Ficin nimi: Ajan siivillä
Kirjoittaja: Toffee
Oikolukija/Beta: Ei ole.
Genre: Slash, fluffy, romantiikka, ehkä pieni angst.
Ikäraja: Ehkä K-11 kielenkäytön takia.
Paritus: Draco/Harry - Drarry
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Row-tädille ja ne ovat vain lainassa, palautan ne heti tämän jälkeen. Paikat ovat minun keksimiäni, samoin juoni.
Summary: Heidän elämänsä oli niin arvaamatonta ja ajan siivillä lentämistä, ettei Harry itsekään pysynyt perässä. Ja jos totta puhuttiin, häntä ei haitannut ollenkaan.A/N: Kyseessä on ensimmäinen tänne julkaisemani ficci, enkä ole täysin varma muutamasta asiasta, joten olkaa kilttejä ja huomauttakaa virheistä ja sekavista lauseista. Kommentit on enemmän kuin tervetulleita!
Ajan siivilläTummatukkainen mies luki kirjaa mumisten aina välillä jotain eräästä toisesta ja hänen myöhästelystään. Toinen oli luvannut tulla ajallaan, mutta tummahiuksisen pettymykseksi ketään ei näkynyt, vaikka hän raotti keittiön verhoja useaan otteeseen sen illan aikana. Vihdoin mies päätti luovuttaa huokaisten syvään ja laski kirjansa keittiön pöydälle. Hän etsi nopeasti käsiinsä pergamenttia ja sulkakynän – hän olisi kyllä yhtä hyvin voinut heilauttaa sauvaansa ja ne olisivat ilmestyneet hänen eteensä. Sen sijaan mies kurtisti kulmiaan kyykkiessään matalalla käsi kopeloiden kaappia, jonka oven hän oli riuhtaissut lähes irti.
Hän nappasi pergamentin hajamielisesti käteensä ja kopeloi sulkakynän laatikostosta, hän oli liian ajatuksissaan välittääkseen siitä, että saatuaan kynän käteensä, hän oli onnistunut tipauttamaan muutaman sen tovereista ja yhden mustepullon, joka särkyi äänekkäästi osuessaan lattiaan. Sirpaleita oli joka puolella.
Tummatukkainen mies katsoi laiskasti aikaansaannostaan ja mietti, että sotkun ehti siivota myöhemminkin. Hän nappasi toisen mustepullon käsiinsä ja siirtyi nojaamaan vasten pöytää pyöritellen mietiskellen sulkakynän pehmeää päätä huulillaan.
Äkillinen oivallus läpäisi tummatukan ajatukset ja hänen mietiskelevä toimintansa loppui kuin seinään. Sulka heilui puolelta toiselle, kun käsi liukui pergamentilla ja siirtyi alemmas aloittaen aina uuden rivin. Hetkeksi mies pysähtyi ajattelemaan, mitä kirjoittaisi vielä ja kun hän ei saanut päähänsä yhtään asiaa, hän allekirjoitti pergamentin omalla nimellään. Hän sulki sen kirjekuoreen, joka oli lojunut sopivasti yhdellä keittiön tasoista, ja liimasi sen kiinni nuolaisten kiinnityskohtaa. Mies virnisti pienesti ja katsoi kirjettä.
Tummatukka käveli olohuoneeseen, jonka suuri ikkuna ammotti auki. Se oli auki tietysti pöllöä – tai oikeastaan kahta pöllöä – varten. Toinen niistä istui orrella, joka oli sijoitettu hieman kauemmas olohuoneeseen pois muun sisustuksen tieltä. Mies käveli orren luo ja leperteli valkealle tunturipöllölleen hieman. Pöllö kaivoi päänsä siipensä välistä ja katsoi kysyvästi miestä.
”Minulla on kirje”, mies sanoi hymyillen pöllölleen, joka katsoi häntä edelleen kysyvästi, mutta antoi silti hänen silittää pöllön pehmoista päätä. ”Dracolle, Hedwig.” Pöllö näytti hieman nauravaiselta, mutta mies ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan katseli viattomasti Hedwig-nimistä pöllöään pyytävästi. Ihan kuin valkea tunturipöllö olisi pyöritellyt silmiään, mutta sen jälkeen se ojensi jalkaansa niin, että mies saattoi sitoa kirjeensä siihen.
