// Alaotsikko: Lyrics Wheel 6, Insestihaaste, FF100
Title: Vasta sitten, kun on aika
Author: Minä, Scarlett
Beta: ChiisaiHana, tuhannet kiitokset hänelle
Pairing: Fred/George
Rating: K-11, luulisin
// Muokkasin ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäGenre: Drama, hieman angst, twincest, slash, het, one-shot
Warnings: Twincest sekä ehkä hieman OoC-kaksoset
Disclaimer: En edelleenkään omista ihania kaksosia, Frediä ja Georgea, harmi vain. Ne kuuluvat J.K. Rowlingille, mutta olen ottanut hieman vapauksia ja leikkinyt heillä jonkin verran.
Words: 2457
Tense: Pluskvamperfekti ja imperfekti
Summary: ”Fred oli uskonut aina, että George olisi hänen, vain hänen
, ja hän oli jo täysin sataprosenttisesti tottunut kyseiseen ajatukseen. Eikä hän ollut aikaisemmin kestänyt pientä ajatustakaan siitä, että George saattaisi olla jonkun muun... Että joku muu, paitsi hän, koskisi Georgeen tunnetasolla. Mutta nyt se ajatus oli vain pakko kestää, jos hän oli nähnyt oikein Sianpäässä.”A/N: Tämä on tietääkseni toinen haasteeseen osallistunut ficcini, joka on tullut valmiiksi ennen määräaikaa, kun päätin kerrankin vakaasti saada kirjoitettua edes jotain, jonka voisi julkaista. 8) Mahtavaa. o/ Tämän julkaisussa vain hieman kesti betasotkujen sun muiden takia, mutta vihdoinkin sain kaiken selvitettyä ja tunkaistua tämän tänne... Haaste, jonka seurauksena sain tämän valmiiksi, on
Lyrics Wheel 6, jonka lisäksi tämä kuuluu myös haasteisiin
FanFic100 (sanana toimii 025. Muukalaiset) ja
Insestihaaste.
Vasta sitten, kun on aikaKuvat piirtyivät Fredin silmien verkkokalvoille. George, hänen veljensä, identtinen kaksosensa, hänen
rakastajansa istumassa Sianpäässä joku punapäinen nainen hajareisin sylissään ja isohko tuliviskilasi sekä muutama muu tyhjä lasi edessään. Punahiuksisen naisen kädet takertuneena Georgen kaulan ympärille, Georgen kasvot painautuneena lähestulkoon naisen rinnuksille...
Vaikka Fred ei ollut nähnyt Georgen kasvoja, koska nainen oli ollut tämän edessä ja Fred oli nähnyt vain tämän punaiset hiukset, hän oli silti tunnistanut miehen aikalailla varmasti Georgeksi. Olihan tämä sentään hänen kaksoisveljensä, olihan tämä sentään ollut hänen asuinkumppaninaan jo kaiken kaikkiaan kaksikymmentä vuotta, olihan Fred tehnyt Georgen kanssa vaikka mitä niiden vuosien aikana.
