MsMacAvity, tervetuloa vain sinullekin tämän tarinan pariin. Ihan pieneen hetkeen Scarlett ei tule kelloaan auki saamaan (yksi syy sille selviää tässä luvussa), mutta senkin aika on vielä ja kaikki eivät ehkä tule pitämään käänteestä, jonka teksti saa silloin.
Siitä olen iloinen, että olin siun mielestä kuvannut Tohtoria elävästi ja hyvin, siihen on pyrkimys ja yleisestikin olen tässä pyrkinyt olemaan kertomatta ihan samalla tavalla kuvaillen Tohtorista ja Rosesta vaan enemmän Scarin reaktioiden ja ajatusten pohjalta. Rose on kuitenkin ihminen ja vielä tavallinen, joten on varsin luonnollista, että Scar luottaa ennemmin häneen kuin Tohtoriin (vaikka Tohtorikin saa oman osansa vielä parrasvaloissa).
A/N: Koska olin saanut kolmannen luvun jo melkein valmiiksi ja pääsin koneelle viemään sen loppuun, niin se pääsee julkaistuksi jo nyt. Ihan kaikkea haluamaani en tähän lukuun saanut mukaan (esim. suurin seikkailu jää vielä odottamaan, vaikka sen piti tulla jo tässä luvussa), koska luku olisi paisunut hervottomiin mittoihin.
Tämä luku tuntui hajoavan vähän käsiin, mutta toivottavasti sain pidettyä sen kurissa riittävän hyvin. Doctor Whon soundtrack toimii tässäkin luvussa pääinnoittajana kuten myös muutamat jaksot sarjasta. En tiedä, miten pystyisin kirjoittamaan tätä ilman Murray Goldin uskomattoman upeita sävellyksiä ♥ Ei saa ihmetellä, miksi Scarlett on tässä luvussa yhtäkkiä sukunimeltään Hope; se on nimi, jonka Tohtori keksi tytölle, kun ajatteli ettei ole järkevää kertoa tytön oikeaa sukunimeä.
Kommentoida saa edelleen, tätä tarinaa ei olisi näin ihana kirjoittaa ilman ihanaakin ihanampia lukijoita. Jos kaikkia tekstejäni kirjoittaisi näin helposti tai nopeasti, niin saisin ne nopeammin valmiiksi.
3. Pelon valtakuntaScarlett oli kiljaista oven avautuessa ja nuoren naisen kurkistaessa varovasti ulos, sillä hänen hermonsa olivat kireämmällä kuin ne olivat olleen aikoihin. Vilkkaan mielikuvituksen omaava tyttö oli kuvitellut monenlaisia kauhuja tuon talon sisälle, vaikka tällä hetkellä totuus näytti olevan jotain aivan muuta. Rose painoi lempeästi kätensä Scarlettin olalle ja hymyili tavalla, joka sai tytön sydämensykkeen hidastumaan hiukan ja pelon hellittämään kuristusotettaan ja hän pystyi hengittämään jälleen vapaasti. Kun pelon ote olki hellittänyt kylliksi punapää käänsi katseensa Tohtoriin, joka oli jostain loihtinut ilahtuneen hymyn huulilleen ja penkoi nyt taskujaan etsiskellen psyykkistä paperiaan. Ovensuussa seisova nainen tuijotti kolmikkoa epäluuloisin katsein ja tämän ruskeanvihreiden silmien valpas katse oli liimautunut Tohtorin etsiskeleviin käsiin.
”Tarkistaja Smith ja assistenttini Rose ja Scarlett Hope. Olemme tulleet tarkistamaan tämän talon kunnon, kuten teemme aina kerran vuodessa; uusi asetus nimittäin. Hänen majesteettinsa kuningatar Victoria on antanut käskyn tarkistaa tietyn vuoden jälkeen rakennettujen talojen kunto, jotta karmeiden onnettomuuksien riski vähentyisi.”