”Kiitos, Hedwig, saat jonkun herkkupalan, kun tulet takaisin.” mies mutisi hieman epämääräisesti ja edelleen silittäen pöllöä. ”Mene nyt, asia on tärkeä. Ja jos Draco ei suostu vastaanottamaan kirjettä… noki häneltä vaikka silmät irti.” hän lisäsi viimeisen kiireesti ja naurahti hieman ennen kuin pöllö ehti lehahtaa olohuoneen ikkunasta ulos. Se huhuili hieman ennen kuin lähti kiireesti orreltaan ja katosi illan alkavaan pimeyteen.
Tummatukkainen mies jäi hetkeksi tuijottamaan ikkunasta avautuvaa maisemaa; jossain kaukana tuolla näkyi kaupunki, Lontoo, kaukana hänen alapuolellaan. Mies huokasi hieman ja kääntyi poispäin, hänen pitäisi mennä nukkumaan. Olihan kello vaikka mitä.
Makeasti haukotellen mies laahusti olohuoneen poikki kohti makuuhuonettaan, hänen teki mieli rojahtaa sohvalle, mutta ei ajatellut sen olevan kovinkaan järkevää. Heti, kun hän pääsi makuuhuoneeseen, hän rojahti kuohkealle sängylle, otti lasinsa pois nenältään ja mietti, miten taas oli saanut odottaa. Hän alkoi pikkuhiljaa kyllästyä odottamiseen. Mies hieroi sitä kohtaa nenässään, johon lasit olivat tuntuneet hiertyneen koko päivän ja vaipui sitten hieman levottomaan uneen.
*
”Harry, mitä helvettiä?” kuului hieman ärsyyntynyt ja kummasteleva ääni jostain läheltä. Ääni oli tuttu ja vaikka siihen oli yritetty tunkea kylmä, välinpitämätön sävy, sängyssä makaava mies tunnisti kaikki kyseisen äänen vivahteet. Hän antoi äänen odottaa ja vasta minuuttien päästä hän kääntyi selälleen ja katsoi vaaleaa miestä virnistäen pienesti. Hän tiesi, että se ärsyttäisi toista vieläkin enemmän.
”Mitä minä nyt olen tehnyt?” Harryksi nimetty poika kysyi haukotellen. ”Ja pitikö sinun ihan totta herättää minut?” Hän kopeloi yöpöydältä pyöreitä lasejaan ja asetti ne silmilleen; maailma muuttui välittömästi kirkkaammaksi ja hän erotti selkeämmin vaaleatukkaisen miehen ääriviivat ja yksityiskohdat, suoran nenän… hätkähdyttävän harmaat silmät, jotka tuntuivat heittävän häneen läpitunkevan katseen silmät sirrissä.
”Ai, mitä olet tehnyt?” blondi sanoi ojentaen oikeaa kättään niin, että Harry näki sen. ”Lähettänyt sen perkeleen pöllösi minun perääni! Se yritti, helvetti soikoon, nokkia silmät päästäni!”
Blondin kämmenselässä oli rajun näköisiä haavoja, joista valui verta, vaikka vaalea mies oli yrittänyt paikata kättään. Harry ei vaan kerta kaikkiaan pystynyt pidättelemään nauruaan vaan räjähti nauruun ja kaatui selälleen sänkyynsä, hautautuen tyynyjen ja myllätyn peiton sekaan. Oli haudanhiljaista tummatukkaisen miehen hohotusta lukuun ottamatta. Pikkuhiljaa hänkin tajusi tilanteen; toinen poika katsoi häntä murhaavasti ja puristi oikeaa kättään nyrkkiin. Se oli myös se käsi, jossa kirje oli avattuna ja rypistyneenä.
”Anteeksi…” Harry sanoi nousten istumaan sängyn reunalle katse edelleen toisen kylmänharmaissa silmissä. ”En olisi saanut.”
”No et tosiaankaan!” kuului välitön vastaus ja sen perään turhautunut puuskahdus. Vaalea mies oli päättänyt luovuttaa ja käveli Harryn viereen ja lysähti siihen sängynreunalle. He olivat kuin yö ja päivä. Vaalean tukka oli sliipattu siistille, säädylliselle kampaukselle ja hän oli pukeutunut ylelliseen, mutta samalla rentoon mustaan pukuun; tumman tukka sojotti joka suuntaan ja oli koko ajan hänen silmillään ja vaatteet olivat rypistyneet hänen nukkuessaan, sillä hän ei ollut jaksanut vaihtaa vaatteitaan ennen kuin oli rojahtanut pehmeälle sängylle. He katsoivat toisiaan, toinen harmailla silmillään selvästi harmistuneena ja toinen smaragdinvihreillä huvittuneena.