Fred oli ollut aikeissa mennä ottamaan yhden tuopin kermakaljaa rauhalliseen Sianpäähän – olikin sitten niin, että Sianpää ei tainnut olla kovin siisti ja muutenkaan hyvä paikka, mutta rauhallinen se ainakin tosiaan oli – kiinnitettyään ensin ison kasan Weasleyn Welhowitsien mainoksia ympäri Tylyahoa. Fred oli astunut tasan yhden askeleen eteenpäin avattuaan oven, kun hänen katseensa oli kiinnittinyt muutaman sekunnin kuluessa molempiin punaverikköihin. Hän oli katsellut silmät lasittuneena, kuinka mahdollisesti Georgen kädet olivat liikkuneet pitkin naisen selkää ja kuinka nainen oli työntänyt rintojansa eteenpäin kohti Georgen kasvoja. Maailma oli tuntunut pysähtyneen millisekuntien ajaksi. Niiden millisekuntien jälkeen Fred oli kääntynyt ja rynnännyt ovesta ulos, hän oli vilkaissut vielä taakseen Georgeen jonka pää oli yhä naisen rinnuksissa, tämä ei ollut ilmeisesti kuullut eikä nähnyt mitään. Tajuamatta, että hän olisi voinut ilmiintyä kotiovelleen, hän oli sitten kävellyt hengitys höyryten kylmässä ilmassa rivakasti suoraa päätä Weasleyn Welhowitsien ovesta sisään, hypännyt portaat kaksi askelmaa kerrallaan ylös yläkertaan pieneen asuintilaansa ja jatkanut siitä matkaansa makuuhuoneeseen parisänkyyn, jossa hän ja George nukkuivat... Jossa hän ja George olivat useina öinä tehneet aivan jotain muuta kuin pelkästään nukkuneet.
Saavuttuaan makuuhuoneeseen, Fred oli kaatunut suoraan sängylle ja jäänyt tuijottamaan kattoon tuskin räpyttämättä silmiään. Hän oli yrittänyt ajatella jotain muuta kuin äskettäin näkemäänsä, hän oli yrittänyt pyyhkiä kuvia kiihkoisasta naisesta rakkaansa sylissä, mutta nyt suunnilleen puolen tunnin päästäkään hän ei ollut onnistunut yrityksissään, kuvat vain pysyivät hänen mielessään. Fredistä tuntui siltä, että joku olisi ikään kuin polttanut kuvat hänen verkkokalvoilleen. Hänestä tuntui myös siltä, että paras ratkaisu saada kuvat häviämään mielestään oli ottaa sauva, osoittaa sillä itseään ja lausua anteeksiantamattomista kirouksista se anteeksiantamattomin, jos niin oli edes mahdollista tehdä. Kuitenkin hän päätyi silti siihen, ettei hänen kannattanut toteuttaa kyseistä ratkaisua. Ehkä se punaverikkö mies, jonka päällä se punahiuksinen nainen istui, ei ollutkaan George, olihan punaverikköjä velhomaailmassa sentään useampi kuin vain George... Asiasta ei ollut sataprosenttista varmuutta. Hänen ei kannattanut todellakaan hätäillä, sillä hän ei ollut enää edes melko varma siitä, että mies oli George.
Hetken mietittyään Fred päätti odottaa, että George saapuisi kotiin, oli tämä sitten missä tahansa. Fred muisteli, että George oli sanonut päivällä jotain siitä, ettei hän välttämättä olisi kotona kun Fred saapuisi sinne, jotain sellaista George oli tosiaan sanonut. Tuskin tämä oli
oikeasti Sianpäässä jonkun naisen alla.
Monenlaiset ajatukset pyörivät Fredin päässä. Jos George ei olisi oma itsensä, sitten kun tämä saapuisi kotiin, hän voisi olla varma, että jotain oli vialla. Ehkä se liittyi siihen punaverikköön naiseen, ehkä johonkin muuhun asiaan, vaikka johonkin ongelmaan. Edes jos George vaikuttaisi jotenkin oudolta, Fred saattaisi epäillä jotain. Mutta kunnollista, hyvää syytä siihen, että miksi George olisi pettänyt häntä, hän ei keksinyt. Olihan hänen ja Georgen suhde kyllä jonkin verran ongelmainen: heidän täytyi yrittää pitää kulisseja pystyssä ja rakastaa toisiaan kunnolla salassa, omassa rauhassa. Silti heidän suhteensa oli ainakin tähän mennessä onnistunut, ja pystyiväthän he pienen asuntonsa ulkopuolellakin osoittamaan rakkautta naamioimalla sen pelkäksi viattomaksi
veljesrakkaudeksi halaamalla ja koskettamalla toisiaan vain pelkän pelleilyn turvin, ehkä antamalla pieniä suudelmiakin. Loput hellyydenosoitukset he sitten tekivätkin asuntonsa sisällä tai muussa paikassa, jossa kukaan ei ollut näkemässä. Muiden velhojen ja noitien olisi varmasti ollut
aikalailla vaikeaa hyväksyä näkemäänsä. Varmasti Fredkin olisi hieronut ainakin
jonkin verran silmiään, jos olisi nähnyt samanlaisen näyn, jos hän siis itse ei olisi ollut kyseisen näyn kohteena.
