SpringRose, voi kiitos sinulle paljon olet suloinen
Lily tympii vähän minuakin tällä hetkellä
Saa nähdä saako tämä luku sinut lämpenemään Roselle ja Scorpiukselle!
kiitos kommentistasi!
elinaanna, haha Jamie on kyllä hassu, mutta mukavaa että Etanahurmurikin kolahtaa
kivaa jos olen mielestäsi onnistunut Jamien/Alin/Lilsin sisarussuhteen luomisessa, niiden välisestä suhteesta on tosi kiva kirjoittaa! toivotaan et Lils ja Rox sais riitansa sopuiltua ja tässä luvassa lisää Rosea ja Scorpiusta oikein paljon!
kiitos paljon sulle kommentista, piristi ihan mielettömästi!
Saphira, joo Lily on tosi itsepäinen, ehkä sen kuori siitä alkaa kohta rakoilemaan
Ronista olisi kyllä kiva kirjoittaa enemmän hmmmm
tässä luvussa tiedossa Rose/Scorpiusta!
kiitos sinullekin tosi paljon kommentista!
Medianoche, haha Jamie on kyllä monen lemppari
Shawnissa on kyllä joo jotain siriusmaista, vähän ehkä sillain liioitellulla tavalla kyllä ja olen aina kuvitellut Siriuksen vähemmän pehmeäksi kyllä
kiitos sinullekin hurjan paljon kommentista!
Heips! Ihanaa (kylmää) kesää kaikille
Loma on alkanut, ihanaa kun saa vaan olla ja tehdä mitä huvittaa
Tämän luvun kirjoittamisessa meni kauan aikaa, mutta olen iloisen yllättynyt lopputuloksesta! Monet sanoivat kaipaavansa Scorpiusta ja Rosea lisää tähän ja minusta ne hahmot ovat koko ajan tuntuneet kaikista kaukaisimmilta hahmoilta, vaikka tavallaan ovatkin ehkä tärkeimpiä ficin tarkoitusperien kannalta. En vain ole saanut heihin sellaista 'sidettä' jos tiedätte mitä tarkoitan. Päätn sitten omistaa yhden luvun heille ja oikeasti olen aika ymmälläni mitä tässä tapahtui, mutta Scorpiuksesta tuli yhtäkkiä melkein lempparihahmoni tämän osan kirjoittamisen jälkeen
Tästä tuli vahingossa wordilla 18 sivuinen pläjäys, mutta toivon että tykkäätte, minulla oli ainakin tosi kivaa kun kirjoitin tätä! Risut ja ruusut ovat kaikki tervetulleita!
46. Susi ja pupu4.3.2014Rose heräsi epämääräiseen mutinaan ja kahinaan. Hän huokaisi raskaasti tajutessaan olevansa hereillä. Hän oli nähnyt ihaninta ja täydellisintä unta, mutta nyt se oli muuttumassa jo utuiseksi muistoksi. Rose yritti pitää unestaan kiinni: hän oli maannut kuumalla, silkkisellä hiekalla. Aurinko oli paistanut lempeän hiostavasti taivaalta ja valaissut Scorpiuksen kasvot, harmaat silmät olivat porautuneet syvälle hänen silmiinsä. Rose saattoi vieläkin tuntea Scorpiuksen painon päällään, saattoi tuntea pojan vartalon painon päällään ja miltä pojan huulet olivat tuntuneet, kun tämä oli suudellut häntä.
Mutta uni lipui ulottumattomiin ja Rosea kouraisi pettymys. Scorpius ei ollut suudellut häntä kuukausiin ja tuskin enää suutelisikaan ja uni oli ollut vain kiduttavaa toiveajattelua.
Uusi, raskas huokaus karkasi hänen suustaan. Hän kuuli tutun naurahduksen takanaan.
”Eikö kiinnostaisi vai?”
Rose avasi silmänsä. Scorpius istui omalla ilmapatjallaan vain vähän kauempana hänestä ja katseli häntä. Pojan vaaleat hiukset olivat sekaisin ja toisessa poskessa oli tyynyn piirtämiä viivoja. Poika oli niin suloinen unihiekkaa silmissään ja ryppyisessä t-paidassaan, että Rosen vatsaa kouri.
”Näin ihanaa unta”, Rose kertoi ja tajusi äänestään paistavan pettymyksen ja surun sen johdosta, että uni todella oli ollut vain unta. Scorpiuksen kasvoilla leikitteli kummallinen hymy.
”Millaista unta?”
”En kerro.”
”Älä viitsi. Kerro nyt, kun aloitit.”
”En kerro.”
”Älä ole tylsä.”
”Olenpas. Kyllähän sinun pitäisi minua jo sen verran tuntea.”
Scorpiuksen tyrskähtäessä Rose katseli ympärilleen salissa, jossa he olivat nukkuneet. Joka puolella jästi-ihmiset viikkailivat petivaatteitaan ja tyhjensivät ilmapatjojaan. Rose näki vanhan ikälopun pariskunnan taittelevan yhdessä omaa peittoaan ja häntä hymyilytti. Pariskunnan vieressä Sofia kuorsasi vieläkin peittonsa uumenissa, vain pieni maantienvärinen tupsu pilkisti tyynyjen välistä.
”Minäkin näin ihanaa unta”, Scorpius kertoi yllättäen. Rosen niskat naksahtivat, kun hän kääntyi niin nopeasti katsomaan poikaa. Scorpius ei koskaan paljastanut ajatusmaailmansa saloja hänelle ja Rose oli jo alkanut epäillä, oliko pojalla laisinkaan minkäänlaisia mietteitä päänsä sisällä.
”Millaista unta?” Rose kysyi ja melkein sulki silmänsä nolostuksesta, sillä hänen äänestään paistoi kauas hurja mielenkiinto ja melkein pakonomainen tarve saada tietää. Scorpius hymyili hassua, huvittunutta hymyä.
”En kerro.”
Rose tunsi silmiensä siristyvän. Vihdoinkin hän oli ollut saamassa vihiä siitä, mitä Scorpiuksen pään sisällä saattoi tapahtua, ja nyt poika ei sitten aikonut kertoa hänelle. Mahtavaa.
”Tosi ilkeää”, Rose puuskahti Scopriukselle, joka vain kohotteli kulmiaan.
”Et sinäkään suostunut kertomaan unestasi minulle.”
”Kerrotko minulle, jos minä kerron sinulle?” Rose halusi tietää, vaikka arvelikin jo tietävänsä vastauksen.
Scorpius virnisti. ”Tuskin, mutta kokeillaan.”
”Just.” Rosea alkoi todella ottaa päähän ja hän veti taikasauvansa tyynynsä alta ja nousi seisomaan. Hän alkoi taitella taikasauvallaan petivaatteita kasaan. ”Sinä et kerro minulle koskaan mitään.”
Scorpius näytti nauttivan olostaan ja heittäytyi makaamaan selälleen patjalleen. ”Kerronhan minä vaikka mitä.”
”Sitä ei lasketa, kun yrität käännyttää minua uskomaan höpötihöpötijuttujasi.”
Scorpius näytti loukkaantuvan. ”Jos ne tuntuvat sinusta höpötihöpötijutuilta, minä en mahda sille mitään.”
Rosesta tuntui pahalta pojan puolesta. ”No, eivät ne kaikki jutut kuulosta hölynpölyltä. Sinun hengellisissä sielujutuissasi on vain paljon nieltävää, tiedätkö.”
Scorpius kohotti toista kulmaansa. ”Ehkä sinun nieluasi tukkii jokin. Esimerkiksi ennakkokuulo.”
Rose pyöräytti silmiään. ”Hyvin mahdollista.”
”Sinun paitulisi on omissa korkeuksissaan”, Scorpius totesi.
”Täh?” Rose ei ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti, mutta tajusi sitten vaalean yöpaitanaan toimineen jättiläismäisen paidan tunkeutuneen hänen pikkupöksyihinsä yön aikana niin, että puolet hänen pepustaan ja säärestään olivat paljaina. Scorpius virnisteli ja Rose heitti poikaa tyynyllä.
”Minä näin unta hiekkarannasta”, Rose kertoi, enimmäkseen peittääkseen nolostuksensa ihonsa paljastelemisen takia. Hän leijutti ilmapatansa seinän vierustalle muiden patjojen luokse ja jästit katselivat patjan lentoa kuin avaruusalusta, vaikka Rose ja Scorpius tekivät samaisen tempun joka ikinen aamu.
Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Minäkin näin unta hiekkarannasta.”
Jostakin selittämättömästä syystä Rosen mieleen pälkähti ruskeasilmäinen Roxanne, joka nauroi hurjasti. Rose ravisteli päätään ja tuijotti Scorpiusta.
”Ai näit vai? Olitko sinä yksin siellä?”
Scorpiuksen katse näytti syvenevän. ”Sinä taisit olla siellä minun kanssani.”
He jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Rose tunsi sydämensä hakkaavan pakkomielteisen vasaroijan elkein hänen rintaansa vasten. Scorpiuksen harmaat silmät katsoivat häntä kuin eivät olisi uskoneet näkemäänsä, pojalla oli aina tuo sama skeptinen ilme. Oliko Scorpius nähnyt unta siitä samasta hiekkarannasta ja samasta tilanteesta, oliko poika unissaan painanut Rosen pehmeää hiekkaa vasten, litistänyt hänet painollaan alleen ja suudellut häntä…?
Rosen hengitys tuntui salpautuvan ja hän tunsi melkein kiduttavaa halua mennä Scorpiuksen lähelle, mennä makaamaan pojan päälle ilmapatjalle ja jatkaa siitä, mihin uni oli jäänyt…
Scorpius virnisti. ”Sinä taidat himoita minua.”
Mitä tuohon muka olisi pitänyt vastata? Roxanne tai Lily olisi osannut näpäyttää nasevan vastauksen saman tien takaisin noin mauttomaan kommenttiin. Rosesta tuntui siltä kuin hänen korvansa irtoisivat kuumottavasta häpeästä. Scorpius näytti nauttivan hänen hämmennyksestään, virnistys leveni entisestään. Rose tyytyi tuhahtamaan ja pyöräyttämään silmiään. Hän pakeni kylpyhuoneeseen päästäkseen pois Scorpiuksen harmaiden silmien pistävän katseen alta.
Suomalaisjästien rakentama hengellinen keskus oli vielä rakennusvaiheessa. Koivusta rakennettu vankka, suuri mökki oli Rosesta ihanan kotoisa ja jotenkin huokui arvokkuutta ja turvallisuutta. Jästit olivat aloittaneet keskuksen rakentamisen jo kauan ennen sotaa – Sofia oli kertonut, että keskuksessa asuvat jästit olivat nostaneet hallintojärjestelmänsä, valtionsa asettaman verhon pois silmiensä edestä kauan aikaa sitten ja olivat osanneet ennustaa sodan tulevan. ”Me opimme jo kauan aikaa sitten, että kaikki mitä meille koskaan oli opetettu, oli valetta”, Sofia oli kertonut asiallisesti. ”Tiedämme, mikä suurvaltojen suunnitelma on tämän planeetan ja ihmisten varalle, ja olemme osanneet varautua siihen.”
Itseään heränneiksi kutsuvat suomalaiset olivat alkaneet rakentaa suurta keskusta yhteisvoimin, paljain käsin. Rosesta se oli todella hienoa, hän ihaili näitä rohkeita, itsenäisiä jästejä, jotka seisoivat uskomustensa takana. Hän oli oppinut, että suomalaisista huokuva ensivaikutelma – hän oli ajatellut heidän olevan hiljaisia, vetäytyviä ja juroja – oli pelkkää alku kohmeutta. Oikeasti suomalaiset olivat hyvin ystävällisiä, ahkeria, intuitiivisia, syvällisiä ja ymmärsivät maailmaa ja toisia ihmisiä paljon enemmän kuin antoivat olettaa.
Keskuksessa olevat asuintilat, kuten suuri nukkumasali, jossa kaikki nukkuivat yhdessä ennen kuin kaikille saataisiin rakennettua omat nukkumatilat, olivat jo valmiit. Nukkumatilojen vieressä oli suuri huone täynnä pehmeitä sohvia. Yhteisissä tiloissa olivat myös suuri keittiösali, jossa tehtiin yhdessä ruokaa. Ruoka saatiin maan alle rakennetusta puutarhasta.
Käytyään kylpyhuoneessa Rose meni keittiöön, jossa sämpylöitä aseteltiin juuri pöytään. Scorpius istui Sofian vieressä ja kohotti katseensa häneen, eikä poika tietenkään voinut olla virnistelemättä. Rose siristi tälle silmiään ja istuutui sitten Sofiaa vastapäätä. Tytön oliivinvihreät silmät pyyhkivät kummallista pientä vekotinta tämän kädessä. Sofia oli kertonut sen olevan puhelin, ja kuulemma puhelimessa oli internetyhteys niin, että sillä saattoi tutkia maailman tapahtumia. Rose ei voinut kuin ihmetellä jästien älykkyyttä.
”Venäläiset ovat tunkeutuneet naapurimaihinsa, myös tänne”, Sofia kertoi turhautumista ja ahdistusta huokuvalla äänellä. Sofian poikaystävä, suuria reikäkorvakoruja ja vaaleita rastoja päässään kantava Aleksis kumartui tämän puoleen tutkimaan puhelinvekotinta. ”He ovat virallisesti aloittaneet Suomen valloituksen.”
Ilmoitus aiheutti tukahtuneita nyyhkäyksiä ja synkeitä katsekontakteja ympäri pöydän. Rosella oli kurja olo – hän toivoi, että typerät sotaihmiset lopettaisivat Voldemortmaisen käytöksensä. Mikseivät kaikki vain antaneet toistensa olla rauhassa ja turvassa? Siinä olisi ollut mukava motto koko maailmalle.
”Mitä se tarkoittaa?” kysyi nuori teinityttö, Heidi, jolla oli musta pörröinen tukka ja huulikoruja. ”Tuleeko meistä sitten venäläisiä?”
Sofia tuhahti. ”Minusta ei ainakaan tule.”
”Tai minusta”, Aleksis tokaisi.
”Liput ovat valheellisia”, pyylevä ja suurikokoinen Maarit heläytti rauhallisella ja tasaisella äänellä, josta ei huokunut minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. ”Me olemme kaikki yhtä. Tämä on vain valtioiden manipuloivaa toimintaa meidän silmänlumeksemme. Me tiedämme keitä me olemme ja mistä me tulemme ja minne palaamme takaisin. Se, mitä maan päällä tapahtuu, ei ole lopullista, vain kokemus, joka meidän on koettava.”
Sanoja seurasi rauhallinen hiljaisuus. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan.
Samassa katolta kuului valtavaa kolinaa ja jyskettä aivan kuin rakennusta olisi alettu pommittamaan. Jästit pomppasivat ylös tuoleiltaan ja Rose ja Scorpius vetivät taikasauvansa hihoistaan.
”Ei hätää!” Sofia huudahti kirkkaalla äänellään. ”Ne olivat vain aurinkopaneelit!”
”Tipahtivatko ne?”
”Joko niin tai sitten venäläiset tulevat katosta läpi!”
Scorpius näytti yhtäkkiä hyvin kalpealta. Rose oli juuri kysymässä, oliko poika kunnossa, kun tämä nousi seisomaan ja rynnisti ulos huoneesta.
”Mikä sille tuli?” Sofia kysyi Roselta ihmeissään.
”Ei mitään aavistusta”, Rose mutisi, ja se tosiasia harmitti häntä suunnattomasti.
*
”Mitä se oikein oli?”
Scorpius osoitti taikasauvallaan palasiksi hajonnutta aurinkopaneelia lumessa. ”Entistus. Mikä niin?”
”Juoksit aurinkopaneelien tippumisääniä karkuun kuin pelästynyt pikku peura.”
”Ehkä minä olen pieni pelästynyt peura.”
Rose pyöräytti silmiään kohti harmaata, pilvistä taivasta. ”No, kappas vain.” Scorpius pysyi aina vain salaperäisenä, eikä kertonut omia ajatuksiaan tai mitään muutakaan hänelle, mutta Rose oli päättänyt selvittää Scorpiuksen sielun salat hinnalla millä hyvänsä. ”Tai sitten kuolikset tulivat katon läpi pelottelemaan sinua kun olit pikkuinen vauveli ja sinulle on jäänyt traumat siitä.” Se oli villi veikkaus. Rosen sydän sykki naurettavan nopeasti beigen villapaitansa alla, hän melkein toivoi osuneensa oikeaan niin, että saisi tietää edes jotakin Scorpiuksesta.
Scorpiuksen suupielessä leikitteli pieni hymy. ”Niin, paitsi etteivät ne olleet kuoliksia vaan pieniä metsinkäisiä, jotka olivat juhlatamineissa ja lauloivat kimeällä äänellä.”
Rose tuijotti poikaa hetken aikaa ja pettymys ja loukkaantuminen läikähtelivät hänen sisällään. Scorpius ei ikimaailmassa kertoisi hänelle itsestään mitään, ei ikikuuna päivänä ja hän oli kuin innokas ja naurettava pikkutyttö yksipuolisine ihastuksineen. Kauhukseen Rose tajusi kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiinsa, joten hän käännähti ympäri, jätti Scorpiuksen taakseen korjailemaan aurinkopaneeleja ja lähti kävelemään kohti lumesta kimaltelevaa metsää keskuksen takana. Scorpius äännähti epäuskoisesti hänen takanaan, mutta Rose ei jaksanut välittää. Scorpius ei välittänyt hänestä tippaakaan ja Rose oli naurettava, säälittävä ja typerä –
”Hei – mihin sinä oikein painelet?”
