ihmislauman pihan keskellä – Roxanne näki Lilyn ja Shawnin takertuvan toistensa käsiin, näki Jamesin puristavan Avan syliinsä, Albuksen työntävän Amelien selkänsä taakse ja Jasperin ja Harryn kohottavan taikasauvansa uhmakkaasti –
   ”Rose”, Ron kähähti samaan aikaan, kun Hermione parahti: ”Hugo.” Kuin yhteisestä sopimuksesta aviopari syöksähti ovesta pihalle. Yhtäkkiä susien takaa, kaukaa Kotikolon pihan laidalta, saunan luota syöksähti susia päin punaisia loitsuja kymmenistä eri taikasauvoista. Roxanne ei ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun jostakin kuului rikkoutuvan lasin helinää ja kammottavaa mekkalaa aivan kuin sotamarssi olisi pärähtänyt käyntiin keskellä olohuonetta. Kammottavaa, korahtelevaa murinaa kuului aivan liian läheltä -
   Ginny nappasi Roxannen kädestä kiinni ja oli lähtemässä Ronin ja Hermionen perään, kun Molly huudahti: ”Victoire ja Dominique ovat yläkerrassa!”
   Ginny äännähti tuskastuneena. ”Et ole tosissasi – ”
   Samassa kaksi valtavaa sutta syöksähti keittiöön. Roxanne kiljaisi ja hänen kätensä irtosi Ginnyn kädestä heidän loikatessaan keittiön paljon kärsineen pöydän taakse. Sudet läähättivät innostuneina, niiden keltaiset silmät kiiluivat pahaa enteilevästi ja ne näyttivät irvistelevän -
   ”Estous!” Molly ja Ginny huudahtivat samanaikaisesti ja punaisen valon välkähdyksessä sudet lennähtivät vasten keittiön seinää mahtavasti rysähtäen. Ne eivät kuitenkaan menettäneet tajuntaansa, vaan pyörittivät päitään sekavan oloisina ja syöksähtivät heitä kohti raivostuneina –
   ”ESTOUS!” kuuluivat Lilyn ja Shawnin äänet keittiön ovelta ja sudet lennähtivät jälleen seinää päin, seinä näytti antavan myöten ja katosta tipahteli valtavia puuparruja.
   ”Rox!” Shawn ojensi kättään kohti Roxannea. Roxanne kohtasi Lilyn silmät Shawnin valtavan hauiksen ylitse ja arvasi Lilyn olleen huolissaan hänestä, Lily jos kuka tiesi hänen surkeat taiankäsittelytaitonsa etenkin hätätilanteen yllättäessä. Lily tuijotti takaisin silmät kauhusta selällään, mutta näytti helpottuneelta tajutessaan Roxannen olevan turvassa Mollyn ja Ginnyn kanssa. Molly ja Ginny olivat saaneet sisällä olevat sudet tainnutettua ja ne lojuivat epätodellisen näköisinä puisella lattialla raajat levällään. Ginny katsoi vaativasti heitä kaikkia.
   ”Lily. Mene Shawnin ja Roxannen kanssa kotiin ja odota siellä, kunnes – ”
   ”En mene minnekään!” Lily huudahti. ”Kotikolo on minunkin kotini!”
   Niine hyvineen tyttö syöksähti jälleen sekasortoiseen susisotaan pihalla. Shawn ryntäsi Lilyn perään, Molly ikään kuin värähti tomerasti, vaihtoi Ginnyn kanssa latautuneen katseen ja rynnisti sitten ulos. Ginny irvisti.
   ”Edes hädän hetkellä tyttäreni ei tottele minua.”
   ”Lillero ei osaa ottaa käskyjä vastaan niin kuin normaalit ihmiset”, Roxanne lohdutti.
   Ginny huokaisi alistuneesti. ”Niin. Mutta – sinä siinä. Hae Victoire ja Dominique yläkerrasta ja menkää sitten Godrickin notkoon.”
   Roxannen ilme valahti. ”Enhän minä sitten tiedä yhtään mitä tapahtuu!”
   ”Ei mitään pääse tapahtumaan! Me tainnutamme sudet ja jatkamme sitten joulun viettoa! Luuletko susilauman peittoavan meidän koko sukumme?” Ginny kysyi kuulostaen melkein loukkaantuneelta. ”Ei ole mitään syytä huoleen! Mene!”
   Ja hyvin samannäköisesti kuin tyttärensä Ginny käännähti ympäri punaisten hiusten lehahduksessa ja syöksähti ulvonnan ja huudon täytteiselle pihamaalle.
   Roxanne toljotti tätinsä perään yhden piinaavan pitkän sydämenlyönnin ajan ja säntäsi sitten yläkertaan vieviin portaisiin. Paniikki hakkasi hänen korvissaan humisten. Mitä jos joku susista pääsisi iskemään keltaiset hampaansa johonkuhun Roxannen ihmisistä?
   Roxanne kuuli takaansa murinaa ja hän jähmettyi kauhusta paikoilleen portaiden puoliväliin. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja tajusi tuijottavansa kahta sutta, jotka killittivät häntä portaiden alapäästä lihanhimoisesti.
   Yhdessä ulvahduksessa sudet olivat jo loikanneet portaisiin, valmiina iskemään hampaansa Roxanneen –
   ”Estous!” Roxanne inahti taikasauvaansa puristaen. Hänen sauvastaan melkein räjähti ulos punainen loitsu, joka singahti suoraan vastapäiseen seinään ja räjäytti sen tulilieskoihin. Sudet säikähtivät ja Roxanne irvisti melkein huvittuneena hengenvaarallisesta tilanteesta huolimatta. ”Hups.”
   Samassa sudet alkoivat nauraa. Ne hinkuivat ja hikkailivat ja niiden rinnuksista kuului haukahtelevaa, huvittunutta kähinää. Roxanne toljotti susia ja hänestä tuntui etäisesti siltä kuin hänen silmänsä pullistuisivat hämmästyksestä pois hänen päästään.
   Olenko minä pimahtanut lopullisesti? Roxanne huomasi ajattelevansa susien kikatusta tuijottaessaan. Minä olen niin surkea loitsija, että lihansyöjätappajaelukatkin nauravat minulle. Hienoa, kerta kaikkiaan hienoa!
   Oikeastaan… kyllä, se todella oli aika hienoa…
   ”Oikeasti?” kuului huvittunut, tuttu ääni aivan Roxannen korvan juuresta ja hän loikkasi ilmaan säikähdyksestä kiljaisten.
   ”Mitä sinä täällä teet?” hän sai henkäistyä palattuaan maan pinnalle. Porrastasanne oli tyhjä, mutta Roxanne tiesi Jacobin olevan näkymättömyysviitan alla.
   Samassa jokin viileä ja silkkinen kietoutui Roxannen ympärille ja Jacobin huvittuneesti virnistelevät kasvot olivat aivan hänen kasvojensa edessä. Jacobin leukaa koristi pieni parransänki ja vihreät silmät näyttivät epäluonteenomaisen vakavilta.
   ”Sitä samaa minäkin kysyin itseltäni”, Jacob kertoi puristaen näkymättömyysviittaa heidän ympärillään niin, että heidän vartalonsa painautuivat toisiaan vasten. ”Hommaan itseni vaikeuksiin, se nyt on ainakin varmaa.” Jacob hautasi kasvonsa hänen niskaansa ja veti hänen tuoksuaan sisäänsä. Roxanne nosti kätensä pojan kasvoille, jotta saattoi katsoa tätä tiukasti silmiin.
   ”Mikä on hätänä?”
   ”Teidän pihamaanne on täynnä verenhimoisia susia ja sinä kysyt minulta, mikä on hätänä?”
   ”Minä näen jonkin olevan hätänä”, Roxanne ilmoitti ja katsoi poikaa vaativasti.
   Jacob nojasi otsaansa hänen päälakeensa. ”Tämä oli harhautusta ja huijausta koko juttu. Tajusin sen ihan liian myöhään…”
   ”Mitä sinä puhut?” Roxanne kysyi. Sudet portaissa heidän alapuolellaan tirskahtelivat vieläkin kaiken verenhimoisuutensa unohtaneena.
   ”He valloittavat ministeriön”, Jacob puuskahti ja Roxannen vatsaa kouraisi. ”Thomas tiesi Harryn saavan tietää valtauksesta ja yrittävän estää sen, joten hän kertoi meille väärän päivän harhautukseksi.”
   ”Meidän on kerrottava Harrylle!” Roxanne huudahti kauhuissaan. ”He eivät saa valloittaa ministeriötä!”
   ”Se on myöhäistä, Roxanne”, Jacob huoahti kuulostaen kylmän välinpitämättömältä. ”He ovat jo tehneet sen. Kahlesalpa on varmaankin jo kuollut.”
   ”Ei!” Roxanne irrottautui Jacobista ja käännähti alas vieviä portaita kohti, mutta Jacob kiskaisi hänet käsivarresta takaisin luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Yksi juttu vain ensin.” Ja sitten Jacob nosti kätensä hänen niskaansa ja taivutti hänen vartaloaan toisella kädellään painaen häntä alaselästä itseään vasten. Heidän suudelmansa oli janoinen, melkein kivuliaan kiihkeä kuin Jacob olisi kaivannut Roxannen makua aivan yhtä paljon kuin hän oli kaivannut pojan makua. Roxannen suusta pääsi hämmästynyt äännähdys suudelman valaessa häneen jotakin hyökyvän lämmintä voimaa, joka tuntui täyttävän hänet kokonaan –
   ”Hyvää joulua”, Jacob mumisi Roxannen huulia vasten. Roxanne suuteli poikaa viivytellen vielä kerran ja hymyili.
   ”Hyvää joulua itsellesi.”
   ”Tule. Mennään kertomaan Harrylle.” Jacob lähti taluttamaan häntä näkymättömyysviitan alla alas portaisiin. He ohittivat kikattelevat sudet ja Roxanne vilkaisi Jacobia kulmiensa alta.
   ”Sinä pistit ne nauramaan minulle, etkö pistänytkin?”
   ”Syyllinen”, Jacob myönsi ja huvittuminen pyyhki vakavuuden tämän kasvoilta. ”Sinä räjäytit seinän. Estomanauksella.”
   Roxanne niiskahti arvokkuutta tavoitellen. ”No, ainakin ne hämmentyivät.”
   Jacob pyöritti päätään ja puristi häntä muutaman kerran. ”Kun tämä sotku on ohitse, minä opetan sinua taikomaan. Ilman taikasauvaasi. Käyttämään magian voimia.”
   ”Magian voimia?”
   ”Niin, tiedäthän niitä samaisia voimia joiden avulla näet kuolleita ja enneunia”, Jacob sanoi sarkastisesti. ”Pakkohan jonkun on opettaa sinua puolustautumaan. Entä jos ensi kerralla susien hyökätessä kimppuusi minä en olekaan paikalla pistämässä niitä nauramaan sinulle?”
   ”No, todennäköisesti minä vain muuttaisin ne suolakurkuiksi.”
   Jacob tirskahti, mutta vakavoitui sitten. He seisoivat Kotikolon ovella ja näkymä takapihalla oli melko hurja.
   Tainnutettuja susia oli joka puolella ympäri pihamaata. Roxannen helpotukseksi missään ei ollut verta – huispausstadionin hyökkäyksen aikana ihmiset olivat joutuneet uimaan verilammikoissa.
   Harry ja Ginny seisoivat Ronin ja Hermionen kanssa muista hieman erillään. Hermione elehti käsillään näyttäen selittävän kiihkeästi jotakin miehelleen ja parhaille ystävilleen. Sekä Harry, Ginny että Ron näyttivät kuuntelevan keskittyneesti. George , Fred ja Hugo kävelivät heitä kohti pihan laidalta ja heidän perässään olivat Arthur, Bill, Fleur, Charlie ja Percy. Molly tuijotti taivaalla hohkaavaa pimeän piirtoa näyttäen olevan varuillaan. Jasper ja Teddy kiertelivät maassa makaavien susien seassa taikasauvojaan puristaen.
   James, Albus ja Lily seisoivat partnereineen vain vähän matkan päästä Harrysta ja muista ja Roxannen onneksi pikku Potterit näyttivät olevan kaikissa ruumiin voimissaan. James silitti tärisevän Avan käsivarsia ja Shawn oli kietonut kätensä Lilyn harteille.  Amelie halasi Rosea näyttäen vapisevalta ja Roxanne näki Albuksen kietovan kätensä molempien tyttöjen ympärille.
   Kaikki olivat kunnossa.
   Jacob heilautti näkymättömyysviitan pois heidän päältään ja virnisti Roxannelle. ”Pysy täällä. Emme varmaankaan halua kenenkään näkevän meitä yhdessä. Etenkään tuon ärsyttävän punapään.”
   Roxanne vilkaisi Jacobia varoittavasti. ”Lils ei ole ärsyttävä.”
   ”Onpas.”
   Roxanne huokaisi. ”Vain joskus.”
   Jacob hymähti ja sulloi näkymättömyysviitan taskuunsa. Hän vinkkasi silmäänsä Roxannelle lähtiessään harppomaan pihan poikki kohti Harrya, Ginnya, Hermione ja Ronia. Jasperin katse käännähti heti kaksoisveljeensä ja poika lähti kävelemään tätä kohti kasvot synkkinä kuin arvaten jotakin vieläkin ikävämpää tapahtuneen.
   Roxanne nojasi päätään ovenpieleen ja katseli pihan tapahtumia. Hänen vatsaansa kouri kauhu Taikaministeriön mahdollisen valtauksen takia, muttei hän voinut olla tuntematta helpotusta nähdessään kaikki sukulaisensa turvallisesti jaloillaan. Heidän sukunsa oli pysäyttänyt kokonaisen valtavan susilauman, kuinka mahtavaa se oikein oli?
   ”Mitä helkkaria täällä on tapahtunut?” kuului järkyttynyt ääni Roxannen takaa. ”Ja kuka on räjäyttänyt eteisen seinän tuhkaksi?”
   ”Ja miksi portaissa kikattaa kaksi valtavaa sutta?” kysyi toinen ääni.
   ”Sudet hyökkäsivät kimppuumme ja sillä välin wannabe-kuolonsyöjät valloittivat ministeriön”, Roxanne kertoi kääntymättä katsomaan Victoirea ja Dominiquea.
   ”MITÄ?” Victoire kähähti ja syöksähti Roxannen ohitse pihalle. Dominique tuli Roxannen viereen ja nojasi toiseen ovenkarmiin näyttäen melkein kyllästyneeltä.
   ”Ettekö te kuulleet susien ulvontaa?” Roxanne kysäisi epäluuloisesti.
   ”Luulimme Jamien ja Charlien pistäneen shown pystyyn”, Dominique nälväisi. ”No, ei, me sovittelimme Alankomaista tuomiani vaatteita ja koska meillä oli musiikkia – ”
   ”Okei”, Roxanne keskeytti ymmärtäen kaiken sanan vaatteita kohdalla. ”Minä muuten vieläkin odotan tuliaisiani.”
   ”Saat odottaa ihan rauhassa.”
   ”Tylsä.”
   ”Ovatko kuolonsyöjät oikeasti hyökänneet Taikaministeriöön?” Dominique kysyi vaaleita, prinsessamaisen pitkiä kihariaan sukien.
   ”Jep. Neiti aurorikouluttaja on hyvä ja lähtee pelastamaan arvoisan ministeriömme.”
   ”Etkö sinä sitten tule?”
   ”Minäkö? Tarvitaanko siellä joku muuttamaan kuolonsyöjien varpaat parsakaaleiksi?”
   ”Ehkä.”
   Jacob näytti kertoneen valtauksesta Harrylle ja muille. Harry näytti kuolemanvakavalta nostaessaan sauvansa kurkulleen ja puhuessaan sitten kaikille pihalla oleville Pottereille, Weasleyille ja heidän seuralaisilleen. ”Kuolonsyöjät ovat iskeneet Taikaministeriöön. Tämä oli harhautus.”
   Teddy, Victoire ja Jasper kaikkoontuivat saman tien ja Arthur, Molly, Percy, Bill, Charlie ja George kaikkoontuivat aivan heidän jälkeensä. Percyn viimeisillään raskaana oleva nuori vaimo Audrey juoksi pihan halki neljävuotiaan Molly-tytön perässä, joka näytti olevan innostunut valtavista susista. Dominique Roxannen vieressä huokaisi alistuneesti ja katosi sitten hänkin pienen poksahduksen saattelemana ilmaan.
   ”Kaikki, jotka eivät ole valmiita auroreita tai käyvät vielä koulua, jäävät tänne!” Harry huudahti luoden varoittavia katseita lapsiinsa. Ron ja Hermione katsoivat aivan yhtä varoittavasti Rosea ja Hugoa, jotka nyökkäsivät kiltisti. Heidän vanhempansa näyttivät helpottuneilta, tarttuivat toistensa käsiin ja katosivat ilmaan.
   ”Me tulemme mukaan!” James karjaisi Shawnin, Avan, Lilyn ja Albuksen nyökkäillessä vieressä.
   ”James.” Ginny katsoi Jamesia ankarasti.
   James vain virnisti kadotessaan poksahtaen ilmaan. Shawn, Lily, Albus, Amelie ja Ava katosivat heti hänen perässään.
   Harry ja Ginny vilkaisivat toisiaan näyttäen kauhistuneilta ja kaikkoontuivat lastensa perään. Roxannen suusta karkasi tukahtunut voihkaisu. Samassa hän huomasi veljensä marssivan pihan lävitse kohti Jacobia.
   ”FRED!” Roxanne kiljaisi ja syöksähti ulos meinaten kompastua valtavaan suteen, joka röhnötti kukistettuna Molly-mummon kukkapenkin vieressä.
   Jacob oli huomannut Fredin lähestyvän ja oli nostanut molemmat kätensä ilmaan kuin antautuen. Fred karjaisi raivosta ja iski nyrkkinsä suoraan Jacobin kasvoihin niin lujaa, että poika lennähti maahan. Roxanne irvisti – Fred oli aina käyttänyt mieluummin fyysisiä voimiaan tappeluissa kuin taikasauvaansa, se oli kerta kaikkiaan typerää.
   Roxanne syöksähti Jacobin eteen ja kohtasi veljensä raivosta sokeutuneen katseen. ”Fred! Paikka!”
   Fred tönäisi Roxannen kumoon tieltään kuin kärpäsen ja loikkasi Jacobin päälle lyöden tätä joka puolelle mihin vain suinkin osui raivosta äristen. Jacob ei taistellut vastaan ja otti iskut vastaan omituisen hiljaisena, verta purskahti pojan suusta, nenästä – Roxanne ei kestänyt sitä –
   ”FRED!” Roxanne loikkasi veljensä niskaan, mutta Fred ei edes huomannut ja järkyttyneenä Roxanne tajusi veljensä kasvaneen aikuisen miehen mittoihin ja aikuisen miehen voimat tällä myös oli. Tai ehkä raivo antoi hänelle voimaa.
   ”Minä – tapan – sinut – ” Fred ärisi iskien aina vain uudestaan Jacobin lihaa nyrkillään – hänen kätensä olivat märät verestä.
   ”FRED, SENKIN PYLLYMAISTERI SINÄ OLET KUIN TYHMÄ RAIVOSTUNUT SARVIKUONO! LOPETA!” Roxanne kiljui roikkuen edelleen veljensä niskassa epämukavasti. Hugo ja Rose ryntäsivät heidän luokseen ja tarttuivat Fredin käsivarsiin, mutta veli tönäisi kädet raivokkaasti sivuun ja jatkoi Jacobin mukiloimista –
   ”Sinä tapat hänet!” Rose huudahti. ”Lopeta! Fred!”
   ”FRED!”
   ”Hän – ansaitsee – kuolla – ”
   Roxannesta näytti siltä kuin Jacob olisi menettänyt tajuntansa. Roxanne kiljui ja hänen sydäntään kouraisi. Samassa jotakin kummallista tapahtui – hänen sisällään tuntui räjähtävän jokin kuuma ja paniikilta tuntuva ja hänen ihostaan räjähti ulos valkoinen välähdys, joka sokaisi kirkkaudellaan hänet yhdeksi järkyttäväksi hetkeksi.
   Yhtäkkiä oli aivan hiljaista. Roxanne räpytteli silmiään ja tajusi seisovansa yksin hämärällä pihalla. Fred, Jacob, Hugo ja Rose makasivat kaikki maassa ja näyttivät menettäneen tajuntansa.
   Roxanne toljotti näkyä kauhuissaan. ”Minäkö tämän tein?”
   ”Sinä sen teit, kulta”, kuului tuttu ääni ja Roxanne huokaisi.
   ”Äiti, minussa on jotakin pahasti vialla”, hän huoahti ja laskeutui polvilleen. Hän tunnusteli Fredin kaulaa ja henkäisi syvään helpotuksesta tuntiessaan tämän vahvan pulssin.
   Angelina laskeutui hänen tasolleen ja tummat silmät porautuivat Roxannen silmiin Fredin ylitse. ”Sinussa ei ole mitään vialla, kulta. Sinussa on paljon voimaa, sinun on vain opittava hallitsemaan sitä.”
   ”Niin Jasperkin sanoi”, Roxanne mumisi. Hänen päässään humisi. Oli aivan liian hiljaista. Oli aavemaista. Joka puolella oli hirvittäviä, nukkuvia susia ja hän oli polvillaan mummonsa ja pappansa pihamaalla. Kaikki hänen sukulaisensa olivat lähteneet taistelemaan. Hän oli yksin. Hän oli tainnuttanut serkkunsa ja veljensä. Oli niin hiljaista. Puolikas kuu loisti taivaalla ja synkän harmaat pilvet yrittivät peittää sen. Roxannen silmät hakeutuivat Jacobin kasvoihin.
   Angelina katseli häntä hellästi. ”Sinä olet rakastunut häneen.”
   Roxanne huokaisi. ”Minä rakastun aina kaikkiin poikiin.”
   Angelina hymyili. ”Mutta hän on erilainen, eikö olekin?”
   Roxannen katse pyyhki Jacobia ja hänen sydämessään läikähti jokin polttavan lämmin ja lohduttava. Poika oli niin kaunis. Vaikka tämä oli yltä päältä veressä, Roxanne oli varma, ettei ollut nähnyt koskaan ketään niin kaunista.
   ”Kukaan ei ole niin kuin hän”, Roxanne kuiskasi ja hänen äänensä särähti. ”Jos Fred saa ikinä tietää… hän ei anna minulle koskaan anteeksi.”
   Angelina näytti surulliselta. ”Fred on menettänyt paljon, Roxanne.”
   Roxanne huokaisi. ”Olenko minä paha ihminen?”
   ”Et tietenkään ole”, Angelina vastasi kuulostaen melkein tuohtuneelta. ”Sydän haluaa mitä haluaa. Sinun on oltava vahva, Rox. Maailma tulee muuttumaan lähiaikoina ja teidän kaikkien on oltava vahvoja. Rakkaus ei ole koskaan väärin, muista se.”
   Ja äiti katosi kuin savuna ilmaan.
   Roxanne ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja pieneksi.
   Hän konttasi Jacobin luokse. Pojan hengitys takelteli. Roxanne pyyhki verisiä kasvoja hellästi ja painoi huulensa Jacobin verisille huulille pehmeästi. ”Herää, Jake, sinun on lähdettävä täältä.”
   Jacobin suusta kuului karheaa muminaa.
   ”Sinun on mentävä, ennen kuin Fred herää ja jatkaa sinun mukiloimistasi”, Roxanne mumisi takaisin.
   ”Pyllymaisteri”, Jacob murahti.
   Roxanne irvisti. ”Jep, se minun veljeni todella on.”
   ”Sinä olet sitten hullu, nainen.” Jacobin onnistui kuulostaa huvittuneelta tuskansa lävitsekin. ”Minun on mentävä ministeriöön. Jos he huomaavat, etten ole siellä - ”
   Roxannea karmi. ”Ethän sinä voi! Sinä olet loukkaantunut!”
   Rose alkoi liikehtiä. Tytön punaisia kiharoita koristivat kimaltelevat lumihiutaleet.
   Jacob avasi silmänsä ja niiden vihreydestä heijastui taivaalta loistava kuu. Verinen suu kääntyi melkein ivalliseen hymyyn. ”Olen ihan kunnossa.”
   ”Etkä ole – ”
   ”Olen kunnossa, koska sinä olet kunnossa”, Jacob tokaisi ja nosti kätensä hänen kasvoilleen. Poika veti hänen päätään alaspäin ja suuteli häntä. ”Hyvää joulua, Roxanne.”
   Ja heidän huultensa yhä koskettaessa toisiaan Jacob katosi pienen poksahduksen saattelemana.
   Roxanne tuijotti kohtaa, jossa poika oli maannut ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän ympäri hänen rinnassaan. Kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä, kun hän konttasi takaisin veljensä luokse ja ryhtyi herättelemään tätä.