”Draco, asia oli tärkeä, joten minun piti ryhtyä äärimmäisiin varakeinoihin.” Harry ei uskonut omiin sanoihinsa sen enempää kuin Dracokaan, joka loi häneen halveksivan katseen, tuhahti ja tyytyi sitten hipelöimään oikeaa kämmenselkäänsä, joka oli vereslihalla.
”Just joo, katso nyt tätä”, blondi sanoi närkästyneenä ja tunki kätensä Harryn nenän eteen tämän tutkittavaksi. ”Minun käteni on pilalla sen perhanan pöllösi takia!” mies jatkoi dramaattisesti. Hän ei ollut muuttunut sitten ollenkaan. Kun Harry naurahti rennosti, Draco katsoi häneen niin kuin voisi tappaa toisen siihen paikkaan. Hän oli vakavissaan ja tummatukkainen tiesi sen.
”Ei Hedwig pahaa tarkoittanut, pyysin sitä vain hankkimaan huomiosi… Halusin että tajuat, että minulla on asiaa.” Harry sanoi tyynnytellen, hän voisi hyvin ottaa syyt niskoilleen, sillä tiesi, että Draco antaisi hänelle anteeksi tuota pikaa. Hänen pöllönsä laita oli hieman toinen. ”Anna nyt se käsi tänne niin katson.”
”Niin varmasti…” Draco jupisi itsepintaisesti, mutta ojensi kätensä Harrylle, joka katsoi kämmenselkää tutkivaisesti. Hän oli kokenut samanlaisen tapauksen viidennellä luokallaan Tylypahkassa, kun eräs ihastuttava täti-ihminen Dolores Pimento oli jälki-istunnoissaan pakottanut Harryn kirjoittamaan miljoonat kerrat sanat ”Minä en saa valehdella.”. Ei siinä mitään, mutta kun hänen piti kirjoittaa omalla verellään ja samalla sanat piirtyivät hänen kämmenselkäänsä jättäen siihen pysyvät arvet. Kädessä saattoi edelleenkin nähdä haaleat arvet.
”Ei se ole edes niin paha, miltä näyttää. Ei Hedwig tosissaan ollut.” Harry sanoi ja laski Dracon käden omistaan ja kääntyi katsomaan häntä hieman virnistäen. ”Suosittelen myrsyliuutetta.”
”Ei ollut tosissaan vai? Se nokki melkein silmät minun päästäni. Sekö ei ole tosissaan olemista?” Draco tulistui hieman jättäen Harryn viimeisen kommentin huomiotta. ”Minä en halua tietää, mitä sinä syötät pöllöllesi, kun se tekee tuollaista. Hyökätä nyt minun kimppuuni, se on käsittämätöntä…”
Draco väänsi katseensa poispäin Harrysta, hän ei halunnut jutella hänen kanssaan tästä aiheesta sen enempää, joten päätti jälleen tapittaa häntä.
”Mitä asiaa sinulla ylipäätään oli?” blondi kysyi leuka hieman ylös kohonneena. Hän näytti siltä, että saattaisi ponkaista ylös minä hetkenä hyvänsä ja kadota oviaukosta jonnekin kaukaisuuteen. Harry huokaisi raskaasti, toisella oli ollut näemmä huono päivä. Ei ollut mitenkään kummallista, että Draco käyttäytyi noin, kun hän oli äärimmäisen stressaantunut tai huolissaan jostain. Mies oli vain hieman tulinen luonteeltaan, oli aina ollut ja tuli aina olemaan. Siitä huolimatta Harry oli tottunut ennen pitkää hänen käytökseensä ja osasi lukea toista melkein kuin avointa kirjaa.
”Ei mitään kummallisempaa, minulla oli vain ikävä sinua”, Harry sanoi ja käänsi katseensa poispäin Dracosta. Hän oikoi lasejaan hieman parempaan asentoon ja valmistautui sitten kohtaamaan blondin katseen.
”Ikävä minua”, vaalea mies sanoi kuin maistellen sanoja suussaan. ”Mistä lähtien sinä olet tällaista myöntänyt?” Harry kääntyi katsomaan Dracoa ja hymyili lämpimästi.
