Nimi: Sieluissansa Ikuiset
Kirjoittaja: Vlad
Genre: femme, angst
Ikäraja: K11
Warnings: mahdollisesti järkyttävää sisältöä
kuolema, vaikkakin hyvin suppeasti sivuttuna, seksin mainitseminen
A/N: Tätä tekstiä kirjoittaessa kuuntelin kahtakin erilaista kappaletta.
Tämä oli niistä se, joka toimi suuremmin tunnelmaan virittäjänä ja inspiraationa, vaikka se toinenkin oli lähes yhtä suuressa osassa silloin, kun kirjoitin tästä ensimmäistä versiota. Femme-haasteeseen osallistun tällä tekstillä ja jostain syystä rakastuin tähän tekstiin suuresti. Aioin tällä kertaa mennä kieli edellä ja asettamatta mitään selkeitä outlineja juonelle tai millekään muulle. Tämä syntyi siinä itse kirjoitusprosessissa tälläiseksi kuin tämä on juuri nyt. Suosittelen kuuntelemaan tuota kappaletta samalla kuin lukee, koska se tukee tekstiä ja toivottavasti auttaa virittymään tunnelmaan. Omassa mielessäni tämä kappale kertoo selkeästi oman osansa Joutsenen ja Ilveksen tarinasta.
Illasta ja yöstä toiseen kuu vaeltaa taivaankannella rannasta toiseen verkkaiseen tapaansa ja värjää maailman jäänvärein. Maalaa kaiken hopeallaan ja kietoo vedet, puut, ihmiset sielujen maailmaan. Sielujen maailman verhon takana itse elämä on hauras, lasinkaltainen ja kuolema ottaa kuninkaan hahmon. Se on synkkä ja kaunis kuningas, joka on samaan aikaan lempeä ja julma. Se ei päästä pakoon, se on villipeto, joka tappaa saaliinsa hitaasti, leikitellen ja se on rakastava kuin isä. Sielujen öisessä maailmassa ihmisruumiista tulee vain malja, tyhjä astia, jonka läpi sielu heittää varjonsa, joka polttaa kaiken elävän tieltään. Eikä tässä maailmassa ole elämää tai kuolemaa – ainakaan siinä mielessä kuin me sen miellämme – sillä ilman yhtä ei voi olla myöskään toista. Ja kuulaan aamun tullen illuusio katoaa ja maailma ottaa taas konkreettisen hahmonsa. Aina aamun tullen sielujen maailma ja sen öinen todellisuus ovat vain kaunista, pakenevan haurasta unta, jota kukaan ei voi tavoittaa, paitsi heimon harvalukuiset Unennäkijät ja heillekin se on vaarallinen matka.
Joutsen on heimon päällikön nuorin tytär, perheensä silmäterä, kruununjalokivi, heimonsa tarkimmin varjeltu salaisuus, aarre. Hän on villikko, kahlitsematon, kuun orjuuttama. Joka yö Joutsen riisuutuu, pitää vain sudennahan yllään ja tanssii haurailla kuunsilloilla ja unelmien haudoilla, kun Vanhinten haavekuvat murtuvat. Joutsen ei aio olla kuin muut, hän ei aio ottaa avioliiton kahleita hennon hipiänsä taakaksi ja se on hänen suurin salaisuutensa. Joutsen aikoo omistaa elämänsä tanssille, vapaudelle ja ilolle – kuulle, joka valvoo herkeämättä hänen jokaista askeltaan. Hän on muiden tietämättä heimon häpeäpilkku, yksinäinen susi murhaajista koostuvan lauman keskellä ja salaisuuden paljastuminen olisi kuolemantuomio. Päivisin Joutsen esittää viatonta, esittää lammasta vaikka on oikeasti peto ja yrittää varjella petturuuttaan, jonka merkkinä hänen korvassaan riippuu unisiepparin muotoinen koru.
”Joutsen, lintuseni”, päällikön vaimo livertää kurkistaessaan teltan syvään uurretusta oviaukosta. ”Lintuseni, tule tervehtimään Kotkaa.” Kotka on saman klaanin arvostettu nuori soturi, joka elättelee toivoa avioliitosta Joutsenen kanssa. Joutsenta aviollisen vuoteen lämmittäminen ei kiinnosta, eikä hänelle Kotkan ylitsevuotavilla kohteliaisuuksilla ja tarjouksilla ole arvoa. Ne ovat vain sanoja ja sellaisina hän ajattelee omat vastauksensakin. Sanoina, joilla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa.