*

Lily tajusi sillä hetkellä, kun hän astui Taikaministeriön aulaan Shawnin ja Jamesin välissä, että he olivat myöhässä. He olivat aivan liian myöhässä.
   Joka puolella oli kuolleita. Ne raukat, jotka olivat joutuneet jouluaatoksi töihin, olivat jääneet kuolonsyöjien taikasauvojen uhreiksi. Lilyn sisällä alkoi sykkiä paniikki ja hänen kurkkuaan kuristi kauhusta. Aula oli täynnä kuolleita, kirkkaat valot tekivät kaikesta terävän todellista. Verilammikot kiiltelivät marmorisella lattialla. Yhden kaatuneen miehen jalasta puuttui toinen kenkä ja vaaleat, paljaat varpaat pilkistivät esiin tummasta kuoleman merestä.
   Kultaisella korokkeella makasi Kingsley Kahlesalvan liikkumaton hahmo. Hiljaisessa kuolemassaankin tummasta miehestä hohkasi syvää rauhaa.
   Oli niin hiljaista.
   Ja hiljaisuuden halkaisi ilkeä, kylmä ääni. ”Tervetuloa, Harry Potter ja hänen sukulaisensa.”
   Punasilmäisen, ilkeännäköisen Thomaksen kalpeat kasvot ilmestyivät valoa hohkaten heidän eteensä kuin hologrammikuva. Thomas hymyili vinoa, ivallista hymyä ja punaiset silmät kiiluivat kuin ne olisivat olleet täynnä miehen vuodattamaa verta. ”Tämä on nyt minun valtakuntani, minun ja vaimoni. Olemme ottaneet haltuumme kaikki Taikaministeriön voimat, tiedon ja vallan. Varautukaa maailman muutoksiin, Potterit. Tapaamme pian.” Thomaksen ilkeät kasvot nytkähtivät huvittuneina aivan kuin hän olisi muistanut jotakin. ”Ainiin, olin melkein unohtaa. Hauskaa joulua!”
   Hologrammikuva katosi aivan yhtä hiljaa kuin oli ilmestynytkin. Jäljelle jäi ainoastaan kuoleman hiljaisuus.

*

Jouluaatto oli synkempi kuin kukaan oli osannut odottaa.
   Lily istui Shawnin ja Albuksen välissä olohuoneessa. Fred istui synkän näköisenä, kädet puuskassa nojatuolissa ja Hugo istui lattialla takkatulta katsellen nojaten Fredin tuoliin. Ava nojasi Jamesin jalkoihin kasvot itkun raidoittamina. Roxanne makasi selällään matolla ja pieni Molly-tyttö nukkui tytön mahan päällä levollisesti. Rose tepasteli ympäriinsä liikkuen koko ajan olohuoneen ja keittiön väliä levottomana. Amelie nyyhkytti Albuksen sylissä tämän rintaa vasten ja Albus silitti hiljalleen tyttöystävänsä vaaleita hiuksia.
   Aikuiset – tai no, vanhemmat aikuiset – olivat jääneet selvittämään taikaministeriön sotkua. James, Albus, Fred, Shawn ja Hugo olivat hankkiutuneet eroon susien ruumiista – he olivat vieneet ne läheiseen metsään, kun Roxanne oli saanut raivokohtauksen ja kieltänyt heitä polttamasta susien ruumiita, niin kuin he olivat ensiksi aikoneet tehdä.
Lilyllä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä taikaministeriön valtaus tarkalleen ottaen tarkoitti ja miten se muuttaisi velhomaailmaa. Lily olisi halunnut kysyä muilta, mitä kaikki oikein tarkoitti, mutta se tuntui liian uuvuttavalta.
         Hiljaisuus oli painava, eikä ketään huvittanut rikkoa sitä. Pienen Mollyn suusta karkasi raskas huokaus ja Roxanne pörrötti tytön punaisia hiuksia hellästi.
         Molly heräsi ja katseli ympärilleen söpön unisena, hiukset pörrössä ja posket punoittaen. ”Joko saadaan lahjoja?”
Koruttoman joulukuusen alla oli valtava kasa paketteja. Roxanne yritti hymyillä Mollylle. ”Avaa vain kaikki mitkä suinkin saat auki.”
         Mollyn pienet kasvot kirkastuivat ja tyttö ponkaisi seisomaan. Tytön punaiset sukkahousut saivat lyhyet töppöjalat näyttämään hassun suloisilta. Molly meni pakettien luokse ja ryhtyi repimään käärepapereita auki innostuneena. Muut katselivat hiljaisina.
         Roxanne huokaisi, nousi seisomaan ja katosi huoneesta. Kohta tyttö palasi takaisin kantaen valtavaa ruskeaa laatikkoa, vei sen lattialle Mollyn viereen ja ryhtyi nostelemaan sieltä kimaltelevia, pitkiä nauhoja.
         ”Mitä sinä teet?” Fred kysyi melkein inhoavasti nojaten päätään käsiinsä. Pojan rystyset olivat rupisen veriset.
         ”Koristelen joulukuusen”, Roxanne mumisi. ”Se näyttää niin kaljulta.”
         ”Sinä olet kalju”, James mutisi, mutta nousi ylös sohvalta ja käveli tytön luokse. Hän tarttui Roxannen pitelemään hopeiseen, pörröiseen nauhaan ja piteli hetken Roxannen käsistä kiinni. Lily näki ruskeiden nappisilmien porautuvan toisiin melkein samanlaisiin ja kaksikosta huokui voimakas latautuneisuus. Ava liikahti lattialla.
         ”Tehdään siitä kaunis”, James mumisi edelleen hiljaisella äänellä ja ryhtyi kieputtamaan nauhaa kuusen ympärille. Roxanne melkein hymyili ja kumartui jälleen koristelaatikon puoleen. Molly hihkui löytäessään yhdestä paketista laulavan ja liikahtelevan pehmolelukoiran. Takkatulen roihu, käärepapereiden repeytyminen ja koristeiden kahina täyttivät huoneen synkän hiljaisuuden.
         Lily vilkaisi Shawnia. Pojan harmaanvihreät silmät olivat surulliset, mutta tämä hymyili hänelle lempeästi ja sipaisi peukalollaan hänen huuliaan. Lily painoi hetken aikaa päätään pojan vahvaan olkapäähän, nousi sitten sohvalta ja meni Jamesin ja Roxannen luokse auttamaan heitä kuusen koristelussa. Muut vain katselivat heitä hiljaisina paikoiltaan.
         ”Hyvää joulua”, Lily mutisi, kun kuusi lopulta kimalteli erivärisistä koristeista ja sen latvaa koristi valtava kultainen tähti.
         ”Hyvää joulua”, kaikki toistivat hiljaa toisilleen.

[Saphira]

Ihanaa, jatkoa! ^^

Voi ei, ei Kingsley saa kuolla... Eikä kyllä ne muutkaan, mutta Kingsley oli niin hyvä tyyppi.
Ihanaa kun Rose puolustaa Scorpiusta, ah rakkautta <3 Ja Fredin reaktio voisi olla aika mielenkiintoinen, kun se saa kuulla Roxista ja Jacobista.
Ääh, mitä mie nyt kommentoisin... Tämä oli hyvä luku kuten aina ja jonkun kuolonsyöjän näkökulmasta kerrotut tapahtumat voisivat olla jänniä. Toivottavasti sait jotain tolkkua tästäkin kommentista

[LaraLura]

Heippa.

Pitkästä aikaa. Uusia lukuja ♥♥

Luku 39

saattoi olla auroriosaston ylipäällikko

ylipäällikkö

katseet käännähtivät Jamesiin päin etsivät uteliaina

tuo on turhake ja häiritsee tuolla välissä

Ava nyyhkäisi märän kuuloisesti vasten Jamesin rintaa

laittaisin nuo yhteen, mutta tuo märkä sana häiritsee.. Vaiha se vaikkka surkeaksi tms.

Sit ne taas hävis. Mut tyksin siun kirjottamistyylistä todella paljon. Ginnyn ja Harryn reaktiot oli hyvät ku Amelie lipsautti Avan ja Jamesin lapsen. :DD Mikseivät kaikki menneet hormiverkon kautta, kun tiedossa oli hyökkäys?? Kukaan ei olisi silloin jäänyt ansaan.

Luku 40

Ja sitten en löytänytkään mitään. :DD Pari kohtaa oli sellasii, et piti lukee toisen kerran jonka jälkee tajusi lukeneensa väärin. Tekstisi vie mukanaan. Nauravat sudet.

Minnen saa enempää ajatuksiani kirjotettuu tähän, joten jään odottamaan jatkoa.
♥: Lara

[jacoblove]

LaraLura, voi vitsi sulla on tarkat silmät tää on hyvä ei tarvi betaa kun sinä pysyttelet lukijana kiitos paljon taas kommentistasi kiva että tyksäilet

Saphira, inhottavaa ku hahmoja pitää kuolla et tarina menis eteepäin, taidan olla aika julma ;( hmm kuolonsyöjän näkökulmasta voisi olla kyllä aika mielenkiintoista kirjoitella, pistetään korvan taakse kiitos sinullekin paljon kommentistasi!


Tätä osaa oli tosi hauska kirjoittaa, kirjoittelin tässä aamun aikana kymmenisen sivua tästä kahdentoista sivun pituisesta pätkästä Aurinkoista viikonloppua kaikille! ps. nuo rivivälit ei vain toimi ja niiden yksittäinen läpikäyminen tuntuu monen tunnin koneella istumisen jälkeen aivan liian rankalta...