”Tästä lähtien”, hän sanoi ja kaappasi toisen loukkaantuneen käden omiinsa. Hän kumartui antamaan suudelman syvimmän haavan kohdille. Draco värähti ja se jos mikä sai Harryn hymyilemään entistäkin enemmän. Tummatukkainen jatkoi suudelmien painamista kämmensyrjälle eikä toinen pannut vastaan, vaikka olikin nytkäyttänyt kättään itseään kohti.
”Auttaako tämä?” Harry sanoi, kun hän vihdoin lopetti käden hellimisen. Hän kääntyi katsomaan blondia, jonka kasvoilta kuvastui samalla hämmästys sekä hyvänolontunne. Hän puri huultaan estääkseen itseään päästämästä mitään ääntä. Harrysta oli ihanaa saada Dracon pakka täysin sekaisin. Hänen seurassaan toinen oli aivan erilainen; blondi oli ystävällinen ja varsin ihana, silti miehen oma luonne puski esiin. Sekin vielä, että Draco oli yksinomaan hänen.
”Mmm”, hän inahti ja katsoi Harrya silmiin. Hänen hämmästykseksi harmaissa silmissä kuulsi suru.
”Onko jokin vialla?” silmälasipäinen mies katsoi huolissaan toista silmiin ja silitteli edelleen hänen oikeaa kättänsä.
”Ei.”
”Valehtelet, se näkyy naamastasi”, Harry sanoi piikikkäästi. ”Sinun pitää oikeasti kertoa minulle, jos jokin on vialla. Sinun pitää oppia luottamaan minuun.”
Draco pudisti päätään ja veti kätensä pois Harryn kosketuksesta.
”Minä luotan sinuun, täysin.” Draco sanoi hiljaa ja katsoi surumielisesti toista. ”Mutta…”
”Mutta mitä?” tummatukka tivasi, nyt oli hänen vuoronsa katsoa toista silmät kavenneina. Tutkiskeleva ilme puki hyvin smaragdinvihreitä silmiä, mutta niitä ei todellakaan pukenut huoli. Raskas huoli, joka oli luikerrellut niiden ympärille.
”En vain tiedä onko tämä oikein”, blondi myönsi ja painoi päänsä. Harry katsoi häntä peloissaan; nytkö Draco aikoi lähteä. Jättää hänet yksin ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään? Oli totta, että tämä ei ollut oikein – ei ainakaan perinteisen kaavan mukaan -, mutta eihän Draco voinut kieltää tunteitaan Harrya kohtaan. Oli ehdottoman väärin, että viholliset suhtautuivat toisiinsa tällä lailla suopeasti, hyväksyvästi ja rakastavasti. Oli väärin, että Malfoy ja Potter olivat yhdessä. Sitä ei voinut kieltää, mutta eikö rajoja voinut venyttää? Tai kiertää.
”Niinhän kaikki saattavat olettaa”, Harry sanoi huokaisten. Hänen teki mieli sulkea toinen syleilyynsä ja tuudittaa uneen. ”Mutta tunteilleen ei voi mitään.”
”Pitäisi voida! Tiedätkö sinä yhtään miltä minusta tuntuu?”
”Draco… mitä sinä nyt tarkoitat? Tunteitasi minua kohtaan vai? Jos tarkoitat, niin tiedän paremmin kuin hyvin.”
Tässä vaiheessa Harry oli napannut toisen molemmat kädet ja silitteli niitä rauhoittavasti.
”Ei, en minä sitä tarkoittanut!” Draco huudahti ja nousi seisomaan riuhtoen kätensä Harrylta. Hän katsoi kimpaantuneena Harrya, joka ei tajunnut sitten yhtään mitään.
”Vaan?” tummatukka kysyi venytellen sanaa ja katsoi blondia ymmällään. Hänellä ei ollut käsitystä, mistä hän puhui. ”Istu nyt alas.”
Ihme ja kumma hän totteli Harryn sanaa ja istui jälleen hänen viereensä huokaisten raskaasti. Selvästikin jokin painoi hänen mieltään ja Harry yritti parhaansa mukaan selvittää, mikä.
”Sinä et tiedä… Sinä et tiedä, miten halveksittu Malfoyn nimestä on tullut sen jälkeen kun isäni lähetettiin Azkabaniin… Sen jälkeen, kun hän mokasi ministeriössä.” Draco oli tässä vaiheessa painanut kasvot käsiinsä ja peittänyt ne niin, ettei Harry nähnyt vilaustakaan. Silmälasipäinen mies kietoi kätensä vaalean miehen ympärille ja halasi häntä lohduttavasti.