Scorpius oli lähtenyt hänen peräänsä? Miksi? Ei tämän olisi tarvinnut vaivautua. Rose halusi vain olla yksin.
”Mene pois”, Rose kivahti pojalle tarpoessaan paksussa hangessa eteenpäin. Hänen karvaiset lumikenkänsä upposivat syvälle lumeen.
”Oletko sinä minulle vihainen jostakin?” Scorpius kuulosti siltä kuin mikään maailmassa ei olisi voinut huvittaa tätä enempää. Rose puri hampaitaan yhteen.
”En taida välittää sinusta tarpeeksi ollakseni sinulle mistään vihainen”, Rose ilmoitti kylmällä äänellä, joskin hänen äänensä petti lauseen loppua kohdin niin, että koko ilmoitus kuulosti teennäiseltä. Rose saattoi melkein kuulla Scorpiuksen äänettömän naurun.
”Niinkö? Miksi korvasi sitten heloittavat punaisina niin kuin ne aina tekevät, kun olet vihainen tai muuten vain tunteellinen?” Scorpius ivaili.
Rose tuhahti. ”Älä sinä esitä tietäväsi korvistani yhtään mitään.”
”Mutta kun tiedänhän minä. Tässä muutamien kuukausien aikana olen oppinut jos jonkinnäköistä sinusta.”
Rose pyöräytti silmiään. Aivan kuin Scorpiusta olisi kiinnostanut mikään häneen liittyvä, varmasti tämä vain puhui läpiä päähänsä. ”Niin kuin mitä muka? Ja mitään naurettavia korvavitsejä ei sitten lasketa.”
”Voisitko kenties hidastaa vauhtia niin, ettei minun tarvitsisi ravata perässäsi kuin jälkeenjäänyt thestral?”
”En.” Rose piti marssinsa suunnattuna tiukasti kohti edessäpäin häämöttävää metsää.
”Itsepäinen, lellitty maalaistytteli”, Scorpius mutisi inhoavasti, mutta tihensi sitten askeleitaan niin, että käveli samaan tahtiin Rosen kanssa.
Rose kohotti kulmaansa. ”Ovatko nuo niitä asioita, jotka sinä olet näiden kuukausien aikana oppinut minusta? Luulisi sinun huomanneen nuo piirteet jo silloin, kun pidit minua ja Amelieta häkissä viikkotolkulla.”
Scorpiuksen kasvot eivät synkistyneet, Rosesta näytti siltä kuin hymy olisi entisestään levinnyt. ”Siellä minä opin, että sinulla on tulta sielussasi, olet lojaali rakkaillesi ja sihtisi on erinomainen.”
Rosen sydän jätti pari lyöntiä väliin. ”Minun sihtini?”
”Niin, kun viskoit minua niillä muovisilla ruokakupeilla.”
”No, olen maistanut parempaa räkääkin kuin miltä se sinun syöttämäsi pöperö maistui”, Rose puuskahti kaikesta sydämestään.
Scorpius irvisti. ”Tein sen omin pikku kätösini Azkabanin tsiljardeja vuotta vanhassa, limaisessa keittiössä, mitä muuta maulta voi odottaa kuin räkääkin pahempaa katkua?”
”Teitkö sinä sen ruoan itse?” Rose kysyi sydämensä läpättäessä naurettavan iloisesti, kun Scorpius oli kertonut hänelle niinkin vähäpätöisen asian. ”Siksikö se maistui ihan peikon ulosteelta?”
Scorpius naurahti. ”Juuri siksi.”
Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Rose haukkasi vahingossa ilmasta palasen huomatessaan Scorpiuksen katseen lipuvan hänen huuliinsa. Scorpius ei ollut koskenut häneen kuukausiin, saatikka sitten suudellut häntä…
Scorpius näytti hämilliseltä ja hymyili vinosti. ”Meinasitko syvällekin metsään tarpoa?”
Rose vilkaisi lumista metsää. Se näytti kyllä melkoisen houkuttelevalta, ja jos Scorpius seuraisi häntä, niin miksei hän voisi vain kävellä? Jästimiehet keskuksessa olivat ryhtyneet jatkamaan rakennustöitä ja suurin osa naisista oli lähtenyt hoitamaan maanalaista puutarhaa. Rose kohautti olkiaan vastaten Scorpiuksen kysymykseen. ”Kävellään hetken aikaa.”
He olivat hetken aikaa hiljaa, vain heidän pehmeät askeleensa kuuluivat uppoavan lumea vasten. ”Olen myös oppinut sinun pureskelevan sormiasi, kun olet turhautunut tai hermostunut”, Scorpius yllättäen kertoi. ”Miksi? Maistuvatko ne hyviltä?”
Rose vilkaisi sormiaan, jotka olivat nyrkissä valmiina menemään kohti suuta. Hän oli pureskellut kynsinauhat rikki ja ne tuntuivat kipeiltä, nyt kun asiaan kiinnitti huomiota. ”Se on kai jonkinlainen pakkomielle.”
”Sinulla on myös tapana haistella sormiasi”, Scorpius kertoi totisena. ”Miksi sinä niin teet?”
”Enkä tee”, Rose närkästyi ja piilotti kätensä paksun takkinsa taskuihin.
”Teetpäs.”
”En varmasti. Ja sinä et koskaan tee mitään”, Rose puuskahti ja hänen omissa korvissaankin lausahdus kuulosti vihaiselta ja katkeralta.
Scorpius kohotti kulmaansa. ”Ja se ilmeisesti ärsyttää sinua? Mitä minun pitäisi sitten tehdä?”
”En minä tiedä!” Rose ilmoitti. Suudella minua. Puhua minulle. Pidellä minua sylissäsi.
Rose olisi voinut vaikka vannoa Scorpiuksen kuulleen hänen ääneen lausumattomat sanansa, sillä pojan hymy oli mahdottoman omahyväinen ja tietäväinen. Rosea ärsytti ja hänen mieleensä juolahti ajatus kiukkuisesta karkuun lähtemisestä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Scorpius yhtäkkiä tarttui hänen takkiinsa ja nykäisi hänet kiinni itseensä. Scorpius hymyili nostaessaan molemmat kätensä hänen niskaansa ja kumartuessaan suutelemaan häntä. Rosen suusta karkasi haltioitunut huokaus, jonka Scorpius nielaisi hymyillen. Scorpius maistui jollakin hassulla tavulta vähän savuiselta ja tästä huokuva salaperäisyys sai Rosen varpaat kipristelemään. Hän toivoi, ettei hänen punainen kiharapaljoutensa nousisi suudelman sähköisyydestä törröttämään kohti taivaita.
Scorpius nojautui vähän kauemmaksi, mutta nojasi otsaansa Rosen otsaan. Rose räpytteli järkyttyneenä silmiään. ”Mistä hyvästä tuo oli?”
Scorpius näytti tavallista vähemmän ovelalta ja katseli häntä kumman vakava ilme kasvoillaan, harmaat silmät näyttäen melkein surullisilta. ”Olet söpö suuttuessasi.”
Rose hymähti epäuskoisesti, muttei oikeastaan tiennyt, mitä sanoisi. Hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi siihen seisomaan Scorpiuksen kädet kasvoillaan ja tämän lämmin vartalo kiinni omassaan.
”Haluatko sinä vielä kävellä?” Scorpius kysyi hassun karhealla äänellä, joka sai Rosen hymyilemään. Hän nyökkäsi.
”Kävellään. Ja sinä voisit kertoa minulle jotakin itsestäsi nyt kun olemme päässeet niin hyvään alkuun.”
Scorpius näytti ahdistuneen hämmentyneeltä. ”Kertoa itsestäni? Mitä minun pitäisi kertoa itsestäni?”
”Mitä tahansa”, Rose puuskahti silmiään pyöräyttäen. Scorpius katseli hänen kasvojaan epäuskoisesti.
”Niin kuin mitä?”
”Mitä tahansa! Miksi sinusta tuli kuolonsyöjä? Pidätkö lohikeitosta vai makaronilaatikosta? Mikä on lempivärisi? Mitä huispausjoukkuetta kannatat? Onko sinulla ikävä kotiin?”
Scorpius hymähti näyttäen jälleen omalta viekkaalta itseltään. Poika painoi tummaa pipoa syvemmälle päähänsä. ”Miksi sinä haluat tietää tuon kaiken?”
”Koska en tiedä sinusta mitään”, Rose mutisi ja ajatuksen ääneen sanominen tuntui hieman kivuliaalta. ”Sinä et ikinä kerro minulle mitään.”