41. Yllätyksiä
26.12.2023

Harry hämmensi hitaasti kahviaan taikasauvallaan. Maito piirsi kuumaan, mustaan liemeen erilaisia kuvioita. Hitaasti nesteen pinnalle näytti muodostuvan kolkkosilmäinen pääkallo. Harry kurtisti kulmiaan kahville ja siemaisi siitä sitten rikkoen pääkallokuvioisen pinnan.
   Aamu kohosi hiljalleen ikkunan takana.  Sininen taivas kellersi sieltä, mihin nousevan auringon säteet siihen osuivat. Eilen aamulla taivas oli ollut punertava, ihan kuin se olisi ollut tietoinen viattomien ihmisten verenvuodatuksesta.
   Kingsley Kahlesalvan tummat, rauhalliset kasvot välähtivät Harryn mielessä ja hänen kurkkuaan kuristi.
   Hän ei ollut melkein muistanutkaan (vaikkei täysin unohtanutkaan), kuinka vaikeaa ja turhauttavaa oli tuntea itsensä aseettomaksi kylmän pahuuden edessä. Nuorena pahaa vastaan taisteleminen oli ollut niin suuri osa hänen elämäänsä, että se oli tuntunut täysin normaalilta. Olihan hän ollut tottunut ilkeilyyn ja pahuuteen pienestä saakka, nuorempana Vernon-sedän ja myöhemmin Voldemortin ja tämän kuolonsyöjien muodossa. Nyt, kun hän oli saanut elää melkein normaalia elämää yli kahdenkymmenen vuoden ajan perheensä kanssa, pahuuden palaaminen takaisin taikamaailmaan tuntui pilkallisella tavalla kohtalon ilkeilyltä. Eikö hän ollut muka taistellut pahuutta vastaan riittävästi? Eikö hän ollut ansainnut onnea ja rauhaa perheineen? Eikö hän ollut menettänyt jo tarpeeksi?
Ei ilmeisestikään.
Hän oli luullut, että ministeriön lukuisat suojataiat pitäisivät ministeriön salaisuudet ja voimat turvassa ministeriössä, mutta väärässähän hän oli ollut, kuten oli ollut myös väärässä luottaessaan Kotikolon taikaeläinestotaikojen läpipääsemättömyyteen. Tosin myös Charlie ja Hermione olivat luottaneet niihin: Harry ei ymmärtänyt, kuinka Thomaksen sudet olivat päässeet niiden lävitse. Hermionekaan ei ollut keksinyt uskottavaa selitystä asialle.
Harry huokaisi raskaasti ja keittiön ikkuna hänen edessään huuruuntui. Aurinko osui nyt pihan pienen kummun päällä olevaan kultalehtiseen puuhun ja ilma näytti olevan täynnä kultaisia hippusia. Harry hymyili. Hän ja Ginny olivat istuttaneet kultaiset siemenet kummulle päivänä, jolloin heidän talonsa oli valmistunut. He olivat sanoneet puun kuvastavan heidän yhteistä, uutta elämäänsä. Harry muisti, miten Ginnyn ruskeat silmät olivat näyttäneet niin ikään kimaltelevan kultaista onnea, kuinka nainen oli hymyillyt kuin olisi juuri saanut kaiken mitä oli ikinä keksinyt toivoa ja kuinka tämä oli laskenut haikeasti päänsä hänen olkaansa vasten sivellen samalla valtavaa mahaansa, jossa James oli kasvanut.
Harry muisti, kuinka oli ollut tikahtua nauruunsa Jamesin ja Lilyn kiivetessä kultaiseen, siron hentoiseen puuhun ollessaan polvien korkuisia pikku vintiöitä. Ginny oli rynnännyt huutaen sisältä keittiöstä kaulinta uhkaavasti kädessään huitoen. James ja Lily olivat kiljuneet ja lähteneet äitiään karkuun ja Albus oli tullut Harryn luokse kuistille ihmetellen, miksi James ja Lily halusivat aina olla apinoita. Harry ja Albus olivat katselleet naureskellen Ginnyn takaa-ajoa: lopulta Ginny oli saanut hysteerisesti nauravat Jamesin ja Lilyn kiinni ja kaatanut heidät nurmikolle hurjasti heitä kutittaen. Kaikki kolme olivat nauraneet niin, että piha oli raikunut ja Harry ja Albus olivat yhtyneet nauruun.
Se oli yksi onnellisimmista muistoista, joita Harrylla oli, vaikka niitä olikin kertynyt vuosien varrella monen monta muutakin.
Hän ei halunnut sotaa. Ajatus pyöri Harryn mielessä jatkuvasti. Hän ei halunnut palata siihen aikaan, siihen synkkään ja pelottavaan ankeuteen. Hän ei halunnut herätä joka aamu miettien, kuka hänen läheisistään oli saattanut kuolla yön aikana.
Jos oltiin täysin rehellisiä, Harry ei ollut koskaan halunnut päätyä johtoasemaan, jossa nyt oli. Hän ei halunnut olla se, jolta pyydettiin neuvoja ja päätöstentekoa, hädän hetkellä ohjeistusta ja valintoja. Hittolainen, hän pyysi vieläkin Hermionen apua kaikkiin pulmiinsa ja Ronin mielipidettä kaikkiin päätöksiinsä. Ilman Ginnyä hän olisi varmasti kulkenut hikisissä ja rapaisissa viitoissa.
 Hän oli aina saanut apua kaikkeen, josta oli ikinä saanut kiitosta ja kunnioitusta. Voldemortin kukistaminen oli ollut hänen elämäänsä kirjoitettu tämän omien valintojen ja erinäisten sattumien seurauksena ja kuin ihmeen ja onnen kaupalla Harry oli onnistunut tuolloin niin mahdottomalta tuntuvassa, vaarallisessa tehtävässään, joka oli ennustettu hänen kohtalokseen jo ennen hänen syntymäänsä.
Harry ei käsittänyt, miten Thomas oli saattanut saada koottua itselleen niin suuren ja vahvan armeijan ja mistä tämä oli saanut niin valtaisat voimat, että kykeni hallitsemaan eläimiä niin kuin hallitsi. Tuntui melkein naurettavalta ajatukselta, että mies olisi tehnyt kaiken itse: tämä oli varmasti saanut joltakulta apua, joltakulta, joka oli tarpeeksi ilkeä ja voimakas. Mutta keneltä? Taikaministeriöön jättämässään viestissä Thomas oli sanonut valtakunnan kuuluvan nyt itselleen ja vaimolleen…
Harry olisi tahtonut keksiä tavan, jolla sota olisi voitu välttää. Hän olisi halunnut antaa Thomakselle ja tämän vaimolle kaiken, mitä nämä ikinä keksivät pyytää, jotta nämä olisivat lopettaneet verenvuodatuksen. Ilmeisesti Thomas vaimoineen halusi kuitenkin vain yhtä asiaa: puhdistaa maailman jästeistä. Eikä se ollut mikään vaihtoehto, johon Harry voisi myöntyä.
Vaikkei hän ollutkaan halunnut johtoasemaansa, se ei tarkoittanut sitä, ettei hän olisi ottanut hartioilleen kasaantunutta vastuuta vakavasti. Hän tunsi olevansa vastuussa jokaisesta velhosta ja noidasta ja heidän turvallisuudestaan. Siksi hän tunsi myös sodan estämisen olevan vastuullaan, mutta vain vähän oli enää tehtävissä. Ministeriön valta yletti pitkälle ja jos Thomas itse oli kukistanut edellisen taikaministerin, Kahlesalvan, hän oli vienyt tämän taikaministerin valtuudetkin ja kykeni hallitsemaan Taikaministeriön voimavaroja.
Yhden huoneen voimia lukuun ottamatta.
Ehkä se olisi tarpeeksi, Harry mietti kuumeisesti. Ehkä tuossa huoneessa oleva ase pelastaisi taikamaailman uudelta sodalta, jos he pelaisivat pelinsä viisaasti. Huoneessa piili voima, jota suurempaa ei ollut koko maailmassa ja Harry tiesi Thomaksen haluavan päästä huoneeseen, jossa kukaan ei ollut koskaan vielä käynyt. Hermione oli epäillyt Thomaksen vallanneen ministeriön juuri tuon salaperäisyyksien osastolla sijaitsevan huoneen takia enemmän kuin taikaministeriön vallan ja voimien takia.
Huoneeseen pääsemiseen vaadittiin seitsemän sanomatonta, salaperäisyyksien osastolla työskentelevää ministeriöläistä ja Harry oli omakätisesti pitänyt huolen siitä, että nuo henkilöt olivat varmassa turvassa ja piilossa. Ilman heitä Thomaksella ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä huoneeseen, lähellekään asetta.
Mutta Thomas voisi vaikuttaa taikamaailmaan muuten miten tahtoi. Mikä oli tämän suunnitelma taikamaailman varalle, Tylypahkan ja Aurorian varalle? Tuhoutuisiko heidän uudelleen rakentamansa taikamaailma nyt, kun he olivat melkein kolmenkymmenen vuoden ajan sitä kunnostaneet? Kaikki heidän työnsä valuisi hukkaan.
Harry ei voinut antaa sen tapahtua. Oli keksittävä jokin keino.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut jotakin tärkeää, aivan kuin hän ei olisi tajunnut jotakin hyvin merkittävää. Ajatus ei ollut pelkästään häiritsevä ajatus, vaan vahva tunne, tietoisuus siitä, että jokin oli… erilaista. Harry oli tuntenut jo vuosikausia tuon kummallisen, kutkuttavan voimakkaan tunteen vatsanpohjassaan ja nyt tunne oli vain voimistunut entisestään. Häneltä oli jäänyt tajuamatta jotakin hyvin olennaisella tavalla tärkeää… mutta mitä? Kuin vanhasta tottumuksesta hänen kätensä lennähti otsalle ja siveli salamanmuotoista arpea.
”Sinähän olet aikaisin ylhäällä”, totesi Ginny tullessaan hänen luokseen ruskeat silmät unista mömmöä täynnä. Harry nosti kätensä vaimonsa pisamaisille kasvoille ja kiitti jälleen kerran onneaan siitä, että tämä oli kunnossa. Hän onki sormellaan Ginnyn silmäkulmasta unihiekat pois tämän katsellessa häntä surumielisesti. ”Onko kaikki kunnossa?”
”Onko?” Harry kysyi melkein katkerasti. Hän oli epäonnistunut niin monella eri tavalla, hän oli pettänyt niin monta ihmistä. Ja yksi tärkeimmistä seisoi juuri hänen edessään ja katseli häntä loputon ihmetys silmissään palaen.
”Me pysäytämme Thomaksen”, Ginny sanoi lohduttavasti arvaten, mitä Harryn päässä pyöri. ”Emme anna hänen satuttaa enää ketään.”
”Hän on satuttanut jo niin monia”, Harry mutisi. Kingsleyn rauhoittava hymy käväisi jälleen hänen mielessään. Kingsleyn menetys tuntui kuin viimeisen suojelijan menetykseltä, niin lapsellista kuin se ehkä olikin.
”Hän ei pääse lähellekään totuuden huonetta”, Ginny lupasi synkän peräänantamattomalla äänensävyllä. Harry katseli vaimonsa kasvoja. Ginny oli niin rohkea ja tulinen, täynnä taisteluntahtoa ja päättäväisyyttä. Lily oli perinyt äidiltään niin monia luonteenpiirteitä. ”Minä en suostu hyväksymään, että se hyypiö muuttaa Taikaministeriön, Profeetan, Tylypahkan ja Aurorian omiksi pieniksi kuolonsyöjälinnakkeikseen. Meidän on estettävä se.”
”Minä haluan mennä huoneeseen”, Harry puuskahti.
Ginny jähmettyi ja kääntyi katsomaan häntä ällistyneenä. ”Sinä?”
”Minä”, Harry vastasi ja sai kuin saikin puserrettua pienen hymyn kasvoilleen. ”Minä haluan tietää totuuden. Ehkä me voimme saada sodan estettyä.”
Ginny näytti miettivän asiaa. Se oli yksi monista syistä, miksi Harry rakasti Ginnyä: tämä oli loputtamattoman lojaali, eikä tuominnut koskaan, vaan ajatteli asioita kaikilta kannoilta. ”No, on se parempi idea kuin koota wannabe-kuolonsyöjien vastainen armeija järkyttyneistä ja pelokkaista kansalaisista, vaikka koko kansahan nyt tietysti seuraisikin sinua minne ikinä tahtoisit mennäkään. Vähän niin kuin minä seuraisin sinua minne tahansa”, Ginny lisäsi hymyillen pienesti ja katseli hänen kasvojaan tutkivasti.
Harry hymyili takaisin. ”Kysytään, mitä mieltä Ron ja Hermione ovat.”
Ginnyn suupielet nytkähtivät ja Harry arvasi, että vaimoa huvitti hänen ainainen turvautumisensa parhaisiin ystäviinsä. ”Kysytään.”
Harry ojensi kättään ja veti Ginnyn kainaloonsa. Ginny huokaisi, laski päänsä hänen rintaansa vasten ja katseli huurteisen ikkunan lävitse ulos. ”Näyttää siltä, että uudesta vuodesta tulee mielenkiintoinen.”
”Vähän liiankin mielenkiintoinen”, tuumasi Harry synkästi ja nuuski Ginnyn hiuksista uhkuvaa kukkaistuoksua sisäänsä.
”On meillä paljon hyvääkin, mitä odottaa”, Ginny muistutti hellästi. ”Me saamme ensimmäisen lapsenlapsemme.”
Harryn sisällä läikähti lämmin aalto, johon sekoittui rajua ylpeyttä. ”Kuka olisi uskonut Jamesin lisääntyvän meidän lapsistamme ensimmäisenä”, hän sanoi huvittuneisuus äänestään paistaen. Hän ei koskaan unohtaisi Jamesin kasvoja, kun tämän suloinen tyttöystävä oli paljastanut vatsassaan kasvavasta pienestä ihmeestä. Poika oli näyttänyt kerta kaikkiaan kauhistuneelta aivan kuin olisi pelännyt Avan vatsassa kasvavan lumimiehen, haiskun ja ankeuttajan risteytyksen.
”Minä uskoin aina Albuksen olevan ensimmäinen”, Ginny paljasti, irrottautui Harryn kainalosta ja meni keittiön lieden luokse kaataakseen itselleen Harryn aikaisemmin aamulla keittämää kahvia. ”Hän ja Amelie ovat olleet jo niin monta vuotta yhdessä, että kohta olisi jo korkea aika tehdäkin meille lapsenlapsia.”
Harry hymähti. Ajatus siitä, että hänen kaikki lapsensa olivat niin isoja, että heillä oli kumppanit, oli kummallinen. ”Kyllä he vielä ehtivät. Hyvä vain, että nauttivat nuoruudestaan. Melkein jännittää, miten James tästäkin selviää.” Tumma pöllö lähestyi suoraan kohti keittiön ikkunaa ja Harry meni avaamaan hakasen niin, että lintu saattoi lentää suoraan sisälle. Pöllö lehahti Ginnyn eteen pöydälle ja ojensi koipeaan, johon oli sidottu Päivän Profeeta. Ginny ojentui ottamaan pari kolikkoa keittiötason päällä olevasta kulhosta ja sujautti ne pöllön jalassa olevaan pieneen pussukkaan. Pöllö huhuili iloisesti kiitokseksi ja lehahti takaisin vaaleansiniselle taivaalle.
”Jamesista tulee varmasti mahtava isä. Tietysti häntä pelottaa, hän on vielä niin apina, mutta nopeasti hän vauvaansa rakastuu ja eihän siihen muuta vaadita”, Ginny tuumasi jatkaen heidän keskusteluaan aivan kuin pöllö ei olisi ollenkaan keskeyttänyt sitä. ”Olen melkein varma vauvan olevan tyttö.”
Harry hymyili. Ajatus pienestä Jamesin näköisestä tytöstä Jamesin käsivarsilla oli sydäntä sulattava. ”Tai sitten se on poika.” Ajatus pienestä Jamesin näköisestä pojasta, ehkä pienellä luudanvarrella lentelemässä ympäriinsä, oli aivan yhtä sydäntä sulattava.
Ginny irvisti. ”Melkein toivon sen olevan poika, yhtä vintiö niin kuin Jameskin niin, että hän tietää mitä tuskaa on ollut kasvattaa häntä.”
Harry nauroi istuessaan Ginnyn viereen keittiön pöydän ääreen ja ryhtyessään oikomaan Profeetaa auki. Hänen naurunsa kuoli kuitenkin nopeasti hänen huulilleen.
Päivän Profeetan etusivulla komeili valtava kuva tummasta, laihasta naisesta, joka oli kaikessa elegantissa kopeudessaan hyvin kaunis. Korkeat poskipäät ja terävä leuka saivat naisen näyttämään hieman kolkolta ja tummat silmät olivat ilkeällä tavalla päättäväisen näköiset. Naisella oli pitkät, kurittoman kiharat hiukset.
Naisen kuvan yläpuolella komeili valtava teksti. ”Isabella Volrange – uusi Taikaministeri, uusi aika.”
”Isabella Volrange”, Ginny toisti hitaasti, järkyttyneenä. ”Hän näyttää ihan – ”
”Niin näyttää”, Harry mutisi saamatta katsettaan irrotettua Isabella Volrangen kasvoista, jotka muistuttivat häntä elävästi naisesta, jota hän vihasi koko sydämensä pohjasta, mutta joka oli kuollut jo kauan aikaa sitten. ”Ja… Volrange…”
Ginnyn silmät laajenivat entisestään. ”Niin kuin – ”
”Huomenta”, toivotti Lily laahustaessaan pyjamassaan keittiöön. Tytön syvänsiniset silmät pyyhkivät ensin heidän järkyttyneitä kasvojaan ja sitten Profeetaa. ”Joko wannabe-kuolonsyöjät ovat ilmoittaneet suunnitelmistaan taikamaailman varalle?”
Harry selasi lehteä. ”Ei mitään Auroriasta tai Tylypahkasta. Kummallista…”
Lily risti kätensä puuskaan ja mutristi alahuultaan. Harryn mielestä tyttö oli aina näyttänyt Georgelta ja Frediltä tehdessään niin. ”Minä en halua mennä takaisin Tylypahkaan, jos siellä alkaa vehdata kuoliksia ympäriinsä.”
”Kuoliksia?” Ginny toisti silmiään räpytellen.
”Niin, wannabe-kuolonsyöjiä”, Lily puuskahti kuin asian olisi pitänyt olla täysin selvä.
Harryn mieltä pyyhki musta toivottomuuden aalto. Hän ei halunnut tyttärensä joutuvan käymään Tylypahkaa, jossa kuolonsyöjät pitivät hovia. Hän muisti, mitä kuolonsyöjät olivat viimeksi tehneet Tylypahkassa ollessaan valta-asemassa ja se poikkesi kovin paljon siitä, miten McGarmiwa oppilaitaan kasvatti koulussa.
Hänen oli tehtävä jotakin.
”Öööh – mitä ulkona tapahtuu?” Lily kysyi hölmistyneellä äänellä. Harry kohotti katseensa ja huomasi kymmenien pöllöjen lentävän taivaalta kohti heidän ikkunaansa.
Harry ja Ginny vaihtoivat ankeina katseita. ”Ilmeisesti taikakansa on lukenut Päivän Profeetansa”, Ginny puuskahti.
”Ja nyt he haluavat isän pelastavan tilanteen”, Lily arvasi irvistäen melkein anteeksipyytävästi hänelle.
Harry yritti hymyillä tytölle rohkaisevasti kymmenien pöllöjen lehahtaessa ikkunalaudalle odottavasti huhuillen. ”Kuuluu auroreiden ylipäällikön kuvaan.”
”Sinun ei olisi pitänyt kukistaa Voldua”, kuului Jamesin ääni keittiön ovensuusta ja poika laahusti sisään hämmentävän samantyylisesti kuin Lily vain hetkeä aikaisemmin. Ava tuli Jamesin perässä näyttäen kalpealta ja huonovointiselta. ”Nyt he odottavat sinun pelastavan maailman aina, kun joku hyypiö keksii, että on kiva tappaa ja tuhota.”
”Minä yritän pelastaa tilanteen”, Harry lupasi ja toivoi koko sydämestään pystyvänsä täyttämään lupauksensa.