Pian, aivan yllättäen, alakerrassa olevan liiketilan ovi tuntui avautuvan. Fred tunsi sydämensä alkavan hakata tiuhempaan tahtiin, kun hän tajusi, kuka oli tulossa. George. Fred kuuli, kuinka avain työntyi lukkoon, kuinka se vedettiin ulos, kuinka ovi avattiin ja pian suljettiin. Tämän jälkeen kuului nopea poksahdukselta kuulostava ääni aivan läheltä ja Fred siirsi katseensa sängyn vieressä olevaan Georgeen. Hän tunsi pienen palan nousevan vähä vähältä kurkkuunsa ja nielaisi.
”Hei”, George tervehti hymyillen.
”Hei”, Fred vastasi lähes mekaanisen tuntuisesti. Hän yritti tarkkailla mahdollisimman tarkkaan Georgea, jotta voisi nähdä, oliko tämän käytös jotenkin erilainen.
”No, oliko rankkaa kiinnittää mainoksia ympäri ämpäri Tylyahoa?” George naurahti. Fred pudisti hetken päästä päätään. Tällä lailla lähes jokainen ilta tuntui menevän, jos he molemmat olivat olleet poissa kotoa yhtäaikaa ja toinen oli tullut kotiin toisen jälkeen, kysymyksetkin olivat lähes samanlaiset.
”Miksi sinulla on yhä vaatteet päällä?” George kysyi äkkiä laitettuaan ulkotakkinsa läheiseen naulakkoon. Fred vilkaisi vartaloansa ja huomasi, että hänellä todellakin oli vielä niin kengät kuin ulkovaatteet ja sisävaatteetkin päällä. Hän oli tyystin unohtanut ne päälleen. Eikä hän tiennyt juuri nyt, mitä hän kertoisi syyksi Georgelle, joten hän päätyi vain tavalliseen olkien kohautukseen ja jatkamaan tämän tarkkailua. Vielä tämä vaikutti aivan normaalilta. Onneksi.
”Voisin auttaa sinua riisumaan vaatteesi”, George sanoi iskien silmää. Fred pudisti päätään ja sanoi: ”Ei tarvitse.” Normaalisti hän olisi myöntynyt ehdotukseen iloisesti, mutta nyt hänestä tuntui vahvasti siltä, että jos he aloittaisivat samojen iltarutiinien – tai no, rutiinien ja rutiinien – tekemisen, niin hän ei pystyisi jatkamaan. Se, mitä hän oli nähnyt vasta pieni hetki sitten, aivan omilla silmillään, esti häntä, sillä hän tulisi luultavasti tuntemaan yksinkertaisesti vain todella pahaa oloa. Hän oli aikaisemminkin tuntenut mustasukkaisuutta veljestään – se tunne ei varmasti ollut edes lähellekään sitä tunnetta, jonka hän voisi hetken päästä kokea – mutta niin oli tapahtunut vain pari kertaa. Fred oli uskonut aina, että George olisi hänen,
vain hänen, ja hän oli jo täysin sataprosenttisesti tottunut kyseiseen ajatukseen. Eikä hän ollut aikaisemmin kestänyt pientä ajatustakaan siitä, että George saattaisi olla jonkun muun... Että joku muu, paitsi hän, koskisi Georgeen tunnetasolla. Mutta nyt se ajatus oli vain pakko kestää, jos hän oli nähnyt oikein Sianpäässä.