Nainen vilkaisi psyykkistä paperia näyttäen siltä, että hädin tuskin näki sitä ja nyökkäsi sitten uneliaasti viittoillen kolmikkoa astumaan sisään. Scarlett ei voinut olla huomaamatta maitomaista kalvoa, joka näytti peittävän naisen silmät ja hän oli varma, että nainen oli sokea tai jollain karmaisevalla tavalla sokeutettu. Mikään muu tekijä ei selittäisi naisen katsetta. Scar kietoi käsivartensa ympärilleen ja sen tehdessään hän tuli ohimennen hipaisseeksi taskussaan lepäävää kelloa. Sen metallipinta tuntui aivan samalta kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa kosketus tuntui lähettävän sähköisen impulssin hänen kehonsa läpi ja impulssin jälkiseurauksena tytön korvissa soi kuiskauksen tavoin yksi ainoa sana:
vaara, vaara, vaara. Aikaisemmin jo miltei tukahdutettu pelko ja levottomuus heräsivät uudelleen hänen sisällään.
Kumpikaan ei tuntunut huomaavan Scarlettin äkillistä pelkoa, ei Tohtori eikä Rose. Molemmat seurasivat oven avannutta naista jutellen hiljaa keskenään, kun taas Scar seurasi heitä hiljaa ja omaa yrittäen käsitellä omaa pelkoaan, mikä tuntui ainakin tuolla hetkellä mahdottomalta tehtävältä. Scarlett oli täydellisesti ymmällään, hän ei tuntenut kaksikkoa, jonka matkaan oli päättänyt lähteä kenellekään kertomatta ja hän ei tiennyt alkuunkaan, mitä hänen olisi pitänyt ajatella kellostaan, josta tuntui paljastuvan aina uusia puolia sitä mukaan, mitä pidemmälle hänen pieni seikkailunsa eteni. Nyt kello oli jo oppinut puhumaan, eikä tytöllä ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi tapahtua, jos tämä seikkailu jatkuisi kovin pitkään. Ehkä kello oppisi seuraavaksi lentämään tai vaikka teleporttaamaan hänet paikasta toiseen, vaikka kaikkien fysiikan lakien mukaan sen pitäisi olla teknisesti mahdotonta. Toisaalta, niin olisi aikamatkailunkin kuulunut olla, mutta niin vain oli käynyt, että hän oli matkustanut oikeasti ajassa.
”Tähän suuntaan, olkaa hyvät”, heitä johdattava nainen lausahti ja kääntyi yhdestä kulmasta vasemmalle ja työnsi yhden raskaalta näyttävän oven auki. Kolmikko astui sisään huoneeseen, joka oli kalustettu melko tavallisesti, ainakin 1800-luvun huomioon ottaen tavallisesti, ja siellä oli kolme nojatuolia; ilmeisesti heitä oli odotettu, vaikka Scar ei ymmärtänytkään, miten se oli mahdollista. Hehän olivat vasta hetki sitten tulleet tähän vuoteen, vasta hetki sitten he olivat tehneet päätöksen tulla tähän nimenomaiseen hetkeen aikavirrassa. Scarlett jähmettyi. Mistä hän oikein tiesi tämän? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin erityisemmin perehtynyt nimenomaan aikavirtaan, vaikka tiesikin sen olemassaolosta jostain kummallisesta syystä, joka ei ollut tytölle itselleen kovin tuttu. Se vain sattui olemaan jälleen yksi niistä tiedonmurusista, jotka tuntuivat tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään.