”Et sinäkään kerro minulle mitään”, Scorpius ilmoitti, mutta sitten ovela hymy palasi jälleen suupieleen. ”Silti minä tiedän paistetun lohen olevan sinun herkkuasi, lempivärisi olevan punainen ja sinulla ei ole lempihuispausjoukkuetta, koska et seuraa kyseistä urheilulajia. Sinulla on ikävä kotiin, muttet halua myöntää sitä kenellekään etkä etenkään jatkuvasti kirjeitä kirjoitteleville vanhemmillesi.”
Rose huokaisi raskaasti. ”Oikein, oikein, oikein ja oikein, mistä sinä oikein tiedät tuon kaiken?”
Scorpius hymyili ja vinkkasi liioitellusti silmäänsä. ”Minä pidän sinua silmällä, Ruusunen.”
Rose hymyili takaisin, muttei se ollut aivan yhtä iloinen hymy kuin Scorpiuksella. ”Minä haluan tietää sinusta enemmän.”
Scorpius oli niin pitkän aikaa hiljaa, että Rose oli melkein varma tämän nielaisseen kielensä. Lopulta Scorpius kääntyi katsomaan Rosea hymyillen ilottomasti. ”En ole mitenkään hyvä kertomaan itsestäni mitään. Minun perheeni tarina ei ole kaunis ja onnellinen tarina väärinymmärretyistä Malfoysta.”
”Minä haluan kuulla”, Rose kertoi päättäväisesti.
Scorpius hymähti. ”Itsepähän toivoit sitten.”
Scorpius tarttui hänen käteensä heidän astuessaan lumiseen metsään ja vei hänet kertomuksillaan vuosien taakse.
*
”Scorpius, ei! Ei, ei, ei ja ei! Kuinka monta kertaa minun on muistutettava sinua?” äiti nappasi kimaltelevan pupun hänen käsistään vihaisesti. Mihin se katosi? Scorpius etsi katseellaan pupua, sen oli ollut tarkoitus törmätä yhteen suden kanssa, mihin äiti oli sen oikein pistänyt?
Samassa pieni susikin katosi hänen käsistään. Scorpiuksen suusta karkasi parkaisu.
”Ne eivät ole leluja, vaan koriste-esineitä! Niillä ei leikitä!” Äiti kuulosti vihaiselta. Ja Scrorpius oli vain halunnut leikkiä. Epäreiluus sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä.
”Näetkö Scorpius, nämä ovat tässä hyllyllä ja niiden paikka on juuri tässä!” äiti asetteli kimaltelevat eläimet hyllylle yksisuuntaisen suoraan.
Scorpius lähti kohti toisenlaisia esineitä, ehkä hän saisi leikkiä niillä. Äiti pyyhkäisi hänet lattialta syliinsä. ”Ei! Älä levitä mitään tavaroita minnekään! Voit leikkiä pehmoleluillasi tässä maton alueella, näetkö?”
Mutta ei Scorpius nähnyt kuin kielletyt, timanteista kimaltelevat pupun ja suden.
”Älä viitsi nalkuttaa”, isä pyysi sohvalta ja nosti yllättäen Scorpiuksen istumaan syliinsä. Isä tuntui lämpimältä.
”Varo vähän”, äiti puuskahti ja ryhtyi oikomaan tyynyjä sohvalla. Isä huokaisi raskaasti ojentuessaan niin, että äiti pääsi pöyhimään tyynyä tämän takana.
”Ei minkäänlaista kunnioitusta”, äiti kivahti, oikoen hurjana tyynyä. ”Olen asetellut nämä tyynyt jo kolmesti tänään ja taas joudun laittamaan nämä! Tässä talossa kukaan muu ei tee mitään kuin minä!”
”Miksi sinä oiot niitä?” isä kysyi täysin ymmällään ja pullisti harmaat silmänsä näyttämään oikein isolta. Scorpiusta nauratti.
”Ai miksi? Miksi?” äiti huusi vauhkoontuneena. ”Vain mies kysyisi tuollaista asiaa!” ”Sinä taidat olla vain väsynyt ja stressaantunut”, isä huokaisi ja nosti käsivartensa kutsuvasti kohti äitiä. ”Tule tänne.”
Äiti tuhahti. ”Ei minulla ole aikaa! Minun on siivottava!”
”Naiset”, isä huokaisi äidin lähtiessä pois huoneesta. ”Älä koskaan mene heidän ansaansa, Scorpius, sieltä ei noin vain pääsekään pois.”
”Pupu!” Scorpius huudahti.
Isä tuijotti häntä näyttäen yhtäkkiä hurjan iloiselta. ”Mitä sinä – hienoa, Scorpius! Astoria! Scorpius puhui!”
Äiti juoksi takaisin heidän luokseen. ”Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?”
”Pupu!” Scorpius huudahti ja osoitti kimaltelevaa koristepupua.
*
”Scorpius, nyt riittää! Sinä sotket, sotket, sotket aina vain! Opettele korjaamaan jälkesi! Äläkä koske koristeisiin, kuinka monta kertaa minun on sinua muistutettava? Sinä et sitten ikinä opi!”
”Rauhoitu, Astoria, mitä väliä sillä on?” isän ääni oli väsynyt.
”Minä en voi sietää, etteivät tavarat ole paikallaan, kyllä sinä sen tiedät!” äiti huiski taikasauvaansa ympäriinsä ja siivosi entisestään täysin puhdasta ja täydellisessä järjestyksessä olevaa taloa. ”Scorpiuksen on opittava pienestä pitäen siivoamaan jälkensä!”
Ihan epäreilua, miksi kaiken piti olla muka niin täydellistä ja niin täydellisessä järjestyksessä?
”Täällä on karvoja, mistä nämä karvat ovat tulleet, Draco?” äitin ääni kimeni paniikista. ”Niitä on joka puolella! Pyyhkiis, pyyhkiis!”
Isä huokaisi raskaasti.
*
Isä ei koskaan huutanut, mutta nyt tämä huusi. Vihaista, turhautunutta, epäuskoista huutoa. Isä oli vihainen, kovin vihainen.
Pappa ja mummi olivat kylässä ja yrittivät puhua isälle rauhallisilla ja tyynnyttelevillä äänillä. Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä, eikä Scorpius ymmärtänyt, miksi tämä itki hänen niskaansa.
”Mama?” Scorpiuksen ääni värähti hädän ja turvattomuuden tunteesta. ”Miksi itkee?”
Äiti hätkähti pienesti ja halasi häntä entistäkin tiukemmin. ”Kaikki on hyvin, Scorpius.”
Mutta Scorpius tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Sohva äidin alla tärisi, kun tämä itki. Isä huusi mummille ja papalle keittiöstä.
”Te jätitte hänet metsään! Te joudutte Azkabaniin, jos kukaan saa ikinä tietää!” Isä ei voinut uskoa asiaa todeksi. ”Te jätitte pienen tyttövauvan metsään!”
”Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?” mummi kähähti puolustelevalla äänellä. ”Olisiko meidän pitänyt kasvattaa se hirviöiden lapsi?”
”Olisitte antaneet sen pois! Vaikka orpokotiin! Mitä tahansa muuta!”
”Me toivoimme susien syövän sen”, pappa murahti. ”Emme me voineet tietää, että se löydettäisiin ja vietäisi orpokotiin monta vuotta myöhemmin.”
”Sinä toivoit susien syövän sen”, mummo sihahti. ”Minä halusin vain sen pois ihmisten lähettyviltä. Meidän on vietävä se takaisin metsään”, mummi sanoi kireällä äänellä. ”Meidän on vietävä se sinne takaisin. Ei hän voi elää ihmisten seassa ja oppia jästien tai etenkään taikakansan taitoja. Mitä jos hänestä tulee pimeyden lordin ja sisareni kaltainen?”
”Sinä olet siis valmis viemään pikkutytön takaisin metsään susien keskelle juuri, kun hänet on löydetty ja viety sivistyksen pariin!”
”Se ei ole mikä tahansa pikkutyttö!” pappa huudahti kuulostaen ahdistuneelta. ”Se on Bellatrix Lestrangen ja tiedät-kai-kenen tytär!”
”Shhhh!” mummo sihahti.
”Ei pimeyden lordi sinua enää kuule, äiti”, isä sanoi mummolle kuulostaen kyllästyneeltä ja voipuneelta.
”Luulimme kerran aikaisemminkin, ettei hän voi tulla takaisin. Ja hän tuli.”
”No, jos hän tulisikin takaisin, kuinka olette aikoneet selittää hänelle hänen tyttärensä kasvavan metsässä susien keskellä sen jälkeen, kun lupasitte huolehtia hänestä?”
Syntyi tiivis ja kiusaantunut hiljaisuus. Isä tuhahti. ”Olette te varsinaisen liemen keittäneet. Minä en halua tällaista taakkaa perheeni niskoille. Minulla on poika ja vaimo, joista minun on pidettävä huolta. Saatte hoitaa tämän ihan omalla tavallanne.”