*

Aamupalan jälkeen Lily hiippaili yläkertaan herättämään Shawnia. Poika nukkui Albuksen huoneessa ja astuessaan veljensä huoneeseen Lily hämmentyi siellä tuoksuvasta Albus-hajusta. Luulisi pojasta huokuvan katkun hälvenneen jo, kun tämä oli asunut jo niin monta kuukautta Amelien kanssa rivitaloasunnossaan.
   Huone oli hämärä ja pieniä valonjuovia karkasi verhojen raosta valaisemaan utuisena leijailevia pölyhiukkasia. Shawn kuorsasi mahtavasti röhnöttäen mahallaan ja vällyjen välistä pilkisti pörröinen, tummanruskea hiustupsu. Poika oli kuolannut tyynyynsä suuren läikän. Lilyn suusta karkasi tukahtunut kikatus. Shawn näytti lutuisella tavalla hassulta.
   Lily veti tummansinisen peiton syrjään ja sujahti sen alle. Shawnilla ei ollut päällään muuta kuin kirkkaanvihreät bokserit ja Lilyn vartaloa pitkin kiisi mielihyvän väristyksiä, kun hän painautui pojan lämmintä ja vahvaa vartaloa vasten.
   Shawn ei herännyt, mutta pojan käsi hakeutui kuin automaattisesti hänen ympärilleen ja puristi häntä lähemmäksi. Lilyä nauratti, kun poika maiskutteli suutaan kuulostaen hyvinkin tyytyväiseltä olotilaansa unissaan.
   Veikeästi hymyillen Lily ryhtyi suukottelemaan Shawnin vartaloa, ensin nautiskellen tämän kaulan miehisestä tuoksusta ja sitten leveän rinnan hieman suolaisesta mausta. Shawnin vatsalihakset olivat mahaa kourivalla tavalla muodostuneet ihanan koviksi ja jänteviksi ja Lily antoi kielensä nauttia pojan mausta laskeutuessaan yhä vain alemmaksi pojan vartalolla.
   Shawn liikahti ja kouraisi Lilyä hiuksista. ”Hmm. Tykkään tästä herätyksestä.”
   Lily hymyili jatkaessaan huulillaan tutkimusretkeään. Pian Shawn tarttui häntä kainaloista, nosti hänet yhdellä sulavalla liikkeellä päälleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi. ”Huomenta.”
   Lily hymyili vasten pojan huulia. ”Huomenta.”
   ”Eihän isäsi ole kotona?”
   ”Ei, hän ja äiti lähtivät Ronin ja Hermionen luokse. Maailmanpelastus juttuja.”
   ”Hyvä.” Shawnin etsivät kädet lähtivät omalle tutkimusretkelleen ja Lilyn vartalo taipui nautinnosta, kun pojan hyväilevät kädet kiusoittelivat häntä. Lily näykkäisi hellästi Shawnin alahuulta vangitessaan tämän vartalonsa vangiksi alleen.
   Kun he myöhemmin menivät keittiöön, he löysivät Rosen ja Hugon istumassa kalpean ja hieman vihertävän Avan ja masentuneelta näyttävän Jamesin kanssa.
   ”Ajoiko kultainen nelikkö teidät tiehenne?” Lily kysyi pirteästi Roselta ja Hugolta, jotka siemailivat kahvejaan alakuloisina.
   ”Joo, heillä on kuulemma aikuisten juttuja keskenään”, Hugo kertoi sinisiä silmiään pyöräyttäen näyttäen kyllästyneeltä. ”Ymmärsin siitä vähästä mitä kuulin, että Harrylla oli jokin idea ja isä ja äiti näyttivät innostuvan siitä. Sitten he huomasivat minut ja käskivät minun lähteä ulos.”
   ”Minäkin jouduin lähtemään, vaikka olen mukamas kotiarestissa”, Rose puuskahti.
   James näytti hieman piristyvän. ”Miksi?”
   Rose vilkaisi Jamesia kulmiensa alta. ”Koska isä kuvittelee, että hänellä on valta pistää minut kotiarestiin, vaikka olen melkein kahdenkymmenen.”
   James näytti kärsivältä. ”Ei, kun miksi hän haluaa pistää sinut kotiarestiin? Sen Malfoyn lieronko takia?”
   ”Scorpius ei ole mikään liero”, Rose tuohtui.
   ”Niin, hän vain piti sinua ja Amelieta kuukauden ajan Azkabanissa, koska on niin kauhean kiva ja mukava”, Hugo tuhahti.
   Rose katsoi veljeään tyynesti. ”Sarkasmi ei sovi sinulle.”
   ”Tyhmyys ei sovi sinulle”, Hugo pisti takaisin omalla rauhallisella tyylillään. ”Luuletko Malfoyn välittävän pätkänkään vertaa sinusta? Etkö muista, kuinka idiootti hän oli sinua kohtaan aina Tylypahkassakin?”
   ”Sitä minä ihmettelen kuinka sinä muistat, kun kerran olit vasta napero meidän ollessamme koulussa.”
   ”Minä olen sinua kaksi vuotta nuorempi”, Hugo muistutti kärsivästi.
   ”Luulisi sen olevan enemmänkin kaksitoista vuotta.”
   ”Hassua, minä olin sanomassa samaa sinulle.”
   ”Tehdään jotakin kivaa!” James huudahti yllättäen kovalla äänellä niin, että kaikki hätkähtivät.
   ”Niin kuin esimerkiksi mitä?” Shawn kysäisi huvittuneena ja laski kätensä Lilyn reidelle siemaistessaan omaa kahviaan.
   James katseli ympärillään olevia odottavasti. ”No, jotakin, niin ettei tarvitse miettiä typerää uutta taikaministeri Isabella Volrangea!”
   ”Mitä?” Shawn hämmentyi ja katsoi Lilyä ihmeissään. Lily ojentautui ottamaan Päivän Profeetan pöydältä ja viskasi sen Shwawnin eteen luettavaksi.
   ”Minulla on huono olo”, Ava puuskahti ja samassa tyttö liikahti kouristuksenomaisesti, vaipui polviensa päälle ja antoi näyttävän ylen keittiön lattialle.
   ”Minun sukkani!” James parkaisi ja ponkaisi seisomaan.
   Hugo työnsi puoliksi syömänsä joulumuffinsin sivuun.
   ”Ava, oletko kunnossa?” Lily kysyi irvistäen. Ava lepäsi polviensa päällä voipuneena.
   ”En usko”, tyttö hönkäisi. James osoitti inhoavasti ensin sukkiaan ja sitten lattiaa taikasauvallaan. Kun keltainen oksennusmönjä oli pesty pois, veli istui takaisin paikalleen ja kietoi kätensä Avan ympärille.
   ”Aamupahoinvointia?”
   ”Jonkunlaista pahoinvointia ainakin”, Ava henkäisi ja vaikeroi mahaansa pidellen. ”Minulla on ihan kamala olo.”
   ”Pitäisiköhän teidän käväistä parantajalla?” Shawn kysäisi katsellen Avaa kulmiensa alta. ”Näytät aika kalpealta, muru.”
   ”Kiitos, mutta eiköhän väri piakkoin palaudu somille kasvoilleni”, James sanoi ivallisesti pojalle.   
   Ava röyhtäisi mahtavasti ja James irvisti vieden nenänsä kauemmaksi Avan kasvoista.
 ”Ei, James, hän on oikeassa”, Ava sanoi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä.”   ”Vihertävän keltaisen, ällöttävän mössönkö takia?” James kysyi epäluuloisesti. ”Parantaja varmaankin antaa sinulle vain käskyn levätä ja juoda paljon nesteitä. Minä voin antaa samaisen käskyn, niin säästymme raskaalta reissulta.”
   Ava siristi silmiään pojalle kiukkuisesti ja Lily ei yhtään ihmetellyt miksi, James ei yrittänyt edes esittää olevansa innostunut viemään raskaana olevaa tyttöystäväänsä parantajan tarkastettavaksi. ”James, me olimme menossa muutenkin parantajan luokse. Aivan hyvin voimme tehdä sen tänään.”
   James mutristi huuliaan. ”Minä olisin halunnut tehdä jotakin hauskaa.”
   ”Apina”, Rose mutisi suupielestään ja Lily virnisti tytölle vahingoniloisesti. Shawn pyöritti päätään huvittuneena ja Hugo virnisti itsekseen.
   ”Sinä voit tehdä sitten jotakin hauskaa!” Ava huudahti kiukkuisesti. ”Minä lähden parantajan luokse!”
   Niine hyvineen tyttö nousi tuoliltaan ja marssi ulos keittiöstä. James katsoi hetken tytön perään kuin miettien, olisiko hänen aivan pakko lähteä tämän perään. Sitten veli huokaisi alistuneesti ja nousi hänkin paikaltaan. ”Me sitten ilmeisesti menemme parantajan luokse. Kuinka jännittävää.”
   James laahusti ulos huoneesta kuin olisi ollut menossa mestattavaksi.
   Rose hihitti pariskunnan mentyä. ”Jamesista ei todellakaan ole isäksi.”
   ”Anna hänelle aikaa”, Shawn pyysi naurahtaen haukahtavasti. ”Hän on vain pieni Lohikäärmerakastajan poikanen.”
   ”Mennäänkö pelaamaan huispausta?” Lily kysäisi muilta.
   ”Ei”, Shawn ja Rose tokaisivat yhteen ääneen. Hugo kohautti olkiaan.
   ”Mitä me sitten tehtäisiin?” Lily kysyi hämmentyneenä.
   ”Lähdetäänkö Viistokujalle?” Shawn kysäisi.
   ”Joo, haetaan Rox ja Fred mukaan”, Hugo ehdotti.
   ”Onko se ihan turvallista?” Rose kysyi huultaan purren. ”Nyt, kun ministeriö on kuolonsyöjien vallassa…”
   ”Minä suojelen sinua”, Lily lupasi tytölle. ”Emme me voi lakata elämästä muutamien typerien kuoliksien takia.”