Tuntematon, maitosilmäinen nainen viittasi yksinkertaisesti kädellään, kehottaen kolmikkoa istuutumaan ja Scarlett käveli varovaisin askelin sen nojatuolin luo, joka oli kolmen tuolin ryhmästä keskimmäisenä, sillä se tuntui hänestä kaikkein turvallisimmalta. Se ei ollut sen lähempänä kahta muuta tuolia kuin nekään, mutta punahiuksinen ei halunnut istua kummassakaan reunassa, se sai hänet tuntemaan olonsa turvattomaksi. Tohtori istuutui hymy yhä huulilleen liimattuna ja pidätelty uteliaisuus tummanruskeista silmistä tuikkien Scarlettin oikealla puolella olevaan tuoliin jättäen Roselle mahdollisuuden istuutua vain Scarin vasemmalla puolella olevaan tuoliin. Kolmikko loi toisiinsa levottomuuden sävyttämän silmäyksen, vaikka Scarlett onnistuikin kätkemään sen huonommin kuin kaksi muuta. Tohtori hymyili edelleen eikä hymy osoittanut horjumisen merkkejä ja kumartui hieman ovensuussa seisovaa naista kohti. Tohtori sujautti vasemman kätensä pitkän takkinsa taskuun ja veti äänimeisselinsä esiin ja osoitti sillä raskasta ovea, joka heilahti komean pamauksen saattelemana kiinni, lukiten heidät huoneeseen. Ainoa, johon tilanteen uusi käänne vaikutti radikaalisti oli ulko-oven avannut maitokatseinen nainen, joka kääntyi välittömästi ovea vasten ja alkoi kynsiä sitä huutaen välillä kauhusta.
”Mitä tämän huoneen sisällä tapahtuu?” Tohtori kysyi, uteliaisuus taitavasti äänestään verhoiltuna. Nainen ovella ei vastannut, vaan kynsi edelleen ovea, vaikka tiesikin sen alistuneesta ilmeestään päätellen hyödyttömäksi. Ne, jotka olivat huoneessa oven sulkeuduttua eivät päässeet enää ulos.
”Voit aivan yhtä hyvin vastata minulle, koska sinä tiedät ja tiedät senkin, että se ei ole mitään mukavaa; muuten et yrittäisi päästä tuosta ovesta ulos. Sinuna kertoisin totuuden, koska vain minä voin nyt saada tuon oven auki.”
Nainen tuijotti Tohtoria, kuten myös Rose ja Scarlett. Tuntematon nainen lyyhistyi lattialle huohottaen kiivaasti ja tämän silmissä paloi ensimmäistä kertaa pelokas katse.
”Tämä huone on sinetöity. Tämä on talon sydän, eikä täältä pääse pois. Kukaan ei voi paeta Valtiasta, kun ovi on kerran suljettu.” Muuta Tohtori ei kyennyt saamaan naisesta ulos, vaan mies joutui tyytymään suurin piirtein oikeaan suuntaan johdattelevaan vastaukseen, joka jätti enemmän auki kuin mihin se vastasi. Scarlett tuijotti naista matolla tiiviisti, niin tiivisti, että unohti räpytellä ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän joutui räpyttelemään kiivaasti karistaakseen ne pois. Tohtori ei kuitenkaan vaikuttanut pettyneeltä siihen, että nainen ei suostunut kertomaan juuri mitään. Päinvastoin, se tuntui saavan miehen silmät tuikkimaan kirkkaammin ja pahaenteinen katse ilmestyi miehen silmiin.
”Mitäs mieltä olette, Scar, Rose, jos tutustuisimme tarkemmin tähän Valtiaaseen, josta hän puhui.”
Scarlett nielaisi kieltävän vastauksen, joka kiipesi hänen kielensä päälle ja loi vihreiden silmiensä katseen Roseen, joka pysyi myöskin vaiti, mutta Tohtorin tuikkivien silmien alla tämä nyökkäsi viimein sinetöiden Scarlettin pelon ja heidän kohtalonsa. Tohtori nyökkäsi Roselle ilmeisen kiitollisena ja kääntyi sitten ja marssi seinustalle yllättäen Scarlettin jälleen työntämällä kielen ulos suustaan ja lipaisemalla seinää hartaasti ja pitkään.
”Hmm, jotain kevyen happoista, vähän hedelmäistä; mahdollisesti sitruunamehua ja selkeä muovin maku. Nestine-tietoisuus on tässä talossa, kuten ajattelinkin. Se on vielä passiivinen, mikä selittää autonien pysymisen paikoillaan, mutta mikäli arvaan oikein, tilanne ei ole sama kauaa. Tämä huone – ” Tohtori viittasi ympärilleen. ” – on paikka, jossa ihmisistä tehdään autoneita, eläviä ja tappavia muovinukkeja.”