”Draco, yrittäisit ymmärtää”, mummo pyysi kuulostaen itkuiselta.
”En minä halua ymmärtää!” isä huudahti. ”En tätä. Olette omillanne. Jos teidän tekonne joskus selviää, me kaikki olemme pulassa!”
*
”Mitä sinä teet?”
Äiti istui olohuoneessa risti-istunnossa matolla, selkä suorana ja hyvin rauhallisena. Scorpius asteli lähemmäksi varoen. Äiti oli ollut kumman rauhallinen monta päivää, eikä ollut jäkättänyt siivoamisesta ollenkaan niin paljon, tämä ei ollut käyttänyt pyyhkisloitsuakaan moneen päivään.
”Meditoin. Tule kanssani, Scorpius, tule istumaan.”
”Mitä on meditointi?”
”Se on mielen hiljentämistä, oman itsesi kuuntelemista”, äiti kertoi hyvin rauhallisella äänellä. ”Se saa kaikki huolet unohtumaan.”
Scorpius istuutui äidin viereen matolle. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”Hengitä syvään ja kuuntele sitä energiaa, joka on sisälläsi”, äiti kuiskasi. ”Mikään ei ole rentouttavampaa.”
Scorpius kummasteli hassua äitiä, mutta sulki silmänsä tottelevaisesti ja hengitti syvään.
”Tunne, kuinka hengitys kulkee vartalosi lävitse”, äiti kehotti. ”Tunne, kuinka voima nousee selkärangan tyvestäsi, kulkee ala- ja ylävatsasi lävitse, rintasi lävitse, kurkkusi lävitse, on otsassasi ja säteilee päälaeltasi joka puolelle, myös takaisin selkärankaasi jalkojesi kautta.”
Scorpius hämmästeli entisestään äidin hassuttelua, mutta totteli. Hän hengitti syvään ja tunsi huumaavan energian täyttävän vartalonsa hengittäessään ensin nenän kautta sisään ja sitten suun kautta ulos.
”Hengitä kaikki sisään ja puhalla sitten kaikki ulos”, äiti sanoi rauhallisella, tasaisella äänellä, siniset silmät suljettuina. ”Jos mieleesi juolahtaa ajatuksia, anna niiden mennä lävitsesi reagoimatta niihin mitenkään. Pyydä mieltäsi olemaan hiljaa.”
Oli yllättävän vaikea keskittyä pimeään hiljaisuuteen silmien takana. Ajatuksia juolahti Scorpiuksen päähän tiuhaan tahtiin. Äidin poninauha hiuksissa on kivan värinen. Matto tuntuu mukavalta. Jalkaa painaa. Sataakohan koko päivän? Koska äiti alkaisi jälleen pakkomielteisesti siivota ja lopettaisi hassun meditoimisensa?
”Jos mielesi alkaa pölöttää turhanpäiväistä, sano sille ystävällisesti palaavasi asiaan ja pyytämällä sitä olemaan hiljaa”, äiti sanoi edelleen tuolla samalla, tasaisella äänellä.
Scorpius kohautti olkiaan. Miksi äiti tekee näin? Onko äiti tullut hulluksi? Mitä kummaa mummo ja pappa oikein tarkoittivat puhuessaan pikkuisesta tytöstä ja susista?
Scorpius tajusi päässään pyörivien kysymyksien olevan mielensä pölötystä, josta äiti oli puhunut ja yritti sanoa mielelleen ’ole hiljaa’.
Hiljaisuus.
Voimaa, energiaa, valoa.
Scorpiuksesta tuntui kuin hänen koko vartalonsa olisi täyttynyt energiasta ja hänen sisällään tuntui leiskuvan lämmin, loputon energian palo. Hän hengitti syvään sisään ja ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pystynyt mihin tahansa.
Äiti hymyili. ”Olen löytänyt rauhan sisältäni. Arvaa mikä on hassua? Minua ei kiinnosta enää siivoaminen ollenkaan. Se ei ole enää tärkeää.”
Scorpius oli iloinen tästä uutisesta. Hän ei ollut koskaan pitänyt äidin pakkomielteisestä siivoamisesta, eikä ollut isäkään pitänyt siitä. Hän hymyili äidilleen ja äiti hymyili takaisin leveästi.
”Olen onnellinen”, äiti huokaisi ja Scorpiuksesta tuntui, kuin kaikki hänen sisällään olisi täyttynyt tuosta samasta onnellisuuden tunteesta. Tunne oli niin kaunis, että se sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä. Kimalteleva koristepupu tuntui hymyilevän hänelle suden vierestä.
*
”Te veitte hänet takaisin”, isä kivahti kylmällä, kovalla äänellä.
”Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja”, pappa puuskahti. ”Sen otuksen ei pitäisi olla olemassa.”
”Miksi ette sitten vain listineet sitä?” isä kysyi halveksuvasti.
”Koska me emme ole murhaajia”, mummo kivahti hyisesti.
”Niin, te vain jätätte pieniä tyttövauvoja metsään susien syötäväksi.”
Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä ja mutisi hiljaisella äänellä: ”Rakkautta, rauhaa, onnea, turvaa kaikille. Rakkautta, rauhaa, onnea ja turvaa kaikille.”
Scorpius ei ymmärtänyt.
*
”Olet viekas ja rohkea, olet perinyt isäsi sinnikkyyden ja äitisi sydämen lämmön”, lajitteluhattu kuiskasi matalalla, hiljaisella äänellä hänen korvaansa. ”Sinusta tulisi mahtava rohkelikko, kyllä vain…”
Ei rohkelikkoon, Scorpius ajatteli kauhuissaan keskittäen kaiken energian vartalostaan ajatukseen. Ei rohkelikkoon, ei rohkelikkoon, pappa-Malfoy ei koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei pääsisi luihuiseen, jos hän ei jatkaisi sukunsa jaloa perinnettä…
Tahdon luihuiseen, Scorpius ajatteli päättäväisesti, kaiken energiansa keskittäen.
”Hmm”, mutisi hattu. ”Sinun luja tahtosi olkoon tahtoni. LUIHUINEN!” Viimeinen sana huudettiin koko Suuren Salin väelle. Scorpius ponkaisi ylös tuoliltaan onnellisena ja helpottuneena. Hänen silmiinsä osui ruskea silmäpari, joka katsoi häntä tiiviisti ruipelon ja pörröpäisen konkelon vierestä. Tytön punaiset, kiharat hiukset näyttivät ihanilta.
*
Mustatukkainen ruipelo piti kättään punapään harteilla ja toista kättään blondin pikkutytön ympärillä. Kuinka ärsyttävää. Scorpius tunsi kummallista vetoa mennä kiskomaan ruipelon käsi pois punapäätä koskettamasta. Scorpius ärsyyntyi itseensä.
”Hei, Potter! Siirrä kättäsi alemmaksi, niin pääset vertailemaan puhdasveristä ja kuraveristä peppua!” Scorpius oli iloinen, kun hänen ystävänsä nauroivat räkäisesti hänen hienolle ja kekseliäälle kommentilleen. Hän oli pidetty, suosittu, mahtava. Ehkä isäkin olisi sitä mieltä, kun Scorpius pääsisi kertomaan letkautuksistaan.
Punapää vilkaisi häntä hyisesti. ”Sinä olet kuvottava, Malfoy. Enkä minä edes ole puhdasverinen, pönttö.”
Jostakin syystä Scorpius ei pitänyt siitä, että punapää ajatteli hänen olevan kuvottava ja pönttö.
”Mene huutelemaan mauttomia letkautuksia jättiläiskalmarille, sitä saattaisi kiinnostaa hieman enemmän ja minusta tuntuu, että juttusi olisivat sopivammat sen korville. Saatte varmaan soman keskustelun aikaiseksi”, ruipelo papatti yhteen putkeen silmälasejaan nenälleen paremmin asetellen.
Punapää nauroi niin, että kaunis, valkohampainen hymy levisi pisamaisille kasvoille. Tyttö näytti hurmaavan onnelliselta.
Yön pimeillä tunneilla, kun Scorpius ei saanut unta, hän näki tuon hymyn uudelleen ja uudelleen silmiensä edessä ja tunsi mielipuolista halua saada kuulla jälleen tuo ihana nauru.
*
”Sinä olet ihan hurahtanut noihin sielujuttuihin”, Draco puuskahti äidille ja lähti huoneesta. Astoria ei näyttänyt välittävän.
”Kaikki eivät vain ymmärrä”, äiti sanoi Scorpiukselle ymmärtäväinen ilme sinisissä silmissään. ”Sinä ymmärrät, vai mitä Scorpius?”
Ei hän oikeastaan ymmärtänyt.