*

”Kenen idea tämä olikaan?” Roxanne kysyi kulmakarvat koholla heidän astuessaan Viistokujalle. Koko katu oli ankean tyhjä ja vain muutamat noidat ja velhot viilettivät sitä pitkin tiiviisti eteensä tuijottaen kuin peläten pahuuden hyökkäävän kimppuunsa tyhjien hedelmäkojujen takaa.
   ”Shawnin”, Lily kanteli ja Roxanne kääntyi mulkaisemaan Shawnia toruvasti.
   ”Täällähän on ihan kuollutta!”
   Shawn räpytteli silmiään viattomasti tytölle. ”Neiti Magia on sitten hyvä ja keksii paremman idean.”   
   ”Mennään käymään Weasleyn Welhowitseissä”, Hugo ehdotti. Fred seisoi pojan vieressä näyttäen tympääntyneeltä.
   ”Ei se ole auki. Isä halailee tuliviskipulloaan kotona”, punapäinen poika puuskahti.
   ”Sitä samaista, josta minä jouduin kiskomaan sinut irti, että sain sinut lähtemään tänne näiden otusten matkaan”, Roxanne lisäsi irvistäen. Fred irvisti takaisin välinpitämättömästi.
   ”Tehän käytännöllisesti katsottuna omistatte paikan, mennään sinne!” Lily innostui. Weasleyn Welhowitseissä oli kaikenlaista mielenkiintoista rojua. Fred, Hugo ja Shwan lähtivät kävelemään Viistokujaa eteenpäin ja Lily, Rose ja Roxanne jäivät kävelemään hieman poikien taakse.
   ”Lily, Shawn on niin lutuinen”, Rose hehkutti.
   Lily hymyili. ”Niin on. Onko Scorpius yhtä lutuinen?” hän lisäsi hieman epäuskoisesti.
   Rosen hymy näytti hieman lannistuvan. ”Scorpius on omalla salaperäisellä tavallaan mielenkiintoinen.”
   ”Vai mielenkiintoinen”, Lily toisti eikä voinut estää ääntään muuttumasta hieman kylmäksi. ”Teillä oli varmasti hyvin mielenkiintoisia keskusteluita keskenänne, kun hän piti sinua ällöttävässä selissään.”
   Rosen kasvot näyttivät tyyniltä. ”Itse asiassa kyllä meillä oli. Vaikka enimmäkseen minä vain kiukuttelin hänelle ja hän naljaili takaisin.”
   ”Romanttista”, Lily mutisi purevasti. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla niin sinisilmäinen, että luotti Scorpiukseen kaiken sen jälkeen, mitä poika oli tälle ja Amelielle tehnyt.
   ”Lils, anna olla”, Roxanne tokaisi.
   Lily vilkaisi ystäväänsä. ”Et voi sanoa Scorpiuksen olevan hyväksi Roselle.”
   Rose näytti kiukkuiselta, Roxanne taas kyllästyneeltä. ”Ehkä Rose tietää itse paremmin kuin sinä, mikä hänelle on parasta.”
   Lily tuhahti. Rose oli niin sokaistunut omista tunteistaan, ettei tajunnut Scorpiuksen käyttäneen tätä kylmästi hyväksi harhauttaakseen Harrya. Hittolainen, Scorpiuksen harhautuksen takia Kingsley oli nyt kuollut ja taikaministerinä oli joku hullu Volrange-naikkonen! Tosin myös murhaaja-Jacobilla oli osuutensa asiaan Lilyn mielestä. Molemmat lierot tiesivät vain pelkkää kurjuutta ja kuolemaa.
   ”Onko sinulla ja Scorpiuksella sitten jotakin vakavaakin?” Lily halusi tietää Roselta.
   Rose kohautti olkiaan. ”En minä tiedä mitä meillä on. Me haluamme molemmat pelastaa jästit.”
   Lilyä nauratti. Hän ei voinut käsittää, miten Rose olikin saattanut hurahtaa Scorpiuksen jästijuttuihin noin palavasti. ”Miltä te haluatte pelastaa jästit?”
   ”Heiltä itseltään ja heidän järjestäytyneiltä valtioiltaan, jotka käyttävät heitä törkeästi hyväkseen omien etujensa saavuttamiseksi”, Rose kertoi asiallisesti. ”Pian jästien maailmassa käynnistyy kolmas maailmansota, jos kukaan ei pistä valtiovallalle vastaan. Ja se tarkoittaisi suurta tuhoa niin jästien maailmassa kuin meidänkin maailmassamme.”
   Lily yritti vilkaista Roxannea huvittuneena, mutta tyttö katseli vaaleansinisen taivaan ja Irvetan pankin välistä rajakohtaa näyttäen mietteliäältä. ”Rose, sinä taidat ottaa vähän liian kiihkeästi tämän jästijutun.”
   Rose huokaisi melkein alistuneesti. ”Kukaan ei usko minua, enkä minä mahda sille mitään. Tulette kyllä huomamaan, että me olimme oikeassa. Ja sitten on jo liian myöhäistä.”
   ”Mitä mieltä sinä olet tästä?” Lily tivasi Roxannelta, joka vilkaisi häntä kulmiensa alta.
   ”Olen sitä mieltä, että ihminen on viisas ainoastaan silloin, kun tietää, ettei tiedä mitään”, Roxanne sanoi epäluonteenomaisen vakavalla äänellä.
   Lily toljotti tyttöä. ”Mitä tuo nyt sitten tarkoittaa?”
   ”Rox tarkoittaa sitä, ettei kukaan ihminen voi tietää totuutta”, Rose selitti. ”Ja siinähän se maailman salaperäisyys piileekin. Me emme ehkä koskaan saa tietää, mikä on aito totuus.”
   Lilyä ärsytti, että Rose ymmärsi Roxannea paremmin kuin hän itse ja hänen huulensa painuivat mutruun kuin itsestään. Roxanne näytti pistävän sen merkille ja tökkäsi häntä kylkeen nauraen. ”Älä murjota, Lillero!”
   Roxannen nauru sai Lilyn piristymään. ”Okei.”
   ”Rox, etkö sinä vieläkään kerro salaisen rakastajasi henkilöllisyyttä?” Rose kysyi melkein valittavalla äänellä. ”Minä ja Amelie yritimme tuntikausia arvailla, kuka se voisi olla, mutta emme päässeet mihinkään uskottavaan lopputulokseen. Albus kyllästyi meihin totaalisesti.”
   Lilyn silmät melkein söivät Roxannen kasvoja. Vain pieni vihje ja hän ehkä keksisi, kuka ihme oli voinut saada Roxannen niin syvälle pauloihinsa. Roxannen kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta tämän ruskeat silmät välähtivät ja Lily tajusi työn oikeasti välittävän salaperäisestä pojastaan… mutta kuka hitto poika oikein mahtoi olla?
   ”Miksi sinä et suostu kertomaan?” Lily kysyi samanlaisella äänensävyllä kuin Rose, melkein anovan tiedonhaluisella. ”Minä haluan tietää!”
   ”Et halua”, Roxanne puuskahti.
   ”No, totta kai haluan!”
   ”No, halua ihan rauhassa sitten!” Roxanne otti muutaman hassun laukka-askeleen ja jätti Lilyn ja Rosen jälkeensä. Tyttö pompahteli Shawnin, Fredin ja Hugon luokse, jotka olivat pysähtyneet Weasleyn Welhowitsien eteen.
   ”Murtaudummeko me oikeasti sisään?” Rose kysyi epäuskoisesti.
   ”Miksi ei?” Fred kysyi tympeästi.
   ”Siitä tulee hauskaa!” Roxanne huudahti.
   ”Kunhan emme jää kiinni”, Hugo mutisi.
   ”Eiköhän aikuisilla ole tärkeämpääkin mietittävää”, Rose huomautti.
   Shawn katseli Lilyä. ”Mikä sinulla on?”
   Lily pyöräytti silmiään Roxannen suuntaan merkitsevästi. Shawnin kulmakarvat ponnahtivat ylös ymmärtämisen merkiksi. ”Eikö Rox vieläkään paljasta epäsiveellisiä salaisuuksiaan sinulle?” poika sihahti hänen korvaansa kietoessaan kätensä hänen ympärilleen lohduttavasti.
   Lily pudisti päätään surullisesti ja Shawn halasi häntä osaaottavasti. ”Kyllä hän vielä avautuu sinulle, ihan varmasti.”
   Lily tuijotti synkkänä Roxannea, joka nauroi iloisesti Rosen avatessa Weasleyn Welhowitsin puodin oven taikasauvallaan. ”Miksi minusta tuntuu, että kaikista viimeisin asia mitä hän haluaa on minulle avautuminen.”
   Shawn oli ilmeestä päätellen sanomassa jotakin lohduttavaa, mutta jähmettyi siinä samassa ja tuijotti jonnekin kauas Lilyn taakse. Lily käännähti ympäri valmiina näkemään kymmenpäisen kuolislauman, mutta tajusikin sitten Shawnin tuijottavan kahta toisiaan käsistä pitelevää tyttöä.
   Toinen tytöistä oli kulmikaskasvoinen, mustahiuksinen ja melkein poikamaisella tavalla jäntevä, kun taas toinen tytöistä oli vaaleahiuksinen ja seksikkäällä tavalla uhkea.
   ”Mitä hittoa Aqualine tekee magia-Meganin kanssa?” Lily älähti kovaan ääneen. Roxanne, joka oli mennyt Rosen, Hugon ja Fredin perässä sisälle Georgen kauppaan, loikki takaisin ulos silmät selällään.
   ”Mitä?” Roxannen katse kohdistui tyttöihin, jotka kävelivät Viistokujalla heitä päin toisiinsa hyvin keskittyneinä. Siinä heidän silmiensä edessä Aqualine tarttui Meganin kasvoihin ja suuteli tätä suoraan suulle.
   Lily ja Shawn katsoivat toisiaan ällistyneinä. Roxanne näytti kerta kaikkiaan ilahtuneelta. ”Vau, lisää lesbiaanirakkautta! Mahtavaa!”
   ”Miksi minulla on tunne, ettei tästä hyvää seuraa”, Shawn mutisi. Roxanne vilkaisi poikaa melkein kiukkuisesti.
   ”Sinä sovit Lillerolle mainiosti. Teidän maailmannäkemyksenne on suorastaan tuskallisen tylsä! Te näette kaikessa jännittävässä vain vaaran!”
   Lily irvisti tytölle. ”Ja sinä näet kaikessa vaarallisessa vain jännityksen.”
   ”Minä olen sitten mahtava”, Roxanne huokaisi onnellisena ja vilkaisi sitten vielä suutelevia Aqualinea ja Megania. ”Ja minusta tuo on ihan huippujuttu.”
   Lilykin vilkaisi suutelevia tyttöjä. ”Jotakin tästä vielä seuraa, sano minun sanoneen.”

*
Jamesin sydän takoi kiusallisen kovaa hänen rintaansa vasten. Huone, jossa hän ja Ava olivat, oli epänormaalin valkoinen ja avara.
   Ava makasi huoneen keskellä jonkinlaisella kovalla sängyllä valkoisessa sairaala-asussa, jonka kerroksen aulanoita oli tämän käsiin hellästi tyrkännyt. Ava piteli mahaansa molemmin käsin kuin olisi pelännyt sen tipahtavan ja vaikeroi huonovointisena. James silitti tytön hiuksia ja tunsi lievää huonoa omaatuntoa siitä, että toivoi olevansa melkein missä tahansa muualla, vaikkapa taistelussa wannabe-kuolonsyöjiä vastaan.
   He odottivat hiljaisina kätilöparantajan – mikä pelottava ammattinimike – saapumista.
   ”Minä kuulen sinun hikoilusi”, Ava mutisi tukahtuneesti ja tarttui hänen käteensä. ”Yyh, ja tunnen myös.”
   ”Minua pelottaa”, James puuskahti. ”Ei, ei, se ei riitä. Minä olen kauhuissani. Kerta kaikkiaan. Missä se nainen oikein viipyy?”
   ”Rauhoitu”, Ava kehotti tyynnyttelevästi. ”Ajattele iloisia asioita. Tämä on vain lyhyt pieni parantajan tarkastus.”
   ”Vain iloisia asioita”, James mutisi ja puristi silmiään kiinni toivoen käsiensä tärinän hellittävän. ”Oliiveja, hilloa, lättyjä. Oliiveja, hilloa ja lättyjä.”
   Ava yökkäsi. ”Yök! Minkälaisen apinan kanssa minä olen oikein ryhtynyt seurustelemaan? Minua oksettaa muutenkin! Oliiveja, hilloa ja lettuja?”
   James niiskahti arvokkuutta tavoitellen, vaikka uskoikin menettäneensä arvokkuutensa kauan aikaa sitten hetkenä, jolloin metsinkäinen oli puraissut palasen hänen korvastaan. Hän säästyi vastaamisen vaivalta, kun oveen koputettiin ja kätilöparantaja astui sisälle valkoiseen takkiin pukeutuneena. Takin rinnuksissa oli kyltti, jossa luki: ”Kätilöparantaja Haikara.”
   Jamesin kauhuksi kätilöparantajalla oli harmaat hiukset ja aivan yhtä harmaa, valtava parta. Kätilöparantaja oli mies.
   ”Hyvää päivää”, parantaja Haikara toivotti äänellä, jota joku vähemmän järkyttynyt olisi voinut kuvailla rauhoittavaksi. ”Minä olen teidän kätilöparantajanne, parantaja Haikara”, mies kertoi ja tutkiskeli käsissään olevia papereita. ”Ja te olette Ava Lopez ja James Potter – Potter? Oletteko te sukua Harry Potterille?”
   James heilautti kättään kuivasti. ”Ylpeä esikoinen täällä näin.”
   Haikaramies näytti olevan hyvillään ja hieroi käsiään yhteen. Jamesia ällötti.
   ”Ja täällä ilmeisesti lepäilee teidän ensimmäinen vauvanne?” Haikara oli laskenut paperinsa käsistään ja piteli nyt molempia käsiään Avan varsan päällä. James tajusi tytön mahan hieman pullistuneen ja tunsi sisällään huonon olon pyyhkäisyn ja toivoi, ettei oksentaisi.
   ”Toivon mukaan myös viimeinen”, James sanoi synkästi. Ava vilkaisi häntä varoittavasti.
   Haikara istahti pienelle satulamaiselle tuolille, jossa oli pyörät. James ei voinut olla tuijottamatta miehen partaa. Ava puristi tiukasti hänen kättään.
   ”Minä vähän vilkaisen, missä mennään”, Haikara sanoi ja katseli Avan polvien ylitse tytön kasvoja rauhoittavasti. Haikara kumartui ottamaan jostakin kaksi kumihansikasta. James tuijotti hanskoja mitään ymmärtämättä ja hänen suustaan karkasi kauhistunut korahdus, kun Haikara hanskat suuriin käsiinsä puettuaan pyöri tuolillaan aivan Avan jalkojen eteen ja nosti tytön sairaalakaapua.
   ”Mitä sinä teet?” James älähti niin kovalla äänellä, että Ava hätkähti.
   ”James!” Ava murahti varoittavasti, mutta James ei välittänyt tytöstä ja katsoi parantaja Haikaraa ankarasti.
   ”Se on minun tyttöystäväni haaraväli, johon tirkistelet siellä!” James huudahti.
   Ava sulki silmänsä ja päästi syvää kärsimystä huokuvan äänen. Parantaja Haikara tuijotti Jamesia pöllämystyneenä. ”Minun on tutkittava, että täällä alhaalla on kaikki kunnossa.”
   ”Sormillasiko?” James sihahti silmiään siristellen ja hihassaan lepäävää taikasauvaa hipelöiden.
   Haikara katsoi häntä rauhoittavasti. ”Tämä on ihan vain rutiinitutkimus. Jos haluat, voit tulla katsomaan.”
   Ava puhalsi ilmaa ulos suustaan närkästyneenä. James irvisti. ”Kiitos, mutta taidan pysytellä täällä näin.”
   Haikara nyökkäsi ja nosti jälleen Avan kaavun helmaa. ”Kuinka haluatte.” Ja Haikara partoineen katosi Avan helman alle.
   Ava katsoi Jamesia melkein toruvasti. ”Jos meidän vauvamme ei tule ulos näyttäen apinalta, voi olla etten usko silmäni. Sillä on nimittäin apinamaisin isä, mitä kenelläkään voi olla.”
   James huokaisi. ”Se on kyllä ihan totta.”
   ”Täällä on kaikki kunnossa”, ilmoitti Haikara ilmestyen helman alta jälleen heidän näkyvilleen. Haikara veti taikasauvan taskustaan ja kuljetti sitä Avan vatsan päällä. ”Oletteko valmiita näkemään vauvanne?”
   Ava henkäisi syvään ja Jamesin  vatsassa muljahti. Ava puristi hänen kättään entistäkin tiukemmin kuin varmistaakseen, ettei hän loikkaisi pienestä ikkunasta karkuun. ”Olemme me.”
   Haikara mutisi jonkin loitsun ja samassa mustavalkoinen hologrammikuva kohosi Avan polvien eteen. Kuului tasaista, hiljaista tykytystä.
   Hologrammikuva näytti Jamesista pelkältä sekasotkulta. Haikara osoitti pientä palleroa sekamelskan keskellä. ”Ja tuossa on teidän vauvanne.”
    Ava henkäisi syvään. James siristi silmiään. ”Tuohan näyttää ihan perunalta.”
   Ava nauroi vapautuneesti. ”Kuuntele, James!”
   James kuunteli. Tasainen, hiljainen tykytys kuului nyt voimakkaammin ja yhdessä järkytyksensekaisessa hetkessä James tajusi tykytyksen olevan minihirviön sydämen syke, joka sykki hitaasti, tasaisesti ja varmasti Avan sisällä.
   Jokin kutsumaton, voimakas tunne puristi Jamesin sydäntä ja salpasi hänen hengityksensä. Peruna harmaanvalkoisen sekamelskan keskellä näytti yhtäkkiä paljon kauniimmalta.
   ”Kaikki on kunnossa. Sikiö vaikuttaisi olevan terve ja vahvasydäminen”, kertoi parantaja Haikara hymyillen. ”Haluatteko tietää sen sukupuolen?”
   Jamesin sydäntä kouraisi taas ja hän katsoi Avan kinuskisiin silmiin. Hän tajusi niissä olevan liikutuksen kyyneleitä.
   ”Haluatko sinä tietää?” James kysyi tytöltä ja sipaisi tämän poskea sormellaan. Ava oli aina niin lutuisen näköinen itkiessään.
   Avan huulet vapisivat ja James kumartui painamaan huulensa niille kevyesti. ”Oletan tuon tarkoittavan kyllä.”
   Ava sai itkuiselta vapinaltaan tuskin nyökättyä. James katsoi Haikaraa nyökäten hänkin. ”Anna palaa.”
   ”Se on poika”, kertoi Haikara ja Jamesin sisällä tuntui räjähtävän lukuisien tunteiden sekamelska, joista jokainen oli niin voimakas, ettei niiden muodosta meinannut saada selvää.
   Poika.
   Ava purskahti itkuun. ”James, me saamme pojan!”
   Jostakin syystä sanat eivät saaneet Jamesia paniikin valtaan niin kuin minihirviön mainitseminen pelkässä sivulauseessa oli aikaisemmin saanut. Hän kehysti Avan kasvot käsillään ja suuteli tyttöä äskeistä lujemmin. Hän nojasi päätään tytön otsaan ja hymyili tälle hänen sydämensä tehdessä rinnan alla ennennäkemättömiä kuperkeikkoja.
   ”Me saamme pojan.”
   
   

   
   
   
   
   
   

[LaraLura]

Heips.

Oli kiva yllätys huomata tämän jatkuneen!
Tää oli ihana jatko! Mie todellakin tykkäsin..
Luulen, ettei Rox ihan äkkiä tule paljastamaan kenen kanssa hiippaloi. Nauroin, kun Lilyn ja Hugon huispaussuunnitelmat eivät onnistuneetkaan ja arvaan kyllä miksi. Lily ja Shawn ovat nii söpöjä.. Tykkään myös Avasta ja Jamesista. Etenkin rupesin virnuilemaan typerästi tuolle Jamesin innostukselle, kuullessaan pojastaan. Tosi suloinen lopetus.

Nyt lisää jatkoo!

♥: Lara

[Saphira]

Oli kivaa lukea Harryn näkökulmasta. Mutta tuo Isabella Volrange jäi mietityttämään. Onko hän sukua Bellatrixille? Ja mitä nimi Volrange tarkoittaa? Sillä tuossa yhdessä kohdassa Ginny tai Harry oli sanomassa mitä se tarkoittaa. Vai käsitinkö väärin?

Voi James Ihanaa, kun se alkaa vähän lämpenemään lapselleen. Ja jännää nähdä, mitä ongelmia Aqua ja Megan aiheuttaa.

Ja yhdessä kohtaa kun oli, että metsinkäinen oli puraissut Jamesia, niin tarkoititko menninkäistä etkä metsinkäistä? Metsinkäiset oli niitä Irlannista tulleita otuksia, jotka heitti kultaa. Menninkäiset niitä puutarhojen otuksia.

Muistanko ihan väärin vai mainitsiko Dumbledore, että siinä huoneessa oleva voima olisi rakkaus? Jotenkin semmonen mielikuva ja en oo lukenu kirjoja pitkään aikaan, niin en muista kovin hyvin.

Ja siis tämä Diaz on Tylypahkan rehtori? Kun tuossa luvussa puhuttiin McGarmiwan oppilaista niin tuli vaan mieleen.

Mutta eipä muuta tällä kertaa, toivottavasti jatkat pian!!
Hyvää viikonloppua!
~ Saphira

[Medianoche]

Pidän tästä ficistä! Juoni kuulostaa kivalta, se on mukaansa tempaava. Olet onnistunut minusta hyvin nostamaan hahmojen luonteet ja piirteet pinnalle. Ne ovat kiinnostavia eivätkä tee kaikkea aina odotetulla tavalla. Jatka pian, odotan sitä innolla! 

[jacoblove]

Medianoche, jee uusi lukija, kivaa että tykkäilet! kiitos paljon kommentistasi!