Rose naurahti hermostuneesti ja käveli Tohtorin viereen sipaisten sitten sormellaan kevyesti seinää. ”Mikä virka sitruunamehulla sitten on?”
Tohtori näytti neuvottomalta. ”Jos totta puhutaan, ei aavistustakaan. Se on mahdollisesti turvakeino, jolla estetään prosessin leviäminen koko taloon ja pidetään se lukittuna vain tämän huoneen sisälle. Siinä tapauksessa muualla talossa on täysin turvallista, vain tämä huone on vaarallinen. Missä tapauksessa, meidän pitää keksiä tie ulos täältä ja veikkaan, että se ei ole ihan niin helppoa kuin tähän huoneeseen tuleminen.”
Scarlett ei osallistunut Tohtorin ja Rosen keskusteluun. Hän istui edelleen tuolissaan, sormi liivinsä taskussa ja taskukelloaan sormeillen. Kello oli alkanut vetää huomaamatta tytön huomiota puoleensa eikä Scarlett useinkaan kyennyt estämään itseään hypistelemästä raskasta kelloa. Nytkin hän juoksutti sormiaan sen pinnalla, jossa oli epämääräisiä kuvioita, joiden merkitys ei ollut koskaan selvinnyt hänelle. Kello oli ollut tähän asti vain kello, mutta nyt se oli oppinut puhumaan ja sen piteleminen tuntui Scarista huojentavalta.
Vaara, vaara, vaara. Kello hoki samaa sanaa koko ajan, jokaisella kerralla, kun Scarin iho kosketti metallia hänen mielensä täytti aina sama sana. Tällä kertaa tuo merkillinen yhteys tuntui erilaiselta. Tytöstä tuntui kuin jokin suunnattoman vanha olisi hiponut lempeästi hänen mieltään, kuiskinut salaisuuksiaan ja neuvojaan hänen korviinsa, yrittänyt pehmentää hänen pelkoaan ja pyyhkiä siltä terävimmän särmän pois.
Ovi, ovi, ovi.Scarlettin pää pompahti pystyyn kuin schäferillä, joka on saanut vainun linnusta ja tyttö riensi ovelle ja nojautui koko painollaan sitä vasten. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oli tekemässä, mutta tämä tuntui oikealta asialta tehdä. Ovi ei hievahtanutkaan, ei silminnähden, mutta työntäessään tyttö tunsi kevyen nytkähdyksen, vaikkakin hyvin pienen ja toivo heräsi hänen sisällään. Silloin kuitenkin kirkas valo syttyi huoneeseen ja näytti kietoutuvan erityisen tarkkaan kaiken muovista tehdyn ympärille. Scarlett tuijotti huumaantuneena, kuinka heidät huoneeseen tuonut nainen alkoi kirkua osuttuaan liian lähelle muovista koriste-esinettä ja osuttuaan siihen kädellään. Naisen käsi oli nopeasti sulautunut koristeeseen ja vähitellen naisen kiljunta vaimeni korahteluksi ja katkesi lopulta kokonaan. Tohtori sieppasi Rosea kädestä ja ryntäsi Scarlettin luo ovelle.
”Älkää päästäkö häntä lähellenne. Älkääkä koskeko mihinkään muoviseen, jos haluatte säilyä elossa.”
Scarlett nyökkäsi ja kääntyi jälleen oven puoleen ja potkaisi sitä kiukkuisesti. Ovi ei hievahtanutkaan ja punapää lysähti maahan turhautuneena. Hän oli varma siitä, että ovi oli heidän ainoa tiensä vapauteen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jotta he olisivat päässeet ulos huoneesta, joka oli kovaa kyytiä muuttumassa silkaksi helvetiksi. He olivat äkisti välittömässä kuolemanvaarassa eikä se tehnyt hyvää Scarlettin hermoille.
