Author: Zarroc
Rating: S
Pairing: Nita/Maria
Genre: fluffy, romance, femme
Summary: Lopulta kärsivällisyyteni oli voittanut vuodet ja hän oli antautunut minun loputtoman rakkauteni pauloihin.
A/N. Huh, kymmenessä minuutissa yhden inspin takia kirjoitettu tekstinpätkä. Menee haasteeseen Femme10. Eipä minulla muuta oikeastaan, siitä on oikeasti aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut fluffya, edes tällaista vähäistä.
Vuodet katseessasiHän oli niin kaunis.
Vaikka vuodet olivat mustahiuksista rakastani kuluttaneet, hän oli silti yhtä lumoava, kuin oli ollut silloin 15-vuotiaana, kun me ensikertaa tapasimme.
Nyt, kun hän seisoi hellan edessä minun räsymatollani, paljon vanhempana, saatoin nähdä hänessä vain kauneuden.
Menin hänen taakseen ja halasin, suutelin niskaa jonne oli kuin itsestään ilmestynyt tatuointi linnusta. Linnun alla oli päivämäärä, josta en ollut ikinä kysynyt.
Me olimme olleet hukkateillä kauan, mutta lopulta olin löytänyt hänet käpertyneenä vanhaan huppariini puistonpenkiltä, näyttäen vanhalta ja hakatulta. Hän oli ollut humalassa helppo, selvänä sekava ja peloissaan.
Lopulta kärsivällisyyteni oli voittanut vuodet ja hän oli antautunut minun loputtoman rakkauteni pauloihin.
Siitäkin oli jo aikaa ja minä halusin vain jatkaa tätä samaa hetkeä ikuisuuteen, mutta eihän sitä ollut tarkoitettu niin. Hän kääntyi ympäri ja jätti paistinpannun huomiotta, vetäen minut vielä tiukemmin itseään vasten.
Hänen vartalonsa oli naisellinen ja lämmin, huulilta maistoin vain aamukahvin seisautuksen.
Käteni liukuivat hänen selkäänsä ja pitivät tiukasti kiinni, en suostuisi irroittamaan edes silloin, kun olisi jo pakko.
”Kanat palaa”, tuhahtaen hän työnsi minua kauemmas kuitenkin sellainen hellä sävy katseessaan. Pudistelin päätäni naureskellen ja päästin irti, mennen astiakaapille.
”Milloin sinä siitä muka olet välittänyt”, mutisin ja katoin pöydän kahdelle, niin kuin olin tehnyt jo monta kertaa.
Hän mulkaisi minua ja nauroin taas, häntä lempeästi ohi kävellessäni hipaisten.
”Ääliö”, nainen murahti, mutta sävy oli lempeä. En viitsinyt vastata mitään, jäin vain nojaamaan pöydänreunaa vasten ja katselemaan häntä takaapäin.
Hän sekoitti riisejä ja minä hymyilin sitä ikuista hymyäni, jonka vain hän sai nostettua hiljaisuuden synkentämille kasvoilleni.
”Maria”, kutsuin lopulta ja kääntymättä hän vastasi; ”Nita?”
”Siellä sataa.” Tokaisin kun en muutakaan enää keksinyt. Rakastin vain lausua hänen nimensä.
”Vittu”, älähdys sai minut nauramaan ja katsoin kun naiseni jo pinkoi kohti ulko-ovea, aikomuksenaan keretä keräämään pyykit takapihan narulta.
Siirryin hänen tilalleen hellan luokse ja maustoin ruoan ihan oman mieleni mukaan. Kyllähän Maria piti ruoanlaitosta, muttei hän siinä mikään maailman paras kuitenkaan ollut.
Onnistui aina polttamaan kaiken pohjaan, enemmän tai vähemmän.
Ajatukseni keskeytyivät kun rakkaani tuli takaisin kiroten kuin vanha merimies, hiuksilla sadepisaroita ja märät vaatteet käsivarrelle mytättynä.
”Et sitten voinut aiemmin sanoa?” Hän ärähti ja asteli jo kohden kylpyhuonetta.
”Ei se mitään olisi auttanut kuitenkaan”, huikkasin perään.
Katsoin hymyillen auringonpaisteeseen, joka siivilöityi kaatosateen mukana.
Mitään en vaihtaisi vuosista hänen kanssaan.