Äiti oli kertonut hänelle kaiken sieluista, siitä kuinka heillä kaikilla oli tehtävänsä maan päällä ja kuinka kaikki ihmiset olivat eläneet satoja elämiä maan päällä eläen erilaista elämää. Jokaisen elämän päätteeksi ihmisen sielulle näytetään juuri eletty elämä ja siitä muodostunut karma: kuinka kaikki mitä ikinä on sanonut, ajatellut ja tehnyt on koskettanut toisia olentoja ja itseään. Seuraava elämä määräytyi entisten elämien muodostamasta karmasta ja sielun tehtävä oli tasapainottaa tuo karma ennen kuin pääsisi jatkamaan eteenpäin. Uusi elämä oli valmiiksi suunniteltu suunnitelma sielulle täyttääkseen kohtalonsa.
Scorpiuksesta koko juttu kuulosti humpuukiselta hölynpölyltä, mutta äiti oli sanonut vakavasti ja rauhallisesti: ”Olen löytänyt tämän totuuden syvältä sisältäni ja tiedän sen olevan totta.”
Äidin mukaan jästit olivat typeriä ja elivät unessa, täysin todellisen luontonsa unohtaneina tämän elämän materialistisiin viihdytyksiin sokeutuneina.
Scorpiukselle oli oikeastaan se ja sama, mitä hän oli ja mitä teki tässä tappavan tylsässä maailmassa, jossa mikään ei jaksanut kiinnostaa häntä.
*
”Scorpius, menisitkö avaamaan?” äiti huikkasi. Keittiöstä kuului lasin kilinää.
”Miksi?” Scorpius tivasi sohvalta. Häntä laiskotti. Hän oli tylsyyteensä kuvitellut itsensä maistelemaan kurvikasta, tyttömäisen pehmeää vartaloa. Tytöllä oli ollut leiskuvan punaiset, kiharat hiukset ja kirkkaanpunaiset, täyteläiset huulet.
Kuulostaa tutulta, ääni hänen päänsä sisällä mutisi melkein vahingoniloisesti. Scorpius tuhahti ajatuksilleen noustessaan ovea avaamaan.
Ovi avautui narahtaen. Keväinen sade piiskasi Malfoyden kartanon pihamaata. Ilma oli synkän harmaa ja niin oli mieskin, joka oven takaa oli astunut esiin vettä valuvana. Miehellä oli punaisena kiiluvat, ilkeät silmät.
”Kuka sinä olet?” Scorpius kysyi mieheltä välinpitämättömästi.
”Etsin isovanhempiasi”, kertoi mies paljastaen valkoisena hohkaavan hammasrivistön.
”Jaa, mutta kuka sinä olet?” Scorpius tahtoi edelleen tietää ja pyöräytti taikasauvaansa sormissaan.
Yhtäkkiä hän tajusi joka puolelta pihan varjoista hitaasti tassuttelevan valtavia, keltasilmäisiä ja saastaisia susia. Punasilmäinen mies hymyili. ”Olen Thomas ja täällä on joku, joka haluaisi tavata isovanhempasi.”
Scorpius heitti taakseen pikaisen suojeliusloitsun. Hopeahohtoinen susi pongahti suoraan yläkertaan vieviin portaisiin hänen taikasauvastaan. ”Miksi?”
Thomas hymyili ilkeää hymyä. ”Siitä voimme keskustella sitten, kun isovanhempasi saapuvat paikalle.”
Draco ja Astoria tulivat Scorpiuksen selän taakse. ”Mitä täällä tapahtuu?”
”Kuka sinä olet?” Draco tivasi Thomakselta.
”Olen Thomas ja etsin Lucifer ja Narcissa Malfoyta.”
”Draco…” Astoria tarrasi Dracon käsivarteen silmät täynnä pelkoa. Draco tuijotti kivettynein kasvoin susilaumaa heidän pihallaan.
”He eivät ole täällä”, Draco sihahti Thomakselle.
Thomas hymyili leveästi. ”Se ei haittaa. Me voimme odottaa.”
Ja susien keskeltä hyppelehti esiin siro nuori nainen, jolla oli suuret harmaat silmät ja hyvin teräväpiirteiset kasvot, poskipäät näyttivät hieman törröttävän laihoissa kasvoissa. Paksut, pörröiset kiharat hiukset olivat valtoimenaan. Naisen olemus hohkasi jonkinlaista eläimellistä viekkautta. Tämä pompahteli heidän kuistinsa portaat ylös melkein keimailevasti.
Nainen katseli heitä hymyillen leveästi. ”Eivät nämä ole oikeita”, nainen tuumasi puhuen suoraan Thomakselle, joka pyöritti päätään vastaukseksi.
”Te etsitte vanhempiani”, Draco sanoi katsellen naista tiiviisti. Astoria näytti hyvin kalpealta ja pelokkaalta.
”Kyllä”, vahvisti viekas nainen. ”Minun nimeni on Isabella Volrange, mutta voitte kutsua minua Bellaksi. Thomas antoi minulle sen nimen ja minusta se on kaunis.”
Isabella Volrange kuulosti Scorpiuksen mielestä Bellatrixin ja Voldemortin nimien yhdistelmältä ja jotkin hämyiset menneisyyden muistot pyyhkivät hänen mieltään. Draco ja Astoria nieleksivät.
”Sinä olet pimeyden lordin ja Bellatrixin tytär”, Astoria kähähti.
Isabella näytti olevan mielissään. ”Tunsitko sinä vanhempani?”
”En”, Astoria mutisi vältellen Isabellan vilpittömän suurta katsetta.
Isabella näytti pettyneeltä ja pompsahteli heitä päin. ”Minä menen sisälle odottamaan Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”
Draco, Astoria ja Scorpius kavahtivat kauemmaksi iloisesti hymyilevästä Isabellasta ja nainen pomsahteli heidän eteiseensä ja suoraan olohuoneeseen lapsekkaan keveillä askeleilla. Thomas hymyili leveästi heilauttaessaan kättään susille ja astuessaan sisälle taloon Isabellan perässä.
”Mitä me teemme, Draco?” Astoria kysyi kalmankalpeana, kauhuissaan.
Draco näytti synkältä. ”Vanhempieni on aika kohdata menneisyytensä.”
Katolta kuului meteliä. Kymmenpäinen susilauma vaani heitä uhkaavasti katolta. Scorpius ei ollut koskaan ollut niin peloissaan.
*
”Sinä haluat taikaministeriksi?” Narcissa toisti Isabellan ilmoituksen tärisevällä äänellä.
Isabella kohautti olkiaan. ”Se kuulostaa hassulta. Haluaisin mieluummin olla taikavaltiatar, se kuulostaa majesteettisemmalta. Thomaksesta se on loistava idea.”
”Kuinka sinä löysit meidät?” Luficer sihahti selkä jäykkänä vaihtaen vaimonsa kanssa kuumeisen katseen.
Isabella hymyili leveästi. ”Kyllähän minä teidät tunnen ja löydän koska vain. Te jätitte minut susirakkaideni kanssa asumaan.”
Syntyi vaivaantunut hiljaisuus ja Scorpius hätkähti, kun Isabella alkoi nauraa kimeällä, hurjan iloisella äänellä. ”Thomas etsi minua ja löysi minut. Ja nyt minä löysin teidät. Ja te autatte minua tulemaan maailman taikavaltiattareksi.”
Lucifer ja Narcissa katsoivat toisiaan kauhuissaan. Draco näytti synkältä. Astoria näytti rukoilevan päänsä sisällä. Scorpiuksella oli levoton ja omituinen olo.
Isabella hymyili leveästi ja aidon ilahtuneena. ”Minulla on loistavia suunnitelmia, niin on myös Thomaksella.”
Thomas virnisti ilkeästi. ”Pimeyden lordin arvokkaan työn saattaminen loppuun on yksi niistä.”
Vaivaantuneita, ahdistuneita katseita. Scorpiuksen päässä humisi.
Isabella hymyili. ”Isi oli kuulemma mahtava. Ja nyt on minun vuoroni olla mahtava. Minäpä kerron, mitä toivoisin teidän tekevän seuraavien kuukausien aikana.”
”Entä jos emme suostu?” Draco kähähti.
Isabella näytti loukkaantuneelta. ”Ettehän te niin tekisi? Ettehän?”
Thomas kohotti kulmiaan melkein varoittavasti.
”Mitä meidän täytyy tehdä?” Narcissa puuskahti.
Isabella hymyili.
*
Kling, kling, kling.
"Lopeta", Scorpius kivahti. "Teet minut hulluksi."
"Kuinka kurjaa." Punapää hymyili petollisen suloisesti ja paukutti lasia entistäkin lujempaa likaisia kaltereita vasten. Scorpiuksesta tuntui kuin tuo ääni olisi paukahdellut myös jossakin syvällä hänen sisällään.
"Minä käskin sinua lopettamaan", Scorpius sihahti hampaidensa välistä. Punapää tuhahti ja katsoi häntä välinpitämättömän uhmakkaasti.