George riisui vielä housunsa, laittoi nekin naulakkoon ulkotakin ja paidan seuraksi, asteli sängyn vierelle ja laskeutui makaamaan sängylle lähelle Frediä. George kääntyi kyljelleen, kasvot Frediä päin.
”Et ole vieläkään riisunut”, George huomautti. Fred nyökkäsi, nousi käsiensä varaan, heilautti jalkansa sängyn laidan yli ja nousi seisomaan. Hän riisui takin päältään ja ripusti sen oven vieressä olevaan naulakkoon yrittäen olla katsomatta Georgea. Jos hänen katseensa eksyisi hänen veljensä, hänen rakkaansa, kasvoihin, se siirtyisi vähä vähältä alaspäin tämän vartalolla, eikä se olisi todellakaan hyväksi... Fred otti kengät pois jalastaan ja riisui kaikki vaatteensa, lukuun ottamatta alushousujaan. Hän käveli lyhyen matkan sängyn viereen ja istui sen reunalle purren alahuultaan. Häntä häiritsi varmuuden puute siitä, kuka se mies oli, jonka sylissä nainen istui, ja että oliko se George vai joku muu.
Yhtäkkiä Fred kuuli pientä kahinaa takaansa ja tunsi sitten toisen kädet rintansa ympärillä ja ylävartalon painautuneena selkäänsä vasten ja hengityksen niskassaan. Hänellä kesti muutama sekunti rekisteröidä, mitä oikein oli tapahtunut. Sen muutaman sekunnin jälkeen, yhtä nopeasti kuin George oli tehnyt eleensä, ne vanhat tutut kuvat palasivat näkyviin jostain. Hän ei ollut edes huomannut, että ne olivat kadonneet hetkeksi, mutta niiden paluun hän tosiaankin huomasi.
George oli yhä samassa asennossa Fredin takana. Hän oli aivan hiljaa ja tuntui vain hengittävän. Fred nieleskeli, kuvat näkyivät kuin elävinä hänen edessään. Hänellä tuntui olevan pala taas kerran kurkussa ja häntä ahdistutti.
Sitten George puhui: hän sanoi hiljaisella äänellä ”Onko jokin hätänä?” saaden Fredin vetämään syvään henkeä. Eihän hänellä tietenkään ollut mitään
hätänä, hänhän vain sattui miettimään, pettikö hänen rakkaansa häntä. Hän pudisti ajatuksissaan päätään, nosti kätensä rinnallaan oleville Georgen käsille ja irrotti ne paikaltaan. Hänen olisi pakko saada tietää, juuri nyt... Fred nousi ja kääntyi kasvot Georgea päin. Kurkkua kuivasi, hän yritti nieleskellä ja avasi suunsa ja tiesi tällä kertaa lähes aivan tarkasti, mitä sanoa. Asia selvitettäisiin nyt tai ei koskaan, muuten hän ei pystyisi, ei vain pystyisi, antaa Georgen käsien olla ympärillään ja hengittää niskaansa, ei ennen kuin hän saisi tietää. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut sisällään sellaista tunnetta, mitä hän tunsi nyt. Sitä ei osannut edes kuvailla.
”Hemmetti, George”, Fredin katse siirtyi hetken ajaksi Georgen ihmetteleväisistä kasvoista aivan huoneen perälle, ”tahdon tietää.” Hän siirsi katseensa takaisin Georgeen ja jatkoi: ”Minä tahdon tietää, että missä sinä olit, ennen kuin tulit kotiin. Tahdon tietää.” George tuhahti, naurahti sitten lyhyesti ja kysyi: ”Mikäs ihmeen kuulustelu tämä oikein on?”
”Vastaa minulle”, Fred sanoi. George pysyi hiljaa.
”
Vastaa minulle”, Fred sanoi kovemmalla äänellä. Heillä oli ollut keskenään väittelyjä aikaisemminkin, vaikka kuinka monta, mutta Fred oli aikalailla varma siitä, ettei tämä väittely pysyisi pelkästää väittelynä.