”Tohtori, meidän täytyy päästä pois täältä”, Rose kuiskasi. Scarlett pystyi tunnistamaan pelon reunan blondin muuten niin tyynessä äänessä. Tummat kulmat vihreiden silmien yllä vetäytyivät kurttuun. Melkein kuin unessa tyttö poimi kellon taskustaan ja kohotti sen silmiensä eteen. Tohtori huomasi sen ja sieppasi kellon pois Scarlettin otteesta ja lukitsi tytön katseen omalla katseellaan.
”Älä avaa sitä.”
Scarlett yritti tukahduttaa kiukun, joka äkisti kuohahti hänen sisällään, mutta osa siitä pääsi silti tihkumaan hänen ääneensä. ”Miksi sinä et kerro minulle mitään tuosta kellosta, vaikka kehotat koko ajan olemaan avaamatta sitä? Sinä tiedät tuon kellon.” Viimeinen lause ei ollut kysymys. Scarlett oli nähnyt tarpeeksi tajutakseen, että Tohtori oli kyllä perillä siitä, mikä tytön kello oli. Ongelmana vain oli se, että mies ei kertonut tytölle totuutta.
”Meillä ei oikeasti olisi aikaa juuri tähän keskusteluun. Me olemme huoneessa, jossa on autoni ja olemme vaarassa, jos jäämme tänne pidemmäksi aikaa. Meillä ei ole aikaa keskustella kelloista.” Scarlett ei antanut periksi.
”Puhu sitten nopeasti, mutta minä haluan totuuden.”
Tohtori huokaisi ja käänsi kelloa hieman.
”Näetkö tämän kuvion.” Hän piti lyhyen tauon, jotta Scarlett ehti nyökätä ennen kuin mies jatkoi. ”Tämä kello ei ole varsinaisesti kello.” Tauko. ”Äh, meillä ei ole oikeasti aikaa tähän.” Ei vastausta. ”Tämä on varasto, säiliö, johon ajan herra voi siirtää oman itsensä, koko biologisen koodinsa ja tietoisuutensa turvaan kameleonttikaari-nimisen laitteen avulla. Ajan herroilla on yleensä sellainen TARDISissaan hätätilanteen varalle. Mutta, pointti on se, että kun ajan herra on siirtänyt tietoisuutensa tällaiseen kelloon ja on tehnyt itsestään ihmisen, tyhjäksi jääneen tilan ottaa haltuun ihmistietoisuus, joka ei ole tietoinen oikeasta identiteetistään ajan herrana. Niin kauan kun kelloa ei avata, ajan herran tietoisuus on turvassa kellon sisällä. Sinä hetkenä, kun itsensä ihmiseksi muuttanut ajan herra avaa kellon, hän palautuu ennalleen ja kello on taas tyhjä, pelkkä säilytystila. Mikäli joku muu kuin kellon omistaja avaa kellon kauempana kellon omistajasta, ajan herran tietoisuus ei pääse palaamaan oikealle paikalleen.” Tohtori oli hetken hiljaa, antoi Scarlettin sulatella kuulemaansa. ”Siksi on ensi arvoisen tärkeää, ettet avaa tuota kelloa.”
Scarlett yritti ymmärtää, mitä hän oli juuri kuullut, mutta mikään siitä ei tuntunut tekevän selkoa.
”Mutta minähän olen saanut tämän kellon. Se ei ole minun!”
”Se on vain ihmismielesi kehittelemä tarina, jotta et kiinnittäisi kelloon huomiota. Tavallisissa oloissa ihmiseksi muuttunut ajan herra ei huomaa kelloa, vaan pitää sitä kellona, mutta mikäli hän on päättänyt avata sen tai muuten lähestyy sitä päätöstä, niin kello alkaa saada enemmän huomiota ja se saattaa alkaa vuotaa.”
”Vuotaa?”
”Eli osia sen sisällä olevasta tietoisuudesta pääsee yhteyteen kellon omistajan – tai pitelijän mieleen. Tavallaan kello – tai tietoisuus sen sisällä kommunikoi ympäristönsä kanssa.”