Kling, kling, kling.
"Ruhjoo!" Scorpius huudahti ja lasi punapään kädessä räjähti. Lasinsirpaleet viilsivät tytön kasvoja ja jokin tuntui vihlaisevan samanaikaisesti Scorpiuksen rintaa.
Hän oli varmasti tulossa hulluksi.
Kaksikymmentäviisi päivää oli kulunut näissä kellarityrmissä ja Scorpius oli jokseenkin varma, että Isabella ja Thomas eivät aikoneet päästää ketään heistä pois. Ainakaan elävinä.
Blondi, ruipelo tyttö makasi likaisella patjalla silmät kiinni ja nyyhkytti. Kyyneleet ärsyttivät Scorpiusta, eikä hän täysin ymmärtänyt miksi. Kaikki tuntui vain jotenkin niin väärältä. Verinen paitasidos blondin käsivarressa oli karmiva ja haisi oksettavalta.
Scorpius oli luopunut omasta patjastaan ja antanut sen blondille. Äitinsä salakuljettaman viltinkin hän oli antanut säälittäville tytöille. Punapää oli tietysti heti piikitellyt häntä ’oletko pehmenemässä’ tyttö oli näsäviisastellut. Scorpius oli tiuskaissut blondin hampaiden kalinan tekevän hänet hulluksi, mikä oli harvinaisen totta. Blondin katsominen teki pahaa.
Punapää konttasi blondin luokse, meni makaamaan tytön taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Blondi nyyhkäisi heikosti.
"Al", tyttö kuiskasi.
Punapää kohotti päätään ja katsoi Scorpiusta. "Toivottavasti olet nyt onnellinen", tyttö tiuskaisi. "Teidän hieno puhdistuksenne tekee arvokasta tehtäväänsä kerta kaikkiaan loistavasti."
Scorpiusta ärsytti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään.
"Ei tämä liity puhdistukseen millään tavalla." Tämä oli vain Isabellan ja Thomaksen mielipuolista kuolemanleikkiä.
"No mihin sitten?" Rose kivahti ja puristi Amelieta sylissään. "Sinä annat hänen kuolla vain, koska typerät puhdistuspomosi käskivät."
Scorpiusta ahdisti ja ärsytti. "En minä tätä halunnut."
"Etpä näytä kovasti taistelevan vastaankaan", punapää ärähti.
Mitä Scorpius olisi voinut muka tehdä? Hän tuijotti punapään ruskeisiin, suuriin silmiin latautuneesti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään, ärsyttävä, kaunis ja näsäviisas piikittelijä. "Ei minua kiinnosta teidän kohtalonne."
"Ai niin, sinuahan kiinnostaa vain jästien tappaminen ja maailman valloitus -"
"Minähän selitin sinulle, miksi se on tärkeää", Scorpius puuskahti. Punapää ei tajunnut heidän planeettansa olevan vaarassa jästien sokean tuhoamisen takia. Äiti oli höpöttänyt jästien tyhmyydestä vuosia."Sinä vain et tajunnut sitä."
"Miljardien viattomien ihmisten teloitus ylittää ymmärrykseni, pakko myöntää."
"Viattomien!" Scorpius huudahti tuohtuen, vaikkei hän pystynytkään näkemään itseään tai ketään perheestään oikeasti teloittamassa, tappamassa jästejä. Ihmisiähän hekin olivat, sokeita ja hölmöjä ja typeriä… Jästit olivat pilaamassa kaiken... "Jästeissä ei ole mitään viatonta! He ovat itsekkäitä, typeriä, välinpitämättömiä, ahneita - "
"Eli kaikkea mitä sinä ja muu puhdistusporukkanne ette ole?" Rose tuhahti. "Ajatteletko saavasi kunniapaikan kammottavan ihmissusihyypiösi riveissä, kun annat meidän kuolla tänne?"
Punapää oli sitten typerä, eikä tiennyt mistään mitään. Aivan kuin Scorpius olisi halunnut olla tyrmissä yhtään sen enempää kuin nämä ärsyttävät rohkelikkotytöt halusivat.
"Tässä ei ole mitään järkeä!" Rose huusi. "Te ette hyödy meidän kuolemastamme millään tavalla! Ihmissusihyypiösi ei selkeästikään ole keksinyt meille tai sinullekaan mitään käyttöä ja on jättänyt sinut tänne vain katselemaan, kuinka me kuolemme!"
"Sinun tulinen, kaiken tietävä sielusi nyt ei kuole kirouksellakaan", Scorpius tuhahti.
"Luuletko minun ikuisesti elävän räkämössölläsi, jota kehtaat kutsua ruoaksi? Katso Amelieta! Hän kuolee!"
Scorpius tuijotti soihtua. Hän ei halunnut katsoa blondin ruipeloa ja sairasta olemusta, se sai hänet voimaan pahoin.
"KATSO HÄNTÄ!" punapää kiljaisi. Ääni satutti Scorpiuksen tärykalvoja. Hän käänsi päänsä vastentahtoisesti tyttöjen suuntaan. Blondi näytti kurjalta, kuolemaa tekevältä. Scorpiusta kuvotti ja ällötti, hän halusi lähteä kauas pois tai haihtua ilmaan. Hän ei halunnut olla enää olemassa, ei kun elämä oli tällaista. Hän ei halunnut katsoa surkeita ja likaisia tyttöjä sellin takana enää hetkeäkään kauempaa.
"Huomenna on täysikuu", hän mutisi puoliksi tajuamatta puhuvansa ääneen. "Ensimmäinen muodonmuutos ihmissudeksi on helvetin kivuliasta..."
Blondi uikutti hiljaa.
"Päästä meidät pois täältä", punapää kuiskasi ja tämän ääni värähti. Scorpius katsoi noihin ruskeisiin, ymmärtäväisiin silmiin ja tunsi rintansa täyttyvän kutsumattomasta lämmöstä, joka täytti kuumalla voimallaan hänen vartalonsa jokaisen sopukan. Tältäkö rakkaus tuntui?
Se oli helvetin pelottavaa. Scorpiuksesta tuntui kuin hän olisi nähnyt punapään sieluun, jonnekin hyvin syvälle kauas silmien taakse ja yhtäkkiä hän oli täysin varma siitä, että sielut olivat ihan niin totta kuin äiti oli aina uskonut.
Kaikki ne tunteet olivat liikaa. Liian paljon, ne vuosivat hänen ylitseen. Scorpiusesta tuntui kuin hän olisi tajunnut selkeämmin kuin koskaan ennen kuka hän oli ja mitä hänen oli tehtävä.
Punapää tuijotti häntä. Scorpius ei kyennyt käsittelemään tunteitaan, hänen suustaan karkasi puuskahdus ja hän nousi ylös kostealta, likaiselta lattialta. Hänen oli päästävä pois. Heti.
Sanaakaan sanomatta hän vilkaisi punapään ruskeita silmiä vielä kerran päässään hölmö ajatus, että uskaltaisi uhmata Isabellaa ja Thomasta jos vain muistaisi noissa silmissä leiskuvan palon. Käveleminen pois punapään luota tuntui vaikeammalta kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.
*
Aallot pamahtelivat kallioihin. Ilmassa haisi kosteus ja ankeuttajat. Täysikuu valaisi Azkabanin kivisen linnan, joka puolella oli hämyisiä ja tummia varjoja.
Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, joista lähti pyöreät portaat tyrmäkellariin. Scorpius tiesi vanhempiensa ja isovanhempiensa olevan turvassa ja hän oli päättänyt vapauttaa punapään ja blondin, vaikka Thomas ja Isabella siitä suuttuisivatkin. Scorpiusta ei jaksanut kiinnostaa.
Hän suunnisti hämyisen kellarin halki kohti tyttöjen selliä. Hän kuuli blondin uikutuksen ja punapään hätääntyneen äänen. Blondin muodonmuutos käynnistyisi hetkellä millä hyvänsä.
Tullessaan sellin luokse Scorpius tajusi sen käynnistyneen jo. Blondi kouristeli tuskissaan puoliksi patjalla ja puoliksi lattialla. Punapää oli kauhuissaan lattialla.
”Alohomora”, Scorpius sihahti ja avasi sellin oven. Hän katsoi ruskeisiin silmiin ja ojensi kätensä.
Punapää tarttui tärisevällä kädellään hänen ojennettuun käteensä ja Scorpius tunsi jonkin sisällään loksahtavan paikalleen. Hän kietoi kätensä punapään ympärille sulkiessaan blondin häkin oven. Tyttö saisi viettää yönsä ihmissutena häkissä ja huomenna hän voisi tulla vapauttamaan tytön ja viedä tämän jonnekin hoidettavaksi.
”Amelie?” punapää kuiskasi kauhuissaan, kun Scorpius lähti taluttamaan tyttöä pois kellarista.