”Fred, minä olin... Minä käväisin katsomassa itselleni uutta taikasauvaa parissa kaupassa”, George vastasi puraisten alahuultaan. Fredin katse vaelsi Georgen kasvoilta tällä kertaa huoneen takaseinälle. Hän tiesi, että George valehteli, se oli se tietty äänensävy.
”M-minä”, hän aloitti silti ja hänen kurkkuansa kuivasi, ”näin aivan sinun näköisesi nuoren miehen Sianpäässä, nainen sylissään, tuliviskilasi edessään muutamien tyhjien lasien lisäksi.” Fred siirsi katseensa takaisin Georgeen, joka nielaisi ja katsoi välttelevästi sivulle.
”Olitko sinä se mies, George? Minä tahdon tietää, olitko sinä se mies. George, anna minulle uskon aihetta siitä, että sinä
et ollut se mies... Kakaise ulos.” Ääni, joka lähti Fredin kurkusta, ei tuntunut olevan hänen oma äänensä.
Fred katsoi yhä Georgea. Hän oli erottavinaan, että tämän silmät kiilsivät hieman ja että tämä puristi lakanaa sormiensa välissä. George rykäisi ja käänsi sitten katseensa Frediä päin. Hänen tarvitsi lausua vain yksi sana, ja niin hän tekikin.
”Kyllä.” Se oli se sana, jonka hän sanoi, ja se riitti Fredille.
”Selvä”, Fred huokaisi. Hän ei tiennyt mitä muuta hän olisi voinut nyt sanoa, hänen rintaansa kouraisi, hänen sisällään tuntui pahalta. Kaksikymmentä vuotta hän oli viettänyt yhteistä aikaa Georgen kanssa, viimeisimmät neljä niistä erityistä yhteisaikaa, ja nyt, nyt esille tuli tällainen asia. Se oli vielä ehkä yksi niistä tyypillisimmistä asioista, jotka saattoivat rikkoa suhteen kokonaan sirpaleiksi.
”Voi luoja” oli seuraava lause, jonka Fred sai päästettyä suustaan. Kaksikymmentä vuotta ja tähänkö se kaikki sitten loppui? Kyyneleet pyrkivät pikkuhiljaa Fredin silmiin. Hän siirsi katseensa pois Georgesta johokin satunnaiseen paikkaan seinällä, kun George kysyi nyyhkäisten: ”Fred, emmekö me voisi selvittää tämän aamulla? Mieti nyt, tunnemme toisemme paremmin kuin hyvin. Me emme saa tehtyä tähän aikaan mitään järkevää.”
”Ei, tämä pitäisi selvittää nyt”, Fred vastasi kääntämättä katsettaan Georgeen. Tämä huokaisi ja Fred näki sivusilmällä tämän pudistavan päätään.
”Kello on ties vaikka kuinka paljon ja ainakin minua väsyttää. Aamulla tämä olisi parasta selvittää, usko pois”, George yritti vakuutella. Fred ei voinut olla myöntämättä, että George oli oikeassa asian suhteen. Mutta siitä hän ei ollut varma, että pystyisikö hän nukkumaan yön yli silmäystäkään, olihan hän juuri saanut kuulla varmistuksen näkemiselleen Sianpäässä. Hän ei voinut enää luottaa tämän kaiken jälkeen Georgeen, ainakaan vähään aikaan, se oli mahdotonta.
Fred maiskautti kieltään ja sanoi: ”Selvä, tehdään niin. Aamulla sitten selvitämme kaiken”.
”Hyvä. Minä... Minä voin vaikka mennä sohvalle nukkumaan”, George kertoi ja nousi jo istumaan.
”Ei sinun ole pakko”, Fred vastusti. Hän tunsi pientä sääliä Georgea kohtaan, tosin ainoastaan siitä, että sohva ei ollut mikään kovin pehmeä eikä suuri.