Saphira, Isabella Volrangesta kuullaan vielä ja selvinnee tuo hänen sukunimensä siinä samalla sitten... tarkoitin menninkäisen purreen Jamieta, vaikka näköjään metsinkäisiä tullu kirjoitettua en tainnut muistaa kumpi oli kumpi Anastasia Diaz on Tylypahkan rehtori, mutta ehkä oppilaat ovat myös vähän McGarmiwan oppilaita kiitos paljon tarkkanäköisestä kommentistasi sitä oli kiva lukea! Hyvää viikonloppua sinullekin

LaraLura, hei mitä, onnistuinko kirjoittamaan luvun mistä et löytänyt virheitä itse kyllä huomasin siellä ainakin yhden, "kätilö laski kätensä Avan varsan päälle" hahha hajosin ja puoliksi odotin sun huomanneen sen mäkin luulen ettei Rox ihan heti paljasta salarakastaan ainakaan tarkoituksella... kiva että tykkäilet vieläkin, kiitos paljon kommentistasi!


Huuuuh.. tämä oli ihan kiva luku kirjoittaa, vaikkakin taas tällainen tarinaa eteenpäin pukkaileva väliluku onkin... seuraava luku tulee olemaan tosi vaikea kirjoittaa ja siinä varmaan hetkinen menee että saan sen kokoon rutistettua, sellaiset juonikuviot tuolla päässä pörrää... saas nähä mitä tästäkin tulee Kommentit inspiroivat tosi paljon ja niistä saa paljon kirjoituspuhtia vink vink


42. Kohti valoa
29.12.2023

Lily järkyttyi muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa palatessaan Tulisalamallaan kotiin. Heidän pihaansa reunustavaa valkoista aitaa vasten oli kokoontunut valtaisa joukko ihmisiä, jotka näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat osoittaneet mieltään. Joukkio koostui pääosin talviviittoihin pukeutuneista naisista, mutta seassa oli muutamia jykeviä, matalalla äänellä uhkauksia huutelevia miehiäkin.
   Lily liiteli joukkion ylle. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen ja naiset hänen alapuolellaan siristelivät silmiään kohottaessaan katseensa taivaalle.
   ”Mitä te oikein haluatte?” Lily tivasi joukkiolta.
   ”Harry Potterin! Me haluamme Harry Potterin!” yksi pyylevimmistä naisista huudahti.
   Lily irvisti ja vaihtoi käsiensä asentoa hieman mukavammaksi Tulisalaman siloisella varrella. ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta hän taitaa olla onnellisesti naimisissa.”
   ”Me haluamme vastauksia!”
”Emme uskalla päästää lapsiemme Tylypahkaan ennen kuin tiedämme heidän olevan turvassa!”
   Lilyä harmitti, hän kyllä ymmärsi naisten huolen, mutta hitsi, pitikö sitä tulla heidän kotinsa hujakoille asiasta huutelemaan? Eivät noita-akat voineet vain ilmestyä heidän talolleen ja vaatia Harrylta vastauksia ja pelastusta. ”Harry Potter ei tiedä Tylypahkan kohtalosta sen enempää kuin tekään!” Lily huudahti. Hän ei tiennyt, pitikö hänen sanomansa täysin paikkaansa, mutta päätti ottaa riskin. ”Menkää kotiinne! Päästäkää lapsenne Tylypahkaan, onhan siellä Minerva McGarmiwa ja karskeinkin kuolis pelkäisi häntä!”
   Naiset eivät liikahtaneetkaan. ”Me haluamme Harry Potterilta vastauksia!”
   Lily sulki silmänsä kärsivästi. ”Harry Potter ei edes ole kotona tällä hetkellä!”
   ”Me haluamme Harry Potterin!”
   ”Voihan Grindewaldin ruskeamömmöiset pöksyt”, Lily jupisi ja käänsi Tulisalamansa kotia kohti. Suojataiat pitäisivät naikkoset kyllä omalla puolellaan aitaa ja jos rouvat halusivat odotella Harry Potterin saapumista, siinähän odottelivat sitten. Isä ja äiti olivat menneet Ronin ja Hermionen kanssa jonnekin – Lily oli päätellyt salaperäisistä, ilmeettömyyteen pyrkivistä ilmeistä, että isä ja äiti suunnittelivat jotakin taikamaailman pelastukseen liittyvää.
   Lily laskeutui kuistille. Keittiö ikkunan takana näytti olevan tyhjillään, vaikka Shawn, James ja Ava olivat jääneet sinne norkoilemaan Lilyn lähdettyä lentelemään. Heti sisälle astuttuaan Lily kuuli olohuoneesta Shawnin vahingoniloista hurraahuutoa, Jamesin kiroilua ja Avan naurua.
   Olohuoneesta Lily löysi sohvalla makoilevat Shawnin ja Avan, jotka katselivat lattialla käytävää velhoshakkipeliä. James makasi mahallaan ruskealla matolla ja veljeä vastapäätä makasi tismalleen samassa asennossa Roxanne, jonka tummat silmät olivat haukkamaisen keskittyneet peliin.
   Lily ei tiennyt, miksi Roxanne oli heille yhtäkkiä ilmestynyt, muttei vaivautunut kysymään kun meneillään oli jotakin niin paljon tärkeämpää. ”Voitatko sinä?” hän tivasi parhaalta ystävältään ja meni istumaan tämän viereen lattialle hipaisten samalla hänelle hymyilevän Shawnin käsivartta.
   Roxanne tuskin vilkaisi häntä. ”Jamie on yllättävän tasavertainen pelikumppani.”
   ”James yrittää huijata koko ajan”, Ava kertoi kuulostaen huvittuneelta.
   ”Hän pelkää häviävänsä tytölle”, Lily arvasi. Shawn nauroi ja alkoi hieroa hänen hartioitaan. Lily huokaisi nautinnollisesti. James vilkaisi heitä kärsivästi.
   ”Yök. Minä söin juuri lasagnea, en haluaisi oksentaa sitä ulos.”
   Lily näytti kieltään pojalle. ”Älä sitten oksenna.”
   ”Hah, hah”, James sanoi laiskasti. ”Olet niin nokkela, Lillero.”
   ”Enkös vain.”
   ”Olevinasi”, Roxanne pisti väliin virnistäen. Lily tökkäsi varpaansa tytön kylkeen. ”Ai ai! Älä viitsi! Huomioni herpaantuu! Elämääkin tärkeämpi ottelu, haloo!”
   ”Keskity”, Shawn kannusti. ”Päihitä Lohikäärmerakastaja ja olet meidän kaikkien sankari.”
   ”Yritän”, Roxanne lupasi vakavasti.
   Lily katseli parasta ystäväänsä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei Roxanne ollut nukkunut silmällistäkään viime yönä, tytön silmät olivat utuisen väsyneet ja ruskeiden nappisilmien alla oli tummat pussit. Mikähän Roxannen mieltä painoi? Oliko tälle ja tämän rakastajalle tullut ryppyjä salaiseen rakkauteen?
   Lily huokaisi. Oli asia miten tahansa, Roxanne tuskin hänelle uskoutuisi. Lily ei tiennyt, milloin tai miksi heidän koko elämänpituinen ystävyytensä oli oikein päässyt rakoilemaan. Roxanne oli vain yhtäkkiä lopettanut hänelle puhumisen, vaikka mielestään Lily oli aina ollut ystävänsä tukena ja luottamuksen arvoinen.
   ”HEI!” James karjahti yhtäkkiä kovalla äänellä. ”SINÄ HUIJASIT!”
   ”Miten niin?” Roxanne tuohtui ja kohensi asentoaan. ”Enhän! Sinä se siinä olet yrittänyt koko ajan tyrkkiä torniasi pikkurillilläsi!”
   ”Ei! Sinun ratsusi siirtyi äsken vaivihkaa, tuo tuossa!” James osoitti aivan yhtä tuohtuneena Roxannen ratsua. ”Minä näin!”
   ”En minä vaan mitään nähnyt”, Shawn huomautti.
   ”Enkä minä”, Ava ja Lily sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan virnistäen.
   James oli noussut istumaan ja melkein pomppi paikallaan. ”Se aivan varmasti liikkui!” James käänsi hätääntyneen katseensa Roxanneen toruvasti. ”Sinä huijasit voodoollasi!”
   ”Enpäs huijannut!” Roxanne kohotti leukaansa uhmakkaasti.
   ”Ja kehtaat huijata vielä lisää! Häpeä!”
   ”Häpeä itse, sinä se täällä huijaat!”
   ”Lapset, lapset”, Ava sanoi rauhoittavasti, kohensi asentoaan ja työnsi päänsä shakkilaudan ylle. ”Eipäs tapella. James, minkä ratsun sinä näit liikkuvan?”
   Roxanne virnisti Avan hiusten lomitse Jamesille. ”Tyttösestäsi tulee vielä loistelias äiti ja teidän pojankoltiaisestanne ehkä jopa normaali lapsi, kun hänellä on Ava pitämässä jöötä.”
   Ava tuhahti. ”Meidän pojastamme tulee ihan yhtä järkyttävä riiviö kuin Jamesistakin.”
   James näytti ilmeettömältä ja osoitti valkoista ratsua. ”Rox siirsi tuota tuossa noin.”
   Ava ja Roxanne vilkaisivat toisiaan paljon puhuvasti ja Lily ja Shawn virnistivät toisilleen. Ava siirsi Roxannen tornia taaksepäin. ”No niin, jatkakaa sitten.”
   Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
   James irvisti vahingoniloisesti. ”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
   Roxanne siristi silmiään. ”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”
   ”Magiasta puheen ollen”, Shawn sanoi yllättäen. ”Ava, kertoiko James sinulle entisestä lesbiaanikumppanistasi ja iso tissisestä magia-Meganista?”
   ”Ai mitä?” Ava kuulosti hölmistyneestä. James irvisti.
   ”En tainnut muistaa ottaa puheeksi.”
   ”Mitä sinä nyt olet jättänyt minulle kertomatta?” Ava kysyi alistuneen kuuloisena ja katseli Jamesia melkein kyllästyneesti.
   ”Minä, Lily ja Shawn näimme Aqualinen Viistokujalla”, Roxanne kertoi tytölle.
   ”Joo, hän imutteli magia-Meganin kitarisoja varmaan kymmenen minuuttia keskellä katua”, Lily jatkoi.
   James näytti unohtaneen shakkipelin hetkeksi ja katseli Avaa. Lilystä tyttö näytti yhtäkkiä melkein sairaalta. Ava nieleskeli, oli kalpea ja tytön sirot kasvot olivat ilmeettömän vakavat.
   ”Minun täytyy mennä hetkeksi ulos”, Ava huoahti ja oli jo siinä samassa rynnännyt ulos olohuoneesta. Roxanne vislasi korkealta ja virnisti Jamesille, joka katseli Avan perään ilmeettömästi.
   ”Jatka, pöllö”, James töksäytti Roxannelle ja kääntyi tyynesti takaisin peliin päin.
   Lily kohotteli kulmakarvojaan isoveljelleen. ”Miksi sinä et kertonut Avalle Aqualinesta? Eikös Shawn kertonut sinulle jo monta päivää sitten näkemästämme?”
   ”Eipä tullut mieleen”, James tokaisi. ”Aqualine ei ole minusta erityisen miellyttävä puheenaihe. Ehkäpä juuri siksi, että Ava reagoi häneen tuolla tavalla kuin reagoi.”
   ”Eikö sinun mielestäsi Avalla ole oikeus tietää, mitä hänen ex-tyttöystävänsä oikein puuhailee?” Lily kysäisi suloisesti.
   James kohautti olkiaan. ”He ovat eronneet, joten onko sillä sitten jotakin väliä miten se ärsyttävä hurtta aikansa käyttää?”
   ”Minusta vähän tuntuu, että sillä on Avalle väliä”, Lily huomautti.
   ”No, sitten Avan täytyy varmaankin järjestellä vähän ajatuksiaan”, James töksäytti. ”Hän on nyt minun kanssani ja olisi jo korkea aika unohtaa se rasittava pikku ankeuttajan, iilimadon ja jättiläiskalmarin risteytys.”
   Shawn purskahti nauruun. ”Sinun logiikkaasi ei voi muuta kuin ihailla.”
   James nyökkäsi hartaasti. ”Minkäs minä mahtavuudelleni voin. Shakki.”
   ”Niinhän sinä luulet!” Roxanne huudahti ja siirsi kiireesti kuningastaan laudalla.
   Lopulta James sai Roxannen kuninkaan kuitenkin syötyä omalla kuninkaallaan. Isoveli pomppasi seisomaan ja alkoi hyppelehtiä ympäri huonetta onnellisena.
   Shawn tuijotti Jamesia. ”Onko tuo olevinaan jonkinlainen voitontanssi? Muistutat kiimaista simpanssia.”
   James keikutti lanteitaan innostuneena. ”Minä selätin Roxyn, vaikka hän huijasikin, lällälällälää – ”
   Roxanne näytti kiukkuiselta ja mulkaisi Jamesia noustessaan seisomaan. ”Minä en huijannut, senkin naurettava apinamainen olento.”
   James näytti Roxannelle kieltä. ”Älä ole niin huono häviäjä, magia-akkaseni.”
   Roxanne hyökkäsi Jamesin kimppuun ja alkoi kutittaa tätä hurjasti kyljistä. ”Tässä sinulle akkaa!”
   James nauroi, pyöräytti yhdellä sulavalla liikkeellä Roxannea niin, että tyttö yhtäkkiä makasi selällään lattialla ja James piteli tätä käsivarsista tiiviisti paikallaan. ”Älä ryhdy isottelemaan isommille, Magiarella.”
   ”Magiarella?” Roxanne puuskahti inhoten ja yritti rimpuilla Jamesin tiukasta otteesta karkuun Shawnin ja Lilyn nauraessa. ”Mitäpä jos menisit kiusaamaan vaikkapa tyttöystävääsi, senkin anaalimaisteri.”
   James nauroi, piteli Roxannea polviensa välissä ja kutitti tätä armotta kainaloista. Roxanne nauroi niin lujaa että koko talo raikui. Lily hymyili leveästi, Roxannen nauru sai hänet aina iloiseksi.
   Lopulta James vapautti kikattavan ja rimpuilevan Roxannen ja ryhtyi pelaamaan Shawnin kanssa räjähtävää näpäystä. Lily mulkaisi veljeään.
   ”Sinun pitäisi mennä lohduttamaan Avaa.”
   ”Miksi?” James tuijotti Lilyä aivan kuin olisi katsellut kolmipäistä papukaijaa. ”Jos hän on surullinen typerän Aqualinen uuden tyttöystävän takia, niin olkoon ihan rauhassa minun puolestani.”
   ”Idiootti”, Lily tuomitsi turhautuneesti. Shawn nauroi.
   ”Lils, mennään sinun huoneeseesi”, Roxanne ehdotti haukotellen.
   Lily nyökkäsi ja mulkaisi vielä veljeään ennen kuin meni Roxannen perässä keittiön lävitse ylös vieviin portaisiin.
   ”Onko kaikki jees?” Lily kysyi Roxannelta heidän kiivetessään toiseen kerrokseen. Lilyn huone oli samassa kerroksessa kuin Jamesin ja Albuksen huoneet, mutta toisella puolella taloa.
   ”Ei oikeastaan.” Roxanne huokaisi raskaasti astuessaan ensimmäisenä Lilyn huoneeseen.
   ”Mikä on?” Lily kysäisi ihmeissään. Roxanne loikkasi punaisen päiväpeiton peittämälle sängylle ja odotti, että Lily tuli istumaan hänen viereensä. ”Onko sinulla ja salaisella rakastajallasi jokin riita?”
   ”Ei”, Roxanne puuskahti ja siinä samassa Lilyn järkytykseksi tyttö valahti veltoksi ja purskahti itkuun.
   ”Hei!” Lily huudahti ja kietoi kätensä Roxannen ympärille. Tämä käpertyi hänen syliinsä aivan kuin olisi ollut lohdutusta kaipaava pikku lapsi. ”Mikä sinulla oikein on?”
   ”Minä en jaksa enää!” Roxanne nyyhki tukahtuneesti hänen vihreää villapaitaansa vasten. ”Joka yö – ja joka päivä – ja vain minä näen – ja sitten he vielä puhuvat koko ajan – ”
   ”Mitä sinä oikein höpötät?” Lily kysyi ja silitti Roxannen lyhyitä, mustia hiuksia. ”Kuka puhuu koko ajan?”
   ”Henget!” Roxanne huudahti itkuisesti. ”Ja minä en pysty enää nukkumaan, näen koko ajan niitä unia, ihan koko ajan, se on hirvittävää, en kestä niitä enää – ”
   ”Mitä unia?”
   ”Kaikki kuolevat”, Roxanne puuskahti. ”Kaikki kuolevat minun unissani! Tuntikausia näen kuolevia ihmisiä, juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä. Joka puolella on tulta ja taivas on täynnä valoja ja pamauksia ja kaikki huutavat ja kuolevat, kiemurtelevat maassa naamat täynnä paiseita, he vain huutavat ja huutavat – ”
   ”Sinä näet unia kuolevista ihmisistä?” Lily toisti hieman kauhuissaan.
   ”Ja äiti ja kelmit ja Fred-setä eivät jätä minua rauhaan, he ilmestyvät milloin missäkin – aamulla Sirius Black ja James Potter senior ilmestyivät suihkuverhoni taakse! Kiljuin niin kovaa, että Fred pamahti pelkissä boksereissa sisälle, potkaisi oven auki ja kiskoi suihkuverhoni sivuun valmiina kiroamaan mahdolliset kuolikset fletkumadoiksi! Sirius ja James olivat tikahtua nauruunsa ja minä kiljuin entistäkin enemmän ja Fred sai varmaan ikuiset traumat näkemästään!”
   Lilyn suupielet värähtivät. ”Ehkä heillä oli jotakin tärkeää asiaa.”
   Roxanne nosti päänsä hänen sylistään ja katseli kyyneleisillä silmillään häntä epäuskoisesti. ”Niinhän sitä voisi luulla, mutta he eivät tee muuta kuin vihjailevat pirullisesti ja varoittelevat maailman muutoksista hyisesti! Tulen pian hulluksi!”
   ”Oletko yrittänyt puhua heille?” Lily kysyi otsaansa kurtistaen. ”Ehkä he kertoisivat sinulle, mitä oikein on meneillään, jos vain kysyisit.”
   ”Olen yrittänyt tivata heiltä vaikka millä konstein edes jotakin tuonpuoleista informaatiota, mutta ei, he eivät muuta tee kuin vihjailevat ärsyttävästi – ”
   ”Mitä he sitten vihjailevat?”
   Roxanne laski katseensa. ”Ilmeisesti minun pitäisi heidän mielestään jättää salainen rakastajani.”
   Lily räpytteli silmiään. ”Miksi?”
   ”Hän ei kuulemma ole hyväksi minulle.”
   ”Miksi?”
   ”Hän on kuulemma vaaraksi niin itselleen kuin muillekin ja rikkoi rajoja anteeksiantamattomasti. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa.”
   Lily katseli Roxannea. ”Jotenkin minusta tuntuu, ettet aio kuunnella henkien mielipiteitä.”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”En usko.”
   ”Sinä välität hänestä.” Lily ei kysynyt, se oli toteamus. Roxanne nyökkäsi pyyhkien kosteita silmäkulmiaan ja huokaisten syvään.
   ”Välitän minä. Siksi onkin niin vaikeaa, kun en voi puhua hänestä. Etenkin, kun en voi puhua sinulle.” Roxannen ääni oli karhean surullinen ja Lilyn sydäntä vihlaisi.
”Kerro minulle.” Lily ei tiennyt oliko se käsky vai pyyntö, sanat karkasivat hänen huuliltaan tukahtuneesti.
Roxannen silmät välähtivät. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn, yhtäkkiä hyvin keskittynyt katse pyyhki hänen kasvojaan ja lukittautui sitten hänen silmiinsä. Hetken aikaa he vain katselivat toisiaan, Lilystä tuntui hämärästi siltä kuin jokin olisi lähestynyt häntä. Hän näki Roxannen silmissä surua ja ehkä myös jotakin vieläkin surullisempaa… melkein kuin sääliä. ”Minä haluaisin kertoa sinulle. En vain pysty siihen… ihan vielä. Okei? Kerron sinulle sitten kun… on oikea hetki.”
Lilystä tuntui siltä kuin Roxanne olisi pettänyt hänet. Vieläkin kamalampi oli tunne siitä, että hän oli pettänyt Roxannen. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja hän pusersi ne yhteen samalla kun hänen kätensä puristuivat tiukasti päiväpeitteeseen.
Roxanne nyyhkäisi. ”Olen pahoillani, Lils, mutta en usko että ymmärtäisit. Heti, kun olen valmis kertomaan jollekulle, kerron sinulle, lupaan.”
Lily pyöritti päätään surullisena. ”Miten vain.”
Roxanne huokaisi ja oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. ”Kuolemaunet olisi paljon mukavampi kohdata, jos voisin nukkua hänen sylissään… mutta se luihu luuhaa jossakin eikä vaivaudu ilmoittamaan itsestään mitään.” Roxannen ääni muuttui lauseen loppua kohti kiukkuiseksi. ”Arvaa, onko mukavaa odotella päivästä toiseen, että typerä apinapoika päättäisi ilmestyä paikalle ihan vain ilmoittaakseen olevansa vielä elossa!”
   Lily irvisti ja pyyhkäisi kyyneleen kasvoiltaan. ”Varmasti se on ärsyttävää. Minä en kestäisi, jos en tietäisi missä Shawn on ja mitä hän puuhaa.”
   Roxanne hymyili. ”No, te olettekin oikea siirappipariskunta. Minä ja hän… en minä edes tiedä mitä me olemme. Tiedän vain, että minulla on paljon parempi olla hänen kanssaan kuin ilman häntä. Ja nukkuminen todellakin on huomattavan paljon mukavampaa kuin ilman häntä.”
   Lily virnisti. ”Shawn on hiippaillut minun huoneeseeni jo kolmena yönä peräkkäin, eikä isä ole tajunnut mitään.”
   Roxanne virnisti takaisin kannustavasti. ”Niin sitä pitää! Olen miettinyt… Shawn on varmaan melkoinen ori…”
   Lilyn korvia pisteli ja mielihyvän puna kohosi hänen kaulaansa. ”Shawn on niin… ihana.”
   ”Ja kuuma.”
   ”Ja kuuma. Joskus vielä varastan kaikki hänen paitansa niin, että hän joutuu olemaan yläruumis paljaana. Kaiken aikaa. Koko ajan. Jatkuvasti. Aina ja ikuisesti.”
   ”Aamen”, Roxanne sanoi hengellisesti ja paheellinen hymy levisi tytön kasvoille. ”Onko hän hellä, vai onko hän omistava, vai onko hän kiireinen, vai onko hän raju – ”
   Lily nauroi. ”Shawn on kaikkea noita. Vaihtelevasti.”
   Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ollut asiantuntija. ”Minun apinamieheni on samaa laatua. Hänen kosketuksensa lennättää minut saman tien yhdeksänteen taivaaseen. Olemme testanneet Tylypahkan luutavaraston, muutaman salakäytävän, tarvehuoneen lukuisia kertoja, muutaman tyhjän luokkahuoneen ja kerran tähtitornin – ”
   Lily purskahti nauruun, mutta jossakin hänen vatsassaan tuntui epämiellyttävää kouristelua. Hän ja Shawn olivat nautiskelleet toistensa vartaloista ainoastaan mukavasti ja turvallisesti vällyjen välissä ja yhtäkkiä häntä pelotti, että se kaikki oli aivan pliisua Shawnin kaltaiselle kokeneelle, no, oriille. Mitä jos Shawnia kyllästytti? Lily oli ajatellut heillä menevän hyvin hänen vähäisestä kokemuksestaan huolimatta, sillä Shawn oli kehunut hänen olevan luonnonlahjakkuus ja yllättävän luova uusien taitojen oppimisessa… mutta entä jos Shawn kaipasikin jotakin muuta, jotakin lisää…?
   ”Minä kaipaan häntä”, Roxanne puuskahti. ”Miksi hän ei voi vain ilmoittaa itsestään?”
   Lily kohautti olkiaan ja katseli parhaan ystävänsä kasvoja tutkivasti. ”Ehkä hänellä on jotakin muuta tekemistä.”
   Roxanne huokaisi ja laski päänsä Lilyn olalle. ”Hän voisi ihan hyvin tulla tekemään minua. Mikä muka voisi olla sen hauskempaa?”
   Lily nojasi päätään Roxannen päätä vasten. ”Kyllä hän varmasti tulee tekemään sinua ihan pian.”
   ”Niinkö luulet?” Roxanne kysyi kuulostaen ilahtuneelta.
   ”Totta kai. Eihän kukaan voisi elää sinua muutamaa päivää kauempaa”, Lily lohdutti.
   Roxanne naurahti. ”Jos sinä sanot niin.”
   