Nuori neito tietää kuitenkin, että pian on ilta ja hän pääsee tanssimaan kuunsäteitä pitkin ja lentämään lintujen lailla vapaana kuin yksi säde Kuunjumalattaren peilistä. sitä ennen on vain jaksettava näytellä sitä viatonta intiaaniprinsessaa, jonka kaikki kuvittelevat hänen olevan. Joutsen myös näyttelee roolinsa kunnialla loppuun asti, vaikka se repii hänen sielunsa ja sydämensä pieniksi siitepölyhiukkasiksi. Tyttö ripustaa kauniin unisiepparikorun korvaansa, hän on saanut sen Ilvekseltä, toiselta puoliskoltaan, sielunsisareltaan, ainoalta, joka todella ymmärtää ja näkee. He ovat molemmat samassa veneessä, samaan kuiskaukseen kahlitut, päivät täynnä valheita. Sitoutuneet yhteiseen pelkoon.
Astuessaan viimein ulos teltastaan Joutsenen kipinöivät silmät etsivät välittömästi sitä ainoaa, jolla on väliä. Vain yksi koko heimossa on Joutsenesta kahden katseen arvoinen. Vain yhdessä korvassa riippuu samanlainen unisieppari ikuisen lupauksen merkkinä. Vain yksissä silmissä palaa yhtä villi katse, joka rakastaa kuuta. Heti kun Joutsen paikantaa Ilveksen, hänen huulilleen kiemurtaa aidon iloinen ilme, vaikka Ilves onkin ainoa, joka tietää totuuden, tietää
kenelle jokainen vihjaileva katse ja hymy on tarkoitettu. Muut kuvittelevat kaiken johtuvan Kotkasta, onhan tämä varsinainen komistus, jonka jalkoihin nuoret naiset, juuri Joutsenen ikäiset, niin kovin mielellään lankeavat.
Kotkan tullessa lähemmäs Joutsen haukkoo henkeään kuin hukkuva, vaikka kukaan ei sitä huomaa – paitsi yksi silmäpari, joka huomaa rakkaansa ahdingon seuratessaan tätä tarkemmin kuin koskaan ennen. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä, koska salaisuutta on varjeltava omalla hengellään. Siksi Joutsen piilottaa kauriinkatseensa sydämensä varjoihin ja antaa latteiden kohteliaisuuksien tipahdella huuliltaan kuin kovinkin kalliit jalokivet, vaikka tytöstä ne tuntuvatkin lähinnä myrkytetyiltä marjoilta. Kukaan muu kuin yksi ei edes näe naurettavan pelin läpi, he uskovat liiaksi omiin unelmiinsa jotka oli toteutumattomiksi tuomittu. Joutsen antaa Kotkalle kaiken, paitsi sitä viimeistä, kaikkein sitovinta; lupausta, lupausta tulevaisuudesta, jota ei koskaan voisi olla.
Illan tullen sieluunsa asti revitty tyttö pakenee metsiin, itkee suolaista mettä ja maalaa kasvoillensa kuoleman. Sudennahka ei riitä verhoamaan käsivarsien haavoja, kielletyn rakkauden tuomaa kärsimystä, jolle kukaan ei voi mitään, ei muuta kuin alistua. Tukahdutettu nyyhkytys ei kaipaa yleisöä, kyyneleet tuhrivat kasvomaalauksen. Vasta pehmeät mokkasiinien verhoamat askelet raastavat huomion pois kivusta.
”Olet kaunis”, Ilves kuiskaa kietoessaan takaapäin käsivartensa Joutsenen ympärille. Ilveksen pehmeät, viettelevät huulet vaeltavat kaulaa pitkin ja naisen korvassa riippuva unisieppari kutittelee höyhenillään Joutsenen kaulaa. Kun Ilves suutelee häntä näin, Joutsen pystyy unohtamaan hetkeksi kaiken muun, aivan kaiken, myös sen kaiken kielletyn. On vain tämä hetki ja polttelevat suudelmat kuunkajossa. Hiljaisuus on niin raikuva, että kahden nuoren läähätys on äänekkäämpää kuin itse kuolema ja Joutsen voi melkein vannoa, että henget pahastuvat.
Sinä iltana he eivät tanssi kuutamossa. He keskittyvät suudelmiin ja vievät toisiltaan sen kaikkein kalleimman, joka kuuluu vain aviomiehelle eikä paluuta enää ole – liekö koskaan ollutkaan. Heidän tiensä oli kävelty loppuun ennen kuin se edes alkoikaan. He kuuluvat toisilleen, aina ja ikuisesti eikä heille ole koskaan ollutkaan muita vaihtoehtoja, vaikka toiset niin kovasti yrittäisivätkin väittää. Ikuisen lupauksensa merkiksi Joutsen ja Ilves ripustavat unisiepparit myös toiseen korvaansa. Eri paria olevat korvakorut kertovat totuuden, kuinka kaksi lauman luopiota astuivat toisensa ja sitoivat tassunsa yhteen.