”Kyllä minä menen”, George sanoi, nousi seisomaan, otti tyynynsä ja laahusti huoneen perälle, ennen kuin Fred ehti edes väittää vastaan. George avasi oven ja käveli olohuoneeseen sulkien oven perässään. Fred seisoi vielä hetken paikallaan, kunnes kapusi sänkyyn makaamaan selälleen. Aamulla he tosiaan selvittäisivät kaiken, ainakin toivottavasti. Fred tuijotti kattoon ja vain suunnilleen kymmenen minuutin kuluessa hän nukahti vastoin äskeisiä arvailujaan.
Aivan sängyn vieressä oli ikkuna. Siitä valonsäteet pyrkivät ympäri makuuhuonetta ja onnistuivat pian valaisemaan Fredin kasvot niin hyvin, että tämä aukaisi hitaasti silmänsä. Fred venytteli raukeasti hetken ajan, hieroi sen jälkeen silmiään ja nousi istumaan. Hän vilkaisi viereensä, sinne missä Georgen olisi pitänyt normaalisti olla. Fred ihmetteli hetken aikaa, että missä George oikein oli, kunnes muisti, mitä edellisiltana ja –yönä oli oikein tapahtunut. Nainen ja George, hänen ja Georgen selvittelyt, viimeiseksi George oli sanonut menevänsä sohvalle nukkumaan... Fred nousi sängystään ja meni aivan huoneen perälle. Hän avasi oven, astui olohuoneeseen ja lähestyi sitten sohvaa, joka oli selkä häntä päin. Hän kiersi sohvan ympäri oikealta puolelta ja katsoi alas. Mitään muuta ei näkynyt, paitsi Georgen tyyny. Fred vilkaisi ympärilleen kuin tarkistaakseen, ettei George ollut mennyt mihinkään piiloon. Georgea ei näkynyt missään olohuoneen paikassa, joten Fred käveli ripeästi keittiöön. Sielläkään ei näkynyt ketään. Keittiön jälkeen hän suunnisti kylpyhuoneeseen ja huomasi matkalla, kuinka pieni huoli siitä, että Georgelle olisi voinut sattua jotain, syttyi hänen sisällään. Kun hän saapui kylpyhuoneeseen, hän näki yhdellä silmäyksellä, ettei hänen veljensä ollut siellä. Tämän jälkeen hetken mietittyään Fred keksi alhaalla olevan liiketilan ja ryntäsi portaat alas. Hän katsoi tarkkaan kaikista mahdollisista paikoista, joihin George olisi voinut vaikka piiloutua, että näkyikö tätä. Vastauksesta tuli kieltävä: Fred ei havainnut tätä mistään. Sitten hänen mieleensä muistui, ettei George ollut koskaan lähtenyt mihinkään viestiä jättämättä, joten asia varmaan taaskin niin. Fred hyppeli portaat ylös kaksi askelta kerrallaan ja suuntasi portaiden yläpäästä ensimmäiseksi makuuhuoneeseen. Hän vilkuili ympärilleen ja tarkisti yöpöydän sekä muut samankaltaiset huonekalut, joiden päälle viestin olisi voinut jättää. Mitään viestin näköistä ei näkynyt, joten seuraavaksi hän asteli olohuoneeseen. Sohva pisti ovelta heti ensimmäisenä silmään, joten hän siirtyi ovensuulta sen eteen ja nosti tyynyä.
”Bingo”, hän huudahti itsekseen ja otti taitellun paperilapun käteensä. Normaalisti George oli jättänyt viestin johonkin näkyvälle paikalle, mutta nyt se oli lähes piilossa. Ikään kuin tämä olisi halunnut, ettei Fred löytäisi viestiä heti...