*

Albus kurkisti makuuhuoneeseen varovaisesti. Pimennysverhot olivat edelleen paikallaan ja huone oli häiritsevän hämärä, sillä ulkona oli kirkas auringonpaiste.
   Makuuhuoneesta huokui surumielisyys, joka imaisi Albuksenkin sisäänsä. Amelie oli ollut jouluaatosta saakka sulkeutunut ja hiljainen ja viipyi joka päivä entistäkin pidempään heidän hämärässä makuuhuoneessaan aivan kuin olisi päättänyt jäädä sinne piiloon maailmalta ja hukuttautua hempeän sinisiin vällyihin. Albuksesta tuntui siltä kuin Amelie olisi yhtäkkiä rakentanut tyhjästä näkymättömän seinän heidän väliinsä.
   Se tuntui sietämättömältä. He olivat aina jakaneet kaikki ajatuksensa, kertoneet toisilleen pieniä yksityiskohtia myöten kaiken tekemänsä, paljastaneet kaikki salaisuutensa, uskoutuneet toinen toisilleen omista huolistaan ja murheistaan. Albus ei muistanut Amelien koskaan sulkeneen häntä tällä tavalla pois. Tyttö oli jo monen päivän ajan kulkenut heidän talossaan kuin aave, hiukset pörrössä, kasvot kalpeina ja suu hymyttömänä, Albukselle tuskin mitään puhuen.
   ”Mel?” Albusta harmitti itseäänkin hänen äänestään huokuva epävarmuus.
   Amelie ei vastannut, eikä pieni vaalea tupsu muhkeiden tyynyjen välissä liikahtanutkaan. Albuksella oli kummallinen tunne, että Amelie esitti nukkuvansa. Hän empi pienen hetken, oli jo sulkemassa makuuhuoneen ovea takaisin kiinni, mutta leväytti sen sitten päättäväisesti auki ja astui sisälle.
   Albus työnsi vaaleansinisen untuvapeiton sivuun ja sujahti sen alle. Amelie oli lämmin ja tämän ihana laventelimainen tuoksahdus kouraisi Albuksen vatsaa. Vielä näinkin monien vuosien jälkeen Amelien tuoksu sai hänet veteläksi, se oli yhtä aikaa lohduttava ja kutkuttava.
   Amelie huokaisi ja Albus huomasi olleensa oikeassa, tyttö ei nukkunut vaan makasi paikallaan ja halasi peittoaan kuin se olisi ollut pelastusrengas. Albus sujautti toisen kätensä Amelien niskan alle, asetti toisen tytön ympärille ja veti tämän syliinsä. Amelien vartalo painautui kuin täydelliseen muottiin häntä vasten.
   ”Kulta, mikä sinulla on?” Albus mutisi hiljaisella äänellä Amelien korvaan. Hentoinen tyttö värähti hänen sylissään, muttei vastannut. ”Miksi et puhuisi minulle? Ehkä se auttaisi.”
   ”Ei minua kukaan voi auttaa”, Amelie kähähti tukahtuneesti.
   Albus painoi suukon tytön niskaan ja mietti. Amelie oli selvästi järkyttynyt jouluaaton tapahtumista, ehkä niin monien verenhimoisten susien kanssa taisteleminen oli todella järkyttänyt tätä, vaikkei taistelu ollutkaan kestänyt kauaa. Tosin täysikuu lähestyi myös uhkaavasti ja muutaman päivän kuluttua Amelie joutuisi jälleen käymään läpi inhottavan muodonmuutoksensa Pyhän Mungon taikasairaalassa. Albus oli vienyt tytön jo kerran sinne täydenkuun yön ajaksi, koska he eivät olleet keksineet vielä muutakaan sen mukavampaa ja turvallisempaa paikkaa. Mungossa parantajat antaisivat Amelielle sudenmyrkkyjuomaa ja veisivät tämän hyiseen kellarikerrokseen, joka oli täynnä pehmustettuja ja turvallisia sellejä (Mungon turvallisuusriskisyistä ihmissudet pidettiin äänieristetyssä kellarissa).
 Amelie oli kuvaillut ensimmäistä heräämistä alasti pehmoluolassa kammottavaksi ja inhottavaksi, se oli saanut tytön tuntemaan itsensä ’saastaiseksi, epäsikiömäiseksi ja likaiseksi’ ja muistuttanut tätä epämiellyttävän paljon Azkabanin sellistä, vaikka olikin suhteellisen paljon esteettisemmin ja mukavammin rakennettu.
   Albus oli halannut Amelien ryytynyttä, tuskanhikistä ja väsynyttä olemusta ja vienyt tämän kotiin luvaten keksiä mukavamman paikan tytön muodonmuutoksien ajaksi. Vielä hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään turvallisempaa paikkaa ja hänen täytyisi jälleen viedä Amelie Mungoon.
   Albus oli päättänyt ryhtyä animaagiksi. Se olisi keino olla Amelien kanssa tämän muodonmuutoksien ajan, ihan niin kuin kelmit olivat aikoinaan olleet Remus Lupinin tukena ja turvana, kun tämä oli joutunut käymään tuskallisia muodonmuutoksiaan läpi. Albus päätti siinä samassa pyytää Hermionen apua ja aloittaa animaagiksi opettelun. Sitten Amelien ei enää koskaan tarvitsisi olla yksin.
   ”Mietitkö sinä täysikuuta?” Albus mumisi Amelien hiuksiin. ”Älä huoli, kaikki tulee menemään hyvin.”
   ”Niinkö luulet?” Amelie tuhahti tyynyynsä ja Albus kurtisti kulmiaan. Ei ollut Amelien tapaista äyskiä.
   ”Totta kai.”
   ”En halua mennä sinne pehmoluolaan.”
   ”Tämä on viimeinen kerta, minä lupaan. Etsimme paremman paikan ennen seuraavaa muodonmuutostasi.”
   ”Yh”, Amelie inahti inhoavasti. ”En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
   ”Tiedän, kulta”, Albus yritti lohduttaa, mutta hänen ääneensä hiipi epätoivoinen sävy. Hän olisi tehnyt mitä tahansa ottaakseen Amelien tuskan itselleen, hän olisi muuttunut ihmissudeksi tuhat ja taas tuhat kertaa ettei Amelien olisi tarvinnut käydä sitä lävitse.
   ”Mistä sinä sen muka tiedät?” Amelie kivahti epäluonteenomaisen kiukkuisesti. ”Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
   ”En, mutta – ”
   ”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”
   Ja samassa Amelie oli potkinut peitot päältään ja heilauttanut itsensä alas sängyltä. Jossakin muussa tilanteessa Albusta olisi saattanut naurattaa tytön dramaattisen kiukkuiset, puolialastomat askeleet, mutta heidän keskustelunaiheensa oli hänestä kaikkea muuta kuin huvittava, joten hymy ei päässyt hänen suupieliinsä saakka, vaikka käväisikin lähellä hänen sydäntään.
   Amelie marssi ulos huoneesta ja paiskasi kylpyhuoneen oven kiukkuisesti kiinni. Albus huokaisi, petasi sängyn ja meni sitten keittiöön vilkaisten kulmiensa alta kylpyhuoneen ovea. Hän kaatoi itselleen kahvia ja meni katsomaan ikkunasta ulos. Päivä todella oli ihanan aurinkoinen, ehkä he voisivat mennä vaikkapa kävelylle. Ehkä se piristäisi Amelieta.
   Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansininen kylpytakki päällään, hiukset edelleen pörrössä. Albus hymyili pienesti siirtyessään sohvalle ja katsellessaan tytön laahustavan kahvipannun luokse melkein zombimaisesti. Amelien kanssa oli turha yrittääkään saada kunnollista keskustelua aikaiseksi ennen kuin tämä oli saanut aamukahvinsa siemailtua.
   Amelie pyöri keittiössä hetken aikaa ympärilleen eksyneenä vilkuillen. ”Missä Profeeta?”
   ”Ei sitä tullut tänään”, Albus kertoi.
   ”Ai.” Amelie laahusti kahvimukiaan kaksin käsin pidellen Albuksen viereen sohvalle. Albus nosti tytön paljaat jalat syliinsä ja ryhtyi hieromaan niitä.
   Amelie oli hetken aikaa hiljaa ja huokaisi sitten. ”Anna anteeksi. Minulla on vain niin paha olla.”
   Albus nosti Amelien jalkaa ja suuteli tämän varpaita. ”Kaikki on hyvin.”
   Amelie hymähti. ”En kyllä nyt ihan niin sanoisi. Minua pelottaa kaiken muun kurjuuden lisäksi, mitä wannabe-kuolonsyöjät seuraavaksi keksivät.”
   Albus nipisti tytön pikkuvarvasta. ”Isä saa varmasti asiat ojennukseen.”
   ”Toivottavasti.” Amelien kasvot olivat vakavat ja vaaleansiniset silmät tuijottivat lattianrajaa ankeasti.
   Samassa kuului poksahdus ja Rose ilmestyi punaisten kiharien lehahduksessa keskelle olohuonetta. Albus ja Amelie vain kohottivat kulmiaan.
   ”Et sitten ole kuullut käytöstavoista?” Amelie kysäisi huvittuneena.
   ”Niin, mitä jos emme olisi olleet pukeissa?” Albus lisäsi.
   Rose tuhahti, marssi keittiöön ja ryhtyi kaatamaan itselleen kahvia. ”Olen minä ennenkin teidän paljaat pintanne yllättänyt - valitettavasti. Ja ulkona on kylmä.”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan hymyillen. Rose palasi olohuoneeseen kantaen luumunviolettia kahvikuppia. Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut ja valkoinen, pitkähihainen paita, joka sai punaiset kiharat näyttämään entistäkin punaisemmilta.
   ”Harry suunnittelee jotakin”, Rose ilmoitti käpertyessään kotoisasti nojatuoliin sohvaa vastapäätä. ”Kultainen nelikkö supisi ja sipisi koko aamun meidän keittiössämme ja sitten he kaikki lähtivät jonnekin ympärilleen pälyillen syyllisesti kuin paheellisuuksia suunnittelevat ilkiöt. Jotakin on meneillään, sanokaa minun sanoneen.”
   ”No, eivät he meille ainakaan mitään kerro”, Albus tuhahti melkein katkerasti. Harry ja Ginny pitivät heidät vieläkin melkein kokonaan ulkona tärkeistä asioista, aivan kuin he olisivat pelänneet lastensa traumatisoituvan, jos he olisivat tienneet mitä oikeasti oli meneillään.
   ”Toivottavasti heillä on suunnitelma wannabe-kuolonsyöjien peittoamiseksi”, Amelie mutisi.
   ”Hah”, Rose tuhahti epäilevästi.
   Albus katseli parasta ystäväänsä tutkivasti. ”Mikä sinua oikein kiukuttaa?”
   ”Ei mikään, kuinka niin?” Rose kivahti, mutta vähän liian hyökkäävästi ja myös vähän liian vikkelästi.
   ”Scorpiuksesta ei taida olla kuulunut mitään?” Amelie arvasi.
   ”Parempi niin.” Albus tuohtui saman tien. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla kiinnostunut Scorpius Malfoysta. Tyyppi oli aukonut heille suutaan ensiksi seitsemän vuotta Tylypahkassa, kironnut Amelien, Rosen ja Albuksen aina oivan tilaisuuden tullen ja pitänyt sitten Rosea ja Amelieta kuukauden ajan sellissä! Se luihu oli antanut ihmissuden puraista Amelieta! Sitten tyypillä oli ollut vielä pokkaa yrittää houkutella Rosea mukaan taikaministeriön valtaukseen – vaikka oikeasti poika olikin vain antanut Rosen avustuksella Harrylle väärän valtauspäivämäärän. Sillä totta kai Scorpius oli tiennyt Rosen kertovan vanhemmilleen ja Harrylle ministeriön valtauksesta.
   ”Minä haluan selityksen häneltä”, Rose kivahti. ”Hän huijasi minua!”
   ”Mitä muuta sinä odotit?” Albus kysyi epäuskoisesti. ”Satutko sinä muistamaan, millainen Scorpius Malfoy on? Se itseään täynnä, ilkeä ja armottoman tyhjäpäinen luihu pitäisi sulkea selliin.”
   ”Ei hän ole niin paha”, Amelie mutisi.
   ”Mitä?” Albus räjähti. ”Älä sinäkin aloita!”
   ”Scorpius ei edes haluaisi olla kuolonsyöjien puolella”, Rose puolusti. ”Hänellä ei vain ole muita vaihtoehtoja! Susihyypiö-Thomas pitää häntä ja hänen vanhempiaan hyppysissään!”
   Albus tuhahti mielenosoituksellisesti. Amelien kasvot venähtivät sanan susi-kohdalla ja tyttö valahti syvemmälle sohvan tyynyä vasten näyttäen masentuneelta.
Miten Albus olisi voinut piristää ja lohduttaa tyttöystäväänsä?

