Kirjoittaja: Katrien
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Eipä ihmeempiä
Yhteenveto: Minä muistan. Se on päivieni että öideni ikuinen ja jatkuva kidutus - muistaminen.
A/N: Näin minä olen kokenut Longbottomien päiden toimivan ja halusin syventyä toisen päähän vielä enemmänkin.
-------
Minä muistan. Se on päivieni että öideni ikuinen ja jatkuva kidutus - muistaminen. Kun suljen silmäni ja nukahdan, minä muistan, kun olen hereillä, minä muistan. Näen aina sen hetken kun hänestä lähti se, mikä oli joskus ollut hän. Kun se nainen laski sauvansa nauraen ja käänsi sen jälleen minuun. Ääneni oli silloin jo kadonnut. Pysytin vain pyytämään katseellani loppua, koska minä en tiennyt vastauksia hänen kysymyksiinsä. Ja vaikka olisin tiennyt, en olisi kertonut. Ja tuolta naiselta puuttui tunteet ja sielu, hän ei edes viitsinyt pysähtyä hetkeksi miettimään tekoaan. Se mitä hän teki toisille, ei satuttanut häntä itseään. Kukaan ei ollut kiduttanut häntä ikinä näin. Älä, ole kiltti. Teit sen jo miehelleni, älä saata tätä loppuun. Ole kiltti… Ja silloin iski jälleen kipu.
Pahin kidutus tässä kaikessa on se että kun mieleni toimii yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, olen vankina omassa ruumiissani. Kun parantajat selittävät minulle jotain, minä tajuan, mutta he puhuvat hitaasti, selkeästi ja artikuloiden, kuin olisin pikkulapsi. Silloin vihani Bellatrix Lestrangea kohtaan syvenee. Vaikka vihaan naista, joka riisti kaiken mikä minulla oli paitsi ajatukseni, säälin häntä. Mikä saa ihmisen toimimaan niin kuin hän toimi? Kuka alentuu tällaiseen? Sitä minä tein työkseni, selvitin miksi he toimivat niin kuin toimivat, koska halusin ymmärtää. Nyt en voi enää edes etsiä vastauksia, koska en osaa kysyä.
Minulla on – meillä on poika. Minulla ja Frankilla. Neville on kasvanut ja vihaan sitä miten vartaloni, suuni ja ääneni ei suostu toimimaan oikein. Minun silmäni ovat jotenkin aina sameat ja hitaat. Aivan kuin kaikki muu minussa olisi jäljessä, paitsi mieleni. Se saa kaikki – parantajat, poikani ja anoppini uskomaan, että minäkään en ymmärrä. Joskus mietin onkohan Frank samassa tilassa kanssani ja tiedän sen että vastausta en tule ikinä samaan. Joskus saan käteni toimimaan ja otan hänen kädestään kiinni, mutta en saa sormieni puristukselle vastausta ennen kuin käteni ottaa taas oman komentonsa ja lysähtää kylkeni viereen. Minä vihaan tätä.
Omalla tavallani tiedän olevani hullu. Kukaan ei kestä oman päänsä sisällä yli kymmentä vuotta tulematta hulluksi. Pahinta on se, että en tiedä, koska muutuin mieleltäni hulluksi. Ehkä olin sitä jo alusta asti ja luulen vain olevani terve. Ei kuitenkaan ole tervettä käydä läpi hetkiä jolloin minua ja Frankia kidutettiin, koko ajan. Nyttemmin minusta on alkanut tuntua siltä, kuin siitä löytyisi vastaus johonkin. Kuin… Niin. Siihen se päättyy ja alkaa jälleen alusta. En pääse pidemmälle mielessäni. En pääse takaisin normaaliin. En voi miettiä mitään muuta.
Ja minä tiedän että tekisin saman milloin tahansa jos vain voisin Bellatrix Lestrangelle ja hänen miehelleen. Se olisi vain oikeutta. Ja siksi minä olen hullu.
