Author: Varja
Fandom: NCIS
Pairing: Selviää lukiessa
Genre: Songfic (ainakin yhdeltä osalta, kun pohjana on käytetty Heart on fire-biisiä)
Warnings: Ei ole
Rating: Sallittu (S)
Disclaimer: En omista biisiä, tai hahmoja. Ainoastaan tapahtumat ovat omaa keksintöäni.
Summary:
On sateinen perjantai-ilta. Ulkona on jo hämärää, sillä on syksy. Sade ropisee voimakkaasti suuriin lasi-ikkunoihin. Pisarat koskettavat asfalttia, värjäten sen tummaksi ja kastellen sen. Sinne tänne syntyy pieniä vesilammikkoja, sillä sade ei läpäise teiden pintaa. Punaisessa tiilirakennuksessa palaa vielä valoja, valon luodessa valokiilan asfaltin märälle pinnalle. Suurin osa ikkunoista on jo tummia ja pimeitä. Kuitenkin hiljaisuuden rikkoo metallioven aukeaminen, jonka perässä seuraavat tasaiset askeleet.
*
Tony PoV
Saavun MTACista kohti toimistoa. Johtajamme Leon Vance oli halunnut puhua kanssani kahden yksityisestä peitetehtävästä, josta muiden ei ole tarkoitus tietää. Ei, ellei ole pakko. Siksi pääsin takaisin toimistotiloihin puolisen tuntia myöhässä. Muut työkaverini ovat jo lähteneet, omassa ryhmässäni pöytien takana ei istu ketään. Rakennuksen tässä kerroksessa on vielä muutama muuhun ryhmään kuuluva ihminen, joka tekee lähtöä kotiin. Luultavasti heillä ei ole kotona omaa perhettä, puolisoa ja lapsia odottamassa. Heillä ei ole kiire, kiireisimmät ovat lähteneet jo aikoja sitten. Kävelen rennosti harmahtavia portaita alempaan kerrokseen. Ylimmässä on vain MTAC, partiohuone ja johtajan tilat, unohtamatta hänen sihteerinsä huonetta.
Pysähdyn ennen viimeistä mutkaa katsomaan hiljaista toimistoa. Hymy nousee väkisinkin huulilleni. Nautin hetken hiljaisuudesta, normaalisti toimistossa kuuluu hiljainen puheensorina. Nyt vain vaimeasti kattolamppujen surina, jota vesisade yrittää rummutuksellaan peittää. Jatkan matkaani askeltaen loputkin portaat. Kävelen työpöytäni luo. Suljen tietokoneeni ja otan aseeni pöytälaatikostani, jossa jokainen pitää omaansa. Mutta vain toimistolla ollessaan, kukaan ei kulje ase vyöllä sisällä. Se kulkee mukana kotona ja kentällä, mutta ei tässä rakennuksessa. Ellei ole pakkotilannetta, joita on onneksi ollut vain pari.
Otan mustan NCIS-brodeerauksella varustetun selkäreppuni ja takkini. Olen ohittamassa pöytääni, kun katseeni havainnoi pöydällä olevan pienen, valkoisen kirjekuoren. Kuori on piilotettu taitavasti, vain osa siitä näkyy muiden papereiden alta. Ehkä sen tarkoitus on, että vain minä löydän sen. Kuoren päällä lukee kauniilla kaunokirjoitetulla käsialalla Anthony DiNozzo. Käsiala on erittäin selkeästi femiininen, joten sen on oltava joltain naispuoliselta henkilöltä. Kirje on tuotu suoraan pöydälleni, todennäköisesti välikäden kautta, koska postimerkkiä tai -leimaa ei näy. Uteliaisuuteni voittaessa pudotan reppuni ja takkini jalkojeni juureen, joka saa aikaan tömähdyksen, takin vain kahahtaessa kevyesti. Tartun kirjeveitseeni, joka ihme ja kumma on omalla paikallaan. Usein se löytyy Zivan pöydältä, tiedä sitten miten paljon se kiehtoo häntä. Auon kirjeen nätisti kirjeveitselläni ja otan valkoisen paperin ulos kuoren suojasta. Avaan sen taitoksen kohdasta ja pysähdyn lukemaan.
"Olen laskenut asioita yhteen ja pähkäillyt niitä pääni sisällä, mutten saanut niihin mitään tolkkua. Olen valvonut monia unettomia öitä, vain pyörinyt pyörimistäni lakanoissa. Enkä pystyisi sanomaan tätä välttämättä kasvotusten, sillä oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Tunnen putoavani aina alas, mutta pääsen jotenkin aina ylös. Ja sama toistuu edelleen. Mutta jostain on aloitettava, mutten tiedä miten. Siksi päädyin kirjeen kirjoittamiseen, vaikkakin kasvotusten kertominen olisi paljon parempi idea.