”Hänen on oltava täällä tämä yö”, Scorpius murahti.
”Sinä tulit takaisin”, punapää kuiskasi ääni värähtäen. Scorpius kääntyi katsomaan tyttöä silmiin.
”Niin tulin.”
”Miksi?”
”Ei aavistustakaan.”
Kai.
He saapuivat portaiden luokse. Kun he kiipesivät ylös, Scorpius näki ruipelon Potterin pojan kallioilla taikasauva ojossa.
"Al!" punapää kiljaisi kuulostaen siltä kuin olisi nähnyt pelastavan ritarinsa. Scorpiusta ärsytti. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta kirjaviisaasta ja sarkastisesta Potterin pojasta, joka oli nolannut hänet kerta toisensa jälkeen Tylypahkassa. Nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ilahtunut kenenkään näkemisestä vähempää. Punapää sen sijaan oli ilosta soikeana, ärsyttävää.
Hongankolistaja syöksähti heitä päin vihainen ilme kasvoillaan. Scorpius nosti salamannopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. Jos Isabella tai Thomas saisivat tietää hänen päästäneen tytön vapaaksi noin vain, hän joutuisi perheineen vaikeuksiin. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
"Missä Amelie on?" hongankolistaja tahtoi tietää.
Scorpius tunsi hymyn leviävän kasvoilleen. Potterin ruipelolle olisi mukava opetus löytää tyttöystävänsä ihmissutena. Ehkä kävisi hyvä tuuri ja blondi puraisisi hongankolistajaa, se ainakin pyyhkisi tuon imelän hymyn punapään kasvoilta. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan”, hän sanoi hongankolistajalle.
"EI, AL - "
Scorpius nosti kätensä ja peitti punapään suun. "Mene, mene", hän yllytti hongankolistajaa virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
Hongankolistaja karvaisi raivosta, silmälasit lurpsahtivat nenällä kun tämä syöksähti heidän ohitseen tunneleihin karjuen: "AMELIE! AMELIE!"
Scorpiusta nauratti punapään hyytävä ja vihainen halveksunta. Samassa tyttö iski kyynärpäänsä hänen vatsaansa ja nappasi oman taikasauvansa hänen taskustaan. Scorpius tunsi ilman purskahtavan ulos suustaan.
Yhtäkkiä joka puolella oli ankeuttajia, ne saartoivat heidät joka puolelta. He tarrasivat toisiinsa kauhuissaan, punapää tärisi pelosta, mutta kiljaisi yllättävän terävällä äänellä Scorpiuksen kanssa samanaikaisesti: ”ODOTUM SUOJELIUS!”
Hopeanhohtoinen pupu syöksähti punapään sauvasta ankeuttajia päin samaan aikaan, kun Scorpiuksen solakka susi hyökkäsi vasten läheisimpiä ankeuttajia. Ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat kauemmaksi – mutta Scorpius ei saanut silmiään irti yhdessä heitä puolustavista hopeanhohtoisista pupusta ja sudesta. Ne herättivät hänen sisällään jonkinlaisen tunnepitoisen muiston, hänestä tuntui kuin jokin olisi jälleen loksahtanut paikalleen hänen sisällään. Hän kohtasi ruskeiden silmien katseen hopeanhohtoisten eläinten loisteessa ja tunsi jonkun sisällään antautuvan.
Kookas leijona hyökkäsi toiselta puolelta ankeuttajia päin ja Scorpius näki jämäkän vaaleatukkaisen miehen seisomassa siron, lyhyttukkaisen ja aavesilmäisen tytön vieressä tyrmien suuaukoilla. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida ihmisiin mitenkään, kun joku iskeytyi hänen takaraivoonsa ja kaikki pimeni.
*
”Olen pettynyt sinuun”, Isabella ilmoitti. Scorpiuksen päätä särki.
”Miksi?” hän sai kuin saikin sanottua. Hän yritti avata silmiään, mutta Isabellan kasvot harmaata taivasta vasten olivat sumeat.
”Vangit karkasivat”, Isabella huokaisi pettyneenä. ”Olisi ollut mukava kiusata Harry Potterin sukulaisia vielä hetken aikaa.”
”Miksi?” Scorpius sylkäisi. Hänestä kuukaudessa ei ollut tapahtunut mitään, mitä olisi voinut kutsua mukavaksi.
Isabella äännähti tavalla, joka saattoi ilmaista epätietoisuutta. ”En tiedä. Minusta tuntuu, että isäni olisi pitänyt siitä.”
”Vaikea sanoa”, Scorpius murahti.
Isabella hymisi. ”Sinä olet mukava, Scorpius, Malfoyden poika. En tiedä, miksi Thomas ei pidä sinusta.”
”Tunne on molemminpuolinen”, Scorpius kähähti ja nousi istumaan. Hän katseli ympärilleen Azkabanin harmailla kallioilla. ”Karkasivat kaikki vai?”
”Kyllä vain”, Isabella sanoi ja mutristi huuliaan. Tyttö näytti melkein lapselta istuessaan mustassa mekossaan kalliolla, suuret harmaat silmät ammollaan.
”Uskotko sinä sieluihin?” Scorpius kysyi tytöltä hetken mielijohteesta.
Isabella näytti imartuvan kysymyksestä ja käänteli päätään puolelta toiselle. ”En tiedä, mutta kuulostaa kivalta. Kerro minulle lisää. Tykkään sinusta, Scorpius.”
Scorpius tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen. ”Minäkin tykkään sinusta, Isabella.” Hän tajusi sen olevan totta. Nainen – tyttö – mikä olikaan – otti kaiken vastaan avoimella mielenkiinnolla, melkein lapsekkaalla tavalla. Siinä oli jotakin suloista.
Minustapa on tullut pehmo, Scorpius ajatteli päätään pyörittäen ja hieman irvistäen. Timanttista hopeanhohtoista valoa loistavat pupu ja susi välähtivät hänen mielissään ja hän mietti ruskeita, ymmärtäväisiä ja kauniita silmiä, jotka tuntuivat lämmittävän hänen ennen niin tyhjältä tuntuvaa rintaansa.
Hän kohtasi harmaat, vilpittömät silmät ja kertoi tulevalle taikavaltiattarelle kaiken mitä oli ikinä oppinut sieluista ja siitä, kuinka universumilla oli jokaista varten tehtävä, siitä, kuinka kaikella mitä tapahtui, oli tarkoituksensa. Isabella kuunteli hymyillen.
*
Rose räpytteli silmiään. Scorpius katseli häntä tuttu vino hymy kasvoillaan karehtien. Harmaat silmät katselivat hänen silmiään syvää ymmärrystä täynnä.
Scorpius ei ollut vain kertonut elämästään kaikkea. Tämä oli avautunut hänelle, antautunut hänelle kaikin mahdollisin tavoin. Nyt Rosesta tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, mitä suomalaisjästit olivat hänelle monen kuukausien ajan höpöttäneet. Kaikki loksahti paikoilleen, kun hän katsoi Scorpiuksen silmiin. Hän tajusi katsovansa syvälle tämän sieluun.
”Minä rakastan sinua”, Rose huokaisi ja nosti kätensä Scorpiuksen kasvoille.
Scorpius hymyili. ”Minäkin rakastan sinua.”
Ja he suutelivat lumisten puiden vavistessa hentoisesti tuulessa.
Kommentteja?
*näistä hengellisistä sielujutuista haluaisin sanoa sen verran, että niistä on tullut parin vuoden aikana suuri energianlähde minulle, voisi melkein sanoa että kaikki mitä ikinä olin kahdenkymmenen elinvuoteni aikana oppinut sai täysin uuden merkityksen ja tuntui siltä kuin olisin oppinut kaiken uudestaan ja löytänyt voiman ja rauhan ja tarkoituksen... ja olen keksinyt tavan kanavoida kaikkien tekstien, dokumenttien ja artikkeleiden aikaansaaman plörinän päästäni tähän tarinaan, se jotenkin lohduttaa minua. Ymmärrän, että se saattaa turhauttaa/ärsyttää lukijoita, jos eivät ole tällaisista jutuista ennen kuulleet...
kaikki saavat uskoa tietysti juuri siihen omaan totuutensa enkä halua tuputtaa kenellekään mitään!
kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa tällaiset asiat, haluaisin antaa esimerkkejä dokumenteista, jotka kertoo sitä samaa mitä minä olen yrittänyt kertoa:
http://www.youtube.com/watch?v=alcav1Ox9bg ja tässä vielä linkkiesimerkki dokumenttiin, jossa monet ihmiset, jotka ovat kuolleet hetkellisesti esim sydän pysähtynyt kertovat kokemuksiaan:
http://www.youtube.com/watch?v=XQBRGEKw7O4jos kiinnostaa katsokaa ihmeessä, lupaan ettette pety!
