Otsikko: Tappaakseen veden tulella
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Twilight
Genre: Draama tai angst emt
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Jane & Alec (+ Aro)
Disclaimer: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa, enkä missään nimessä halua loukata.
Haaste: Multifandom
Summary: Minähän huudan, tiedän huutavani, vaikka käheä vaikerrus tuntuu todellisemmalta.A/N: Ensimmäinen Twaikku-ficcini ikinä, eli nyt tekee mieli piiloutua. Tästä tuli ihan liian lyhyt. :/
Tämä sijoittuu aikaan ennen kuin Jane ja Alec muutettiin. Tuolloin heidät siis yritettiin polttaa roviolla. :> POV on Janen. Ajattelin, ettei hän ihmisenä vielä ollut... sellainen. :D Puolet tajunnanvirtana eh. Pitäisi kai huolestua, kun tulee aina kirjoitettua tulesta.
* * * * * * *
Tappaakseen veden tulella
Kuulen vain aaltojen pauhunaa, samankaltaista kuin silloin, kun Alec pelasti minut kivikkoiselle rannalle: hänen kätensä, veljeni kädet, suojelivat minua mustalta vedeltä. Jos olisin saanut kunnolla henkeä, olisin pyytänyt häntä pysymään siinä. Hän on aina ollut tyyppiä, joka lähtee seuraamaan pääskysiä (ampuakseen ne alas) ja syrjäpolkuja (löytääkseen paratiisin).
Tällä hetkellä, tässä ruumiissa, minun maailmani on utuinen, aallot korvissani soivat, soivat, soivat, ja nuo yrittävät, ne yrittävät tappaa veden tulella -
En pysty käsittämään, minne nämä miehet minua vievät. Olen aaltojen alla, en kuule. En tunne käsiä riuhtomassa vartaloani eteenpäin. Kaikki tuntuu vain pahalta, epätodelliselta unelta - pelleilevätkö aistini kanssani sen vuoksi, että niskaani pitkin valuu punaista?
Alec! Alec!Minähän huudan, tiedän huutavani, vaikka käheä vaikerrus tuntuu todellisemmalta.
Noita! Noita!Nehän huutavat, luulevat tietävänsä kaiken, vaikka eivät ole nähneet minua ja Alecia rannalla nauramassa tai itkemässä. Naapurin tyttöä ne kehuivat reippaaksi, vaikka hän repi rikkaruohon mukana kaiken vehreän, sillä samalla rannalla. Ei häntä sentään haluta tappaa.
Minut ja veljeni halutaan
tappaa. Eikä vain haluta, vaan pyritään siihen hampaat murhanhimoisessa irvistyksessä. Joka puolella näen kauniita kasvoja vääntyneinä rumiksi, ranteitani sidotaan puuhun ja ne liekit vain polttavat minua hengiltä.
Sitten tulee valkoisuus.
* * *
Korvani on painautunut kiinni hiekkaiseen maahan. Vahva savun haju saa minut köhimään niin, että haurastunut kehoni liikahtaa levottomasti jokaisella yskäisyllä. Avaan silmäni nähdäkseni Alecin nokiset kasvot muutaman sentin päässä omistani - helpotuksen tuntee oikeasti aivan jokaisella solulla.
Voisin käydä tähän nukkumaan.
Mutta seuraavaksi kuuluu askelia. Maata raastavat viitat kielivät lähestyvästä vaarasta (eihän kukaan enää koskaan voisi tuntua turvalliselta). Haluan hätistää veljeni pois, jahtaamaan pääskysiä tai etsimään syrjäpolkuja, sillä hänen sydämensä lyö kiivaammin ja jalkansa eivät väsy koskaan. Ei vaikka hän uisi perässäni tuhansia kilometrejä.
Vieraat kulkevat yhä lähemmäksi meitä kuiskaillen toisilleen helisevästi. Tunnen, kuinka yksi niistä kumartuu lähemmäs minua, hengittää sisään ja ulos kuin se olisi hänelle jokin epäluonnollinen teko.
Sekin yrittää, yrittää takuulla tappaa veden tulella - ja se taitaa tietää, että moinen onnistuu vain syväjäädyttämällä sydämen.
"Naiset ensin", mies hykertää ennen kuin painaa kylmät huulensa valtimolleni.