*

Harry lennähti takasta ulos marmoriselle lattialle taikasauvaansa tiukasti puristaen. Hän hypähti saman tien jaloilleen ja tähyili varuillaan ympärilleen hämärässä, valtavassa aulassa. Oli aavemaisen hiljaista ja ainoastaan korkealta katonrajasta pilkisti ulkoa auringosta tulvivaa valoa.
   Samassa Hermione lennähti Harryn jalkoja päin syöksähtäessään takasta ulos ja hän oli lentää nurin. Hän kumartui ottamaan Hermionea käsitaipeista kiinni ja nosti tämän seisomaan jaloilleen.
   ”Kiitos”, Hermione huoahti. Harry ei nähnyt kunnolla tämän kasvoja, mutta kuuli tämän äänen olevan jännittynyt. ”Täällähän on ihan pimeää. Valois maximalium!”
   Samassa koko valtava Taikaministeriön aula oli tulvillaan valoa. Katosta roikkuvat valtavat kristallikruunut loistivat satojen kynttilöiden valoa. Valtava patsas keskellä aulaa kimalteli kultaisena.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry ihmetteli. Hän oli ollut puolittain varma Taikaministeriön aulan olevan täynnä kuolonsyöjiä. Tai ehkä susia tai ankeuttajia.
   ”Ihmeellinen vallankaappaus tämä on”, Hermione sanoi katsellessaan ympärilleen. ”Missä kaikki oikein ovat?”
   Harrylla oli inhottava tunne vatsanpohjassaan. Hän oli melkein varma, että jotakin inhottavaa oli tapahtumassa. Jotakin paljon inhottavampaa kuin mitä oli vielä tapahtunut.
   Ajatuksen kammottavuus sai hänet nieleksimään ja hän oli helpottunut, kun Ginny pölähti takasta lattialle. Tuhkaa pölähti ympäriinsä. Harry liikahti valmiina auttamaan vaimonsa ylös, mutta Ginny ponnahti seisomaan ketterästi kuin kissa ja tähysi vimmaisesti ympärilleen. Tämä kuitenkin rentoutui nopeasti huomatessaan aulan olevan tyhjä. ”Täälläpäs on hiljaista.”
   Harry ja Hermione nyökkäsivät ja katsoivat toisiaan. ”Miksi minulla on tunne, että jotakin todella ikävää on tekeillä. Miksi he olisivat valloittaneet ministeriön ja pitäisivät sitä sitten tyhjillään?”
   Harry pyöritti päätään. Isabella Volrange, uusi Taikaministeri, oli vain ilmoittanut Päivän Profeetassa ottaneensa taikaministerin tittelin ja vallan itselleen. Päivän Profeetaa ei ollut sen koommin ilmestynyt, eikä Isabella Volrangesta kuulunut sanaakaan.
   Mitä se kaikki oikein tarkoitti? Mitä Volrange oikein halusi?
   ”Ehkä se selviää kohta”, Ginny sanoi kannustavasti Ronin lennähtäessä heidän eteensä vihreän valon välähdyksessä takasta. Roninkin katse tähysi kiivaasti pitkin autiota Taikaministeriötä ensin varuillaan, sitten epäluuloisesti ja lopuksi helpottuneena. ”Eivät sitten vissiin ole saanut hommaa ihan kunnolla pyörimään, vai mitä?”
   Harry hymähti. Hermione pyyhki Ronin olkapäiltä tuhkaa ja Ron kietaisi kätensä tämän harteille rennosti. ”No niin, sitten ilmeisesti odotellaan sanattomia?”
   Hermione vilkaisi melkein säikysti ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt seinien kuulevan heidän sanansa. Ronkin katseli ympärilleen, muttei näyttänyt lainkaan huolestuneelta.
   ”Oletko sinä ihan varma tästä, Harry?” Hermione kysyi purren huultaan. ”Sinähän tiedät jo, mitä siinä huoneessa on.”
   Harry nyökkäili sinnikkäästi. ”Tiedän, Dumbledore kertoi. Rakkaus.”
   ”Miksi sinä sitten haluat mennä sinne?” Hermione kysyi varmasti yli kymmenettä kertaa.
   Harry huokaisi. Sitä oli vaikea selittää sanoilla… se oli ikään kuin vahva tunne siitä, että hänen vain täytyi. ”Minusta vain tuntuu kuin se… kutsuisi minua. Kuin minun kuuluisi mennä sinne. Minä haluan tietää totuuden, haluan katsoa totuutta silmiin. Minusta tuntuu, että sitten tietäisin…”
   ”Tietäisit mitä?” Ginny kysyi katsellen häntä melkein kuin ihmetellen.
   ”En tiedä. Totuuden, kai.” Tai ehkä hän toivoi saavansa vastauksia pelastaa taikamaailma ja palauttaa rauha ilman sotimista tai enempiä kuolemia. Jotenkin hänestä vain tuntui, että tuo salaperäinen huone tietäisi vastauksen kaikkeen.
   Hermione pyöritti päätään. ”Entä jos et pääse takaisin?”
   Ginny nielaisi. Harry katsoi vaimoaan rauhoittavasti ja Ron puristi Hermionea olkapäästä. ”Mitä minulle voisi tapahtua totuuden huoneessa?”
   ”En tiedä, Harry… se tuntuu jotenkin pelottavalta”, Hermione sanoi.
   ”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?” Ronin ääni oli lempeän ja huolettoman kärsivä.
   Hermionen katse porautui Harryn silmiin. ”Muistan muutaman kerran.”
   Harry pyöräytti silmiään. ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
   ”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu”, Ron irvisti. Harry irvisti takaisin juuri, kun takoista alkoi ilmestyä pitkiin tummiin viittoihin pukeutuneita hahmoja. Ensiksi hän luuli niiden olevan kuolonsyöjiä, mutta tajusi niiden sitten olevan sanattomia, tummat viitat peittivät kasvot ja he lähestyivät heitä rauhallisesti, taikasauvat väljästi käsissään roikkuen.
   Harry meni tulijoita vastaan ja tervehti heitä rykäisemällä. ”Kiitos, että tulitte.”
   Ron astui seitsemän sanattoman luokse ja kohtasi heistä ensimmäisen osoittamalla taikasauvallaan tämän rintaa. Hermione ja Ginny astuivat hekin eteenpäin sauvat koholla. Sanattomat seisoivat rivissä paikallaan. Harry tutki heidän rivistöään tiiviisti, valmiina, jos jotakin olikin mennyt vikaan ja paikalla oli joku, kenen ei pitäisi olla…
Ronin sauvasta purskahti hopeinen, kirkas taika, joka näytti pyyhkivän tummaviittaista sanomatonta rinnan lävitse. Ron ja sanomaton nyökkäsivät toisilleen ja sitten Ron siirtyi seuraavan sanomattoman luokse muiden odotellessa hiljaa paikallaan.
Ronin tarkastettua kaikkien sanattomien todella olevan sanattomia, Harry rykäisi uudelleen. ”Kiitos, että tulitte. En ollut ihan varma…”
”Kukaan ei ole koskaan käynyt totuuden huoneessa”, kähähti ensimmäinen ja isokokoisin sanomattomista. ”Miksi sinä haluat astua sinne? Ei ole varmaa, että pääset takaisin.”
Ginny henkäisi syvään. Harry kohensi ryhtiään. ”Minä haluan tietää totuuden.”
”Etkö sinä tiedä, kenelle sinä puhut?” Ron kysyi hivenen inhoavalla äänensävyllä. ”Hän on Harry Potter!”
Muutamat sanomattomat liikahtivat. Viimeisin niistä sanoi viileällä äänensävyllä: ”Äänestys on jo tehty. Harry Potter on osoittanut jaloutensa ja kunniallisuutensa kauan aikaa sitten uhratessaan itsensä taikamaailman hyväksi. Hänellä, jos kenellä on oikeus nähdä rakkaus totuuden huoneessa. Taikamaailma tarvitsee häntä ja hänen rohkeuttaan ja sydämensä viisautta.”
Muut sanomattomat hymisivät kuin kuorossa. Ginny hymyili, Hermione katseli Harrya hellästi ja Ron virnisteli typerästi. Ensimmäinen ja isokokoisin sanomaton liikahti, mutta näytti hänkin sitten taipuvan muiden tahtoon ja nyökkäsi, vain hivenen vastentahtoisesti.
Matka hämärässä Taikaministeriössä tuntui aavemaiselta ja saattajajoukko Harryn takana huokui omituista hiljaista taistelutahtoa, aivan kuin he kaikki olisivat tienneet suututtavansa vihollisen seuraavilla teoillaan raivoisan myrskyn tavoin.
Taikaministeriön hiljaisuus tuntui pahaa enteilevältä. Matka alas salaperäisyyksien osastolle oli tuttu, mutta reitti tuntui silti jotenkin erilaiselta. Harrylla oli mitä jännittävin ja kutkuttavin tunne siitä, että jotakin hyvin suurta oli tapahtumassa. Tällä kertaa se ei olisi mitään pahaa, vaan ainoastaan hyvää, vaikka hämyisen hämärät, ankeat käytävät yrittivätkin huokua muuta. Harry puristi Ginnyn kättä ja suojelunhalu pyyhkäisi hänen ylitseen kuin tulen lieskat olisivat roihahtaneet lähellä.
”Emme ole yksin”, Ron mutisi. Harrykin tunsi sen, ankeuttajien kylmyyttä ja pelkoa huokuvat hahmot käytävien varjoissa. Jokin murisi pimeydessä.
   ”Odotum suojelius!” Harry huudahti ja samassa kymmenen ääntä hänen ympärillään huudahti samoin. Harryn hopeinen uroshirvi johti hopeista eläinjoukkiota käytävää eteenpäin, Ronin koiraa, Ginnyn kissaa ja Hermionen saukkoa ja sanomattomien sulavia suojelijoita. Ankeuttajat ja sudet käytävän varjoissa vetäytyivät kauemmaksi heidän suojelustensa valosta.
Salaperäisyyksien osaston pyöreä huone tervehti heitä vilkkuen välkkyvää valoa aivan kuin olisi toivottanut heidät mielissään tervetulleiksi takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Heti, kun ovi oli sulkeutunut heidän neljän ja seitsemän viisaimman sanomattoman perässä, huone alkoi pyöriä vimmatusti. Harryn sisällä tuntui lentelevän perhosia, tai ehkä ne olivat avainlintuja. Ginny tarttui hänen kasvoihinsa ahtaassa viittapaljoudessa.
”Minun on tehtävä tämä”, Harry kuiskasi tälle ja nojasi otsaansa tämän otsaan. Kukkaistuoksu kietoi hänet lohduttavaan syleilyynsä ja rakkaus kuristi hänen kurkkuaan hetken aikaa.
”Tiedän”, Ginny kuiskasi ja suuteli häntä kevyesti. ”Katsokin, että tulet takaisin.”
”Aina”, lupasi Harry.
”Totta kai hän tulee”, Ron pärskähti. ”Ei hän malta olla jättää väliin tilaisuutta nähdä James Sirius Potter isukkina.”
Harry nauroi. ”Ihan totta.” Hänen lastensa kasvot välähtivät hänen mielessään, Lily räpyttelemässä mukamas viattomasti silmiään, uhmakas hymykuoppa poskessaan pomppien. Jamesin ilkikurinen, melkein lapsenomainen nauru. Albuksen sarkasmia huokuva ääni pisteleviä kommentteja heittelemässä. Hänen lapsensa olivat jo niin isoja, mutta Harry näki heidät silti vielä niin pieninä, niin nuorina, niin viattomina. Heidän vuokseen hän tekisi mitä tahansa, koska tahansa, heidän puolestaan hän luopuisi mistä tahansa ja heidän viattomuuttaan ja koskemattomuuttaan hän suojelisi viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Samassa Hermione heittäytyi Harryn kaulaan. ”Tiedäthän, ettemme me anna sinun jäädä sinne.”
”Totta kai minä sen tiedän.” Harry katsoi Hermionen olan ylitse Roniin, joka hymyili hänelle kannustavasti ja astahti heidän luokseen yhdellä pitkällä harppauksella. Hän taputti Harrya olalle kietoessaan toisen kätensä Hermionen ympärille.
”Hyvin se menee. Valoa ja rakkautta siellä vain on.”
Harry nyökkäsi. Hänen ystävänsä olivat jälleen kerran siinä, valmiina antamaan kaiken mitä itsestään ikinä löytäisivät, jos hän vain tarvitsisi heitä.
Sanomattomat olivat kaikki seitsemän asettaneet sauvansa totuuden ja rakkauden huoneen ovelle. ”Kun me avaamme tämän, sinun on astuttava heti sisälle. Vain sinä voit mennä. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Kohtahan se nähdään, Harry ajatteli melkein innostuneena. Häntä ei pelottanut lainkaan ja hän katsoi Hermionea ja Ronia hymyillen rohkaisevasti. He hymyilivät hänelle takaisin aivan yhtä kannustavasti, vaikkakin pieni huolen kaarre rypisti Hermionen otsaa. Harry kääntyi katsomaan vielä Ginnyä.
”Tulen takaisin ihan pian.”
Ginnyn silmät näyttivät leimuavan, kun tämä suuteli häntä ja sipaisi hänen kasvojaan. Harry tarttui siroon, pisamaiseen käteen ja suuteli kultaista sormusta nimettömässä. ”Lupaan.”
Sitten hän astui valoon.

*

Juuri silloin maailman toisella puolella räjähti.
   
   
   

   
   
   
   
   
   
      
   

[LaraLura]

:'DDDD Oho.. :DDDD *räkättää kovaan ääneen*

Word:kään ei sanonu mitää.. Tai sit olin nii tarinan lumoissa.

kotinsa hujakoille asiasta

nurkille olisi paaaaljon parempi sana miun mielest.

[Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut

collegehousut

Ei ei ei ei!! Tyhmää ku tollasee kohtaa jättäää!!!! :////
Taasen jäin nii hyvin koukkuu, et tuo kappale meni ihan yhes hujaukses.

[Medianoche]

Mahtavaa työtä, taas kerran siis! Luin tämän luvun jo oikeastaan eilen, mutta nyt vasta kommentoin. Voin sanoa olevani samaa mieltä LaraLuran kanssa; Ei tuollaiseen kohtaa saa jättää! Liian jännittävää. Nyt sitten aina koulun jälkeen joudun ryntäämään koneelle uuden luvun toivossa.  Kiitos kuitenkin taas mahtavasta lukukokemuksesta. Voit uskoa, että luen tämän ficin varmasti loppuun, vaikka en toivokaan sen lopun häämöttävän vielä lähelläkään.