”Minä rakastan sinua”, Joutsen kuiskaa Ilveksen huulia vasten. Ilves ei vastaa, suutelee vain tiensä Joutsenen vatsan yli ja Ilves voisi vaikka vannoa, että juuri sillä hetkellä Joutsen kehrää vaikka ei olekaan kissa. Voihkaisu karkaa kaksikon huulilta miltei samanaikaisesti ja jää soimaan ilmaan. Kuun kalpea valo tuntuu polttavan naisten herkkää ihoa, se polttomerkitsee heidät, piirtää sahalaitaisia varjoja.
Lopulta Ilves jättää kiusoittelun ja kuiskaa: ”tanssitaan” ja vetää rakkaansa jaloilleen. Samaan turkkiin verhoutuneina he tanssivat kuunsäteillä, punovat ikiaikaisen taikuuden verkon ja esittävät improvisoitua näytelmää ei kenellekään. Jäänvärien maailmassa he ovat kuninkaita, he saavat olla ja unohtaa. Koko yö aikaa ilakoida, syödä hyvän ja pahan tiedon puusta ja olla oman laumansa alfapari. Joutsen on pikkunarttu ja Ilves hänen Alfansa eikä Kotka voi koskaan nousta omegan arvosta hänen rinnalleen. Mies on liian kesy, sudensydämensä usvaan kadottanut, ei tarpeeksi arvokas puhuttelemaan Ilveksen luvattua, saati astumaan tätä. Se on vain alfan etuoikeus.
Viimeiset tunnit he tanssivat ilkosillaan mättäiden yli loikkien ja Joutsen alistuu rituaalisesti rakkaalleen. Varomattomuuden ensiaskel, mutta kaksi sydäntä sykkivät sähköistävää onnea. Heille on vain tuo hetki, tärkein hetki kahden susilapsen elämässä ja tulevaisuus on puettu myytin, unen kaapuun. Se on pakeneva – vielä – mutta lähestyy vääjäämättä painajaiset muassaan.
Sotarumpujen kumu keskeyttää naisten onnen ja kuun jäinen maailma pirstoutuu kertarysäyksellä. Paniikki ja hysteria riisuvat onnen aseista ja naiset yrittävät vapisevin sormin irrottaa unisiepparit korvistaan. Totuus ei kuitenkaan halua alistua valheelle ja metsästysryhmä törmää paikalle h-hetkellä. Ilves painaa kyyneleisen suudelman Joutsenen maalatuille kasvoille ennen kuin heidät riuhtaistaan erilleen. Päällikön tyttären mykät huulet kuiskaavat vain yhtä nimeä. Nimen omistajan kyyneleet muodostavat tähtikuvioita Joutsenen poskille, susi tytössä tietää eronneensa lopullisesti Alfastaan.
Salaisuuden paljastumisesta seuraa rikinkatkuisia keskusteluja, Vanhimmat yrittävät pelastaa edes oman kunniansa kaiken muun ollessa menetetty. Kaikki tietävät, että Ilves on jo kuolemantuomionsa saanut, mutta kulissien vuoksi Joutsen saa oikeudenkäynnin. Koko heimo näkee sen olevan vain teatteria, oikeus toteutuu vain kuolemassa, sillä naiset ovat rikkoneet Elämän itsensä. Joutsen vastaa syytteisiin vain kuiskaamalla intiaanien omalla kielellä: ”Sieluissansa Ikuiset” ja kaikki tietävät tarkoituksen.
Kunniarikoksesta Joutsenelle määrätään katumusharjoitusta ja pakkoavioliitto heimon valitseman
miehen kanssa, mikä tarkoittaa Kotkaa. Mies on onnellinen uuden asemansa vuoksi ja Joutsen määrätään Ilveksen tuomion täytäntöönpanoon. Katsetta ei ole lupa kääntää, se on osa tuomiota, joten Joutsen nuolee katseellaan Alfansa vartaloa kuin hukkuva. Kun sudenkatse sammuu Ilveksen silmistä, Joutsen irrottaa unisiepparin korvastaan ja pudottaa sen jokeen. Kotkan unisieppariin nainen ei koske, hän sylkee Kotkan teltan eteen eikä luovu lesken asusteista ja surun merkeistä. Naisen sielu on menettänyt valonsa eikä enää loista tähtenä sielujen maailmassa.
Heimon mielissä joutsenet ja ilvekset ovat nyt tahrittuja eläimiä, niitä ei suvaita lainkaan, ne muistuttavat suurimmasta petturuudesta. Eikä kukaan heimon jäsenistä sure, kun eräänä talvena Joutsen riutuu ja menehtyy. Heimon mielissä ilma on puhdistettu ja vaikka perheen maine on iäti mennyttä, muu heimo pystyy unohtamaan kaiken. Joutsenet ja ilvekset eivät enää koskaan saa samanlaista asemaa muiden eläinten joukossa ja kaikki sudet ammutaan pettureina.