”En voi sanoa, että tiedän, miltä tuo tuntuu, mutta voin kertoa, että kaikki nämä vuodet kieroon katsomista ja halveksuntaa eivät ole olleet helppoja.” Harry puheli lohduttavasti, sillä oli totta että varsinkin kouluaikana hän oli ollut lähellä hermoromahdusta, ainakin viidentenä vuonna jolloin kukaan ei ollut uskonut, että Voldemort oli palannut.
”Mutta ne katseet ja… eleet”, Draco mumisi. Hän oli painanut päänsä, Harryn olkaa vasten ja rauhoittunut hieman. ”En tajua, miten kestit sitä.” Harry silitti edelleen vaaleita hiuksia ja huokaisi syvään.
”En varmaan olisikaan kestänyt ilman sinua”, hän sanoi ja vetäytyi Dracosta niin, että saattoi nähdä hänen jäänharmaat silmänsä, jotka olivat liikuttuneet Harryn sanoista.
”Miten…? Miten niin? Tarkoitatko, että pidit minusta jo silloin?” blondi sopersi hieman hämmentyneenä.
”Rakastin, en pitänyt”, Harry naurahti ja katsoi edelleen toisen silmiin. ”Kaksi eri sanaa, Draco.”
Hiljaisuus lankesi heidän välilleen, mutta se ei ollut kiusallinen hiljaisuus vaan hiljaisuus, joka tuntui niin luontevalta kuin vain mahdollista. Oli vain Harry ja Draco. Heidän ei tarvinnut sanoa sanaakaan, sillä eleet puhuivat sanojen puolesta. Sormet olivat kietoutuneet toisiinsa ja toisen pää lepäsi toisen olkapäällä. Oli jo myöhäinen yö, mutta kummatkin olivat pirteämpiä kuin aikoihin ja he halusivat viettää aikaa vain kahden ilman ketään muuta. Viime kerrasta oli aikaa eikä kumpikaan halunnut rikkoa hetkeä, joka menisi sirpaleiksi jommankumman avatessa suunsa.
Vihdoin Draco uskaltautui kohottamaan päänsä Harryn olalta ja eksyi totaalisesti hänen smaragdinvihreisiin silmiinsä.
”Harry, haluan sinun tietävän, että rakastan sinua”, hän sanoi ja kurotti suutelemaan Harrya.
”Niin minäkin sinua, Draco”, hän mutisi suudelman lomasta. Hän oli hieman pidättyväisempi tämän suudelman suhteen ja vetäytyikin nopeasti pois, sillä hänellä oli vielä sanottavaa.
”Mitä nyt?” Draco sanoi pettyneenä ja mutristi huuliaan. ”Ensin sanot, että rakastat minua, mutta et anna minun edes suudella sinua! Sinä et rakasta minua enää, onko sinulla toinen–” Harry vain nauroi ja katsoi leikkisästi toisen silmiin.
”Rauhoitu, minä rakastan sinua eikä minulla ole ketään toista. Kaikki kalpenevat sinun rinnallasi eikä kukaan ikinä edes yltäisi sinun tasollesi. Okei?” Harry silitti Dracon poskea. Hän oli vielä hetki sitten ollut äärimmäisen murtunut ja vihainen, nyt vaaleat kasvot olivat saaneet lempeämmän ilmeen. ”Halusin vain sanoa, että kaikki järjestyy kyllä.”
”Hyvä on, uskon sinua”, Draco sanoi huokaisten ja tunsi edelleen Harryn sormen poskellaan.
”Harry mitä helvettiä sinä olet oikein tehnyt minulle, kun saat minut käyttäytymään näin?”
”Hmm, sanotaanko nyt niin, että saanut sinut rakastumaan minuun?” Harry sanoi eikä enempää puhetta tarvittu.
Draco suuteli ahnaasti Harryn huulia, ihan kuin ei olisi nähnyt häntä moneen kuukauteen. Hän kietoi kätensä tummien hiuksien sekaan ja kaatui sängylle vetäen Harryn perässään. Harrysta tuntui, että hän olisi voinut sulaa siihen paikkaan. Miten Draco osasikaan tehdä hänet niin iloiseksi? Heidän elämänsä oli niin arvaamatonta ja ajan siivillä lentämistä, ettei Harry itsekään pysynyt perässä.
Ja jos totta puhuttiin, häntä ei haitannut ollenkaan.