Joka tapauksessa haluan kertoa, mitä tunnen. Toisaalta toivoni on korkealla, ainakin toivon niin. Se ei kuitenkaan ole pelkästään itsestäni kiinni, siihen tarvitaan aina kaksi.
Joten tämä on tehtävä nyt, huomenna voi olla jo myöhäistä. Tiedäthän, älä siirrä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä jo tänään. Mutta nyt ehkä jo tiedät, että olen kiinnostunut, ollut sekaisin koko tämän ajan, stressaantunut. Pitänyt tunnetta lähelläni, kuitenkin aina toivoen. Sitä en ole unohtanut hetkeksikään. Sydämeni on tulessa, tulessa. Aina vain tulessa ja tulessa. Sitä on vaikea sammuttaa, mutten väitä, etteikö se voisi onnistua. Mutta ei niin helposti.
Näen mielessäni kaksi ihmistä kulkevan käsi kädessä ilta-auringossa meren rannalla. Ihaillen auringonlaskua. Silmät säteilevinä, kuin päivät ja yöt, jotka ovat valoisia. Vain, koska olen kanssasi. Nyt tunnen olevani voitolla. Voitolla minä vastaan minä. Kuitenkaan voittaja ei ole selvillä, ehkä se selviää ajan myötä.
En vieläkään voi päästää irti, vain antaa sinun mennä. Nyt tiedät, että olen haikaillut perääsi jo pidemmän aikaa, pitänyt kiinni siitä tunteesta, jonka läheisyytesi saa minussa aikaan. Oli se vain näkemisesi tai äänesi kuuleminen. Joka päivä, tullessani töihin toivon näkeväni sinut. Kun se viimein tapahtuu, sydämeni on todella tulessa, niin tulessa, että ihan pahaa tekee. Käyn sisäisesti kamppailua itseni kanssa, jotta pystyn peittämään ne. Samaan aikaan kysyn itseltäni, miksi teen niin. Ehkä pelkään reaktiotasi, ehkä se vain tuntuu normaalilta, tahdolta pitää muut pimennossa.
Toivon, että saanen kulkea elämän läpi kanssasi, kokea niin hyvät, kuin pahatkin hetken. Kokea elämäni kohokohdat, ihan kaiken. Toteuttaa kaikki unelmamme, kuten juosta kilpaa ukkosta karkuun. Odottaen kuitenkin, että vedät minut pois sen alta.
Nyt olen tehnyt siirtosi ja pallo on sinulla. Koko juttu on käsissäsi, se on kiinni omasta valinnastasi. Olen kuitenkin varautunut siihen, oli vastauksesi sitten mikä hyvänsä. En ota sitä liikaa itseeni, vaikkakin saatan ottaa sen raskaasti näin alkuun. Kaikesta pääsee yli, ajan kanssa. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan siihen menee. Se on niin kiinni ihmisistä, jokainen on erilainen persoona. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita, joka vie enemmän tai vähemmän kauan.
Rakkaudella
Ziva"
Saan kirjeen luettua, enkä voi estää hymyä ilmestymästä huulilleni. Tunnen, että en ole yksin, tunteeni eivät ole vain yksipuolisia. Niihin on odotettavissa vastakaikua. Hymyillen laitan kirjeen takaisin kuoreeni ja työnnän sen taskuuni. Nappaan tavarani ja kävelen kohti hissiä. Hissiin päästyäni kaivan kännykkäni esiin ja etsin osoitekirjasta numeron. Numero on Zivan. Painan vihreää luuria ja nostan puhelimen korvalleni. Kuulen tutun hälytysäänen, merkkinä soiton menemisestä.
"Ziva." Linjan toisessa päässä vastataan.
"Tony täällä. Sain kirjeesi ja ajattelin soittaa sen vuoksi..."
A/N: Rehellisesti sanottuna tää tökkii mun mielestä, tuohon Zivan kirjeeseen en ole tyytyväinen, en vain osaa sanoa, että miksi. Tosin aloitin tämän tekemisen nimenomaan siitä ja sen jälkeen laajensin sitä alkuun ja loppuun, koska pelkkä kirje olisi ollut aika tylsä, omasta mielestäni siitä puuttui jotain, jota täydentää alku ja loppu. Varmaan samalla ensimmäinen teksti, jossa mulla on summary. Kommenttia saa antaa, oli se risuja tai ruusuja.