”Eli siis se kuiskina, jota olen kuullut koskiessani kelloa on jonkun avaruusolion juttelua?”
Tohtori nyökkäsi, ilme kireänä.
”Olet ajan herra”, Tohtori sanoi. Jokainen tavu oli raskas, vaikka Scarlett ei ymmärtänytkään syytä sille.
”Olen mikä?” Scarlett ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä toinen puhui. ”Älä pilaile. Minä olen ihminen. Olen tavallinen ihminen, Scarlett Royal, minulla on perhe ja he ovat kaikki ihmisiä, muistan asioita lapsuudestani. En ole avaruusolio, kaukana siitä. Olen aivan tavallinen tyttö, jonka pihaan vain sattui tupsahtamaan omituinen mies omituisen laatikkonsa kanssa.”
”Älä pakota minua toistamaan, mutta minä tiedän tämän sinua paremmin.”
Scarlettin vihreisiin silmiin syttyi närkästynyt valo.
”’Minä tiedän tämän sinua paremmin’, niinkö? Nytkö minä olen sitten tytönhupakko, joka ei tiedä mistään mitään ja jolla ei ole todellista tietoa mistään? Sellaisenako sinä minua pidät? Tyhmänä?”
Rose kiinnitti kaksikon hiljaiseen keskusteluun huomiota vasta siinä vaiheessa, kun Scarlett ryhtyi huutamaan. Tohtori näytti järkyttyneeltä tytön reaktiosta, tämä ei kai ollut odottanut sellaista tulta. Rose tuijotti punahiuksista tyttöä mykistyneenä, mutta kohotti lopulta rauhoittelevasti kätensä.
”Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä Tohtori sanoi, mutta sen tiedän, että sinun kannattaa kuunnella häntä.”
Tohtori hymyili kiitollisena saamastaan tuesta.
”Scarlett, en minä sinua tyhmänä pidä, tai hupakkona, mutta minä olen nähnyt tällaisen kellon ennenkin, vaikka en ole itse siihen turvautunutkaan. Minä tiedän, millainen vaara siitä aiheutuisi, jos avaisit tuon kellon nyt, kun olemme keskellä vihollisia. Usko pois, että minä haluan todella paljon, että ajan herroja olisi muitakin, mutta nyt se ei käy päinsä. Meidän täytyy sulkea aikarepeämä ja selviytyä ulos täältä – hengissä. Sen pitäisi olla ykkösprioriteetti, myös sinulle.”
Scarlett ei vastannut sanallakaan Tohtorille, tytön vihreät silmät kipunoivat valkohehkuisesta raivosta, joka uhkasi repiä hänet rikki jokaisesta mahdollisesta liitoksesta. Punaiset hiukset kiukkuisesti heilahtaen Scarlett kääntyi ovea kohti ja potkaisi sitä hyvin napakasti ennen kuin alentui päästämään pitkän kirouslitanian suustaan. Hän oli potkaissut varpaansa kipeästi johonkin särmään ovessa ja nyt hänen jalkansa tuntui olevan kuin tulessa, joka esti kaiken rationaalisen ajattelun tehokkaammin kuin mikään muu, mitä punapää oli elämänsä aikana kokenut. Tyttö haukkoi henkeään kivun kovuuden häkellyttämänä ja otti sen jälkeen hieman kömpelösti tukea Tohtorin olkavarresta. Riita oli hävinnyt tytön mielestä kuin tuhka tuuleen, ainoa millä oli tällä hetkellä väliä, oli jalassa sykkivä kipu.
”Au”, hän sai soperrettua ennen kuin kohtasi nolona Tohtorin ruskeiden silmien vakaan katseen. ”Tuossa ovessa on jotain, jotain terävää tai muuten vain jotain erikoista.”
Tohtori ei antanut muuta vastausta kuin nyökkäyksen ja kehotti katseellaan Rosea ottamaan äänimeisselin ja tutkimaan oven. Mies itse käänsi katseensa autoni-palvelijaan varmistettuaan huolestuneella silmäyksellä, että Scarlett oli edes jonkinlaisessa kunnossa.