Fred istuutui sohvalle, taitteli viestin auki ja alkoi lukea hiljaa ääneen:
”
Fred, sinä sait minut kiinni valheestani enkä voi keksiä mitään tekosyitä asialle. Olen tässä viimeisimmät tunnit miettinyt sitä, että mitä Sianpäässä tapahtui vain hetki sitten ja meidän keskusteluamme, jonka kävimme vain hetki sitten. Meidän piti sopia nyt aamulla kaikki, mutten ole todellakaan varma, että haluanko tehdä sen juuri nyt, haluanko minä selittää sinulle sen, mitä näit ja kertoa sinulle ajatuksistani... Fred, olen viimeisimmät hetket miettinyt, että mitä teen. Olen punninnut eri vaihtoehtoja ja olen sitä mieltä, että paras vaihtoehto on se, ettemme näkisi toisiamme vähään aikaan. Voisimme sopia asiat vasta sitten, kun on sen aika. En tiedä vielä tarkkaan, mihin olen menossa, mutta kyllä minä jotain keksin. Älä ihmettele, että joitain esineitä ja vaatteita puuttuu, sillä otin ne mukaani. Käyn myös Irvetassa ja otan sieltä hieman rahaa mukaani, toivottavasti asia sopii sinulle. Lopuksi tahdon vielä sanoa, että rakastan sinua ja että olen pahoillani.
George.”
Kun Fred luki kirjeen loppuun asti, hän ei tiennyt luultavasti ensimmäiseen kertaan elämässään, mitä ajatella ja tehdä nyt. Hänen olonsa tuntui hyvin sekavalta, eri tunteet tuntuivat myllertävän hänen sisällään yhtä aikaa. Se oli näköjään todellakin totta, että George oli lähtenyt, eikä Fredillä ollut tarkkaa tietoa siitä, milloin tämä palaisi. Kaikki jäi nyt hyvin avonaiseksi, kun George oli noin äkkiä päättänyt lähteä: heidän oli pitänyt sopia tänä aamuna ja Fred oli ollut valmis puhumaan lähes kaikesta, joka vain liittyi asiaan. Lisäksi hän olisi halunnut tietää syyn sille, mitä George teki, hän olisi halunnut tietää, oliko suhde vain yhden illan kestävä vai pitempikin, hän olisi halunnut tietää naisen henkilöllisyyden... Mutta mitään kyseisistä asioista hän ei luultavasti saisi tietoonsa vähään aikaan, vaan – Georgen sanoin – vain vasta sitten, kun on aika.
~*~*~
Maroon 5 – Makes Me WonderI wake up with blood-shot eyes
Struggled to memorize
The way it felt between your thighs
Pleasure that made you cry
Feels so good to be bad
Not worth the aftermath, after that
After that
Try to get you back
I still don't have the reason
And you don't have the time
And it really makes me wonder
If I ever gave a fuck about you
kertosäe
Give me something to believe in
Cause I don't believe in you anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference to try
(Yeah)
So this is goodbye
Got them resting in my head
Decisions that made my bed
Now I must lay in it
And deal with things I left unsaid
I want to dive into you
Forget what you're going through
I get behind, make your move
Forget about the truth
I still don't have the reason
And you don't have the time
And it really makes me wonder
If I ever gave a fuck about you
kertosäe
Give me something to believe in
Cause I don't believe in you anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference,
It even makes a difference to try
And you told me how you're feeling
But I don't believe it's true anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference to cry
(Oh no)
So this is goodbye
I've been here before
One day a week
And it won't hurt anymore
You caught me in a lie
I have no alibi
The word is set on how to mean me
Cause
I still don't have the reason
And you don't have the time
And it really makes me wonder
If I ever gave a fuck about you
And I... and so this is goodbye
kertosäe
Give me something to believe in
Cause I don't believe in you anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference,
It even makes a difference to try
And you told me how you're feeling
But I don't believe it's true anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference to cry
(Oh no)
So this is goodbye
So this is goodbye, yeah (3x)
(Oh no)
